Jukka Kokkonen
​
Lauantaina 27. lokakuuta 2018 julkistettiin Kuopiossa Hotelli Puijonsarvessa liki 250 hengen ollessa läsnä poikkitieteinen teos Sama mua, uvvet rannat: Salmilaiset 1948–2018. Se on saanut myönteisen vastaanoton salmilaistaustaisilta alan harrastajilta ja lukijoilta kuin tiedotusvälineiltäkin. Kirja on ollut näyttävästi esillä niin sanomalehdissä kuin netissä ja radiossa.

Kirjaprojektin alkusanat lausuttiin Iisalmessa 18. heinäkuuta 2015, jolloin vietettiin Laatokankarjalaisten Liiton 80-vuotisjuhlaa ja samalla myös historiateoksen Rajoil da randamil: Salmi ja Salmilaiset 1617–1948 julkistamista. Innostuneissa tunnelmissa todettiin, etteivät salmilaisten vaiheet päättyneetkään vuoteen 1948, vaan siitä nykypäivään jäi liki 70 vuoden mittainen tutkimusaukko.

Ensimmäinen suunnittelupalaveri jatko-osan tiimoilta pidettiin Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa Joensuussa maaliskuussa 2016. Jo tuolloin lyötiin lukkoon, että jatko-osa julkistettaisiin lokakuun lopussa 2018, salmilaisen siirtoväen viettäessä järjestötoimintansa merkkipäivää. Aikataulun osalta sovittiin näin tiukat raamit, että käsikirjoituksen tuli olla kasassa viimeistään vuodenvaihteessa 2017–2018. Tutkimus- ja kirjoitusprosesseille jäi aikaa vain alle kaksi vuotta. Vuosi 2018 varattiin toimitustyölle, taitolle ja painatukselle, samalla kun huomioitiin hiukan ajallista pelivaraa arvaamattomien muuttujien varalta.

Kirjoittajia teokseen valikoitui lopulta kaikkiaan 15, joista yhtä lukuun ottamatta muut ovat tutkijataustaisia henkilöitä Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen piiristä. Tätä nykyä trendinä on, ettei tutkimusteos ole välttämättä enää yhden kirjoittajan varassa. Monen eri kirjoittajan voimin on mahdollista päästä tarkastelussa syvemmälle kuin yksittäisen kirjoittajan kautta, samalla kun tutkimus- ja kirjoitusprosessi on mahdollista toteuttaa varsin lyhyessä aikataulussa tutkimusteemoihinsa ennalta harjaantuneiden asiantuntijoiden avulla.

Jatko-osan tarkastelunäkökulmiksi tulivat seuraavat teemat: salmilaisten evakuointi kotiseudultaan Raja-Karjalasta kesällä 1944; mannersuomalaisen, luterilaisen valtaväestön suhtautuminen karjalaisortodoksisiin evakoihin; siirtoväen asuttamisprosessi 1940-luvun jälkipuoliskolla maanhankintalain (1945) puitteissa; hajaantuminen rakennemuutoksen ja maaltapaon vuoksi 1950-luvun lopulta alkaen; salmilaistaustaisten väestökehityksen trendit 1940-luvulta nykypäivään. Teoksessa tarkastellaan myös salmilaisen siirtoväen poliittista osallistumista uusilla asuinpaikkakunnillaan, samoin kuin muutenkin integroitumiskysymyksiä uusissa olosuhteissaan. Henkinen kulttuuri ja sen vaaliminen, ennen kaikkea oma livvin kieli ja oma ortodoksinen identiteetti, saivat teoksessa omat ansaitut lukunsa. Teemoja lähestytään monipuolisen lähdepohjan avulla: aikakausi- ja sanomalehtiaineistolla, asiakirjoilla, haastatteluilla, tutkimuskirjallisuudella ja laajalla valokuvamateriaalilla.

Salmin kunta lakkautettiin virallisesti Kuopiossa Hotelli Puijonsarvessa 29. joulukuuta 1948. Sitä ennen samassa paikassa oli 25. lokakuuta 1948 perustettu salmilaisten toimesta Salmi-Säätiö, jonka keskeiseksi agendaksi tuli oman kulttuuriperinnön vaaliminen ja turvaaminen tulevia sukupolvia ajatellen. Samassa yhteydessä säätiöitiin ne taloudelliset varat, mitä oli jäänyt jäljelle niin Salmin kunnasta kuin siellä vaikuttaneista eri liikelaitoksista. Huolellisella suunnittelulla ja pitkäjänteisyydellä alkupääoma kasvoi vuosikymmenten aikana sellaisiin mittoihin, että oli mahdollista toteuttaa huomattavaa taloudellista satsausta edellyttäneet kirjaprojektit, samalla kun on hoidettu myös muita oman identiteetin vaalimiseen liittyviä tehtäviä.

Korkeakoulutoiminta alkoi Joensuussa syyslukukaudella 1969. Alkuvaiheissa sen tutkimustoiminta oli sama kuin Karjala tutkimuslaitos, joka käynnistyi ulkopuolisen rahoituksen turvin. Sitä tuli ennen kaikkea Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöltä (KKES), mutta myös Joensuun kaupungilta ja Kansallis-Osake-Pankilta (KOP). Syksyllä 1970 tutkimuslaitoksen ensimmäisenä työntekijänä aloitti Helsingin yliopistossa opiskellut Veijo Saloheimo (s. 1924), jonka ominta tutkimusalaa ovat olleet niin Karjalan kuin laajasti Itä-Suomen historia. Humanistisen tutkimuksen osalta Karjalan tutkimuslaitoksen ensimmäinen suuri projekti oli Karjalainen kulttuuri toisen maailmansodan jälkeen, jonka osahankkeena oli laatokankarjalaisen siirtoväen olojen selvittely.

Noista päivistä on kulunut liki viisi vuosikymmentä. Karjalan tutkimuslaitos on yhä olemassa. Se on kansainvälistynyt ja tullut monitieteiseksi sekä paisunut monikymmenpäiseksi tutkimusyksiköksi. Mutta muutama perusseikka on säilynyt alkuajoilta, kuten Karjalan historian ja perinteen tutkimus ympäröivää yhteiskuntaa palvellen ajan hengessä. Salmilaisten kumpaakin kirjaprojektia johdettiin ja vedettiin Karjalan tutkimuslaitokselta käsin.
 
Kirjallisuutta
Sama mua, uvvet rannat: Salmilaiset 1948–2018. Toim. Jukka Kokkonen. Salmi-Säätiö: Kuopio 2018. 415 s.
Rajoil da randamil: Salmi ja salmilaiset 1617–1948. Toim. Jukka Kokkonen. Salmi-Säätiö: Kuopio 2016 (2. korjattu painos). 655 s.

Minna-Liisa Mäkiranta

Monet historian harrastajat arvelevat, että tuo se on oikea unelmatyö. Viettää nyt kaikki arkipäivänsä Kansallisarkiston historiaa huokuvien seinien sisällä vanhojen asiakirjojen kuiskintaa kuunnellen. Todellisuudessa virkamiehen pöytä täyttyy viranomaisten sähköistä asiakirjahallintaa koskevien kiperien kysymysten painosta ja historia vilahtaa siellä vain viitteellisinä ja pieninä pilkahduksina. Menneiden vuosisatojen fiilistely on siis enimmäkseen tehtävä vapaa-ajalla.
 
Tapoja harrastaa historiaa on monia. Toiset matkailevat ikuiseen Roomaan tai kapuavat toiveikkaina kivikehään Skotlannissa. Eräät mätkivät toisiaan pufferimiekoilla ja viihtyvät keskiaikamarkkinoilla. Yksi tavallisimmista tavoista taitaa kuitenkin olla lukeminen. Hyvä historiallinen romaani on varmasti edullisin ja varmin tapa matkustaa sekä antiikin Roomaan että 1700-luvun Skotlantiin. Kirjastosta näitä elämysmatkoja löytyy metrikaupalla. Aikanaan tulin ahmineeksi Mika Waltarit, Väinö Linnat ja Leon Urikset ja olin kovinkin innostunut sotureista ja sankareista. Aikuisuuden myötä olen kuitenkin alkanut kaivata kirjoilta, kuten historialtakin, naisnäkökulmaa. Kuvauksia tavallisten naisten tavallisesta elämästä, joka sekin nykyajasta käsin katsottuna on ollut melko uskomatonta selviytymistä. Viimeisin viehtymykseni onkin ollut aikamatka 1600-luvun Kainuuseen ja Lappiin Paula Havasteen romaanien matkassa. Siinä lukiessani saamelaisnaisten työntäyteisestä elämästä tulin useampaankin kertaan pohtineeksi, miten käsittämätön näky mahtaisi heidän mielestään olla tämä kirja sylissä sohvalla lojuva laiska akka, joka ei osaa edes poron jännettä langaksi pureskella.
 
Esiäitien käsityötaidot ovatkin hämmästyttäviä. Niistä saa jonkinlaisen käsityksen tarkastelemalla museoiden kokoelmissa olevia vaatekappaleita esimerkiksi Finnan kautta. Viime vuosina myös lukuharrastukseni on painottunut tietokirjoihin ja yksi suosikeistani ja kirjahyllyni aarteista onkin Leena Holstin vuonna 2011 julkaistu ja upealla kuvituksella varustettu teos Kansallispuku. Kansallispuvut ovat 1700 - 1800 -luvuilla rahvaan naisten ja miesten käyttämien juhlavaatteiden eli kansanpukujen pohjalta toteutettuja kokonaisuuksia. Holstin kirja keskittyy niin sanottuihin tarkistettuihin kansallispukuihin, eli pukuihin, joiden taustalla on erityisen huolellista ja dokumentoitua tutkimustyötä ja jotka ovat uskollisia museoihin tallennetuille esikuvilleen. Poikkeuksetta kansallispuvun tarkistaminen tarkoittaa entistä runsaampia helmoja ja värejä sekä erikoisempia leikkauksia ja muotoja. Holstin kirja onkin täynnänsä mielenkiintoista tietoa pukuperinteestä ja kuvia upeista yksityiskohdista.
 
Kansallispukuun pukeutuminen on myös mainio tapa harrastaa historiaa. Ei haittaa, vaikka olisi rippikirkon outolintu, kun tietää, että onkin ainoana osannut viisaasti suojata siveyttään esiliinalla ja karkottaa pahoja voimia sulkemalla kauluksensa hopeasoljella. Kansanpukujen kauniit yksityiskohdat ovat hämmästyttäviä: esiliinan nyytingit, rekkopaidan kirjonnat ja kaikki kauniit pirta- ja ristikkonauhat. Räätäli saattoi ommella ison talon emännälle röijyn ja liivin, mutta suuri osa taidokkaista puvun osista syntyi naisten käsissä. Naisten, jotka taidoistaan huolimatta eivät kelvanneet ammattia harjoittaviksi pitäjänkäsityöläisiksi. Kansanpuvun hienot ja runsaat kankaat sekä kauniit kirjonnat ovat olleet naisten keinoja esitellä etevyyttään ja ahkeruuttaan kädentaidoissa sekä toisaalta perheensä varakkuutta. Varakkuuden näyttämiseen liittyi sekin, että ostettua pidettiin hienompana kuin itse tehtyä. Painokuvioiset puuvillat ja kuvioon kudotut brokadit olivat hienointa hienoa. Voi vain kuvitella sitä kivennapalaisen talontyttären ylpeyttä, kun hän tilkku tilkun perään sai hankittua ja ommeltua essunsa helmaan kokoelman mitä upeimpia kangaspaloja. Eipä ihme, että käräjille joutuneista naisista moni olikin syytettynä kateutta herättäneen vaatekappaleen kähveltämisestä tai toisaalta vaatimassa itselleen kuuluvaa piian palkkaa, joka yleensä maksettiin vaatteina.  
 
Omat taitoni eivät riitä revinnäisiin tai pukukankaan kutomiseen. Viime kesänä harjoittelin uutterasti ristikkonauhan punomista ja pitkän rupeaman jälkeen sain lopulta valmiiksi sen kolme metriä, mitä kansanomaisiin sukkasiteisiin tarvitaan. Myös kansallispuvun villasukat ovat neulomatta, lähinnä siitä syystä, että yksiväristen polvisukkien neulominen 1,5 mm paksuisilla sukkapuikoilla tuntuu tappavan tylsältä urakalta. Iloa tuottaa sen sijaan aina uudestaan erään Museoviraston julkaiseman pienen kirjasen selaaminen. Kirja, tai oikeastaan vihkonen, on nimeltään Neuleita Suomen kansallismuseon suomalais-ugrilaisista kokoelmista. Ja siinä niitä on: kananvarpaita ja lemmenlehtisiä, vastuskirjoja ja jäniksen korvia. Erityisesti itäkarjalaiset ja vienalaiset geometriset kuviot ovat koukuttavia. Samoja kuvioita löytyy myös kauempaa idästä komien sekä hantien ja mansien kintaista ja sukanvarsista eri versioina, sekä karjalaisista punapoimintaliinoista.
 
Neuletaidon historia on pitkä, sillä vanhimmat tunnetut fragmentit on löydetty Egyptistä ja ajoitettu 1000-luvulle. Euroopassa puikkoja kilkuteltiin keskiajalta lähtien, jopa Neitsyt Maria on ikuistettu useampaankin piirrokseen kutimet käsissään. Virosta on löydetty neulottu kintaan palanen 1200-luvun vatjalaisesta haudasta, mutta lahden tältä puolen neuletaidon juurista ei ole varmaa tietoa. Kirjallisissa lähteissä kinnasneulalla neulottuja ja puikoilla neulottuja vaatekappaleita on vaikea varmuudella erottaa toisistaan ja vanhimmat museoon talletetut neulotut kintaat ovat ilmeisesti vasta 1800-luvulta. Säilyneiden lapasten kuvioiden kirjo on runsas, monipuolinen ja inspiroiva, niissä on samaa silmiä hivelevää väri-iloittelua kuin kansanpuvuissakin. Historian harrastajan sydäntä lämmittääkin aivan erityisesti yhtäaikaa rouhea ja suloisen pehmeä kotimainen kasvivärjätty lampaanvilla sekä kintaan varteen pikkuhiljaa muodostuvat pilpuslehtoset.
 
Suomalaisissa kansanomaisissa neulekuvioissa on yhtäläisyyksiä niin Viroon, Ruotsiin kuin Itä-Karjalaankin. Jopa 1000-luvun egyptiläisessä sukassa on samoja kuvioita. Uuden, viehättävän ja vähän haastavankin mallin löytäminen on neulojalle ilo, joten voi vain kuvitella, miten morsiuslahjojaan kartuttava neitonen katseli aina tilaisuuden tullen sillä silmällä naapurin ja markkinaväen vaatekappaleet ja painoi tiukasti mieleen, jos jokin uusi, kaunis kuvio sattui vastaan. Kuviomallit kulkivat sillä tavoin neulojalta toiselle ja kylästä toiseen. Tänä päivänä sama käy selaamalla malleja kirjoista, lehdistä ja netistä. Kansainvälisen Ravelry-neuleyhteisön verkkosivuilla on yli kahdeksan miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää ja uusimmat neuletrendit leviävät ympäri maapallon vain muutamissa tunneissa.

Kansanomaisten koristekuvioiden lainautuminen ja kulkeutuminen voisi kertoa paljonkin eri aikojen ja paikkojen yhteyksistä. Useimmiten pohjolan arvellaan olleen melko puhtaasti kulttuurivaikutteita vastaanottaneena suuntana. Shetlannin Fair Isle -neuleperinnettä tutkinut Alice Starmore on kuitenkin arvellut, että Skotlannin saarten maailmankuulu kuviomaailma perustuisikin neuletuontiin idästä, aina suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoilta saakka. On kiehtovaa ajatella, että oma kulttuurinen koti olisi voinut olla synnyttävänä tekijänä niinkin elinvoimaiselle perinteelle. Skotlannissa kirjoneuleet olivat tärkeä osa pukeutumista, mutta myös tärkeää kauppatavaraa. Bisnes kasvoi siinä määrin, että neulomisesta tuli kansalaistaidon lisäksi miesten käsityöläisammatti. Toteaahan Jamie Fraserin hahmo Outlander -sarjassakin, että tottahan kaikki ylämaiden pojat opetetaan jo pienestä pitäen neulomaan. Ja siinäpä jälleen yksi leppoisa tapa harrastaa historiaa. 1700-luvun Skotlantiin pääsee nimittäin myös TV:n avaamalla.
 
Lähteitä:
Holst Leena, Kansallispuku. Porvoo 2011.
Kaukonen, Toini-Inkeri, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo 1985.
Lehtinen Ildiko, Punamäki Anja, Neuleita Suomen kansallismuseon suomalais-ugrilaisista kokoelmista. Museovirasto. Vammala 1995.
Olki Mary, Kirjokintaita ja muita kansanomaisia neuletöitä. Porvoo 1943.
Schurch Charlene. Mostly Mittens. Ethnic Knitting Designs from Russia. 2009.

Lyffland Anneke, A study of a 13th-century votic knit fragment http://2cinquefoils.net/anneke/13thC-knit-fragment.pdf

Ismo Björn

Joensuun Maila voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 2018. Tekeillä on seuran menneisyydestä kertova historiateos.  Oma historia osoittaa, että JoMassa ollaan tekemisessä aidon joukkueen kanssa, sellaisen, jolla on vahva paikallinen juuri. Ja kuten kaikissa kunnon tarinoissa, on myös JoMan tarinassa juoni, jossa vaikeuksien kautta noustaan voittoon. Hyvään tarinaan kuuluvat aina sankarit, jotka luottavat joukkueen tulevaisuuteen alhon hetkillä. On uhrautumista ja taloudellisia vaikeuksia, mutta lopulta saavutetaan kultaa  ̶  ja kaiken lisäksi tarina on totta.
 
JoMa-historia on vain yksi osa pesäpallon ympärille rakentuvaa JoMa-tuotetta. Menestyvä pesäpalloseura yhdistää joensuulaiseen pesäpalloperineeseen liittyvän seuratoiminnan sekä rahalla mitattavan ja rahaa tarvitsevan taloudellisen lainalaisuuden. Tätä tarvitaan ammattimaisesti toimivassa ja lähes kymmenen ihmistä työllistävässä organisaatiossa. JoMa-yhteisö muodostuu nykyisin perinteisestä, paikallisesta ja sosiaalisesta yhdessäolossa pesäpallon parissa, mutta yhä enemmän median välittämänä ja ei-paikallisessa vuorovaikutuksessa.

Some-näkyvyyden painottaminen on osa Joensuun Mailan seuran tietoista mediavälitteistymistä. Fanitkaan eivät ole seuralle pelkkiä markkinointikohteita, joille myydään ottelutapahtumien ohella seuran fanituotteita. He ovat myös keskeinen osa seuran markkinointia ja ulkoista kuvaa. Seuran faniasuissa kulkiessaan he mainostavat fanituotteita. Tavoitteena on kaikkineen myönteinen seurakuva. Toivefani on avoin, iloinen, ystävällinen ja kunnostaan huolehtiva aktiivi.  Fani sopivalla tavalla karnevalistinen ja hänellä on kerrottavanaan hyvä tarina.  Ultrafani antaa tatuoida olkapäähänsä JoMan kultajoukkueen kuvan.

Seuran historiassa Mehtimäen kirjaston tarina muuttuu osaksi seuran perinnebrändäystä. Joensuuta sanottiin pitkään värittömäksi ja persoonattomaksi pesispaikkakunnaksi. Se johtui osin siitä, että kaupungissa yhdistyvät suomalaisen urheilukentän kaupunki- ja maaseudun lajit, eikä meuhkaavaa pesäpalloyleisöä ollut kaupunkiin päässyt muodostumaan. Vanhojen pesäpallopaikkakuntien fanaattisiin katsojiin tottuneille pesäpalloilijoille ja vieraskatsojille Joensuun hillitty ja rauhallinen katsomokulttuuri oli yllätys. Ei siis ollut ihme, että Joensuun pesäpallokenttä Mehtimäki sai lempinimekseen kirjasto.

Joensuun Mailan uusi kotikenttä, paikallisen sponsorin mukaan nimetty Kerubi-Stadion oli valmistuessaan ulkoisesti komea, mutta sisällöltään kylmä. Uudelle stadionille oli luotava sielu, jota siellä ei vielä ollut. Vanhojen kannattajien ohella katsomoon oli houkuteltava uusia katsojia, jotka herättäisivät stadionin eloon. Samaan aikaan, kun rakennettiin yhteyttä menneeseen, tarjottiin mainostajille, ns. yhteistyökumppaneille uudenlaisia markkinointimahdollisuuksia. Stadionin rakennuksesta kerrottiin säännöllisesti seuran kotisivuilla, ja sitä esiteltiin ahkerasti tiedotusvälineissä. Vanha katsomo oli aikansa elänyt, mutta se piti sisällään muistoja, jotka oli siirrettävä uudelle kentälle. Tällaisia olivat seuratunnukset ja pelaajien jättikuvat. JoMa-aktiivien kunniataululla luotiin yhteyttä vanhan ja uuden stadionin välille sekä myös seuran vanhojen aktiivien ja uusien kannattajien välille.  Vastaavia keinoja käyttävät urheiluseurat kaikkialla maailmassa rakentaessaan yhteyttä seuran perinteen ja uuden stadioninsa välille.  Esimerkiksi englantilaisen jalkapallojoukkue Sunderlandin fanit saivat seuran uuden stadionin seinään omat nimikkotiilet.

Minään arkkitehtuurisena helmenä ei Joensuun pesäpallokatsomoa voine pitää. Oikea sana sitä kuvaamaan on asiallinen. Pesäpallokansalle mieleen tulee pikemmin Puijon Pesiksen kolkon kylmä stadion kuin Vimpelin Saarikentän ilmavan lennokas katsomo, joka tuo katsojat aivan kentän reunalle. Joensuun kentällä pääkatsomon ja kentän välille jää iso tila, joka eristää katsojat ja pelaajat toisistaan.  Joidenkin perinnetietoisten kannattajien mielestä osa peli viehätyksestä katosi samalla, kun henkilökohtaisena koettu kosketus pelaajiin hävisi. Yksittäisten katsojien huudot ja tai pelaajien keskinäinen viestittely eivät olleet enää samalla tavoin osa peliä kuten aiemmin. Nyt katsojat toimivat kollektiivisena massana. Melskaavat fanit tekevät tunnelmasta totta ja Mehtimäen kirjastosta elävän.

Joensuun Mailan menestys toi katsomoon myös heidät, joiden tavoite on näyttäytyä katsomossa. Nämä performatiiviset katsojat haluavat osoittaa kuuluvansa menestyvään pesäpalloyhteisöön.  Ilmiö on tuttu myös Katajan koripallo-otteluista. Tällaisilla katsojilla on seuralle tärkeä merkitys, sillä he tuovat seuralle tuloja sponsori- ja mainossopimuksilla. Moni joensuulainen liikeyritys osoittaa tukensa urheiluseuroille, mutta nimenomaan siten, että myös muut sen näkevät. Joukkueen menestys on samalla sponsoreiden menestystä. Joensuun Mailan historiakirjoitus on tärkeä osa seuraperinnettä. Samalla se osa asiakkaille sekä pesäpalloyhteisölle myytävää JoMa-tuotetta.

Pääosin Terho Hirvosen ja Ilpo Mustosen kirjoittama Joensuun Mailan historiateos ilmestyy 2019 aikana.

Alina Kuusisto
Jossittelu ja toteutumattomilla suunnitelmilla leikittely on historioitsijoiden parjattua hupia, jota voi harrastaa niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Suomen historian käännekohtiin tätä soveltavat professoristason miehet, Nils Erik Villstrands Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta, toimittamassaan kirjassa Kulkemattomat polut – mahdollinen Suomen historia (2017). Myös Mari K. Niemi ja Ville Pernaa ovat intoutuneet spekuloimaan hieman vähemmän teoreettisemmin kuin edelliset kirjassaan Entäs jos: Vaihtoehtoinen Suomen historia (2006).  
 
Villstrandin ja Karosen ajatus on, että historia on valintoja ja avoimia mahdollisuuksia. Heidän katseensa ei ole tyypilliseen tapaan jo tapahtuneen selittämisessä vaan historian ihmisten erilaisten tulevaisuudenkuvien arvioimisessa. Mitä olisi tapahtunut, jos Ruotsi olisi voittanut Pohjan sodan tai venäjästä olisi tullut Suomen virkakieli 1800-luvulla? Myöskään Suomen itsenäistyminen 1917 ei tästä vinkkelistä näytä vauraaksi hyvinvointivaltioksi johtavan kehityskertomuksen alkupisteeltä vaan epävarmuutta ja arkisia huolia tulvillaan olleelta lumisateiselta joulukuun päivältä, jolloin tulevaisuuteen ei todellakaan ollut luottamista.
 
Niemen ja Pernaan kirjassa taas pohditaan ihan konkreettisesti, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan tai jos voittaja olisi ollut laajan valkoisen porvarillisen rintaman sijaan itsenäisyysaktivistit. Tai mitä jos Katri-Helenan Letkajenkka olisikin lähetetty vuoden 1965 Euroviisuihin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen -kappaleen sijaan. Kyseiset viisut nimittäin voitti aivan Katri-Helenan oloinen tyttö Luxemburgista hyvin samanlaisella rallatuksella. Siinä tapauksessa vuoden 1966 viisut oli järjestetty Helsingissä – ja mitä siitä olisikaan seurannut.
 
Kansakunnan suurten kohtalonhetkien ohella arkisempi jossittelun kohde on toteutumattomat julkiset rakennuskohteet, joita täällä idearikkaassa mutta köyhässä ja kurjassa Karjalassa riittää. Jo yksin Joensuussa ja etenkin kulttuurin ja hengenviljelyn saralla. Aikanaan tehdyillä valinnoilla ja pöytälaatikkoon jääneillä rakennuspiirustuksilla on ollut iso vaikutus Joensuun kaupunkikuvaan: ne kertovat siitä, millaisena ajan ihmiset Joensuun tulevaisuuden halusivat nähdä, millaisiin asioihin he pitivät tärkeänä uhrata taloudellisia resursseja ja mikä on ollut säilyttämisen arvoista uudemman ja ehomman tuomista mahdollisuuksista huolimatta.
 
Kuningasesimerkki toteutumattomista arkkitehtoonisista vaihtoehdoista on Joensuun symboli ja maamerkki, kaupungintalo, joka kyllä rakennettiin, mutta olisi voitu rakentaa hyvinkin toisenlaiseksi. Miltä Joensuun keskusta näyttäisi, jos Eliel Saarisen sijaan vuonna 1909 julkistetun arkkitehtikilpailun olisikin voittanut joku muu 18 toinen toistaan monumentaalisemmasta ja laajalle levittyneemmästä kilpailuehdotuksesta? Olisiko Joensuun kaupunki koskaan kyennyt kasvamaan kiinni matalan puukaupungin keskellä väistämättä varsinaiselta kivikolossilta vaikuttaneeseen hallintorakennukseen? Sitähän oli myös Saarisen luomus, mutta ympäröivien kivitalojen noustessa se on tyyliltään tarkoituksenmukaisena ja krumeilemattomana sulautunut hyvin jokivarren maisemaan.
 
Toisaalta Joensuun sen ajan päättäjille on nostettava hattua kaukonäköisyydestä. He aidosti luottivat siihen, että Joensuu kasvaa ja kehittyy eikä Saarisen luomus jää kaupungin viimeiseksi puiden latvojen yläpuolelle nousevaksi rakennukseksi. Tätä todistaa sekin, että kaupunginisät halusivat korottaa tornia Saarisen ehdotusta korkeammaksi.
 
Toki kaupungintalo etenkin 1966 tapahtuneen tulipalon jälkeen arvioitiin monien käyttäjien – etenkin teatterilaisten – taholla ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. Kuten Samu Aarnio Joensuun kaupungintalo -kirjassa (2016) kertoo, suunnitelmat uuden teatteritalon rakentamisesta Kimmelin rantaan Sirkkalan puistoon olivat melkein toteuttamista vaille valmiit. Teatteritaloa ei koskaan noussut, mutta sen sijaan PKO rakensi paikalle hotellin. Lieneekö kukaan siinä vaiheessa osannut aavista millaisia aluevaltauksia paikallinen osuuskauppa tulisi tulevaisuudessa tekemään.
 
Toinen uudelle teatteritalolle kaavailtu joen itärannalla sijainnut paikka oli Penttilänranta, ja myös tätä varten kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto piirsi 1970-luvulla luonnoksen jokirannan ja kevyen liikenteen tarpeet näyttävällä tavalla huomioineesta teatteritalosta. Hanke ei saanut tuulta alleen, mutta kuten Aarnio toteaa, toteutuessaan se olisi aloittanut Joensuun Niinivaaran puoleisen kehittämisen jo vuosikymmeniä tapahtunutta aikaisemmin.
 
Jo kauan ennen teatteritalokaavailuja Joensuussa oli kaivattu lisää tiloja kaupungin sivistystoimijoille, kuten museolle, kirjastolle ja vapaaopistolle eli Rajaseudun kansankorkeakouluyhdistykselle. Tilanpuutteen kanssa painiskeli myös palokunta. Valistustalohankkeesta ryhdyttiin puhumaan jo 1920-luvulla. Kirkkoarkkitehtina tunnettu Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehti Ilmari Launis oli vuonna 1925 piirtänyt vapaaopiston rehtorin Olla Teräsvuoren tilauksesta mahtipontisen ja linnamaisen rakennuskompleksin Ilosaarelle ja Niskasaarelle. Samoihin tiloihin koko läänin kattavan kansankorkeakoulun kanssa olisivat tulleet Karjalan läänin keskuskirjasto, Pohjois-Karjalan museo, nuorisoseuraliike, käsityökoulu ja talouskoulu. Saarten entiset rakennukset Pielisjoen linnaa myöten aiottiin purkaa. Olisi rokki nykynimellään jäänyt syntymättä, mutta ainakin opintokerhoille olisi ollut tilaa ja kansa olisi saanut valistusta.
 
Teräsvuoren kunnianhimoiset suunnitelmat kaatuivat opetushallituksen vastustukseen, ja kaupungin sivistystoimijoiden tilanahtaus oli edelleen hoitamatta. Kaupunginvaltuusto tilasikin 1930-luvulla valistustaloa varten piirustukset helsinkiläiseltä arkkitehti K. Routiolta. Paikkavaihtoehtoina olivat nykyinen Lyseon tontti ja Kanavakoulun alue.  
Roution suunnitelma edusti Launiksen näkemystä huomattavasti hillitympää funkistyyliä. Kaupungintalon takapihalle kaavailtu rakennus olisi ollut käytännöllinen ja estänyt museon ja erityisesti kirjaston lähitulevaisuudessa häämöttävät polttavat tilaongelmat. Tänä päivänä se olisi – mikäli olisi säästynyt purkuvimmalta – varmaankin yksi Joensuun arvokkaimpia historiallisia rakennuksia.
 
Valistustalon ja teatteritalon kanssa samaa jatkumoa on 1980-luvulla virinnyt keskustelu Joensuun kulttuuritalosta ja musiikkitalosta. Konservatorion eli entisen kauppaoppilaitoksen sali oli akustisesti hyvä, mutta 1970-luvun lopulta lähtien kovaa vauhtia ammattimaistuneelle kaupunginorkesterille liian pieni. Carelia-sali tuli 1980-luvulla paikkaamaan tätä tarvetta, mutta vaikka kaupunki eli nousukauden kulttuurihuumaa, säästettiin jättämällä alkuperäisestä suunnitelmasta pois monta oleellista asiaa, kuten orkesterin harjoitus- ja sosiaalitilat.
 
Musiikki/kulttuuritalokeskustelu on virinnyt 2000-luvulla aika ajoin uudelleen. Vuonna 2005 orkesterivaltuuskunnan puheenjohtaja Rauno Halme herätteli joensuulaista kulttuuriväkeä ja penäsi kaupunkiin kulttuurin monitoimitaloa, joka olisi jokaisen kaupunkilaisen olohuone. Viime vuosina kulttuuritalon äänitorveksi on noussut kuorovaikuttaja Helena Hulmi. Aihe on entistä ajankohtaisempi, sillä konservatorion tilat Rantakadulla ovat tulleet kaupungin näkemyksen mukaan tiensä päähän, eikä entisiä tiloja kannata remontoida. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ratkaisu tulee olemaan eräänlainen kompromissi, jossa konservatorio ja kaupunginorkesteri siirtyvät Carelia-salin yhteyteen ja Carelia-salia laajennetaan. Varsinainen kulttuuritalo ei tälläkään kertaa toteutuisi, ja tuskin toteutuisi pitkään aikaan.
 
Pertti Haapala maalailee Villstrandin ja Karosen kirjassa Suomen tulevaisuuden historiaa. ”Nykyhetki on leikkauspiste, josta näemme kumpaankin suuntaan. Nykypäivä voi olla etappi, jonka kautta mennyt jatkuu tulevaisuutena, tai se voi olla taite, johon mennyt päättyy ja josta uusi alkaa”. Toivottavasti Joensuun päättäjät osaavat katsoa nykyhetken kautta sekä menneeseen että tulevaan.

Soili Lammi

Koulut alkavat taas syksyllä ja osalla alakoululaisista alkaa uusi oppiaine, historia. Oman kokemukseni mukaan useimmat oppilaat odottavat kovasti historian opiskelun aloittamista ja kiinnostus oppiainetta kohtaan on suurta. Onneksi lasten ei tarvitse odottaa alakoulun viimeisille luokille asti oppiakseen ja ymmärtääkseen jotain historiasta, vaan historian opetusta voi tarjota jo nuoremmillekin lapsille. Monipuoliseen historian opetukseen voivat ottaa osaa vanhemmat, mummot ja ukit, tädit ja sedät, kummit sekä isommat sisarukset.
Valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa todetaan, että historian opetus olisi hyvä aloittaa perehtymällä historian tiedon luonteeseen oppilaan suvun tai lähiyhteisön menneisyyden avulla. Aina tähän ei kuitenkaan ole alakoulun historian opetuksessa aikaa käytettävissä, sillä muut sisällöt painavat päälle. Oppikirjat eivät myöskään välttämättä tarjoa välineitä oman historian tutkimiseen, eikä kaikilla luokanopettajilla ole välttämättä välineitä, aikaa tai osaamista tällaisten kokonaisuuksien luomiseen.   Oman suvun ja lähiyhteisön historiaan tutustumisen avulla lapsi ymmärtää olevansa osa kokonaisuutta ja että historiaa "tapahtuu" myös aivan tässä lähellä. Tämän vuoksi kodeissa ja mummoloissa tapahtuva historian tutkailu on kultaakin kalliimpaa.
Jokaisen lapsen historiatietoisuuden rakentumiseen vaikuttaa paljon muukin kuin koulussa opittu historia. Historiatietoisuus muodostuu esimerkiksi erilaisista läheisten kertomuksista, elokuvista, kirjoista, museoista ja lauluista. Ympäristö ruokkii jokaisen omaa historiallista identiteettiä, ja identiteetin muodostuminen alkaa jo varhaislapsuudessa. Historiatietoisuuden rakentaminen auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa monipuolisesti.
Jokainen lapselle läheinen henkilö voi auttaa lasta rakentamaan omaa historiatietoisuuttaan hyvin yksinkertaisin keinoin. Osa ajattelee, ettei lapsia kiinnosta kuin älypuhelimet ja pelit, mutta he ovat väärässä. Lapset ovat aidosti tiedonjanoisia ja kiinnostuneita ympäristöstään. Tietenkään liian monta kertaa samaa juttua eivät jaksa kuunnella hekään.  Kerro lapselle omasta historiastasi ja elämänvaiheistasi. Kerro tarinoita omasta lapsuudestasi ja nuoruudestasi.  Jos mahdollista, esittele sinun lapsuutesi ja nuoruutesi paikkoja ja rakennuksia. Näytä valokuvia, kirjeitä ja esineitä ja kerro niihin liittyviä tarinoita.
Vie lapsi museoon, paikallisiin nähtävyyksiin ja pysähdy automatkalla merkittäville paikoille. Näin lapsi oppii, että historiaa on kaikkialla ja se kietoutuu meidän ympäristöömme enemmän kuin ensi silmäykseltä huomaa. Aikuiset arastelevat joskus lasten viemistä museoon, vaikka aika harva museo on sopimaton lapsille. Voi olla, että aikuinen ajattelee, että lasta ei kiinnosta tai että lapsi ei ymmärrä museossa käsiteltäviä asioita. Jos aikuinen on kiinnostunut asiasta, lapsi aistii sen ja kiinnostus tarttuu. Jos museon teema on vaikea, yksinkertaista ja selitä lapselle, hän kyllä sopeutuu. Jos lapsi on käynyt nähtävyyksissä jo eskari- tai kouluryhmän kanssa, voi sinne mennä läheisen aikuisen kanssa aivan hyvin uudestaan. Ryhmäkäynnit ovat yleensä hieman hälyisiä ja harva paikka aukeaa lapselle aivan kerrasta. Tärkeintä on, että historiaa koetaan yhdessä ja monipuolisesti.
Jos siis vielä mietit tekemistä loppukesälle, menkää yhdessä lapsen kanssa museoon, maakuntamatkalle tai istukaa alas katsomaan vanhoja valokuvia. Katsokaa vanha lempielokuvasi vuosien takaa, mutta älä pahastu jos lapsi ei jaksa seurata loppuun asti. Pukekaa päälle vanhoja vaatteita, kuunnelkaa vanhoja kappaleita tai katsokaa entisaikojen urheilusankareiden suorituksia YouTubesta. Jos et osaa käyttää YouTubea, lapsi kyllä varmasti opettaa sinua.  Muista, että vaikka sinun lapsuudessasi ei ollutkaan älypuhelimia ja tabletteja, ne ovat uuden sukupolven arkea ja alusta maailman tarkastelemiseksi. Hyvällä tuurilla molemmat oppivat jotain uutta.
​
Kirjoittaja on historian aineenopettaja ja luokanopettaja

Lähteitä:
Sirkka Ahonen 1998. Historiaton sukupolvi? Suomen historiallinen seura 1998.
Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014
​

Jani Karhu

Tervetuloa Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen uusituille nettisivuille ja aivan upouuteen blogi-osioon. Tällä palstalla yhdistyksen hallituksen jäsenet sekä mahdolliset vierailijat kirjoittavat säännöllisesti ajankohtaisista ja mielenkiintoisista historian teemoista. Kokonaisuutena sivuja päivitetään kesän aikana edelleen, muun muassa julkaisujen tilauspalvelua kehitetään.

Ensimmäinen blogi-kirjoitus koskee historian ajankohtaisuutta. Viime vuosi ja nyt meneillään oleva vuosi 2018 ovat jälleen näyttäneet, että historiantutkimuksella on tilausta. Suomen 100-vuotinen historia ja nyt sisällissodan muistovuosi ovat nostaneet historian tutkimusalana jälleen otsikoihin ja historioitsijat ainakin väliaikaisesti näkyvämmäksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Historian ammattilaisten tehtävänä on pyrkiä pitämään historia relevanttina näkökulmana yhteiskunnallisessa debatissa, olipa sitten kysymys sodista, sosiaaliturvasta tai työllisyyspolitiikasta. Sillä asia on niin, kuten väitän, historia on aina ajankohtaista.

Sote-uudistuksen yhteydessä on kuultu ja nähty useampaan kertaan toteamus rikkinäisestä politiikasta. Eri tahot väittävät päätöksenteon jumiutuneen, tai merkittävien yhteiskunnallisten uudistusten tulleen jopa mahdottomiksi, koska sote-uudistuksen toteutuminen on jälleen vastatuulessa. Kaikkiaan uudistusta on laadittu jotakuinkin 13 vuotta. Historiaa tunteva tietää, että suuret yhteiskunnalliset uudistukset eivät välttämättä tapahdu hetkessä.

Kaikkia koskevan sairasvakuutuslain kanssa soudettiin ja huovattiin vuosikymmeniä, ihan samaan tapaan eri intressiryhmien temppujen mukaan kuin sotessa. Peruskoulu-uudistus vaati myös pitkän valmisteluajan ja oma haiseva lukunsa oli 15 vuotta kestänyt vellonta asetuksesta haja-asutusalueiden jätevesistä- ympärillä. Historia sen osoittaa, ei ole ollut politiikka tai yhteiskunnan uudistaminen helppoa ennenkään. Sote-uudistus mennee läpi siinä vaiheessa, kun se on riittävän monen mielestä tarpeeksi hyvä. Jää nähtäväksi.

Sisällissotaan liittyen historiantutkimus- ja tutkijat pääsivät otsikoihin viimeksi Hennalan naismurhia käsitelleen väitöskirjan herättäessä kohua tutkijoiden ja median joukossa. Marjo Liukkosen tapa käyttää muistitietoa tutkimuksensa aineistona aiheutti närää kollegoissa. Keskustelu siirtyi lopulta erilaisten tulkintojen rooliin ja arvoon tieteellisessä keskustelussa. Liukkonen on saanut tulkintansa esille ja keskustelun kohteeksi, ja näin tulee ollakin.

Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys järjesti talven ja kevään 2018 aikana kaikkiaan neljä sisällissotaan Pohjois-Karjalassa liittynyttä esitelmä- ja keskustelutilaisuutta. Tilaisuuksien ydin koostui useasta eri todellisen tai keksityn hahmon kautta rakennetusta tulkinnasta vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista.  Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa keräsi todella hyvin yleisöä ja jokaisessa tilaisuudessa syntyi mielenkiintoista ja monipolvista keskustelua.

Vaikka Pohjois-Karjala oli sivussa suurista taisteluista ja julistuksista, on sota täälläkin jättänyt lähtemättömät jälkensä paikallishistoriaan. Yksi vahvasti esiin noussut teema oli paikallisten aktiivisuus jättäytyä sodan ulkopuolelle. Kaikkien paikallisten tai ohikulkijoiden kohdalla se ei kuitenkaan toteutunut, ja muistovuoden ansiosta yhä useampi saattaa tulla ajatelleeksi mitä Joensuun Siilaisen metsikössä seisovat muistomerkit oikein itse asiassa merkitsevät. Keiden muistolle ne on pystytetty ja miksi ne ovat keskellä sankkaa metsää? Historia sen kertoo, ja lisää siitä voi lukea syksyllä ilmestyvästä Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirjasta Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa.

Syksyn ohjelmistomme on muiltakin osin ajankohtainen. Kaikille avoin esitelmäsarjamme jatkuu Matkailun teemalla. Luvassa on kolme mielenkiintoista esitelmää Kolin matkailuun, Paanajärven kansallispuiston matkailuun sekä Pohjois-Karjalan arkkitehtuurikohteisiin liittyen. Elokuussa olemme mukana Joen Yö-tapahtumassa. Kannattaa seurata ilmoitteluamme. Viimeisimmät uutiset löytyvät Facebook-tililtämme, syksyn ohjelma päivittyy myöhemmin myös näille sivuille.