Jukka Kokkonen & Alina Kuusisto
 
Historia on ihmistieteenä siinä mielessä poikkeuksellinen, että alan ammattitutkijoilla on mahdollisuus hankkia toimeentulonsa kaupallistamalla oma tutkimustyönsä. Sosiologiaan, kasvatustieteisiin, perinteentutkimukseen tai vaikkapa filosofiaan verrattuna historiantutkijoiden ekologiset lokerot ovat selvästi moninaisempia. Elanto voi löytyä niin sukututkimuksista, populaareista historia-artikkeleista kuin perinteisistä tilaushistorioista, joiden kohteina ovat esimerkiksi kunnat, kylät, yritykset, järjestöt tai koulut.
 
Useimmille akateemiselle uralle päätyneille historioitsijoille tilaushistorian kirjoittaminen osuu jossain vaiheessa kohdalle, mutta joillekin niistä muodostuu varsinainen, lähes yksinomainen leipälaji. Tilaushistoriamarkkinoiden tyypillisimpiä edustajia ovat kuitenkin ne, joilla akateemisen yhteisön liepeillä tehtävät tilaustyöt ja toisaalta yliopiston piiriin lukeutuvat tutkimushankkeet vuorottelevat. Tässä kirjoituksessa pohdimme omien kokemustemme pohjalta tilaushistoriahankkeiden luonnetta ja niiden sovittamista osaksi tutkijaidentiteettiä.
 
Prekaarisuus ja sirpaleisuus

Tilaushistoria-ala on muuttunut paljon viime vuosikymmenten aikana. Yhä harvemmin tutkijan on mahdollista sitoutua ja keskittyä vain ja ainoastaan yksittäiseen useita vuosia kestävään hankkeeseen, joita varsinkin kuntahistoriat perinteisesti ovat olleet. Virityksiä on eri suuntiin ja ovi on jätettävä raolleen myös muita hankkeita silmällä pitäen. Tämä siksi, että töitä olisi myös jatkossa.
 
Usein laaja tilaushistoriahanke toteutetaankin tänä päivänä työryhmänä, mikä mahdollistaa kirjoittajien keskittymisen omille erikoisaloilleen. Parhaassa tapauksessa lopputuloksena on laadukas kokonaisuus aihepiiriä tai paikkakuntaa eri näkökulmista valottavia ja tutkimuksellisestikin ansiokkaita artikkeleita. Työryhmä mahdollistaa myös ryhmätyön synergian ja yhdessä tekemisen ilon. Onhan yhden hengen tilaushistoria usein melko lailla yksinäistä puurtamista.
 
Työryhmien varjopuolena ovat kuitenkin lyhyeksi pätkityt tutkimusperiodit ja kiire. Jo yksin tilaushistorioiden laskennallinen tavoite, 16 liuskaa kuukaudessa, vaati sinnikästä arkistossa istumista ja rivakkaa tekstintuottokykyä. Harhapoluille, kokeiluille tai tuumaustauoille ei juuri jää aikaa. Varsinkin kuntahistorioiden kohdalla lyhyet tutkimusperiodit tuovat eteen myös lähteiden käyttöön liittyviä ongelmia. Itsenäisesti, vaikkapa kolme vuotta saman hankkeen parissa työskentelevällä tutkijalla on mahdollisuus käydä keskeiset lähdeaineistot ja -sarjat kokonaisuutena läpi ja muodostaa näin laaja kokonaiskuva tutkimusaiheesta. Neljän kuukauden pätkän aikana sata vuotta valtuuston pöytäkirjoja on yksinkertaisesti liian iso urakka.  
 
Odotukset ja ambitiot

Tilaushistoria on tieteellinen tutkimus ja edellyttää tutkijan ammattitaitoa. Itse asiassa tilaushistoriat, etenkin kuntahistoriahankkeet, ovat historioitsijoiden todellisia peruskouluja. Ne opettavat projektinhallintataitoja, käyttämään ja tulkitsemaan erilaisia lähteitä sekä kirjoittamaan sujuvasti aikataulussa pysyen. Samalla tilaushistoria kuitenkin poikkeaa monella tapaa varsinaisista akateemisista tutkimuksista. Jonkin instituution kehityskaaren kuvaaminen mahdollistaa harvoin puhtaasti ongelmalähtöistä lähestymistapaa, mitä yleensä pidetään tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkkinä. Mahdotonta se ei ole, mutta vaatii rohkeaa rajaamista ja sen tunnustamista, että kaikkea ja kaikesta ei voi kirjoittaa. Tässä suhteessa niin sanotut paikallishistoriat ovat kuitenkin ottaneet 1950-luvulta isoja harppauksia eteenpäin. Se, että tietyn paikkakunnan kehitys sidotaan aikansa yhteiskunnalliseen ja alueelliseen kontekstiin on jo itsestäänselvyys.
 
Näkökulmaa, rajausta tai käsittelytapaa ei rajaa yksin käytettävissä oleva aika tai kirjoittajan kunnianhimo. Sananvaltaa on suuresti myös tilaajalla, jota yleensä edustaa erilaisista asiantuntijoista ja poliittisista toimijoista koostuva historiatoimikunta. Historiatoimikunta päättää (yleensä kirjoittajan kanssa neuvotellen) teoksen painopisteistä, kommentoi, tarjoaa tietämystään ja tukee muutenkin kirjoittajaa tutkimusprosessin aikana. Koordinoivana elimenä historiatoimikunta on välttämätön. Ei voi kuitenkaan voi kieltää, että toimikunnan jäsenten toiveet ja odotukset ovat joskus ristiriitaisia ja ylimitoitettuja. Lisäksi nykymenon lyhytsykkeisyys heijastuu toisinaan historiatyöryhmien toimintaan. Kiire voi syödä tarmoa paneutua todella perusteellisesti ja vakavasti tilaustyön sisältöön.
 
Oma kysymyksensä on tilaushistorioiden merkitys tekijänsä ansioluettelossa. Puhtaasti tilaustöillä leipänsä tienaavalle jokainen julkaisu tuo kokemusta, uskottavuutta ja yleensä myös uusia työtilaisuuksia – toimeentulosta puhumattakaan. Akateemisten pätkätyöläisten kohdalla kysymys on kompleksisempi. Taidot ja julkaisuluettelo toki kasvavat, mutta akateemisen maailman sisäisessä meriittien metsästyksessä niistä ei aina ole hyötyä.
 
Kärjistäen historioitsijayhteisön sisälle voi muodostua kaksi leiriä, joista toiselle historiantutkimus on aineistolähtöistä perustutkimusta, ja jonka mielestä tutkija ei ole kunnolla pätevöitynyt ennen kuin hänellä on takanaan laaja kaupunki-, kunta- tai maakuntahistoriatyö. Toisessa ääripäässä on kansainvälisesti verkostoitunut ja ulkomaisissa journaaleissa julkaiseva tutkijakunta, jolle populaarimmat julkaisukanavat eivät näyttäydy yhtä mielekkäinä. Akatemian sisäisessä arvioinnissa tilaushistoriat tai kotimainen julkaiseminen ylipäätään eivät aina saavuta ansaitsemaansa arvostusta. Vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, ja kannattaa muistaa, että suuren yleisön laajasti tavoittamat tilaushistoriat täyttävät mitä parhaimmalla tavalla yliopistojen kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista.
 
 
Yrittäjä ja kutsumustyöläinen

Harvaa historioitsijaa motivoi alalle hyvä palkka tai pitkät lomat. Joustavat työajat ehkä jossain määrin. llman korvausta tehtäviä ylitöitä joutuu tekemään melkoisen paljon. Mutta ne tehdään mukisematta, sillä harva haluaa laskea käsistään kirjaa, jonka taittovedoksen tarkistus on jäänyt puolitiehen tai josta puuttuvat kuvatekstit. Työn voi kokea eräänlaisena elämäntapana tai kutsumuksena – työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä, mutta parhaina hetkinä tekemisestä nauttii niin, ettei se työltä edes tunnu. Historioitsijakin pitäisi kuitenkin kehdata laskuttaa matkakuluista, sillä pelkällä hyväntahtoisuudella ja kiitollisuudella ei elä. Työprosessiin kuuluville kaikille vaiheille on uskallettava asettaa oma hintalappunsa. Niistä muodostuvat tilaushistorian tekijän ja pätkätyöläisen toimeentulo.
 
Tänä päivänä ammattikirjoittajan työ on yhä yritysmäisempää. Toisinaan yrittäjästatus on jopa edellytys sille, että tarjolla olevaa työtä voi ylipäätään edes hakea. Osallistuminen taannoin Joensuun kaupunkihistoriahankkeen tarjouskilpailu edellytti toiminimeä kaikilta toimeksiannosta kiinnostuneilta. Kilpailutuskäytäntö oli monimutkainen, byrokraattinen ja alalle sopimaton, mutta opetti paljon hankintalain kiemuroista.
 
Yrittäjästatus tuo mukanaan riskejä ja velvoitteita. Suunta tuntuu silti olevan, että yhä useampi tilaaja on haluton ottamaan kirjoittajaa palkkalistoilleen. Ainoa mahdollisuus selviytyä lienee sopeutuminen, vaikka sitkeitä vastarinnan sissejä yhä löytyy. Tulevaisuuden kuva ei kuitenkaan ole toivoton. Kaikkeen ulottuvasta pikakulutuksesta ja kertakäyttökulttuurista huolimatta perinteiset pitkän kaavan kuntahistoriat eivät vuonna 2020 ole kuolemassa muusta menneisyyden hyödyntämisestä puhumattakaan. Tarinallisuus on tätä päivää, joten tutkimuksellisten lähestymistapojen hallinta ja kyky ymmärtää ja esittää pitkiä kehityskaaria nykyhetken taustalla avaa historioitsijalle uudenlaisia tapoja hyödyntää osaamistaan.
 

Samu Aarnio

Joensuussa pohditaan tehdäkö kolmas kauppahalli kaupungin torin laidalle. Ja jos, niin millainen, ja mille puolelle toria. Kysymys kauppahallin sijoituksesta ja sen arkkitehtuurista (tai ylipäätänsä kauppahallin tarpeellisuudesta) on kriittinen kaupunkikuvan kannalta. Joensuun torin molemmilla laidoilla on tähän menessä sijainnut kaksi kauppahallia, jotka molemmat on purettu.
 
Kaksi edellistä kauppahallia Joensuussa
 
Joensuun ensimmäinen kauppahalli valmistui vuonna 1903 torin Siltakadun puoleiselle laidalle. Nikkarityylisen, jugendia ja uusrenessanssia heijastelevan rakennuksen suunnitteli A. W. Pitkänen. Kauppahallia laajennettiin 1927 Viljo Raittilan piirustusten mukaisesti. 1960-luvulle tultaessa hygieniavaatimukset kiristyivät, ja osaltaan sen vuoksi alkoi keskustelu puisen, huonoon kuntoon päässeen, kauppahallin purkamisesta. Uutta modernia kauppahallia ryhdyttiin suunnittelemaan 1960-luvulla torin toiselle puolelle Koskikadun varteen.
 
Uuden kauppahallin suunnitteli Joensuun kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto vuonna 1967. Kaupunginvaltuusto teki päätöksen purkaa vanha puinen kauppahalli vuoteen 1969 mennessä. Tämä sai kansalaiset liikkeelle rakastetun rakennuksen säilyttämisen puolesta. Uuden kauppahallin suunnittelija Mauno Tuomisto ja kaupungin arkkitehtitoimisto ehdottivat, että vanhan kauppahallin käyttötarkoitus muutettaisiin torikauppiaiden suojaksi, jossa voisi käydä torikauppaa muilla tuotteilla kuin elintarvikkeilla. Näin voitaisiin säilyttää vanha kauppahalli uuden rinnalla. Tämä hanke kuitenkin kuivui kasaan. Hetken aikaa Joensuun toria rajasivat uusi, 1968 valmistunut kauppahalli ja vanha puinen kauppahalli, joka pian purettiin.
 
Mauno Tuomiston paviljonkimainen, moduulirakenteinen kauppahalli oli aikaansa edellä. Sen toiminnoissa oli otettu huomioon kaikki nykyaikaiset tarpeet hygieniavaatimuksista aina tavaran logistiseen säilyttämiseen ja huoltotoimenpiteisiin. Kauppahallin arkkitehtuuri kunnioitti ympäristöä mataluudellaan, se ei vienyt huomiota muilta alueen rakennuksilta. Sen moduulien ääriviiva oli viittaus läheisen kaupungintalon tornin muotoon. Näyteikkunoiden sisäpuolinen valaistus toi lyhdyn lailla valoa pimeän aikaan ympäristöönsä. Alkuperäisissä suunnitelmissa oli tarkoitus käyttää katon, sokkelin ja lasijulkisivujen metalliosien materiaalina pronssia, mikä olisi ollut jälleen viittaus 1914 valmistuneeseen Joensuun kaupungintaloon. Säästösyistä pronssia ei kuitenkaan käytetty.
 
Uudesta kauppahallista tuli vähitellen yksi Joensuun vihatuimmista rakennuksista. Sen huollosta ei pidetty huolta, ja rakennuksen betoni-, lasi ja alumiini osat alkoivat likaantua. Julkisivut peittyivät kauppiaiden asentamiin riemunkirjaviin ja graafisesti ala-arvoisiin mainostarroihin. Kaikki tämä peitti alleen sen, että kauppahalli oli erittäin sopusuhtainen ja kaunis modernin arkkitehtuurin esimerkki. Kepeä, huomaamaton ja funktionaalinen “basaari”. Tämäkin kauppahalli purettiin toriparkin rakentamisen myötä 2016.
 
Ensimmäisen kauppahallin mörkö piinaa joensuulaista “kauppahallikeskustelua”. Puinen, “kansallisromanttinen” ja nikkarityylinen kauppahalli, jäi ihmisten kollektiiviseen muistiin siitä millainen kauppahallin tulisi olla romantisoiduissa mielikuvissa. Kauppahallin konsepti sijoitetaan mielisämme 1900-luvun taitteeseen ja siksi odotuksena on, että kauppahallin täytyy heijastaa “menneiden aikojen” muotokieltä. Lehtien mielipidepalstoilla onkin kaipailtu muun muassa Kuopion kauppahallin perään.
 
Kolmas kauppahalli?
 
Nyt Joensuu suunnittelee  kolmatta kauppahallia torin pohjoislaidalle. Tähän mennessä uudesta kauppahallista on esitetty julkisuudessa kaksi toisistaan poikkeavaa luonnospiirustusta. Ensimmäisenä julkisuuteen nostettiin arkkitehtitoimisto Arcadian suunnittelema luonnos. Arcadian harjakattoista luonnosta on julkisuudessa moitittu “ladoksi” ja ympäristöönsä sopimattomaksi. Eniten kritiikkiä on aiheuttanut rakennusmassan korkeus ja laajuus. Kieltämättä vaikka rakennuksen arkkitehtuuri on tämän kirjoittajan mielestä laadukasta, lämmintä ja sopivalla tavalla poikkeavaa niin sen koko supistaisi torin ja sen ympäristön ahtaalle. Onkin huvittavaa huomata, että Joensuun verrattain iso tuulen pieksämä “paraatitori” osoittautuukin nyt pieneksi!
 
Arcadian suunnitelmalle vastapainoksi on esitetty Osmo Karttusen toimiston luonnos, joka on mittakaavaltaan huomattavasti pienempi. Tämän kauppahalliin arkkitehtuuri perustuu samaan muotokieleen kuin torilavan, joka sekin on Karttusen toimiston käsialaa. Vaikka torilava on kenties yksi Suomen kauneimmista torilavoista niin saman muotokielen noudattaminen kauppahallissa olisi kenties liian monotonista ja helppoa. Mittakaava tässä suunnitelmassa on osuva.
 
Asiaa julkisuudessa tarkasteleva joutuu tekemään johtopäätökset pitkälle vain muutamien melko laaduttomien havainnekuvien pohjalta. Kauppahallisuunnitelmista tulisi esittää havainnekuvia myös ihmissilmän korkeudelta.
 
Kauppahallien sijoittaminen torin pohjoislaidalle on nähty joidenkin tahojen mielestä myös virheenä. On koettu, että kauppahalli peittäisi näkymät Siltakadun korkeisiin arvorakennuksiin kuten Teräskulma, Yhdyslinna, Ora-Kotila, Pohjois-Karjalan talo Oy ja Sokos. Näin epäilemättä kävisi. Juuri kun kaupunki on saanut avattua kaupunkinäkymän kaupungintalolle Vapaudenpuiston puita karsimalla, niin tukkisimme uuden näkymän.
 
Ehkäpä kauppahallin ratkaisu löytyisi siitä, että se sijoitetaan ensinnäkin torin etelälaidalle, missä sijaitsi edellinen kauppahalli. Tämä siitä syystä, että se tasapainottaisi torin tilallista kokemista ja kehystäisi kaupungintalolta alkavaa keskustan julkisten rakennusten keskusakselia aina yliopistolle saakka. Ilmeisesti suurin syy miksi kauppahallia ei mielellään sijoiteta torin etelälaidalle on ainoastaan se, että tällöin aurinko ei pääse paistamaan mahdollisten terassien suuntaan. Mutta kannattaa muistaa, että kauppahalli on ensisijaisesti kauppahalli, ei ravintolan terassi. Sijoittamalla kauppahalli etelälaidalle mahdollistaisi se samalla kesäkahviloiden säilyttämisen torin pohjoislaidalla. Ja sitä paitsi aurinkoisia kohtia olisi taatusti mahdollista sijoittaa kauppahalliin myös torin etelälaidalla mikäli se suunnittelussa halutaan ottaa huomioon.
 
Voisiko kauppahallin muoto siis olla enemmänkin moduuleista koostuva paviljonki, jossa eri toimintoja olisi eriytetty polveilevasti niin, että rakennuksen muoto ei olisi yksi yhtenäinen massa vaan toisiinsa liittyneitä erillisiä ja eri korkuisia massoja? Joka tapauksessa varmaa on, että Joensuun kauppahallin suunnittelusta täytyy järjestää arkkitehtuurikilpailu. Vain näin voidaan saada ehdotuksia, jotka ovat ensinnäkin puolueettomia mutta mistä voisi löytyä se uusi Joensuun matkailunähtävyys huikean modernin arkkitehtuurin muodossa. Jos Joensuu pystyi järjestämään arkkitehtuurikilpailun vuonna 1909 saaden kilpailun tuloksena kaupunkiin näyttävän uuden kaupungintalon, joka yhä on kaupungin ylpeys, niin täytyy samaan pystyä nytkin.

Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen 20. vuosikirja Matkalla, kirjoituksia karjalaisen matkailun historiasta julkaistaan tiistaina 30.6.2020. Matkalla – avaa kutkuttavia näköaloja karjalaisen matkailun historiaan. Artikkelit johdattavat lukijan Kolin vaaroilta mustan matkailun synkkiin tunnelmiin, Salomonin temppelin mysteereihin, luostarin hartauteen ja aina Siperian hyisille aroille. Kirjaan on koottu kuusi mielenkiintoista artikkelia, jotka osoittavat kuinka matkailu voi olla työtä, intohimoa, bisnestä, kulttuuria, politiikkaa eri muodoissaan ja virkistävää seikkailua.

Kirjoittajat ovat Asko Saarelainen, Sirpa Sulopuisto, Jani Karhu, Ismo Björn, Sari Hirvonen, Yuri Shikalov ja Seppo Sivonen. Teoksen on toimittanut Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen puheenjohtaja Jani Karhu, taitosta ja visuaalisesta ilmeestä vastaa graafikko Samu Aarnio.

Lisätietoja: jani.karhu@uef.fi

Soili Lammi
​Opettajana ei voi kuin myhäillä tyytyväisyyttään, kun koululaiset ja opiskelijat ovat ottautuneet ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja päättäneet tehdä asialle jotain. He ovat alkaneet vaatia muutosta nykyiseen ilmastopolitiikkaan. Tämä on tärkeää ja ihailtavaa. Heitä kiinnostaa ja he haluavat vaikuttaa yhteisiin asioihin. Ilmastovaikuttamisesta on tullut maailmanlaajuinen liike.
 
Koulukentältä on kuitenkin myös alkanut kuulua huolestuneita puheenvuoroja. Osa lapsista ja nuorista on jo menettänyt toivonsa paremmasta tulevaisuudesta. Miksi tehdä enää mitään, kun aikuisia ei kiinnosta maapallon pelastaminen? Miksi käydä koulua, opiskella tai harrastaa, jos tulevaisuus näyttäytyy niin epävarmana. Nämä kysymykset ja tunteet ovat aiheellisia ja täysin sallittuja. Meidän aikuisten täytyy jaksaa valaa uskoa parempaan tulevaisuuteen.
 
Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, joten luokaamme katse historiaan. Ympäristöhistorian näkökulma usein on hyvin synkkää luettavaa. Kuitenkin ihminen on ajoittain tehnyt myös positiivisia muutoksia ympäristön suhteen. Meidän tulisi opettaa lapsillemme, että muutos on mahdollinen. Se voi olla hidas, mutta se on vääjäämätön. Voimme opettaa, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa millainen muutos on.
 
Otetaan esimerkiksi Englanti ja teollistuminen. Historian tapahtuma, joka on pitkään kuulunut oppitunneille ja opetussuunnitelmaan. Lähtökohtaisesti teollistuminen nähdään positiivisena sysäyksenä länsimaisen elämäntyylin kehittymiselle ja kukoistukselle. Tunneilla opiskellaan teollistumisen syitä ja seurauksia esimerkkien kautta.
 
Ympäristöhistorian näkökulmasta teollistumista tarkastellaan usein sen negatiivisten vaikutusten kautta ympäristöön.  Esimerkiksi Thames-joki Englannissa oli teollistumisen seurauksen saastunut niin, että se levitti tauteja haisi kuin likakaivo. Yksinkertaisesti siksi, että sitä käytettiin likakaivona. Saastumisen seurauksen Thames-joki koki biologisen kuoleman. Thames-joen tarinassa on kuitenkin onnellinen käänne. Tehtiin muutoksia ja kului aikaa, mutta Thames joki hiljalleen elpyi. Hitaasti, mutta vääjäämättömästi ja vain siksi, että me ihmiset teimme muutoksen.                    
 
Historia on täynnä esimerkkejä ihmiskunnan kipeistä kohdista, mutta kuitenkin sieltä löytyy paljon Thames-joen kaltaisia positiivisia pilkahduksia. Koulut ja lapset ovat eturintamassa luomassa parempaa tulevaisuutta ja opettajien täytyy tuoda opetuksessa esille, että se muutos parempaan on mahdollinen. Nyt ei ole aika pelotella tai heittää hanskoja tiskiin. Juuri sinun oppilaasi tai lapsesi voi olla se ihminen, joka keksii ratkaisun ongelmaamme. Luokaamme siis oppilaille ympäristö, jossa on toivoa.

Ismo Björn
Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen puheenvuoro Hellan sydämen paljastusjuhlassa 29.11.2019

Hellan sydän on elävä taideteos, jossa luomistyö yhdistyy teknilliseen innovaatioon. Taiteilijoiden Samu Aarnion ja Teijo Karhun sekä veistokseen liittyvien web-sivujen koodaaja David Gil de Gómez Pérezin luovuus on itse teoksessa, mutta myös tekotavassa ja sen ennen kokeilemattomassa ohjelmointitekniikassa. Nyt ei veistetä kuvaa käsillä, hakata puuta tai kiveä, vaan tekeminen on muotoiluun yhdistettyä tietokoneohjelmointia.  Perinteinen kuvanveisto on ollut ruumiillista tekemistä. Tämä teos kertoo nykyajan sähköisestä työstä, ohjelmoinnista ja viittaa samalla nykyihmisen internetkeskeiseen elämään.

Julkinen taide on perinteisesti ollut yksi kansallisen sivistystason mittari. Voidaan jopa sanoa sen olevan demokratian fyysinen ilmentymä. Taide kaikkineen ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taide on taidetta ilman julkilausuttuja tavoitteita, mutta aina se välittää ja kyseenalaistaa. Taide ei ole vain sisäsiistiä ja tunnistettavaa, ei pelkästään sellaisia näköispatsasta kuten esimerkiksi Matti Nykäsen patsaan toivotaan olevan. Teos saa mieluusti hämmentää, herättää kysymyksiä ja johtaa kokijaansa kohti nousevia merkityksiä ja tulkintoja.

Mitä julkinen taide kertoo Joensuusta? Mitä kertoo Vapaudenpuiston patsaan siirto näkyvämmälle paikalle? Mitä Kosiosuden-kaltaisten selfiepatsaiden tulo? Mitä Hellan sydämen- tapaisen abstraktia teosta lähenevän, mutta takkaa muistuttavan koneveistoksen paljastus? Mitkä ovat näiden taideteosten yleisöt ja käyttö? Vapaudenpatsas seisoo keskellä kaupunkia puuttoman puiston keskellä. Hellan sydän sykkii teknistä väriä ja liikettä kaupungin reunalla, mutta kasvavassa Penttilässä. Kaikki patsaat ovat julkisia taideteoksia, ja sellaisenaan ne sisältävät viittauksia yhteiskuntaan, tapahtuma- ja taidehistoriaan, ja samalla julkisten veistosten perinteen jatkumoon.

Hellan sydämen tiedollinen puoli parodisoi julkista taidetta, sillä päinvastoin kuin yleensä, tämä veistos elää vahvaa omaa elämäänsä kertomalla suoraan tarkoituksensa. Taideteoksen vaihtuvien värien tulkintaan annetaan ohje ja tie.  Taideteos keskustelee kokijansa ja ympäristönsä kanssa avoimesti.  Hellan sydän säteilee värillistä valoa kaupungin neonvärien tapaan ja näin veistos leikittelee kaupallisuuden, viihteellisyyden ja esteettisyyden kanssa niitä hyödyntäen. 

Hellan sydän osallistuttaa kokijansa ja ympäröivän yhteisön. Se on spektaakkelimainen taideteos, jonka yllätyksellisyys elää väreissä, mutta teos on moniin abstrakteihin veistoksiin verraten helposti lähestyttävä.  Se ohjaa katselijansa menneeseen, eikä se tavoittele sydämessään hahmotonta ja tuntematonta. Historian kontekstia ei patsaasta tarvitse etsiä. Veistos kertoo ne itse. Hellan sydämen kulloisetkin värit saavat selityksensä omilla nettisivullaan. Teos vaihtaa väriä eri juhlien mukaan, mutta veistoksen esittämät juhlat eivät olekaan perinteisiä kansallisia tai kirkollisia vuosijuhlia. Mukaan on valittu sellaisia tapahtumia ja teemoja, jotka pyrkivät sisällyttämään mukaan monia erilaisia ryhmiä ja historiatukintoja. Ei ole yhtä, muut poissulkevaa pohjoiskarjalaista historiakertomusta, ei yhtä ainoaa vuosikalenteria, ei yhtä ainoaa vallan monumenttia, ei kunnioitusta vain yhtä historian tulkintaa kohtaan. Yksilön kokemus ei kuole kansallisen tarinan puristuksessa vaan nousee eloon, Niin muistoja kuin historioita on monia.

Röllin (Allu Tuppuraisen) laulussa Robotti Ruttunen meni kaupunkiin, joutui vaikeuksiin, itki kyyneleen öljyisen, mutta lopulta rakastui sähköhellaan.  Vanha sähköhella, nokinen ja ruosteinen on nyt aina kaverina Ruttusen.

Hellan sydän osoitteessa: https://hellansydan.fi/

​Sanna Joska
Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen syksyn Studia Generalia -luentosarjan teemana on Eläimet ja historia. Aihe on kiehtova ja sitä voi lähestyä lukuisista näkökulmista. Ihmisten ja eläinten suhteet kulkevat erottamattomana läpi historian: on ihmisen kannalta hyödyllisiä ja haitallisia eläimiä, villejä ja kesytettyjä, näkyviä ja lähes näkymättömiä. Eläinten vaikutus ihmisten yhteiskuntaan on ollut suuri läpi historian. Tässä suhteessa riittää edelleen runsaasti tutkittavaa ja keskusteltavaa, sillä eläinten osaksi jää usein olla sivuhuomiona ihmiskeskeisessä historiassa, jos sitäkään.
 
Olen itse historiantutkijana erikoistunut antiikin Rooman sosiaalihistoriaan, joten lähdin miettimään ihmisten ja eläinten suhdetta historiassa tietenkin antiikin historian kautta. Antiikin Roomasta tulevat usein ensimmäisenä mieleen karthagolaisen sotapäällikön Hannibalin norsurukat, jotka tämä marssitti Alppien yli, Rooman Colosseumille näytille ja taistelemaan rahdatut eksoottiset eläimet, Egyptin kuningatar Kleopatra ja myrkkykäärme sekä tarun mukaan Rooman perustaneita Romulusta ja Remusta imettänyt susi. Villipetoja ja vaarallisia tilanteita.
 
Todellisuus oli tietenkin moninaisempi mutta myös arkisempi. Roomalaiset kohtasivat arjessaan villejä eläimiä, kesytettyjä hyötyeläimiä, lemmikkejä, ruoaksi pyydettyjä tai kasvatettuja eläimiä, tuholaisia ja hyönteisiä. Eläimillä oli roolinsa myös roomalaisten uskonnollisessa elämässä, sillä eläinten uhraaminen jumalille oli tavallista. Uhreina toimivat kotitalouseläimet, kuten lehmät ja härät, lampaat, siat ja linnut. Roomalaiset myös ennustivat tulevaisuutta eläimistä, kuten uhrieläinten maksoista ja lintujen lennosta. Ihmisen suhde eläimiin herätti myös moraalista pohdintaa, kuten osoittavat filosofi Plutarkhoksen (n. 45 – 125 jaa.) kirjoitukset (suomennettu nimellä Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia, suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski, Gaudeamus 2015).
 
Eläimiä myös kuvattiin laajasti antiikin taiteessa, mikä tarjoaa nykypäivän tutkijoille runsaasti tutkimusmateriaalia. Taide myös puhuu sen puolesta, että eläimet olivat läsnä roomalaisten jokapäiväisessä elämässä. Eläimiä kuvattiin esimerkiksi rakennusten lattioihin tehdyissä hienostuneissa mosaiikeissa ja veistostaiteessa, kuten hautamonumenteissa.
 
Lemmikkieläimistä koira oli roomalaisille rakkain. Koirat toimivat sekä metsästys- ja vahtikoirina että lemmikkeinä ja niitä arvostettiin suuresti. Roomalainen oppinut Plinius vanhempi kirjoittaa teoksessaan Naturalis historia, että eläimistä uskollisimpia ihmisille ovat koira ja hevonen. Koiria kuvattiin omistajiensa hautamuistomerkeissä ja meille on jopa säilynyt lemmikkikoirien itsensä muistoksi tehtyjä hautapiirtokirjoituksia. Lemmikkien kuolemaa surtiin siis Rooman valtakunnassa samaan tapaan kuin nykyisinkin.
 















Kuva: Roomalainen hautamuistomerkki, Getty Museum. © Wikimedia Commons.
 
Yllä olevassa kuvassa oleva hautamuistomerkki noin vuosilta 150 – 200 jaa. on mielenkiintoinen esimerkki koirien esiintymisestä roomalaisessa hautataiteessa. Koiran kuvan alla olevassa piirtokirjoituksessa lukee ”Helenalle, kasvattityttärelle, sielultaan vertaamattomalle ja arvokkaalle”. Vaikka monumentti ensikatsomalta antaa ymmärtää, että kyseessä on Helena-nimiselle koiralle tehty hautamuistomerkki, se ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä tekstissä viitataan Helenaan ihmisenä. Muistomerkissä esiintyvä koira on luultavasti ollut hänen rakas lemmikkinsä. Toisaalta (kuten antiikin tutkimuksessa usein joudutaan täysin varman tiedon puutteessa toteamaan), mikäli hautakivi todella on tehty koiralle, on kyse poikkeuksellisen syvästä tunnesiteestä lemmikkiin.
 
Kissoihin roomalaisilla oli hieman etäisempi suhde kuin rakkaisiin koiriinsa. Lemmikkeinä kissaa yleisempiä olivat esimerkiksi linnut, vuohet ja jopa käärmeet. Kissat nähtiin pääasiassa tuholaisten eli jyrsijöiden torjujina. Yllä mainittu Plinius vanhempi viittaakin kissoihin taitavina, hiljaisina saalistajina. Tällaisina ne esiintyvät usein myös roomalaisessa taiteessa, kuten alla olevassa mosaiikissa, johon on kuvattuna kukon kimppuun hyökkäävä kissa ja sorsia.
 
Kissat eivät ehkä herättäneet roomalaisten tunteita kuten koirat, mutta pienet jäljet osoittavat kissojen kyllä olleen paikalla 2000 vuotta sitten. Toisessa alla olevassa kuvassa on roomalainen kattotiili, jonka ylitse kissa on kävellyt tiilen ollessa kuivumassa. Tilanne on varmasti tuttu kaikille nykyisillekin kissanomistajille: kissat kävelevät ihan missä niitä huvittaa.

Tervetuloa siis Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen esitelmätilaisuuksiin kuulemaan ja keskustelemaan eläimistä historiassa!
 
Kuvat: Roomalainen mosaiikki, Vatikaanin museo. © Wikimedia Commons &
Roomalainen kattotiili Yorkista. © Wikimedia Commons.

Ismo Björn
Kenestä paperinukke? Miten muistaa ja olla muistamatta sisällissotaa? Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys osallistui 27. syyskuuta Tutkijoiden yöhön. Euroopan laajuinen tiedetapahtuma järjestettiin Suomessa yhdessätoista kaupungissa. Joensuussa, Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen toimintaa ja tällä kertaa sisällissodan muistia pohtivalla pisteellä, vierailleet saivat kertoa, minkä muistomerkin he haluaisivat Joensuuhun ja minnepäin Joensuuta se tulisi pystyttää. Alun perin tarkoituksemme oli, että muistomerkkiehdotus olisi liittynyt tavalla tai toisella sisällissotaan ja saanut kävijät näin pohtimaan sisällissodan julkista muistamista kaupunkitilassa, mutta jo ensimmäinen ehdottaja halusi kokonaan jotain muuta. Noin viisi vuotias tyttö näet ehdotti: My Little Pony.
​
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys on osallistunut useisiin yleisötapahtumiin ja myös tämä kerta kertoi, että toimintamme ei tahdo avautua etenkään satunnaisille vierailijoille. Suurin osa vanhemmasta väestä kuvittelee yhdistyksen toimivan lähinnä sukututkimuksen parissa tai eräänlaisena perintö- ja tarinakerhona.  Nuoremmilla historiatietämys on usein yllättävän ohutta, ja vuosisadat tapahtumineen ihastuttavasti sekaisin. Moni alle 30-vuotias ei tunne Esa Pakarista, ei Katri Helenaa, Simo(n) ”Hurtta” Affleckista, August Wesleystä tai Aleksanteri I:stä puhumattakaan. ” Kuka on Heikki Kirkinen?” ”Aaro Heikkilään en ole ikinä kuullutkaan.”
 
Sisällissotamuistoon tuli ehdotuksia tuli kaikkiaan 13, josta sotaan viittaavia oli viisi. Kolme niistä kannatti tuntemattoman sotilaan muistomerkkiä, yksi ehdotti Sovinnon ja rauhaisen tulevaisuuden triumfia ja yksi puolueetonta sisällissodan muistomerkkiä, kaikille yhteistä sisällissodan suremisen paikkaa. Näiden lisäksi toivottiin Kontiosuon erämaan muistomerkkiä entiselle Kontiosuolle, muistomerkkiä Vapaudenpuiston kaadetuille puille ja Merimiehenkadulle. Kaksi ehdotusta liittyi Joensuuhun koulukaupunkina. Toinen niistä olisi patsas Uutteran opettajan 30 vuotisesta työpanoksesta kansakunnan kynttilänä. Se olisi kynttilä, joka palaa molemmista päistä. Toinen ehdotus koski Kaislakadulle opiskelija-asunnon pihapiiriin pystytettävää Tuntemattoman opiskelijan muistomerkkiä. Henkilöistä muistomerkkiä ehdotettiin Sauli Niinistölle ja miehelle, joka istuu hevosen selässä, ja sillä on tulta kädessä.
 
Historiapisteemme toinen tehtävä kuului: kenestä pohjoiskarjalaisesta (historiallisesta) henkilöstä tulisi tehdä paperinukke. Tähän tuli vastauksia kaikkiaan 38.  Eniten sai ääniä Esa Pakarinen (3). Kaksi ääntä saivat Mateli Kuivalatar, Heikki Kirkinen ja Sauli Niinistö. Runonlaulajaa ehdotti yksi, samoin tarkemmin runonlaulaja Pedri Shemeikkaa. Yliopiston aiemmista rehtoreista yhden äänen sai Perttu Vartiainen. Sukulaisiaan ehdottivat erityisesti nuoret. Sellaisia olivat mummi, täti, setä ja isi. Pohjoiskarjalaisia fiktiivisitä hahmoja olivat ehdotuksissa ”Junantuoma” ja ”Takametsien mies”. Urheilijoista yhden maininnan saivat Kaisa Mäkäräinen Seppo Räty ja Encen pelaaja. Pohjois-Karjalan persoonia olivat myös yhden äänen saaneet Kuikka Koponen ja Joensuun Elli (heistä se junissa kulkenut) sekä kuka tahansa ”Turunen” ja ”Erkki”. Kulttuurihahmoista ehdotettiin Arla Cederbergiä ja kirjastonjohtaja Ilmi Järveliniä. Äänen sai myös paremmin kuopiolaisena tunnettu Minna Canth. Politiikoista paperinukeksi joku halusi Aune Mänttärin. Historiallisista henkilöistä ehdotuksen saivat August Wesley, Salome Vartiovaara, Olli Tiainen, Erkki Raappana sekä Lieksan hovin ryöstäjä Liisa Matintytär Erkki. Lisäksi toivottiin Lotta tai pikku-lotta -paperinukkea. Joku ehdotti paperinukeksi puuta ja yhdessä lapussa luki: Valkoinen, miksi ei musta?
 
Historiasta on moneen, ja monelle se on toista kuin meille. Historiaan avautuu monia ovia, ja historiaa itse kukin elää, tekee ja kokee omalla tavallaan. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys pyrkii innostamaan historiaharrastukseen, mutta mitä tuo historia on. Ken sen tietäisi…. (ja Barbie). Ehdotuksia, kommentteja, vihjeitä tarvitaan.  

Jani Karhu

Sanotaan, että Suomi menee kiinni heinäkuussa. Monet kirmaavat lomille jo juhannuksena, mutta suosituin lomakuukausi on heinäkuu. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, itse asiassa kesäloman historia on varsin lyhyt. Nykyisten lomien perustana toimiva vuosilomalaki on peräisin 1970-luvun alusta. Ensimmäisen kerran vuosilomasta säädettiin vuoden 1922 työsopimuslaissa, tuolloin loman vähimmäispituudeksi määriteltiin ruhtinaalliset 7 päivää. Oli lomia pidetty aikaisemminkin. Vuonna 1865 tuli voimaan palkollissääntö, jonka perusteella vuosipalveluksessa olleille taattiin viikon loma elonkerjuun jälkeen.

Varsinaisen kesäloman historian voi katsoa alkaneen vuonna 1939 voimaan tulleesta vuosilomalaista. Laissa työntekijöiden loma sijoitettiin toukokuun alun ja syyskuun lopun välille. Myös loma-ajat pitenivät. Viisi vuotta töissä olleet saivat lomaa kaksi viikkoa ja vuoden työskennelleet yhdeksän päivää. Alle vuoden työskennelleet keltanokat saivat tyytyä viiden päivän vapaisiin. Työviikot olivat edelleen kuusipäiväisiä, lauantaivapaat astuivat kuvaan vaiheittain 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Koululaisilla pitkä kesäloma on ollut voimassa jo 1800-luvulta lähtien. Koulujenkin siirryttyä viisipäiväiseen viikkotyöskentelyyn kesälomia lyhennettiin loppupäästä.

Lomat ja työläisten viisipäiväinen työviikko ovat pitkällisen kehityksen ja neuvottelujen tulosta. Ollakseen tehokas ihmisen täytyy välillä myös levätä. Tästä huolimatta monin paikoin maailmalla lomapäiviä myönnetään huomattavasti vähemmän kuin Suomessa tai muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Kiinassa tai Meksikossa lomaa heltiää puolet vähemmän kuin Suomessa. USA:ssa ei tunneta vuosiloman käsitettä, vaan lomat neuvotellaan yleensä työsopimuksen yhteydessä. Käteen voi jäädä enemmän tai vähemmän. Nauttikaamme siis saavutetuista eduistamme.
​
Vaikka monien lomat kesä-heinäkuulle ajoittuvatkin, ei koko Suomi sentään kiinni mene. Lukemattomat lomakohteet, mökkeilypaikkakunnat ja sadat erilaiset kesätapahtumat heräävät henkiin. Historian- ja matkailun tutkijana yksi omista reissuistani kohdistuu pienimuotoiseen mutta äärimmäisen mielenkiintoiseen historia – mutta myös mustan matkailun – kohteeseen. Leväluhdan rautakautinen kalmisto Isossakyrössä on ollut viime aikoina usein julkisuudessa, ja paikalta löytyneiden vainajien arvoitus on askarruttanut tutkijoiden mieliä jo pitkään. Leväluhdan lisäksi tarkoitus on käydä bongaamassa pari historiallista kummitustaloa. Mutta ennen kaikkea, tarkoitus on levätä, sillä syksy on taas työntäyteinen.

​Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys on läsnä elokuussa Joen yössä, Tutkijoiden yössä syyskuussa ja yhdistyksen luentosarja jatkuu myöhemmin syksyllä Eläimet-teeman puitteissa. Sitä ennen, Hyvää kesää kaikille historian harrastajille!
​

Jenni Merovuo

Yhdysvalloissa tapahtui toukokuun alkupuolella (2019) jälleen kouluampuminen, jossa kuoli tai haavoittui useita ihmisiä. Erityisen paljon huomiota on kohdistettu ampujaa vastaan hyökänneeseen oppilaaseen, joka sai surmansa, mutta pelasti todennäköisesti monta luokkatoveriaan. Hänet on kohotettu sankariksi, olihan hänen teollaan suuri vaikutus järkyttävän hyökkäyksen seurauksiin.

Huomiota on kuitenkin kiinnitetty myös tapaan, jolla sankaruutta rakennetaan. Coloradon sankari muistuttaa huomattavasti sotasankaria.
Tutkin sadan vuoden takaisia lapsisotilaita ja sankaruutta Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa teosta varten. Käytin artikkelini lähdeaineistona kirjeitä, joita vapaaehtoisesti valkoisten puolelle taistelemaan lähteneet koululaispojat kirjoittivat rehtorilleen K. A. Wegeliukselle. Alaikäisiä ei aluksi huolittu valkoisten riveihin, mutta pian sotatilanteen kiristyessä eettiset ohjenuorat höllentyivät.
 Kuva: Ilya Schulte, Unsplash
 
Sotasankari on sankaruuden arkkityyppi. Sankaritarinaan kuuluu yleensä todenmukaisia piirteitä ja tapahtumia, mutta kerronta ja motiivit ovat liioiteltuja. Yhtä olennaisesti sankaruutta tuotetaan vaikenemisen kautta. Moniulotteisessa inhimillisessä yksilössä nähdään äkkiä vain muutama huolella valikoitu staattinen piirre ja maailma nähdään kaksinapaisesti hyviin ja pahoihin jakautuneena.

Tyypillinen tarinoiden sankari on oikeamielinen ja pidetty mies. Hänen kokemansa koettelemukset ovat raskaita, mutta aate velvoittaa häntä jatkamaan. Hän taistelee kuolemaansa saakka uhraten itsensä muiden edun hyväksi. Inhimillinen katse tällaiseen sankaritarinaan paljastaa, että todellisuudessa ihmiset ovat moniulotteisempia. Ihanteellisten, keskinkertaisten sekä synkkien piirteiden yhtäaikaisuus kuuluu ihmisyyteen. Uhrautuvuus on heikko hyvyyden mitta, sillä se sulkee ulkopuolelle arkiset ja hauraat hyvyyden teot.

Rintamalle lähteneet lyseolaispojat vaikuttavat olleen kuuliaisia sotilaita, mutta sota oli heille tunteellinen kokemus. He muun muassa pelkäsivät oman henkensä ja muiden puolesta, inhosivat majoitustilojen likaisuutta ja jatkuvaa kylmyyttä, uupuivat marsseilla ja taisteluissa sekä tylsistyivät etuvartiossa. Huumori, yhteisöllisyys ja keväinen luonto auttoivat poikia jaksamaan.

Rehtori Wegelius korosti poikien aatteellisuutta, uhrautuvaisuutta ja oikeudentuntoa. Erityisesti hän ihaili kaatuneita, sillä vasta henkensä menettäneen ajateltiin tehneen kaikkensa sotaponnistelujen eteen. Kuitenkaan kaatuminen ei välttämättä kerro aatteesta tai urhoollisuudesta. Kummankaan puolen joukot eivät olleet järin kokeneita, hyvin varustettuja tai erityisen runsaslukuisia, mikä teki sodankäynnistä entistäkin yllätyksellisempää. Poikien hengissä selviämiseen vaikutti sattuma. Toiset joutuivat koviin taisteluihin, mutta toisille sota oli loputonta vartiossa seisomista.

Havaitsin, että pojat välittivät toisistaan, mutta eivät osoittaneet erityistä aatteellisuutta sodan aikana. Ville Kivimäki ja Tuomas Tepora tulkitsevat taistelutovereiden välisen kiintymyksen yhdeksi selittäväksi tekijäksi sille, että sotilaat ovat ottaneet valtaviakin riskejä rintamalla. Aatetta ja vihaa voimakkaampi motivaatio voi siis syntyä kiintymyksestä.

Miksi sitten sankaritarinoita kerrotaan? Ne välittävät moraalisen opetuksen. Sisällissodan aikana sankareiden kohottamisen ja vastapuolen tuomitsemisen tehtävänä oli kannustaa liittymään valkoisten riveihin. Sisällissodan jälkeen sankaritarinat ohjasivat uudenlaiseen mieskansalaisuuteen. Ne opettivat uusille sukupolville yhteiskunnassa vallitsevista arvoista. Sodan ihannointi salli rauhanomaisesta sankaruudesta vaikenemisen.

Sankaruus voi auttaa hyväksymään lapsen tai nuoren kuoleman, mutta se voi myös estää meitä hyväksymästä monimuotoisuutta. Siksi sekä sankareihin, että viholliskuviin on pystyttävä suhtautumaan kriittisesti. Kilpailu paremmuudesta voi johtaa lasten käyttämiseen väkivallan välineineinä ”sodassa”, jota ei voi aseilla ratkaista.

Sankaruus on aika- ja yhteiskuntasidonnaista. Lapsisankarien ihannointi kohdistaa koululaisiin kohtuuttomia odotuksia valmiudesta käyttää väkivaltaa ja pakottaa lapsia konservatiivisiin sukupuolirooleihin. On huolestuttavaa, että kouluampumisessa henkensä säilyttänyt lapsi voi olla sankari vain lainausmerkeissä.

Kun voimankäyttövälineitä jo sovitetaan lasten ja opettajien käteen tai sisällytetään koulumaailmaan, on viimeistään kysyttävä, mitkä ovat väkivallan todelliset yhteiskunnalliset syyt ja tarve lapsisotasankareille? Voisivatko poliittiset päättäjät sittenkin tehdä enemmän? Yleensä he voivat.
 
Lisää sisällissodan koululaisvapaaehtoisista voi lukea PKHY:n vuosikirjasta Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa (ISBN: 978-952-68916-3-7) artikkelista ”Sankarimieli ja isänmaanrakkaus”: rehtori Wegeliuksen runebergiläiset sotilaspojat. s. 164–201.

Artikkeleita Coloradon kouluampumisesta:
"Aioin kaatua taistellen" – 12-vuotiaan urheus kouluampumisen keskellä herätti keskustelun siitä, millainen Yhdysvalloista on tullut lapsille. Katriina Töyrylä, Yle 9.5.2019. https://yle.fi/uutiset/3-10774408
'Hero' student describes how he, 2 classmates thwarted suspect in Colorado school shooting. Julia Jacobo, ABC News 9.5.2019. https://abcnews.go.com/US/hero-student-describes-classmates-thwarted-suspect-colorado-school/story?id=62915592
 ‘Shut the lights off, say no more’: Nursery rhyme prepares kindergartners for lockdowns. Allyson Chiu, The Washington Post 8.6.2018. https://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2018/06/08/lockdown-lockdown-is-a-kindergarten-nursery-rhyme-at-massachusetts-school/?noredirect=on&utm_term=.c440053e6bd2
Student who helped stop Colorado school shooter says he's no hero. Scott McLean and Ray Sanchez, CNN 12.5.2019. https://edition.cnn.com/2019/05/11/us/joshua-jones-stem-shooting-survivor/index.html.

Pentti Kuokkanen

Kaksi munkkia, buddhalaisia kaiketikin, olivat pyhiinvaellusmatkalla. He tulivat vuolaan joen rantaan, jonka ylitse ei ollut siltaa, oli vain kahluupaikka. Samalle ylityspaikalle saapui nuori, kaunis nainen, eikä hän uskaltanut ylittää jokea kahlaamalla, kun virta oli niin vuolas. Niinpä hän kysyi munkeilta, voisivatko he ystävällisesti auttaa häntä joen ylityksessä. Vanhempi munkeista tarjoutuikin auttamaan. Tyttö kapusi hänen selkäänsä ja yhteistyöllä joki ylitettiin onnistuneesti. Vastarannalla tyttö jatkoi omaa matkaansa kohti länttä ja munkit puolestaan kohti itää. Nuorempi munkeista oli kovin mietteliäs, ja kun matkaa oli tehty jonkin aikaa, hän uskaltautui kysymään vanhemmalta munkilta: ”Kuulehan, kun me munkiksi ruvetessamme vannoimme siveellisyysvalan, jossa lupasimme että emme milloinkaan koske naiseen, niin etkö sinä nyt tunne rikkoneesi valasi, kun kannoit äsken neidon virran yli? Tähän vanhempi munkeista vastasi: ”Minä jätin sen tytön rannalle, mutta sinä kannat häntä yhä mukanasi”.
 
Se oli hyvin sanottu.
 
Tämä tarina tuli mieleen, kun Liperin maaseutumuseolla oli käymässä ryhmä moskovalaisia lapsia ja nuoria tutustumassa suomalaisen talonpojan historiaan. Museolla on toisen maailmansodan aikaisen, suomalaisen Junkers-pommikoneen osia. Koneen, joka putosi Oriveden lahteen ollessaan menossa pommituslennolle Karjalankannakselle. Tunsin, että aihe olisi perin kiusallinen, kun kävijäjoukko oli venäläisiä nuoria, joiden isovanhempia silloin oltiin menossa pommittamaan. Ja kun vielä muistaa sodassa kuolleiden venäläisten lukumäärän, yli 20 miljoona (joista puolet siviilejä), ja sen kansallistunteen, jolla toukokuun yhdeksännettä Voitonpäivää siellä juhlitaan, olisi perusteltua hienotunteisuutta olla esittelemättä pommikonetta, joka kuului silloisen vihollisen arsenaaliin.  Siksi yritin välttää kiusallisen tilanteen hiipimällä lentokoneromun ohitse.

Mutta niin on laki, että aina kun jotakin yrittää kiertää, niin sen joutuu kuitenkin kohtaamaan. Ja tämä laki astui voimaan, kun nuori noin 18-vuotias mies pyysi kertomaan miksi lentokoneen osia oli museolla. Kerroin tapahtumasta, painotin sen onnettomuusluonnetta ja lopuksi pahoittelin käytyä sotaa. Selitin miksi tunsin itseni kiusaantuneeksi. Nuorukainen naurahti ja vastasi: ”Never mind, it’s only history”. Että ”älä huoli, sehän on vain historiaa”.
 
Se oli hyvin sanottu: toinen oli jättänyt tytön rannalle, toinen kantoi sitä yhä selässään.
Historia on paljolti sotien historiaa, ainakin jos sitä katsoo ei-tutkijan näkökulmasta. Vahvimmat muistot ovat niillä, jotka ovat itse joutuneet osallistumaan tapahtumiin, ja meillä suomalaisilla näitä vahvimpia muistoja on sotaan osallistuneilla rintamamiehillä ja sodan jälkiseuraamuksena kotinsa jättäneillä siirtolaisilla. Mutta niin on armelias ihmisen mieli, että kun aikaa tulee tarpeeksi väliin, kivuliaatkin muistot muuttuvat ”vain muistoiksi”.
 
Liperissä pidettiin muutama vuosi sitten esitelmäsarja, jonka yksi kokoontumiskerta käsitteli siirtolaisuutta. Tapahtuman alustajina oli neljä siirtolaismiestä, jotka olivat sodan loppuessa vähän toisella kymmenellä, niin että he ikänsä puolesta muistivat tarkkaan tuohon aikaan kuuluneet tapahtumat ja tunsivat yhä rajan tuolle puolelle jääneen kotiseudun omakseen. Mutta se mitä he kertoivat, se ei ollut katkeruuden sävyttämää. He ikään kuin vain totesivat, että heidän kohdallaan historian kulku oli nyt sattunut olemaan tällainen. Ja että he olivat kaikesta huolimatta pystyneet rakentamaan oman aikuisikäisen elämänsä onnellisissa merkeissä uudella kotiseudullaan. Ja tuon saman suhtautumistavan totesin haastatellessani 100-vuotiasta rintamamiesveteraania, jonka sota kesti yhtäjaksoisesti yli viisi vuotta. Hänen muistonsa olivat korkeasta iästä huolimatta jäsentyneitä ja pikkutarkkoja, mutta en kuullut yhtään valituksen sanaa enkä sankaritarinaa, vain kerrontaa. Samalla viivalla olivat tapahtumat rintamalla, kaksi viikon lomaa viiden vuoden aikana ja se, että hänen autonsa renkaat otettiin pakkolunastukseen rintamalla olon aikana. Auto ei onneksi kelvannut, kun sen moottoriteho oli liian pieni.
 
Ne olivat hyviä kertomuksia: tapahtumia ei oltu unohdettu, mutta niitä ei kannettu mukana reppuselässä.
 
Toisinkin voi olla. Kun tuo edellä mainittu muistelutapahtuma loppui ja tuli yleisöpuheenvuorojen aika, niin eräässä niistä ruodittiin suurella antaumuksella sitä vääryyttä, että ruotsinkielisellä alueelta ei luovutettu maata siirtolaisten asuttamiseen. Tyttöä voi kantaa mukanaan loputtomiin, jos siihen on tarvetta. Julkiseen keskusteluun on tullut kaksi uutta käsitettä ”kupla” ja ”heimoutuminen”, joilla kuvataan ihmisten tarvetta kuulua johonkin ryhmään ja sulkea muu sen ulkopuolelle. Historia tarjoaa oivalliset työkalut heimon luomiselle ja sen koossa pitämiselle. Voidaan etsiä sankarimyyttejä ja kansallisia voitonhetkiä korostamaan omaa paremmuutta ja vahvistamaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Toisaalta historian tapahtumia voidaan käyttää vihollisen osoittamiseen: tarvitaan kasakoita, kartanonherroja, partisaaneja ja viattomia siviiliuhreja. Tämä käyttäytymistapa näyttää toistavan niin vääjäämättömällä tavalla itseään, että siitä ei voi enää sanoa onko se hyvä tai paha. Se on osa meidän perusluontoamme, joka kaivautuu pintaan kunhan vain olosuhteet vain ovat sille otolliset. Ja tällä hetkellä ne näyttävät sitä olevan. ”Ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä”.
 
Sitten kun aikaa on kulunut niin paljon, että historian tapahtumat eivät ole enää kenenkään henkilökohtaisia muistoja, ja jos niitä onkin toistettu sukupolvelta toiselle, niin pohjalla ollut henkilökohtainen tunne ja tarina on jo laimentunut lähdevedeksi, käy historialle niin kuin Koljonvirran taistelulle: Sukeltajat etsivät sillan palkkien sijaintia, tutkijat pohtivat oliko Sven Dufva todellinen henkilö vai Runebergin luoma henkilöhahmo, ja taistelun sankari, eversti Sandels, päätyy olutpullon etikettiin. Tyttö on jäänyt rannalle, ja se mitä on jäljellä, se on vain historiaa.

Kirjoittaja on aktiivinen Liperi-seuran ja Liperin maaseutumuseon toimija