Ismo Björn

Joensuun Maila voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 2018. Tekeillä on seuran menneisyydestä kertova historiateos.  Oma historia osoittaa, että JoMassa ollaan tekemisessä aidon joukkueen kanssa, sellaisen, jolla on vahva paikallinen juuri. Ja kuten kaikissa kunnon tarinoissa, on myös JoMan tarinassa juoni, jossa vaikeuksien kautta noustaan voittoon. Hyvään tarinaan kuuluvat aina sankarit, jotka luottavat joukkueen tulevaisuuteen alhon hetkillä. On uhrautumista ja taloudellisia vaikeuksia, mutta lopulta saavutetaan kultaa  ̶  ja kaiken lisäksi tarina on totta.
 
JoMa-historia on vain yksi osa pesäpallon ympärille rakentuvaa JoMa-tuotetta. Menestyvä pesäpalloseura yhdistää joensuulaiseen pesäpalloperineeseen liittyvän seuratoiminnan sekä rahalla mitattavan ja rahaa tarvitsevan taloudellisen lainalaisuuden. Tätä tarvitaan ammattimaisesti toimivassa ja lähes kymmenen ihmistä työllistävässä organisaatiossa. JoMa-yhteisö muodostuu nykyisin perinteisestä, paikallisesta ja sosiaalisesta yhdessäolossa pesäpallon parissa, mutta yhä enemmän median välittämänä ja ei-paikallisessa vuorovaikutuksessa.

Some-näkyvyyden painottaminen on osa Joensuun Mailan seuran tietoista mediavälitteistymistä. Fanitkaan eivät ole seuralle pelkkiä markkinointikohteita, joille myydään ottelutapahtumien ohella seuran fanituotteita. He ovat myös keskeinen osa seuran markkinointia ja ulkoista kuvaa. Seuran faniasuissa kulkiessaan he mainostavat fanituotteita. Tavoitteena on kaikkineen myönteinen seurakuva. Toivefani on avoin, iloinen, ystävällinen ja kunnostaan huolehtiva aktiivi.  Fani sopivalla tavalla karnevalistinen ja hänellä on kerrottavanaan hyvä tarina.  Ultrafani antaa tatuoida olkapäähänsä JoMan kultajoukkueen kuvan.

Seuran historiassa Mehtimäen kirjaston tarina muuttuu osaksi seuran perinnebrändäystä. Joensuuta sanottiin pitkään värittömäksi ja persoonattomaksi pesispaikkakunnaksi. Se johtui osin siitä, että kaupungissa yhdistyvät suomalaisen urheilukentän kaupunki- ja maaseudun lajit, eikä meuhkaavaa pesäpalloyleisöä ollut kaupunkiin päässyt muodostumaan. Vanhojen pesäpallopaikkakuntien fanaattisiin katsojiin tottuneille pesäpalloilijoille ja vieraskatsojille Joensuun hillitty ja rauhallinen katsomokulttuuri oli yllätys. Ei siis ollut ihme, että Joensuun pesäpallokenttä Mehtimäki sai lempinimekseen kirjasto.

Joensuun Mailan uusi kotikenttä, paikallisen sponsorin mukaan nimetty Kerubi-Stadion oli valmistuessaan ulkoisesti komea, mutta sisällöltään kylmä. Uudelle stadionille oli luotava sielu, jota siellä ei vielä ollut. Vanhojen kannattajien ohella katsomoon oli houkuteltava uusia katsojia, jotka herättäisivät stadionin eloon. Samaan aikaan, kun rakennettiin yhteyttä menneeseen, tarjottiin mainostajille, ns. yhteistyökumppaneille uudenlaisia markkinointimahdollisuuksia. Stadionin rakennuksesta kerrottiin säännöllisesti seuran kotisivuilla, ja sitä esiteltiin ahkerasti tiedotusvälineissä. Vanha katsomo oli aikansa elänyt, mutta se piti sisällään muistoja, jotka oli siirrettävä uudelle kentälle. Tällaisia olivat seuratunnukset ja pelaajien jättikuvat. JoMa-aktiivien kunniataululla luotiin yhteyttä vanhan ja uuden stadionin välille sekä myös seuran vanhojen aktiivien ja uusien kannattajien välille.  Vastaavia keinoja käyttävät urheiluseurat kaikkialla maailmassa rakentaessaan yhteyttä seuran perinteen ja uuden stadioninsa välille.  Esimerkiksi englantilaisen jalkapallojoukkue Sunderlandin fanit saivat seuran uuden stadionin seinään omat nimikkotiilet.

Minään arkkitehtuurisena helmenä ei Joensuun pesäpallokatsomoa voine pitää. Oikea sana sitä kuvaamaan on asiallinen. Pesäpallokansalle mieleen tulee pikemmin Puijon Pesiksen kolkon kylmä stadion kuin Vimpelin Saarikentän ilmavan lennokas katsomo, joka tuo katsojat aivan kentän reunalle. Joensuun kentällä pääkatsomon ja kentän välille jää iso tila, joka eristää katsojat ja pelaajat toisistaan.  Joidenkin perinnetietoisten kannattajien mielestä osa peli viehätyksestä katosi samalla, kun henkilökohtaisena koettu kosketus pelaajiin hävisi. Yksittäisten katsojien huudot ja tai pelaajien keskinäinen viestittely eivät olleet enää samalla tavoin osa peliä kuten aiemmin. Nyt katsojat toimivat kollektiivisena massana. Melskaavat fanit tekevät tunnelmasta totta ja Mehtimäen kirjastosta elävän.

Joensuun Mailan menestys toi katsomoon myös heidät, joiden tavoite on näyttäytyä katsomossa. Nämä performatiiviset katsojat haluavat osoittaa kuuluvansa menestyvään pesäpalloyhteisöön.  Ilmiö on tuttu myös Katajan koripallo-otteluista. Tällaisilla katsojilla on seuralle tärkeä merkitys, sillä he tuovat seuralle tuloja sponsori- ja mainossopimuksilla. Moni joensuulainen liikeyritys osoittaa tukensa urheiluseuroille, mutta nimenomaan siten, että myös muut sen näkevät. Joukkueen menestys on samalla sponsoreiden menestystä. Joensuun Mailan historiakirjoitus on tärkeä osa seuraperinnettä. Samalla se osa asiakkaille sekä pesäpalloyhteisölle myytävää JoMa-tuotetta.

Pääosin Terho Hirvosen ja Ilpo Mustosen kirjoittama Joensuun Mailan historiateos ilmestyy 2019 aikana.

Alina Kuusisto
Jossittelu ja toteutumattomilla suunnitelmilla leikittely on historioitsijoiden parjattua hupia, jota voi harrastaa niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Suomen historian käännekohtiin tätä soveltavat professoristason miehet, Nils Erik Villstrands Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta, toimittamassaan kirjassa Kulkemattomat polut – mahdollinen Suomen historia (2017). Myös Mari K. Niemi ja Ville Pernaa ovat intoutuneet spekuloimaan hieman vähemmän teoreettisemmin kuin edelliset kirjassaan Entäs jos: Vaihtoehtoinen Suomen historia (2006).  
 
Villstrandin ja Karosen ajatus on, että historia on valintoja ja avoimia mahdollisuuksia. Heidän katseensa ei ole tyypilliseen tapaan jo tapahtuneen selittämisessä vaan historian ihmisten erilaisten tulevaisuudenkuvien arvioimisessa. Mitä olisi tapahtunut, jos Ruotsi olisi voittanut Pohjan sodan tai venäjästä olisi tullut Suomen virkakieli 1800-luvulla? Myöskään Suomen itsenäistyminen 1917 ei tästä vinkkelistä näytä vauraaksi hyvinvointivaltioksi johtavan kehityskertomuksen alkupisteeltä vaan epävarmuutta ja arkisia huolia tulvillaan olleelta lumisateiselta joulukuun päivältä, jolloin tulevaisuuteen ei todellakaan ollut luottamista.
 
Niemen ja Pernaan kirjassa taas pohditaan ihan konkreettisesti, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan tai jos voittaja olisi ollut laajan valkoisen porvarillisen rintaman sijaan itsenäisyysaktivistit. Tai mitä jos Katri-Helenan Letkajenkka olisikin lähetetty vuoden 1965 Euroviisuihin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen -kappaleen sijaan. Kyseiset viisut nimittäin voitti aivan Katri-Helenan oloinen tyttö Luxemburgista hyvin samanlaisella rallatuksella. Siinä tapauksessa vuoden 1966 viisut oli järjestetty Helsingissä – ja mitä siitä olisikaan seurannut.
 
Kansakunnan suurten kohtalonhetkien ohella arkisempi jossittelun kohde on toteutumattomat julkiset rakennuskohteet, joita täällä idearikkaassa mutta köyhässä ja kurjassa Karjalassa riittää. Jo yksin Joensuussa ja etenkin kulttuurin ja hengenviljelyn saralla. Aikanaan tehdyillä valinnoilla ja pöytälaatikkoon jääneillä rakennuspiirustuksilla on ollut iso vaikutus Joensuun kaupunkikuvaan: ne kertovat siitä, millaisena ajan ihmiset Joensuun tulevaisuuden halusivat nähdä, millaisiin asioihin he pitivät tärkeänä uhrata taloudellisia resursseja ja mikä on ollut säilyttämisen arvoista uudemman ja ehomman tuomista mahdollisuuksista huolimatta.
 
Kuningasesimerkki toteutumattomista arkkitehtoonisista vaihtoehdoista on Joensuun symboli ja maamerkki, kaupungintalo, joka kyllä rakennettiin, mutta olisi voitu rakentaa hyvinkin toisenlaiseksi. Miltä Joensuun keskusta näyttäisi, jos Eliel Saarisen sijaan vuonna 1909 julkistetun arkkitehtikilpailun olisikin voittanut joku muu 18 toinen toistaan monumentaalisemmasta ja laajalle levittyneemmästä kilpailuehdotuksesta? Olisiko Joensuun kaupunki koskaan kyennyt kasvamaan kiinni matalan puukaupungin keskellä väistämättä varsinaiselta kivikolossilta vaikuttaneeseen hallintorakennukseen? Sitähän oli myös Saarisen luomus, mutta ympäröivien kivitalojen noustessa se on tyyliltään tarkoituksenmukaisena ja krumeilemattomana sulautunut hyvin jokivarren maisemaan.
 
Toisaalta Joensuun sen ajan päättäjille on nostettava hattua kaukonäköisyydestä. He aidosti luottivat siihen, että Joensuu kasvaa ja kehittyy eikä Saarisen luomus jää kaupungin viimeiseksi puiden latvojen yläpuolelle nousevaksi rakennukseksi. Tätä todistaa sekin, että kaupunginisät halusivat korottaa tornia Saarisen ehdotusta korkeammaksi.
 
Toki kaupungintalo etenkin 1966 tapahtuneen tulipalon jälkeen arvioitiin monien käyttäjien – etenkin teatterilaisten – taholla ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. Kuten Samu Aarnio Joensuun kaupungintalo -kirjassa (2016) kertoo, suunnitelmat uuden teatteritalon rakentamisesta Kimmelin rantaan Sirkkalan puistoon olivat melkein toteuttamista vaille valmiit. Teatteritaloa ei koskaan noussut, mutta sen sijaan PKO rakensi paikalle hotellin. Lieneekö kukaan siinä vaiheessa osannut aavista millaisia aluevaltauksia paikallinen osuuskauppa tulisi tulevaisuudessa tekemään.
 
Toinen uudelle teatteritalolle kaavailtu joen itärannalla sijainnut paikka oli Penttilänranta, ja myös tätä varten kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto piirsi 1970-luvulla luonnoksen jokirannan ja kevyen liikenteen tarpeet näyttävällä tavalla huomioineesta teatteritalosta. Hanke ei saanut tuulta alleen, mutta kuten Aarnio toteaa, toteutuessaan se olisi aloittanut Joensuun Niinivaaran puoleisen kehittämisen jo vuosikymmeniä tapahtunutta aikaisemmin.
 
Jo kauan ennen teatteritalokaavailuja Joensuussa oli kaivattu lisää tiloja kaupungin sivistystoimijoille, kuten museolle, kirjastolle ja vapaaopistolle eli Rajaseudun kansankorkeakouluyhdistykselle. Tilanpuutteen kanssa painiskeli myös palokunta. Valistustalohankkeesta ryhdyttiin puhumaan jo 1920-luvulla. Kirkkoarkkitehtina tunnettu Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehti Ilmari Launis oli vuonna 1925 piirtänyt vapaaopiston rehtorin Olla Teräsvuoren tilauksesta mahtipontisen ja linnamaisen rakennuskompleksin Ilosaarelle ja Niskasaarelle. Samoihin tiloihin koko läänin kattavan kansankorkeakoulun kanssa olisivat tulleet Karjalan läänin keskuskirjasto, Pohjois-Karjalan museo, nuorisoseuraliike, käsityökoulu ja talouskoulu. Saarten entiset rakennukset Pielisjoen linnaa myöten aiottiin purkaa. Olisi rokki nykynimellään jäänyt syntymättä, mutta ainakin opintokerhoille olisi ollut tilaa ja kansa olisi saanut valistusta.
 
Teräsvuoren kunnianhimoiset suunnitelmat kaatuivat opetushallituksen vastustukseen, ja kaupungin sivistystoimijoiden tilanahtaus oli edelleen hoitamatta. Kaupunginvaltuusto tilasikin 1930-luvulla valistustaloa varten piirustukset helsinkiläiseltä arkkitehti K. Routiolta. Paikkavaihtoehtoina olivat nykyinen Lyseon tontti ja Kanavakoulun alue.  
Roution suunnitelma edusti Launiksen näkemystä huomattavasti hillitympää funkistyyliä. Kaupungintalon takapihalle kaavailtu rakennus olisi ollut käytännöllinen ja estänyt museon ja erityisesti kirjaston lähitulevaisuudessa häämöttävät polttavat tilaongelmat. Tänä päivänä se olisi – mikäli olisi säästynyt purkuvimmalta – varmaankin yksi Joensuun arvokkaimpia historiallisia rakennuksia.
 
Valistustalon ja teatteritalon kanssa samaa jatkumoa on 1980-luvulla virinnyt keskustelu Joensuun kulttuuritalosta ja musiikkitalosta. Konservatorion eli entisen kauppaoppilaitoksen sali oli akustisesti hyvä, mutta 1970-luvun lopulta lähtien kovaa vauhtia ammattimaistuneelle kaupunginorkesterille liian pieni. Carelia-sali tuli 1980-luvulla paikkaamaan tätä tarvetta, mutta vaikka kaupunki eli nousukauden kulttuurihuumaa, säästettiin jättämällä alkuperäisestä suunnitelmasta pois monta oleellista asiaa, kuten orkesterin harjoitus- ja sosiaalitilat.
 
Musiikki/kulttuuritalokeskustelu on virinnyt 2000-luvulla aika ajoin uudelleen. Vuonna 2005 orkesterivaltuuskunnan puheenjohtaja Rauno Halme herätteli joensuulaista kulttuuriväkeä ja penäsi kaupunkiin kulttuurin monitoimitaloa, joka olisi jokaisen kaupunkilaisen olohuone. Viime vuosina kulttuuritalon äänitorveksi on noussut kuorovaikuttaja Helena Hulmi. Aihe on entistä ajankohtaisempi, sillä konservatorion tilat Rantakadulla ovat tulleet kaupungin näkemyksen mukaan tiensä päähän, eikä entisiä tiloja kannata remontoida. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ratkaisu tulee olemaan eräänlainen kompromissi, jossa konservatorio ja kaupunginorkesteri siirtyvät Carelia-salin yhteyteen ja Carelia-salia laajennetaan. Varsinainen kulttuuritalo ei tälläkään kertaa toteutuisi, ja tuskin toteutuisi pitkään aikaan.
 
Pertti Haapala maalailee Villstrandin ja Karosen kirjassa Suomen tulevaisuuden historiaa. ”Nykyhetki on leikkauspiste, josta näemme kumpaankin suuntaan. Nykypäivä voi olla etappi, jonka kautta mennyt jatkuu tulevaisuutena, tai se voi olla taite, johon mennyt päättyy ja josta uusi alkaa”. Toivottavasti Joensuun päättäjät osaavat katsoa nykyhetken kautta sekä menneeseen että tulevaan.

Soili Lammi

Koulut alkavat taas syksyllä ja osalla alakoululaisista alkaa uusi oppiaine, historia. Oman kokemukseni mukaan useimmat oppilaat odottavat kovasti historian opiskelun aloittamista ja kiinnostus oppiainetta kohtaan on suurta. Onneksi lasten ei tarvitse odottaa alakoulun viimeisille luokille asti oppiakseen ja ymmärtääkseen jotain historiasta, vaan historian opetusta voi tarjota jo nuoremmillekin lapsille. Monipuoliseen historian opetukseen voivat ottaa osaa vanhemmat, mummot ja ukit, tädit ja sedät, kummit sekä isommat sisarukset.
Valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa todetaan, että historian opetus olisi hyvä aloittaa perehtymällä historian tiedon luonteeseen oppilaan suvun tai lähiyhteisön menneisyyden avulla. Aina tähän ei kuitenkaan ole alakoulun historian opetuksessa aikaa käytettävissä, sillä muut sisällöt painavat päälle. Oppikirjat eivät myöskään välttämättä tarjoa välineitä oman historian tutkimiseen, eikä kaikilla luokanopettajilla ole välttämättä välineitä, aikaa tai osaamista tällaisten kokonaisuuksien luomiseen.   Oman suvun ja lähiyhteisön historiaan tutustumisen avulla lapsi ymmärtää olevansa osa kokonaisuutta ja että historiaa "tapahtuu" myös aivan tässä lähellä. Tämän vuoksi kodeissa ja mummoloissa tapahtuva historian tutkailu on kultaakin kalliimpaa.
Jokaisen lapsen historiatietoisuuden rakentumiseen vaikuttaa paljon muukin kuin koulussa opittu historia. Historiatietoisuus muodostuu esimerkiksi erilaisista läheisten kertomuksista, elokuvista, kirjoista, museoista ja lauluista. Ympäristö ruokkii jokaisen omaa historiallista identiteettiä, ja identiteetin muodostuminen alkaa jo varhaislapsuudessa. Historiatietoisuuden rakentaminen auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa monipuolisesti.
Jokainen lapselle läheinen henkilö voi auttaa lasta rakentamaan omaa historiatietoisuuttaan hyvin yksinkertaisin keinoin. Osa ajattelee, ettei lapsia kiinnosta kuin älypuhelimet ja pelit, mutta he ovat väärässä. Lapset ovat aidosti tiedonjanoisia ja kiinnostuneita ympäristöstään. Tietenkään liian monta kertaa samaa juttua eivät jaksa kuunnella hekään.  Kerro lapselle omasta historiastasi ja elämänvaiheistasi. Kerro tarinoita omasta lapsuudestasi ja nuoruudestasi.  Jos mahdollista, esittele sinun lapsuutesi ja nuoruutesi paikkoja ja rakennuksia. Näytä valokuvia, kirjeitä ja esineitä ja kerro niihin liittyviä tarinoita.
Vie lapsi museoon, paikallisiin nähtävyyksiin ja pysähdy automatkalla merkittäville paikoille. Näin lapsi oppii, että historiaa on kaikkialla ja se kietoutuu meidän ympäristöömme enemmän kuin ensi silmäykseltä huomaa. Aikuiset arastelevat joskus lasten viemistä museoon, vaikka aika harva museo on sopimaton lapsille. Voi olla, että aikuinen ajattelee, että lasta ei kiinnosta tai että lapsi ei ymmärrä museossa käsiteltäviä asioita. Jos aikuinen on kiinnostunut asiasta, lapsi aistii sen ja kiinnostus tarttuu. Jos museon teema on vaikea, yksinkertaista ja selitä lapselle, hän kyllä sopeutuu. Jos lapsi on käynyt nähtävyyksissä jo eskari- tai kouluryhmän kanssa, voi sinne mennä läheisen aikuisen kanssa aivan hyvin uudestaan. Ryhmäkäynnit ovat yleensä hieman hälyisiä ja harva paikka aukeaa lapselle aivan kerrasta. Tärkeintä on, että historiaa koetaan yhdessä ja monipuolisesti.
Jos siis vielä mietit tekemistä loppukesälle, menkää yhdessä lapsen kanssa museoon, maakuntamatkalle tai istukaa alas katsomaan vanhoja valokuvia. Katsokaa vanha lempielokuvasi vuosien takaa, mutta älä pahastu jos lapsi ei jaksa seurata loppuun asti. Pukekaa päälle vanhoja vaatteita, kuunnelkaa vanhoja kappaleita tai katsokaa entisaikojen urheilusankareiden suorituksia YouTubesta. Jos et osaa käyttää YouTubea, lapsi kyllä varmasti opettaa sinua.  Muista, että vaikka sinun lapsuudessasi ei ollutkaan älypuhelimia ja tabletteja, ne ovat uuden sukupolven arkea ja alusta maailman tarkastelemiseksi. Hyvällä tuurilla molemmat oppivat jotain uutta.
​
Kirjoittaja on historian aineenopettaja ja luokanopettaja

Lähteitä:
Sirkka Ahonen 1998. Historiaton sukupolvi? Suomen historiallinen seura 1998.
Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014
​

Jani Karhu

Tervetuloa Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen uusituille nettisivuille ja aivan upouuteen blogi-osioon. Tällä palstalla yhdistyksen hallituksen jäsenet sekä mahdolliset vierailijat kirjoittavat säännöllisesti ajankohtaisista ja mielenkiintoisista historian teemoista. Kokonaisuutena sivuja päivitetään kesän aikana edelleen, muun muassa julkaisujen tilauspalvelua kehitetään.

Ensimmäinen blogi-kirjoitus koskee historian ajankohtaisuutta. Viime vuosi ja nyt meneillään oleva vuosi 2018 ovat jälleen näyttäneet, että historiantutkimuksella on tilausta. Suomen 100-vuotinen historia ja nyt sisällissodan muistovuosi ovat nostaneet historian tutkimusalana jälleen otsikoihin ja historioitsijat ainakin väliaikaisesti näkyvämmäksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Historian ammattilaisten tehtävänä on pyrkiä pitämään historia relevanttina näkökulmana yhteiskunnallisessa debatissa, olipa sitten kysymys sodista, sosiaaliturvasta tai työllisyyspolitiikasta. Sillä asia on niin, kuten väitän, historia on aina ajankohtaista.

Sote-uudistuksen yhteydessä on kuultu ja nähty useampaan kertaan toteamus rikkinäisestä politiikasta. Eri tahot väittävät päätöksenteon jumiutuneen, tai merkittävien yhteiskunnallisten uudistusten tulleen jopa mahdottomiksi, koska sote-uudistuksen toteutuminen on jälleen vastatuulessa. Kaikkiaan uudistusta on laadittu jotakuinkin 13 vuotta. Historiaa tunteva tietää, että suuret yhteiskunnalliset uudistukset eivät välttämättä tapahdu hetkessä.

Kaikkia koskevan sairasvakuutuslain kanssa soudettiin ja huovattiin vuosikymmeniä, ihan samaan tapaan eri intressiryhmien temppujen mukaan kuin sotessa. Peruskoulu-uudistus vaati myös pitkän valmisteluajan ja oma haiseva lukunsa oli 15 vuotta kestänyt vellonta asetuksesta haja-asutusalueiden jätevesistä- ympärillä. Historia sen osoittaa, ei ole ollut politiikka tai yhteiskunnan uudistaminen helppoa ennenkään. Sote-uudistus mennee läpi siinä vaiheessa, kun se on riittävän monen mielestä tarpeeksi hyvä. Jää nähtäväksi.

Sisällissotaan liittyen historiantutkimus- ja tutkijat pääsivät otsikoihin viimeksi Hennalan naismurhia käsitelleen väitöskirjan herättäessä kohua tutkijoiden ja median joukossa. Marjo Liukkosen tapa käyttää muistitietoa tutkimuksensa aineistona aiheutti närää kollegoissa. Keskustelu siirtyi lopulta erilaisten tulkintojen rooliin ja arvoon tieteellisessä keskustelussa. Liukkonen on saanut tulkintansa esille ja keskustelun kohteeksi, ja näin tulee ollakin.

Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys järjesti talven ja kevään 2018 aikana kaikkiaan neljä sisällissotaan Pohjois-Karjalassa liittynyttä esitelmä- ja keskustelutilaisuutta. Tilaisuuksien ydin koostui useasta eri todellisen tai keksityn hahmon kautta rakennetusta tulkinnasta vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista.  Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa keräsi todella hyvin yleisöä ja jokaisessa tilaisuudessa syntyi mielenkiintoista ja monipolvista keskustelua.

Vaikka Pohjois-Karjala oli sivussa suurista taisteluista ja julistuksista, on sota täälläkin jättänyt lähtemättömät jälkensä paikallishistoriaan. Yksi vahvasti esiin noussut teema oli paikallisten aktiivisuus jättäytyä sodan ulkopuolelle. Kaikkien paikallisten tai ohikulkijoiden kohdalla se ei kuitenkaan toteutunut, ja muistovuoden ansiosta yhä useampi saattaa tulla ajatelleeksi mitä Joensuun Siilaisen metsikössä seisovat muistomerkit oikein itse asiassa merkitsevät. Keiden muistolle ne on pystytetty ja miksi ne ovat keskellä sankkaa metsää? Historia sen kertoo, ja lisää siitä voi lukea syksyllä ilmestyvästä Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirjasta Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa.

Syksyn ohjelmistomme on muiltakin osin ajankohtainen. Kaikille avoin esitelmäsarjamme jatkuu Matkailun teemalla. Luvassa on kolme mielenkiintoista esitelmää Kolin matkailuun, Paanajärven kansallispuiston matkailuun sekä Pohjois-Karjalan arkkitehtuurikohteisiin liittyen. Elokuussa olemme mukana Joen Yö-tapahtumassa. Kannattaa seurata ilmoitteluamme. Viimeisimmät uutiset löytyvät Facebook-tililtämme, syksyn ohjelma päivittyy myöhemmin myös näille sivuille.