​Meillä ja muualla herättiin torstaina 24.2.2022 karmaisevaan totuuteen. Venäjä oli avoimesti hyökännyt Ukrainaan. Häikäilemätöntä ja kyynistä ratkaisua osattiin pelätä ja ennakoida, mutta sitä ei uskottu todeksi kuin vasta pahimman tapahduttua. 

Venäjän presidentti Vladimir Putin perusteli videoiduissa puheissaan aggressioitaan historialla. Putinin tulkinnat historiasta ovat nousseet otsikoihin ennenkin, mutta tällä kertaa kyse oli poikkeuksellisen suorasta historian väärinkäytöstä ja poliittisin perustein muokatuista tulkinnoista. Uutiset Venäjältä ovat jo vuosia kertoneet pyrkimyksistä oppikirjojen muokkaamiseen poliittisin perustein. 

Ei Venäjä ole ainut maa missä tällaista tapahtuu, ja viime vuosilta on astetta lievempiä tapauksia Suomestakin. Esimerkkeinä kohu ja kiista SS-vapaaehtoisiin liittyneestä selvityksestä, PerusSuomalaisten omituinen sekoilu pyynnöstä ilmiantaa persuvastaisia opettajia ja vihapostia saaneet tutkijat rahoituskeskusteluun liittyen. Erittäin tarkkana kannattaa olla etenkin vapaan historiantutkimuksen asemasta, sillä historialla voidaan perustella ihan millaista toimintaa vain, jos maaperä on tehty sopivaksi.

Kirjoitin syksyllä 2019 Karjala-lehden kolumnissa seuraavaa:

”Historia on mitä voimallisin keino vaikuttaa ja muokata mielipiteitä. Historian hallinta on sitä, että pyrkii tai pääsee vaikuttamaan siihen, kuinka historia kerrotaan, ja mikä ääni menneisyydestä pääsee kuuluviin. Ilmiö on tätä päivää niin meillä kuin muualla. Globalisaation ja konservatiivisen nationalismin yhteentörmäys sekä kansallisuusaatteiden nousu synnyttävät väistämättä jakolinjoja meihin ja muihin. Ollakseen uskottavia ja houkuttelevia kaikki aatteet tarvitsevat historiaa. Kaikki historia ei vain ole kovin mieluisaa, ja siksi osa menneisyydestä halutaan jopa kieltää. Esimerkiksi Venäjällä, Puolassa ja Unkarissa virallinen historiakuva on noussut vallitsevaksi, eikä sen horjuttamista katsota hyvällä. Autoritäärisissä maissa painotetaan yleisen edun mukaista ”kansallista totuutta”. Kannattaa pohtia mihin sellaista tarvitaan?”
​
Nyt olemme jälleen ja valitettavasti nähneet hyvin konkreettisen esimerkin siitä mihin kieroutuneita historian tulkintoja voidaan käyttää ja miksi sellaisille halutaan luoda pohjaa. 
​

Anni Kepplerus oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tuttu nimi monelle romaanikirjallisuuden harrastajalle, vaikka hän ehti julkaista elämänsä aikana vain yhden teoksen – Hovin Inkeri (1897). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Brahean kaupungin ja isovihan ajan Pielisjärvelle ja sen keskiössä ovat kapinointi veronvuokraaja Simon Affleckia vastaan sekä Inkerin ja Tuomas Sormusen rakkaustarina.
 
Lähestyvän Runebergin päivän alla on hyvä hetki nostaa esiin tätä Pohjois-Karjalan varhaista naiskirjailijaa. Esikuvana Keppleruksen kirjalle on saattanut hyvinkin toimia Suomen ensimmäinen historiallisen romaanin kirjoittanut nainen, Fredrika Runeberg (1807–1879), jonka teosten aiheet liikkuivat isovihan ja nuijasodan sekä vahvojen naishahmojen ympärillä.
 
Anni Kepplerus oli syntynyt vuonna 1849 Kuopiossa varalääninkamreerin perheeseen. Isä Carlin kuoltua äiti Emilie jäi kahden 3-vuotiaan tyttärensä kanssa. Nuoren Annin elämästä ei ole juurikaan tietoja, mutta viimeistään 1880-luvulla hän työskenteli opettajana ilmeisesti tyttökoulussa ja oli muun muassa Kuopion naisyhdistyksen ja Kalevalaseuran kantavia voimia.
 
Opettajan työ oli näihin aikoihin harvoja sivistyneistön naisille soveltuneita ammatteja ja se antoi myös Annille mahdollisuuden elättää niin itsensä kuin leskeksi jääneen äitinsä. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä naimisiin, mutta syystä tai toisesta Anni ei koskaan solminut avioliittoa. Valintaa voi ymmärtää, sillä itsenäisen työuran, yhteiskunnallisen toiminnan ja perheen yhdistäminen oli vielä 1800-luvun lopulla naisille vaikeaa. Esikuvaa ei toki olisi tarvinnut etsiä kaukaa, tekihän Annin kanssa samoissa piireissä pyörinyt ison lapsikatraan äiti Minna Canth merkittävän uran kirjailijana.
​

Helsingin suomalainen jatko-opinto avattiin 1880-luvun alussa, ja siellä myös Anni kävi suorittamassa pätevyydet kielten ja käsityön opettajan virkoihin. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden etsiä pysyvää työpaikkaa ja vakaata toimeentuloa. Anni haki tyttökoulun saksan ja ranskan kielen opettajan virkaa niinkin kaukaa kuin Vaasasta, mutta ei tullut valituksi. Naisen mieli kaipasi pois Kuopion ehkä liiankin tutuista ympyröistä, ja näitä haaveita hän sai toteuttaa muun muassa opintomatkoillaan Saksassa ja Sveitsissä.   
 
Vuonna 1893 Anni Kepplerus sai erioikeuden hakea poikakoulun opettajanvirkoihin ja sai paikan Joensuun lyseon ranskan kielen opettajana. Kuopioon verrattuna Joensuun kulttuurielämä oli vaatimatonta, mutta kansalliset harrastukset olivat saaneet otteen myös pienen kauppakaupungin sivistyneistöstä. Lyseo ja sen koulutettu opettajakunta olivat suunnannäyttäjiä, ja koulun ilmapiiri oli akateeminen. 
 
Joensuuhun muuttaessaan Anni oli nainen ajan hermolla. Olihan hän ollut tiiviisti mukana Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin ympärille kietoutuneessa Kuopion kulttuurielämässä ja imenyt itseensä niin nousevan naisliikkeen kuin fennomaanien aatemaailmaa. Uusi työ lyseossa vei aikaa, mutta Joensuussa Anni ehti toimia ainakin raittiusyhdistyksessä. Hänen kerrotaan olleen Joensuun ensimmäisiä sivistyneistöön kuuluneita naisia, joka rohkeni käyttää kansallispukua. 
 
Joensuun kirjalliset piirit olivat kapeat, eikä koko maakunnasta tunnettu montaa romaanikirjailijaa. Poikkeuksena ehkä nurmessyntyinen pappi Juho Reijonen, joka hänkin teki työuransa Pohjois-Karjalan ulkopuolella. Mutta lyseossa Annilla oli kollega, historian, maantieteen ja suomen kielen lehtori Johan Vilhelm Ronimus (1865–1909), tuleva Karjalattaren päätoimittaja, joka hyvinkin saattoi toimia kirjoittamisesta pitävän opettajattaren innostajana. Ronimus oli muuttanut Joensuuhun samana vuonna kuin Anni ja julkaissut vuotta myöhemmin 1500-luvun Viipuriin sijoittuvan romaanin Antonio Bröjer. Molempien kirjoituksia ryhdyttiin julkaisemaan jatkokertomuksina Karjalattaressa, ja lehti julkaisi myös Annin käännöksiä ulkomaisista kaunokirjallisista teksteistä.

Hovin Inkeri ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1897 ja sai runsaasti huomiota aikalaislehdistössä, olihan kotimaisen historiallisen romaanin ilmestyminen tapaus sinällään. Asialinjalla pysytelleet arviot keskittyivät kirjan sisältöön ja tyyliin, eikä kirjailijan taustoihin tai sukupuoleen kiinnitetty huomiota. Aika oli muuttumassa, eikä naiskirjoittaja ollut enää samanlainen outolintu kuin vielä runsas kymmenen vuotta aiemmin, jolloin Minna Canth julkaisi ensimmäiset teoksensa. 
 
Toisaalta Hovin Inkeri oli aiheeltaan ja käsittelytavaltaan jotain aivan muuta kuin Canthin yhteiskuntakriittiset romaanit ja näytelmät. Se oli varsin sovinnainen ja ennen kaikkea nuorisolle suunnattu opettavainen kertomus, jonka kuvaukset Brahean kaupungin kohtalosta, elämästä isonvihan aikaisessa piilopirtissä, kansanparantajan työstä tai karhunkaadosta tukivat 1900-luvun alun historianopetusta. Siitä, että kirjaa todella luettiin, todistaa kuitenkin Otavan 1908 ottama uusintapainos. Toisaalta aiheenvalinnassa oli mukana myös politiikkaa. Kansallisen historian elävöittäminen sekä kansan ja sortajan välinen vastakkainasettelu istuivat hyvin venäläistämiskauden hiljaisen vastarinnan henkeen. 
 
Maan päivälehdissä Annin teos sai suopean vastaanoton, vaikka kirjailijan kokemattomuus pantiinkin merkille. Savo (20.11.1897) kehui kerrontaa ”reippaaksi ja sujuvaksi”. Keski-Suomi (25.11.1897) puolestaan antoi tunnustusta kirjailijan historiantuntemukselle sekä ”elävästä ja joutavanpäiväisestä ja liioitellusta tunteenpurkauksesta vapaalle” kirjoitustyylille. Haminan Sanomat (25.11.1897) totesi kertomuksen olleen ”kaunis lisä muuten köyhään historialliseen kirjallisuuteemme”, vaikka päähenkilöiden luonteenkuvaus jäikin pintapuoliseksi. 
 

Nykypäivän lukijalle Anni Kepplerin romaani näyttäytyy kepeänä historiallisena kertomuksena, johon epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen, sodan julmuuteen ja toivoon liittyvät teemat tuovat syvyyttä ja ajattomuutta. Inkerin, jonka perheen omaisuuden Affleck oli riistänyt, sekä viisaan ja hyväntahtoisen lakia opiskelleen talonpojan Tuomas Sormusen rakkaustarina on traaginen ja kaunis. 
 
Anni Keppleruksen suunnitelmista emme tiedä, mutta hänen kuolemansa vuonna 1899, vain 50-vuotiaana, katkaisi kirjailijanuran ennen aikojaan. Annin elämä kuitenkin osoittaa, että myös naisilla oli 1800-luvun lopun Itä-Suomessa yhteiskunnallista ja julkista toimijuutta, vaikka heidän näkyvyytensä jälkipolville on jäänyt vähäiseksi. 

Linkki Anni Keppleruksen romaaniin Hovin Inkeri (1897): 
https://www.gutenberg.org/cache/epub/16313/pg16313.html
 
Linkki J. V. Ronimuksen romaaniin Antonio Bröjer (1894): 
https://www.gutenberg.org/cache/epub/65911/pg65911.html
 
 
Lähteet
 
Hirvonen, Anja 1996. Opettaja Anni Emilia Kepplerus Pohjois-Karjalan historian elävöittäjänä. Teoksessa Elettiinpä ennenkin. Tutkielmia ja muistelmia Joen kaupungista. Joensuun yliopisto, Joensuu, 73–78. 
 
Järvelin, Ilmi 1979. Pohjoiskarjalaisia kirjailijoita. Bibliografia. Pohjois-Karjalan maakuntakirjaston julkaisuja. 
 
Karjalatar 29.6.1899. Anni Keppleruksen muistokirjoitus. 

​Kävelen usein Utran saarilla, joihin kuuluvat mantereen puolelta katsoen Myllysaari, Kalasaari, Pätsisaari ja isoimpana Utransaari. Saaret sijaitsevat Utran kaupunginosassa Joensuussa. Alueella ulkoillessani olen miettinyt saaren muuttunutta ympäristöä, johon on vaikuttanut etenkin ihmisen toiminta eri aikakausina. Toisaalta saarien ulkonäköön vaikuttaa siellä kasvava moninainen kasvillisuus. Saarissa ei ole ollut vuosikymmeniin nähtävissä esimerkiksi tukkilauttoja, tukinuittokourut ovat hävinneet ja silta- tai patorakennelma Utransaaren ja Putaansaaren välillä on kadonnut.
 
Utran saarten maisemaan kuuluivat 1700-luvun loppupuolelta 1970-luvulle saakka sahateollisuuden rakennukset ja puiden uittoon tarkoitetut rakennelmat. Mantereen puoleinen saha ja Utransaaren saha olivat toiminnassa suunnilleen vuoteen 1905 saakka. Utransaaren sahan paikalla toimi vuosista 1914–1915 alkaen puiden niputuslaitos, jonka toiminta päättyi vuonna 1951. Sahateollisuuden ja uittotoiminnan lisäksi merkkejä ihmisen toiminnasta olivat muun muassa mylly sekä koskiin kalastustoimintaa varten rakennetut kalapadot.
​

Maanmittauslaitoksen paikkatietoikkunassa olevat ilmakuvat antavat hyvän kuvan siitä, miten paljon maisema on muuttunut 1940-luvulta näihin päiviin saakka, vaikka harmillisesti ainoatakaan kuvaa ei ole 1960–1980-luvuilta. Vanhimmista vuosina 1940 ja 1953 otetuista kuvista havaitsin, että saaren maisemaa luonnehti sahateollisuus ja puiden uitto. Puuston määrä oli tuolloin vielä vähäinen. Saarissa oli rakennuksia ja erilaisia sahan toimintaan liittyviä rakennelmia.

​

​Utran saaret vuonna 1940. Saarista isoin Utran saari kuvan keskivaiheilla. Kuvan lähde: Maanmittauslaitos

​Sahateollisuuden ja niputustoiminnan loppumisen jälkeen saarien ympäristö on muuttunut huomattavasti. Nykypäivään verrattuna puusto on lisääntynyt todella paljon. Vuosien 1995 ja 1997 kuvista voi nähdä, että isoin saari eli Utransaari ei ollut vielä tuolloin virkistyskäytössä. Utransaareen ei nimittäin ollut vielä rakennettu lainkaan kävelysiltoja. Myllysaari ja Kalasaari sen sijaan ovat kuulemani mukaan olleet ulkoilukäytössä ainakin 1990­–luvun loppupuolen tienoilta saakka.     
 
Saarella ulkoillessa ja viimeisintä ilmakuvaa katsoessa huomaa, etteivät kalapadot tai sahateollisuuden aikakauden rakennukset ja rakennelmat ole enää näkyvin osa Utran saarten ympäristöä. Utransaaressa, Myllysaaressa ja Kalasaaressa sekä niiden välisissä uomissa on kuitenkin havaittavissa erilaisia entisajan ihmisten toiminnan jälkiä, kuten Kalasaaressa kallioon kaiverrettu vuosiluku, kiviset sahan seinämät ja erilaiset puiset jäänteet.
 

​Kuvista näkyy hyvin, että Utransaari on muuttanut huomattavasti muotoaan vuosien 1940 ja 2021 välillä. Saari on eritoten kaventunut eteläosastaan. Tähän ovat vaikuttaneet erityisesti laivaväylän ruoppaukset 1960 ja 1970–lukujen vaiheilla, mikä vaikutti Utrankosken virtauksiin ja vähensi voimakkaasti kalamääriä. Samalla Utransaaressa sijainneet työläisten rakentamat mökit hävisivät.
 

​Utransaaria voisi luonnehtia tänä päivänä ulkoilu- ja retkeilyalueeksi, jonne tullaan pidempienkin matkojen takaa. Isoimmasta saaresta tehtiin 2000-luvun alussa ulkoilualue, kun sinne rakennettiin silta Kalasaaresta. Siksipä saaren ympäristössä kävellessä voi havaita tämän päivän ihmisen jäljet. Ihmisen jäljistä kertovat spraymaalitekstit Utrankosken kallioissa, puiden rungot, joista irrotettu kuorta, rakennukset, polut, kaksi laituria ja sillat. Isoimpaan saareen on rakennettu 2000–luvun aikana kolme katettua tulentekopaikkaa ja kota. Levähdyspaikkoja on rakennettu lisää myös aivan viime vuosina. Syksyn ja talven 2021 aikana Utran saarten ympäristö on jälleen hieman muuttunut, sillä kaksi saaren tulentekopaikoista on palanut.
 

Lähteet:
Maanmittauslaitos. Historialliset ilmakuvat. < www.paikkatietoikkuna.fi >

Piiparinen, Pekka / Arkkitehtitoimisto Karttunen Ky, 2017. Joensuun rantakylän ja Utran kaupunginosien kulttuuri- ja rakennushistoriaselvitys

Toim. Myller, Erkki & Martikainen, Unto 2000. Unohtumaton Utra: vanhasta tehdasyhteisöstä kehittyväksi kaupunkiympäristöksi. Utran historia- ja perinnekirja.

Sanomalehti Karjalainen 10.12.2021.

< www.finna.fi > ”Utran koski, kosken yli johtava silta sekä patorakennelmia luultavasti vuodelta 1923”.

Pohjois-Suomi jäi Täyssinän rauhan (1595) jälkeisessä rajankäynnissä ilman virallista käytyä ja vahvistettua valtakunnanrajaa. Sellainen valmistui Kuusamosta pohjoiseen vasta autonomian ajalla. Ruotsin rajat Venäjää vastaan olivat problemaattiset muuallakin. Oma erityinen ongelmakohtansa oli Turun rauhan (1743) myötä kaakossa niin sanotulla ”Riitamaalla” eli Olavinlinnan tienoilla ja sen takamaalla, missä ei ollut lainkaan virallista rajaa. Ruotsin ajan lopulla valtakunnanrajan tarkka sijainti oli kadoksissa myös Ruotsin Karjalassa. Näin ollen Ruotsin Suomi ei ollut Venäjään nähden sellainen selvärajainen kokonaisuus kuten monissa historiallisissa karttaesityksissä ja tutkimuksissa on ollut tapana esittää.

Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla Ruotsin ja Venäjän välinen osuus valtakunnanrajasta oli perua Stolbovan rauhan (1617) jälkeisestä rajankäynnistä. Viimeisen kerran rajan ylläpitoon kiinnitettiin huomiota luultavasti 1660-luvulla, jonka jälkeen rajankulku katosi niin maastosta kuin ihmisten mielistä. Ruotsin Karjalan rahvas esitti viimein valtiopäivillä 1771 pyynnön, että raja tulisi raivata.
​
Samanlaista rajan ylläpitoa oli tehty 1700-luvun puolivälissä etelämpänä Uudenkaupungin rauhan (1721) aikaisella rajaosuudella Tetrisuon rajapaikasta Parikkalan Kirjavalan kylässä ”Ilomantsin ja Suojärven väliseen rajapaikkaan” jo useamman kerran. Raivaaminen olikin ollut siellä tarpeen, sillä nautinta- ja omistusoikeuksiin liittyviä riitoja oli ollut paljon eritoten Ruotsille kuuluneen Pälkjärven ja Venäjälle kuuluneiden Ruskealan pitäjän Kirkkoleppälahden, Matkaselän ja Pirttipohjan kylien kesken.
​

Raja-alue oli useissa paikoissa riitaisa venäläisten rajanaapureiden kanssa. Venäjän puolen asukkaat olivat monin paikoin tunkeutuneet Ruotsin puolelle eritoten kaskeamaan. Uudenkaupungin rauhansopimuksen (1721) jälkeisen rajankäynnin myötä maaherra Frisenheim ja Viipurin ylikomendantti Šuvalov olivat sopineet suullisesti keskenään, että raja-asukkailla oli molemmin puolin lupa käyttää rajan taakse jääneitä ulkotiluksiaan. Ajan mittaan tieto tästä sopimuksesta kuitenkin katosi niin viranomaisten kuin raja-asukkaiden mielistä. Siitä mikä aiemmin oli ollut luvallista, tuli ennen pitkää riidanaihe rajan yli.

Ennen kuin Pohjois-Karjalan osalta ryhdyttiin rajan raivaamiseen, korkeat viranomaiset koettivat selvittää, missä rajan piti virallisesti kulkea. Karjalan pohjoisen kihlakunnan kruununvouti Gabriel Wallenius teki asiassa selkoa ylemmilleen kolmessa kirjeessään (28.4.1773, 19.1.1774, 4.7.1774). Ilomantsin osalta hän mainitsi Venäjän vastaisena pohjoisena rajakylänä ”Hattupään” (tarkoittaen Hattuvaaraa) ja Pielisjärven puolelta etelästä pohjoiseen Kontiovaaran, Louhivaaran, Ruunaan, Nurmijärven, Savijärven ja Jonkerin. Viimeksi mainittu oli Venäjän vastainen rajakylä ja samalla myös läänin- ja pitäjänraja (Kymenkartanon ja Savon lääni vs. Pohjanmaan lääni; Pielisjärven pitäjä vs. Sotkamon pitäjä). Mutta se, missä Venäjän rajan olisi tullut tarkasti ottaen olla, oli Walleniukselle epäselvää.

Walleniuksella oli käytössään ”Ruotsin yleiskartta”, jonka pohjalta hän luetteli Venäjän puolelta Repolan lähipokostan rajakyliä. Hänellä oli luultavasti jompikumpi vuosina 1737 ja 1740 valmistuneista Ruotsin valtakuntaa kuvaavista yleiskartoista. Ensiksi mainitun oli laatinut Johann Baptist Homann ja jälkimmäisen Guillaume Delisle. Myöhemmin (1799) valmistui vapaaherra S. G. Hermelinin toimesta vastaavanlainen yleiskartta, jossa myös Suomi ja itäraja olivat kuvattuina.
​
Sen Wallenius tiesi kertoa, että rajaa kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa vielä ”Pontuksen rajaksi kenraali Pontus De la Gardien mukaan”. Oli totta, että nykyinen Pohjois-Karjalan alue oli siirtynyt Ruotsille osana Käkisalmen lääniä sotaoperaatiossa, jota oli johtanut De la Gardie. Mutta se ei ollut tapahtunut Pontuksen (1520–1585), vaan tämän pojan Jakob De la Gardien (1583–1652) johtamassa sodassa 1610–1617. Pontuksen oli kylläkin syksyllä 1580 onnistunut vallata Käkisalmen strateginen linnoitus venäläisiltä, mutta Täyssinän rauhassa Käkisalmen lääni oli pitänyt luovuttaa takaisin linnoituksensa kanssa.
​

Walleniuksen mukaan raja kaikessa epämääräisyydessään ei ollut ”suora” (rät), vaan se noudatti ”luonnonrajoja” (naturliga skilnader), kuten jokia, järviä, notkoja ja soita. Samalla hän esitti painokkaasti, että rajan selvittelyyn venäläisten kanssa tuli ryhtyä varhain kevätaikaan, sillä toimituksesta tulisi pitkä, riitaisa ja vaikea. Siten kevään ja kesän pitkät päivät olisivat tuiki tarpeen. Lisäksi hän vaati, että toimituksessa olisi mukana Ruotsin virallisia edustajia. Venäläisten kanssa olevien riitojen vuoksi rajankäynti edellytti viranomaisten arvovaltaa ja asiantuntemusta.

Itäraja Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla jäi lopulta selvittämättä ja raivaamatta Ruotsin ajan lopulla. Keskeisin syy lienee ollut se, että Ruotsin mielenkiinto siirtyi pian sodan valmisteluun Venäjää vastaan. Kuningas Kustaa III halusi aiemmissa sodissa Venäjälle menetetyt alueet takaisin. Siten voittoisan sodan oli määrä määritellä itäraja uusiksi ja kenties kauemmas itään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt sodassa 1788–1790, ja kuningas itse murhattiin vuonna 1792 salaliiton seurauksena. Eikä asiaan myöhemmin Ruotsin ajan lopulla palattu.
​
Ruotsin ajan lopulla Pohjois-Karjalaa ei erottanut Venäjästä selkeä linjaraja vaan epämääräisen oloinen rajaseutu.

Asiaa koskeva hallinnollinen kirjeenvaihto sisältyy Kymenkartanon lääninkanslian saapuneisiin kirjeasiakirjoihin, joita säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa.

Lierihattuinen mies punnitsee kädessään hiekkapussia ja vertailee sitä edessään kimaltelevaan kultaiseen veistokseen. Kun pussi on hänen mielestään oikean painoinen, hän vaihtaa sen jalustalla olevaan veistokseen. Hetken kaikki näyttää onnistuneen ja mies hymyilee helpottuneena. Pian kuitenkin temppelin ansat laukeavat ja alkaa toiminnantäyteinen pakovaihe. Noin 10-vuotias poika seuraa tapahtumia TV-ruudun takaa Ritari Ässä -paidassaan. Muutamaa vuotta myöhemmin sama poika ohjaa naispuolista arkeologia tietokoneruudulla. Myös nyt joudutaan vaaroihin ja etsitään muinaisia aarteita.
 
Väitän, että Indiana Jonesilla ja Tomb Raider -pelien Lara Croftilla oli suuri merkitys sille, että aloin aikanaan opiskella historiaa. Arkeologia minusta ei tullut, enkä joudu työssäni yläasteen historian opettajana hengenvaaraan. Paitsi että…
 
Vanhat esineet ovat aina kiehtoneet minua. Kun muutama vuosi sitten huomasin, että metallinpaljastimien hinta on laskenut ja peruspalkansaajakin pystyy hankkimaan toimivan laitteen, se oli menoa. Poikavuosien innokkuus palasi ja uusi harrastus alkoi. Harrastuksen aloittamiseen tarvitaan metallinpaljastin, joiden hintahaarukka alkaa 100 eurosta. Hyvän laitteen saa 300–400 eurolla. Lisäksi kannattaa hankkia pinpointer, eli porkkanan kokoinen sauva, jolla pienten esineiden etsiminen mullasta helpottuu. Sekä tietysti lapio.
 
​

Pakollisten investointien jälkeen alkoi metallinetsintä. Työtoverini oli aloittanut harrastuksen jo aikaisemmin, ja ensimmäinen reissu suuntautui Ilomantsin metsiin talvi- ja jatkosodan taistelupaikoille. Ennen matkaa naureskelimme, että jos löydämme kranaatin, kumpi meistä kaivaa sen ylös. Kranaattia ei löytynyt, mutta sen sijaan hylsyjä, patruunakampojen osia ja sirpaleita. Historia tuli kouriintuntuvaksi. Poikamainen innokkuus ja seikkailunhalu kasvoivat, ja reissuja Ilomantsiin tehtiin useita.
 
Kuluvan vuoden keväällä löysin itseni taas Ilomantsista. Lapio osui metalliin, ja hiekan seasta alkoi pilkistää rautaesine. Pyysin kaverini paikalle, ja maasta ilmestyi esiin räjähtäneen kranaatin pyrstö. Hieno löytö, joka sai uuden elämän ulkosaunan kynttilänjalkana. Evästauon jälkeen etsintä jatkui. Äkkiä kaverini alkoi kiroilla hätääntyneesti. Siinä se nyt makasi hiekkakankaalla – kranaatinheittimen ammus. Enää meitä ei naurattanut. Vetäydyimme takaisin autolle ja soitimme hätäkeskukseen. Odottelun jälkeen rajavartiosto kävi eristämässä alueen, ja kranaatti siirtyi Puolustusvoimien huoleksi. Historiasta tuli kouriintuntuvaa ja vaarallista. Ainakin itse sain tuona päivänä tarpeeksi seikkailua, ja hengenvaaraakin saimme maistaa. Ajattelin, että olkoon sotajutut nyt tässä.
 
Toki olin kokeillut metallinetsintää omalla tontilla jo aiemmin. Rautanaulojen ja pullonkorkkien etsinnästä vain puuttui se seikkailu. Naapurin maanviljelijä oli luvannut, että hänen pelloillaan saa käydä keväällä ennen toukotöitä ja syksyllä sadonkorjuun jälkeen. Suuntasimmekin seuraavaksi sinne. Pellolla ”huispaaminen” oli helpompaa kuin metsässä, laite ei tarttunut varpuihin ja oksiin ja maata oli helppo kaivaa. Nauratti, kun kranaatin löytäneen työkaverini ensimmäinen löytö pellolta oli armeijan lusikka-haarukka vuodelta 1942. Pellolta alkoi kuitenkin äkkiä löytyä paljon mielenkiintoista, kuten vanhoja rahoja sekä vaatteiden ja hevosvaljaiden solkia. Onhan tässäkin sitä seikkailua! Ja saa leikkiä arkeologia! Huippulöytöinä mainittakoon ruotsalainen 1 Ören kolikko 1600-luvun puolivälistä, vaatteen solki 1700-luvulta sekä iso koristeellinen nappi, sormus, vaatteenhakaset, sormuksia ja pieni kilikello. Sekä tietysti ne kaikki metallinpalaset, jotka saattavat olla vaikka minkä riipuksen osia.

​Facebookista ja internetistä löytyy useita keskustelualueita ja ryhmiä metallinetsijöille. Ryhmissä harrastajat julkaisevat ylpeinä kuvia löydöistään ja kysyvät niille tunnistusapua. Varsinkin eteläisessä Suomessa hienoja löytöjä tehdään jatkuvasti. Tämä johtunee alueen vanhasta asutuksesta ja Pohjois-Karjalaa vauraammasta väestöstä. Toiset etsivät moderneja esineitä puistoista ja uimarannoilta, toisia kiinnostaa pelloista ja metsistä löytyvät ”historian jätteet”. Palstoista saa kuvan, että vanhojen rahojen ja korujen löytäminen on harrastajille arkipäivää. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä yleisin löytö kaikilla lienee pullonkorkki, rautanaula tai rautalangan pätkä.
​
Miten mielenkiintoisia esineitä löytää? Onnekkaat kävelevät omalla pihallaan ja löytävät keskiaikaisen miekan. Me muut joudumme tekemään taustatöitä – lukemaan paikallishistoriaa sekä tutkimaan vanhoja karttoja ja ilmakuvia. Näin saa selville, missä ihmiset ovat entisaikaan asuneet, liikkuneet ja toimineet. Myös maiseman ja pinnanmuotojen arviointi on tärkeää: vesistöjen välissä oleva harju on todennäköisesti toiminut kulkureittinä, maiseman korkein kohta on saattanut olla asuinpaikka, vaaran laki uhripaikka tai vain retkikohde. Sotahistoriasta kiinnostuneet löytävät helposti majoitu- ja taistelualueet tai vanhat varikkojen sijainnit. Yleisluontoisena ohjeena sanotaan, että pelto, joka on lähellä vesistöä ja vanhaa kirkonkylää, on hyvä etsintäkohde.
 
Miksi pelto? Pellolle ei ole rakennuttu tai ajettu täytemaata. Ihmiset ovat työskennelleet pelloilla, ja kriisiaikoina peltoihin on saatettu kätkeä arvokasta omaisuutta. Vanhojen rakennusten lähialueet ovat myös hyviä paikkoja, mutta niissä roskan määrä on suuri. Metsäpolut saattavat olla vanhoja, ja niiden varrelta ja lähistöltä voi löytää esineitä. Tosiharrastaja kartoittaakin talven aikana mielenkiintoisia kohteita kesää varten kirjallisten aineistojen ja karttojen avulla.
​

​Ihan kaikkialla ei kuitenkaan saa metallia etsiä. Muinaismuistojen lähialueet ovat rauhoitettuja eli metallinetsintää ei saa harjoittaa 200 metrin säteellä tunnetusta muinaismuistosta. Näitä alueita voi tarkistaa esimerkiksi museoviraston kyppi-palvelusta tai muinaismuistot.info-sivustolta. Pelloilla tapahtuvaan etsintään on hyvä kysyä maanomistajan lupa. Metsissä etsintä on periaatteessa jokamiehenoikeuksiin kuuluvaa toimintaa. Siitä ei saa kuitenkaan aiheutua vahinkoa esimerkiksi puunjuurille. Varminta onkin kysyä myös metsien osalta maanomistajan lupa. Julkisilla alueilla kuten puistoissa ja uimarannoilla etsintä on sallittua, mutta jäljet pitää peittää. Puistoissa kaivamiseen käytetään esimerkiksi ruuvitalttaa, jotta jälkiä ei jää.
 
Kuka omistaa löydetyt esineet? Lain mukaan esineestä, jota löytäjä epäilee yli 100-vuotiaaksi, tulee tehdä ilmoitus museovirastolle. Tämän voi tehdä osoitteessa kyppi.fi. Ilmoituksen tekeminen on helppoa ja nopeaa. Mukaan liitetään esineen kuva ja tiedot löytöpaikasta. Museovirastolta saa tällä hetkellä vastauksen noin viikossa. Jos esine halutaan museon kokoelmiinsa, löytäjän tulee toimittaa se sinne esimerkiksi postitse. Muussa tapauksessa löytäjä saa pitää esineen. Kaikki Suomesta löytyvä Puolustusvoimien tai vieraan vallan sotaesineistö on Puolustusvoimien omaisuutta. Tämän ei ole tulkittu koskevan ”sotaromua” eli käyttökelvotonta ja arvoltaan vähäistä, turvallista esineistöä. Näitä ovat esimerkiksi hylsyt, sirpaleet ja ammuskammat.

Viime aikoina metallinetsintä on päätynyt lehtien sivuille niin hyvässä kuin pahassa. Valveutuneet harrastajat tekevät kiltisti ilmoituksen museolle löytäessään mielestään merkittävää. Mutta sitten ovat ne nykyajan haudanryöstäjät, jotka kaivavat joko muinaismuistoalueella tai niiden välittömässä läheisyydessä ja saattavat saada aikaan peruuttamatonta vahinkoa. Harrastajien kesken toivotaankin, että näin ei toimittaisi. Myös museovirasto on julkaissut metallietsijöille hyviä ohjeita, jotka kaikkien harrastajien olisi hyvä lukea.
 
Metallinetsintää onkin kutsuttu kansalaistieteeksi. Kun ensimmäinen hiukankaan vanhemman oloinen esine löytyy, moni alkaa selvittää esineen ikää. Näin on käynyt myös minulle. Olen jo hieman selaillut yliopistojen sivuja ja etsinyt tietoa avoimen yliopiston arkeologian opinnoista. Kirjastojen sivuilta olen etsinyt teoksia, joista saisi tietoa Pohjois-Karjalan seuduilla löydetyistä vanhoista esineistä. Jos silloin nuorena haaveilin maya-aarteista, niin nelikymppisenä saatan viettää tunteja etsimällä tietoa Suomessa käytetyistä napeista eri vuosisadoilta. Keski-ikäiselle sopivaa seikkailua!

​Via Karelia -matkailusivustolla karjalaisuuden todetaan olevan tahtotila, jonka jokainen matkailuyrittäjä rakentaa vuorovaikutuksessa vieraansa kanssa. Tämä etenkin puheen tasolla ylläpidetty karjalaisuus liittyy kirjoittajan mukaan erityisesti ystävällisyyden ja ruoan konteksteihin. Matkailun karjalakuva on siis ensi sijassa vastaanottamista, kestitsemistä, vieraanvaraisuutta, ruoalla rakastamista ja lämmintä kohtaamista. Ja mikä tiivistäisi karjalaisuuden imaginaarin paremmin kuin – aito karjalanpiirakka.
 
Tämä karjalaisuusimaginaarin ruokarepertuaari toisintuu myös sosiaalisen median, etenkin Instagramin, rinnakkaistodellisuudessa. Visuaalisuudelle perustuva alusta ruokkii (sic.) tarvetta kuvata ravintoa. Ruoan kulttuuriset ja sosiaaliset merkitykset saavat instant-maailmassa uuden ulottuvuuden; ne ovat usein väriä uhkuvia, lämpöä simuloivaa höyrykiehkuraa ja viimeistä tomusokerinmurusta myöten täydellisiä. Samalla niiden oletetaan edustavan spontaania nyt-hetkeä, kun ruoka on vielä tuoksuvaa ja lämmintä, ja pian se hellii silmien ja nenän lisäksi myös vatsaa ja koko kehoa.

​Allekirjoittaneen helsinkiläisellä työhuoneella tekemä Instagram-päivitys ”aitoine” liperiläisine piirakoineen. Aihetunnisteena muun muassa #livingculturalheritage. 

​​Ruoalla rakastavat paitsi matkailuyrittäjät myös vanhemmat ja isovanhemmat – rakkauden osoittaminen ruoan välityksellä onnistuu yleensä välttelevämmältä ja traumatisoituneemmaltakin huoltajalta. Ruokamuistot linkitetään erityisesti isovanhempiin ja heidän kanssaan koettuihin hetkiin sekä heiltä saatuun tietotaitoon. Karjalaisuuden kontekstissa tämä aspekti tuntuu – menetyksen diskurssin myötävaikutuksella – korostuvan. Instagramissa #karjalaisetjuuret on suosittu aihetunniste, ja hyvin usein se liitetään ruokamuistoa kantavan kuvan yhteyteen. Äkkiseltään voisi arvella, että muitakin maakuntaidentiteettejä kuvaltaisiin juuret-aihetunnisteella, mutta karjalaisuuden ylivoimaisuus on tässä suhteessa hämmästyttävä: #karjalaisetjuuret tai #juuretkarjalassa -aihetunnisteilla on tehty yli 2000 päivitystä, kun pohjalaiset ja savolaiset juuret mainitaan joissakin kymmenissä, lappalaiset, satakuntalaiset, kainuulaiset tai hämäläiset vain yksittäisissä päivityksissä. – Ja mitä #juurekarjalassa tai #karjalaisetjuuret sitten tarkoittavat? Käsitöiden, vanhojen valokuvien, punaisen värin, ortodoksisuuden ja Karjalan käen ohella etenkin erilaisia viljatuotteita: leipiä, leivonnaisia ja kymmeniä ja taas kymmeniä piirakoita.
 
2020-luvun Instagram-karjalaisuutta edustaa minulle etenkin pohjoiskarjalainen Taru Korhonen, joka Hellasta itään- ruokatilillään on rakentanut vanhoista aineksista tämän päivän maakunnallista identiteettiä. Korhosen raikas ote mahdollistaa myös karjalaisuuksien kyseenalaistamisen, ja hän on pohtinut muun muassa karjalaiskeskustelun hegemonisuutta ja kliseisen välittömyyskarjalaisuuden sopimattomuutta vaarakarjalaiseen mentaliteettiin. Myös Korhosen kuvien ja tekstien ydin on ylisukupolvisuudessa: tili on syntynyt tarpeesta muistella yllättäen menehtynyttä isoäitiä, olla apuna surutyössä. Korhonen esittelee ja muokkaa karjalaista ruokaperinnettä nykykeittiöihin sopivaksi, mutta samalla hän hyvin henkilökohtaisella tasolla elää todeksi omaa osaansa sukupolvien ketjussa, elävän perinnön välittäjänä.

​Korhonen on esimerkki modernista, semiurbaanista karjalaisuudesta, jossa hyödynnetään sosiaalista mediaa, huumoria ja karjalaisuuteen liittyviä kulttuurisia piirteitä ilman tiukkaa maantieteellisten rajojen tuijottamista. Nurmeslaissyntyisen Korhosen oikeutus karjalaisuuden sanansaattajaksi on aika ajoin kyseenlaistettu, johon nuori nainen on reagoinut pyytämällä näyttämään ”ne neliömetrit, joiden sisällä saan puhua.” Verkkokurssinsa mainoksessa feresiin pukeutuneet Korhonen ja hänen kollegansa, ”kaksi Korhoskaa”, nauravat, että leivät pääsivät palamaan, kun ”piti vähän sometella”. Korhosessa ja hänen persoonaansa sulautuvassa roolihahmossa yhdistyvät historia, paikallisidentiteetti ja sosiaalinen media niin saumattomasti, että hänen uutisvirtansa alkaa seuraajamäärien kasvaessa tuottaa uudenlaista, modernia karjalaisuutta.
 
Instagramissa julkaistaan nykyisyyden pysäytetty ideaalikuva, sen alle kirjataan oman elämän kuvateksti. Instagramin visuaalisessa maailmassa tapahtuva identiteetin rakentaminen on kiinnostava kontaktipinta alueelliseen identiteettiin. Hankkeemme aikana olemme toistuvasti törmänneet hegemoniseen karjalaisuuskäsitykseen, jossa urbaani karjalaisuus voi olla korkeintaan sortavalaisuutta tai viipurilaisuutta, ei jotain, mitä eletään nykyisen Suomen rajojen sisäpuolella. Tämä näkyy myös sosiaalisen median #karjalaisetjuuret -ajattelussa; ne viittaavat usein juuri siirtokarjalaisuuteen. Kun irrotamme (tai edes yritämme irrottaa) karjalaisuuden menetyksen diskurssista, on elävä nykykarjalaisuus Instagramin aihetunnisteiden ja kuvien perusteella pääosin ruokaa.
 
Vaikka kymmenet ja sadat karjalanpiirakkakuvat saattavat ensin tuntua kliseisiltä, kytkeytyy ruoanlaittoon, sen tarjoamiseen ja nauttimiseen juuri tuo Korhosenkin mainitsema sukupolvien välinen lohtu – puhutaanhan yleisesti lohturuoasta (eng. comfort food), joka usein liitetään lapsuuden turvallisiin hetkiin. Ruoka on turvaa, rakkautta ja kulttuuriperintöä. Syöminen ja ruokkiminen tuovat turvallisuudentunnetta myös poikkeusaikoina; lämmin leipä korvaa halauksen, antaa tunteen perusturvasta. Tästä kertoo myös Covid-pandemian alkuvaiheen leivontabuumi. Karjalaisen mummon leipätaikina ei liene huono kiinnekohta poikkeusajan todellisuudessa.
​

https://viakarelia.fi/karjalaisuus-on-tahtotila/
 
https://yle.fi/uutiset/3-11350111
 
https://www.puukarinpysakki.com/kaks-korhoskaa/
​

​ ”Laatokka on tärkein vesistö minun elämässä.” (Lasse Pöysti 2007)
 
Lasse Pöysti piti itseään sortavalalaisena. Hänen karjalaisuutensa oli jotain erilaista kuin mielikuvien tyypillinen karjalaisuus. Pöysti oli virkailijaperheen lapsi, joka saattoi muiden sortavalalaislasten ja aikakautensa 1930-luvun kansallismielisten suomalaisten kauhuksi puhua äitinsä kanssa Sortavalan torilla ruotsia. Niin muistelmissaan Lassen oppivuodet (Otava 1990) kuin Sortavalasta kertovassa televisiodokumentissa Sortavala – Laatokan portti (https://areena.yle.fi/1-3125763) Pöysti kertoo, kuinka pojat häntä tämän jälkeen koulussa kutsuivat nimellä Venska-Ville. Erilaisuuteen oli kiinnitetty huomiota, ja tämä jäi Pöystin mieleen.
​
Pöystit elivät yläluokkaista elämää, johon olennaisena osana kuului kesäinen huvilaelo. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Pöystin äidin Signe Marian os Köhler varoja. Lasse Pöystin ukki oli porilainen liikemies, voikauppias Fredrik Emil Köhler. Isän puoleisesta, talonpoikaisesta Pöysti-suvusta ei rahoja löytynyt, eikä toisellakaan ukilla, kansakoulunopettaja, lähetyssaarnaaja ja kansanedustaja Erik Pöystillä ollut varoja Eino-pojalleen antaa. Kamreeri Pöystin eli Eino Pöystin pankista saama palkka ei tällaiseen elämään riittänyt. Pöystit elivät yli varojensa, kuten Lasse Pöysti muistelmissaan kertoo.

Lasse Pöysti oli oikea ihminen, mutta häntä voidaan käsitellä myös tyyppinä, lassepöystinä, Tällaisen lassepöysti-tyypin kautta voi nostaa esiin yhtä yksilöä laajempia ja kuvailevampia kokonaisuuksia ja silti säilyttää inhimillinen ihminen, tarina ja kiinnittää katse yhtä ihmistä laajempaan aiheeseen. Lassepöysti on  myös muistelija, Karjala-nostalgikko.  Se oikea Lasse Pöysti kertoo Laatokan makean veden aaltojen erilaisesta rytmistä ja saariston ihmeistä. Hän laulaa karjalaisia lauluja Valamoon matkaavan laivan keulassa.
​

Tyyppinä lassepöysti on osa Sortavala-, Laatokka- ja Karjala-muistelijoiden ketjua. Hän on kivijalkamatkalainen kuten tuhannet muut Luovutetun Karjalan jälkeläiset. Pöysti vieraili useasti Haavuksessa perheensä entisellä huvilapaikalla ja ystävystyi sen uusien omistajien kanssa. Muistelussa tulee esiin, kuinka Haavuksessa ei ollut kaivoa, vaan juomavesi nostettiin suoraan Laatokasta. Lassepöystit kertovat veneretkistä, seikkaluista, käynnistään Valamossa ja tarinoinneista munkkien kanssa.
​
Lasse Pöysti kuvaa muistelmissaan 1930-luvun Sortavalan saariston kesäistä huvilaelämää.  Sortavalan kaupunki oli Pöystille pelkkä ei-kesäajan pitkä intermezzo. Huvilalla vietetyn ulkoilmaelämän kiintopisteet olivat savusauna ja Laatokka, lähiseudun kukat, isän rakentama leikkimökki, hiekkaranta, perhosentoukat, rantakalat, verkot, moottoriveneet, soutaminen ja uinti. Huvilassa oli kaksi mansikkamaata, vadelma- ja kirsikkatarha, vihannes- ja perunamaa, viinimarjapensaita ja tomaatteja. Kesällä riitti kitkemistä, mutta syksyllä oli mitä säilöä.

Saaristolaiselämää Laatokalla. Kuva: Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Karjalan Liiton kokoelma. 
​

​Pöystin nuoruuden aikaan Laatokan hulppeimmat huvilat olivat sortavalalaisen tohtori Hannes Winterin Tarulinna ja helsinkiläinen apteekkari Tauno Jääskeläinen Kirjavalahti. Tarulinnan suunnitteli Eliel Saarinen. Winterin huvila tunnetaan myös nimellä Turkaman huvila sen seuraavan omistajan apteekkari Turkaman mukaan. Winterin huvilaa vastapäätä Riekkalansaaressa oli toinen Eliel Saarisen piirtämä huvila Mairutlahti.  Sen rakennutti Hannes Saarinen, Eliel Saarisen vanhempi veli, joka oli Sortavalassa Kansallis-Osake-Pankin pankinjohtajana.

Näillä ja Sortavalan saariston lukuisilla muilla tohtoreiden, johtajien, kauppiaiden, puutavaraliikkeiden omistajien, pormestareiden ja erilaisten liikemiesten huviloilla oli aikaa ja varaa hoitaa Winterin tapaan italialaista puutarhaa ja rakentaa lemmenpolkuja, oli mahdollista pataroida luonnokivestä rakennetun funkiskivilinnan rauniopuutarhassa ja istuskella linnan karjalaistyypisessä pirtissä, kuten Jääskeläinen, hoitaa kasvimaita ja kalastaa. Varsinaiset maatyöt kuten kylvö ja puinti olivat näille lassepöysteille leikkiä, josta elämä ei ollut kiinni. Kalastusmatkoilla saatettiin käydä, olla mukana naapuruston maanviljelijä-kalastajien pyyntimatkoilla. Saariston vakituisille asukkaille se oli toistuvaa jokapäiväistä työtä ja elannon hankkimista, lassepöysteille se oli jännittävä ja mieleen jäävä yksittäinen retki. Saariston kymmenet huvilat muodostivat verkoston, jossa kestittiin niin kesävieraita kuin juhlissa käyneitä kyläisiä. Veivattiin jäätelöä, ja puutarhamansikat olivat mehevimmillään. 
​

Pöysti oli partiopoika ja kuului Laatokan Veikot-lippukuntaan. Lippukunta omisti veneen, jolla viiletettiin pitkin Laatokkaa. Lasse Pöysti muisteli mennyttä 1930-lukua, rajan taakse jäänyttä Laatokkaa, Sortavalaa ja Karjalaa. Samalla tapaa rajan taakse jäänyttä Laatokkaansa, Sortavalaansa ja Karjalaansa muisteli 2000-luvun lassepöysti, runoilija-tutkija Aleksander Isotov: ”Nuorten merimiesten kerhon purjehtijoiden seuralla oli oma alus, Kaimanov, jolla kesäisin purjehdittiin ja talvisin opiskeltiin navigointia”. Molemmat Karjalaa nostalgoivat lassepöystit olivat tulleet Suomeen, toinen evakkona, toisen toisen polven paluumuuttajana. Sortavalaa ja Laatokkaa voitiin katsoa rajan takaa parhaat muistot poimien ja sen arjen huolet unohtaen. Arki rajan takana ei ollut enää henkilökohtaista, vaan sitä katsottiin toisaalta.
​
Suomalaisten lähdettyä Sortavalan saariston rooli mantereen asukkaiden vapaa-ajan käytössä säilyi entisellään. Neuvostoliiton aikana Laatokan hulppeimmat huvilat saivat uudet käyttäjät. Laatokan saariston käyttötarkoitus pysyi samana: lepona ja virkistyksenä, veneretkinä Laatokalle. Neuvostoliiton hajotessa ja uuden Venäjän synnyttyä markkinatalouden voittajat yhtyivät rakentamaan saaristoon huviloitaan. Hulppeimmat huvilat Winterin huvila ja Marjalahti yhdistettiin presidentti Vladimir Putiniin ja hänen lähipiiriinsä. Marjalahden omistaa Putinin ystävä Juri Kovaltšiuk. Sen lähistölle rakennetaan huvilaa Roman Abramovitšille, tuolle jalkapallojoukkue Chelsean ja jääkiekkojoukkue Avantgadr Omskin omistavalle venäläis-israelilaiselle miljardöörille. Saaristolaisten ja uusien lassepöystien sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen statuksen erot näyttäytyvät edelleen suurina.
​

​

Kansalaisuudet, kansallisuudet ja yhteiskuntajärjestelmät muuttuvat mutta saaristoluonto sekä  saariston ja mantereen, vakituisten asukkaiden ja väliaikaisten huvila-asukkaiden, lomailijoiden suhteet säilyvät. Tyyppi lassepöysti nousee ajattomaksi eli irtautuu Sortavalan saariston suomalaiselta 1930-luvulta ja on siirrettävissä neuvostoliittolaiselle 1950-luvulle ja edelleen nykypäivän venäläiseen Sortavalan saaristoon. Puheet saariston kauneudesta ja luonnosta ovat muistelijan ja eliitin puhetta, jolla ei ole aina suoraa sidosta saariston todellisuuteen, vuodenaikojen ja säiden vaihteluun ja eristyneisyyteen. Saariston asukkaille ulkoilmaelämä on ollut elettyä arkea ja työtä elämisen eteen. Ulos on lähdetty ennen kaikkea töihin ja eräänlaisen pakon vuoksi. Lomailijalle, huvila-asukkaalle tai muulle satunnaiselle kävijälle Sortavalan saaristo on luontoidylli, ulkoilmaparatiisi, jossa lassepöystit viettävät ikuista kesää.
tätä.

Jani Karhu
Kirjoitus on osa Pohjois-Karjala 300 vuotta -sarjaa
​
Pohjois-Karjala juhlii 300 vuoden taivaltaan tänä syksynä. Juhlavuosi on nostanut esiin pohdintoja siitä mikä on Pohjois-Karjala, kuinka maakunta syntyi ja mitä on karjalaisuus. Kysymykset ja pohdinta ovat tärkeitä, sillä vaikka elämme globaalissa maailmassa, eivät alueet ja lokaalisuus ole menettäneet merkitystään. Päin vastoin, tulevaisuudessa häämöttävät Soteen liittyvät ensimmäiset aluevaalit ja paikallistason hyvinvointia rakennetaan yhä enemmän alueellisiin rakenteisiin ja elinvoimaan nojaten. On tärkeää tuntea Pohjois-Karjala, sen historia, vaiheet ja moniulotteisuus. Tässä kirjoituksessa esittelen ja arvioin Pohjois-Karjalasta matkailun viitekehyksessä tuotettua imagoa ja identiteettiä rajaten tarkastelun karkeasti 1800-luvun loppupuolelta tähän päivään.

Suomi oli 1800-luvun loppupuolella köyhä ja takapajuinen maa. Näin ainakin usein kerrotaan. Todellisuudessa ainakin takapajuisuus oli huimaa vauhtia hellittämässä. Patruunat ympäri suuriruhtinaskuntaa laittoivat pystyyn teollisuuslaitoksia, kaupungistuminen otti ensimmäisiä harppauksiaan ja rahvaan sivistämiseen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota. Myös Pohjois-Karjala oli mukana tässä kehityksessä. Rautateitä rakennettiin ja höyrylaivoilla ryhdyttiin liikennöimään.

Ihmisten liikkumisen helpottuminen tarkoitti myös vapaa-ajan liikkumisen lisääntymistä. Pohjois-Karjalassa alkoi kulkea sivistyneistöä ja kulttuuriväkeä karjalaista eksotiikkaa ihailemassa ja omalta osaltaan myös synnyttämässä. Heidän tärkein kohteensa oli Koli, Mustarintainen vaara Pielisjärven rannalla, jonka vaikuttavuudesta oli kerrottu jo pitkään. Juuri muusta ei maakuntaan liittyen puhuttu, sillä seudun asutuskeskukset olivat pieniä ja alueen muut nähtävyydet verrattain vähäisiä. Koli oli avain maakunnan matkailuun tuolloin ja sellaisena sitä pidetään edelleen.

​Suomen matkailijayhdistys kirjoitti vuonna 1888 Matkasuuntia Suomessa julkaisussaan Joensuun kaupungista kohtuullisen positiivisesti, mutta joutui toteamaan, ettei joen ranta-aluetta lukuun ottamatta kaupungissa juuri ollut nähtävää. Seurahuone kaupungista sentään löytyi. Koli sen sijaan sai suuren huomion, joista esimerkkeinä seuraavat lainaukset:

”Syrjäisen asemansa ja huonojen kulkuneuvojen tähden eivät Kolivaarat ole juuri päässeet matkailijain huomioon, vaikka ne luultavasti ovat etuisimpia Suomen luonnonihanista paikoista.”

”Näköala (lounaaseen) on niin kuin sanottu, hurmaava jota paitsi vuori ilma siellä tuntuu niin kevyeltä, että heikotkin naiset ilman liiallista ponnistusta jaksavat kiivetä harjun ylänteille.”

Julkaisun näkökulma oli saatavilla olleissa matkailureiteissä, ei alueellisessa tarkastelussa. Pohjois-Karjalaa ei mainita, mutta reitin Savonlinna-Joensuu-Pielisjärvi esittelystä vie Koli kolmanneksen.

Toisin sanoen, Pohjois-Karjalaan kannatti tulla, jos ei muuten, niin Kolin vuoksi. Samansuuntaisia kirjoituksia alkoi näkyä yhä useammin painetussa sanassa. Tietoisuus ihmeellisestä Kolista levisi ja matkailijamäärät Pohjois-Karjalassa kasvoivat. Eivät kaikki Kolin vuoksi maakuntaan tulleet, mutta luonnonkauneus oli valttina. Vuonna 1898 Kolin juuri valmistuneella Ylämajalla rekisteröitiin 500 vierailijaa. 

Suomen Matkailijayhdistys ry perustettiin vuonna 1887 ja sen Joensuun haaraosasto muutamaa vuotta myöhemmin 1893. Suomalaisuusaatteen nousu velvoitti maan kansalaisia tutustumaan kotimaahansa. Matkailu kasvatti suosiotaan ja paikallisyhdistyksiä perustettiin. Nurmes-Pielisjärvi-Juuka–haaraosasto perustettiin vuonna 1894. Ylä-Karjalan yhdistys keskittyi Kolin palveluiden kehittämiseen. Joensuussa puuhattiin näköalatorneja muun muassa Tikkamäelle. Matkailurakentaminen Pohjois-Karjalassa oli alkanut. 

Vuosisadan vaihtuessa Koli sai rinnalleen toisen vetonaulan: Pamilonkosket Ilomantsissa. Maakunnan matkailullinen identiteetti kiteytyi jylhiin rinteisiin ja kuohuviin koskiin. Joensuuhun kulkijoita houkuteltiin Pielisjoen ja sen siltojen kauneudella. Kaupungin siisteyteen ja palvelutasoon haluttiin kiinnittää huomiota, ettei matkailija olisi vain syrjäisten luontokohteiden varassa.

Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan aikana matkailu sinänsä ei ollut tärkeimpiä ajanvietteitä, mutta ihmisten edellytykset liikkumiseen paranivat edelleen, niinpä 1920-luvulle tultaessa alkoi uusi nousukausi. Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1927 oli omistettu Karjalalle, ja tällä kertaa Pohjois-Karjalakin oli vahvasti edustettuna. Vuosikirjan kuvaus Karjalasta alkaa Korpiselän saloilta, Suojärven rannalta ja vaarojen korkeuksista, joiden laelta avautuvat suuremoiset palkinnot, välkkyvät vedet ja metsäiset maisemat. Kirjassa todetaan Karjalan olevan monisyinen ja Karjalan rajaamisen olevan haasteellista. Jo 1920-luvulla olivat käytössä määritelmät Ylä-, Keski-, Pielisen-, Pohjois-, Raja-, Laatokan-, Itä-, Etelä- ja Lounais-Karjala sekä Karjalan Kannas. Pohjois-Karjalasta esitellään laveammin Karjalan kuninkaan Koski-Jaakon Tohmajärvi ja ortodoksinen ”wennään Taipale” Liperissä.  

Kolin matkailun kehittäminen eteni uuteen vaiheeseen 1930-luvulla uuden matkailumajan rakentamisen ja laskettelu-urheilun alkamisen myötä. Postikorteissa ja esitteissä komeilivat Pielisen maisemat ja kansallispukuiset neitokaiset. Pohjois-Karjalasta välitetty kuvasto ei poikennut paljoakaan siitä millaista kuvaa Suomesta kokonaisuutena tuolloin rakennettiin. Matkailijayhdistyksen vuonna 1938 julkaiseman englanninkielisen Guide to Finland -oppaan kanteen oli valittu juuri samanlainen asetelma, maisema vain oli jostakin muualta.

Pohjois-Karjalan matkailuidentiteetti rakennettiin luonnonihanuuksien (silloista ilmausta käyttäen) varaan. Karelianismi oli luonut vahvan kuvan vaarojen ja metsien laulumaista. Alkuvaiheessa matkailukuvastoa tuotettiin matkailijoilta matkailijoille. Kuntien, kaupunkien tai muiden virallisten instituutioiden toimintaan matkailun suurisuuntainen edistäminen tai markkinointi ei vielä tuossa vaiheessa kuulunut. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne alkoi muuttua.

Sodan aiheuttamat alueluovutukset vaikuttivat maakunnan muotoutumiseen monella tasolla. Karjala oli menetetty, nyt olivat jäljellä Pohjois- ja Etelä-Karjala. Matkailuidentiteetin rakentamiseen uusi tilanne ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuttanut.

Vuonna 1936 perustettu Pohjois-Karjalan maakuntaliitto julkaisi vuonna 1955 maakuntakirjan, jossa esiteltiin maakunnan historiaa, elinkeinoja sekä kukin kunta tärkeimmiltä tiedoiltaan ja erityisyyksiltään. Kirja kannen kuvituksena toimi metsäinen vaara- ja järvimaisema. Samaan aikaan matkailu oli aivan ennenäkemättömässä nosteessa. Olympialaiset, autoistuminen ja monet hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyneet lakimuutokset sekä innoittivat että mahdollistivat matkailuun. Kaupungit ja maalaiskunnat heräsivät matkailun kasvuun sekä lisääntyneeseen palveluiden tarpeeseen.

Pohjois-Karjalassa laadittiin maakunnan ensimmäinen virallinen matkailusuunnitelma osana vuonna 1967 julkaistua seutusuunnitelmaa. Matkailua käsittelevän osasuunnitelman otsikkokuvana oli maisema Kolilta Pieliselle. Suunnitelmassa Pohjois-Karjalan matkailuedellytykset tiivistettiin järviluontoon ja sen mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Koli oli tärkein kohde, siellä oli nimittäin mahdollisuudet korkealuokkaisen ympärivuotisen matkailukeskuksen rakentamiselle, mutta maakunnasta löytyi lukuisia muitakin kiinnostavia paikkoja ja kohteita.

Ensimmäinen itsenäinen maakunnan matkailusuunnitelma julkaistiin vuonna 1974. Tuossa suunnitelmassa jatkettiin jo hyvin tutuksi tulleella linjalla.  Pohjois-Karjalan matkailullinen arvo ja kiehtovuus esiteltiin seuraavasti: ”Pohjois-Karjalan omaleimaisuus, harva asutus ja luonnon puhtaus ja moni-ilmeisyys, kulttuuriperinteet sekä karjalaisväestö tarjoavat matkailijalle sitä alkuperäisyyttä ja eksotiikkaa, mikä maamme monilta alueilta, etenkin Teollisuus-Suomesta on jo hävitetty.” Näin jalostettiin edelleen jo kareliaanien vaalimaa ajatusta Karjalasta ja suomalaisuuden juurista.
​
Maakunnan itsensä ja maakunnasta matkailun puitteissa välitetty kuva oli tässä vaiheessa jo hyvin vakiintunut. Nurmeksen karjalaistalo Bomba oli heti rakentamisensa jälkeen (1978) valtakunnallisestikin merkittävimpiä matkailukohteita, mutta alkuinnostus hiipui melko pian. Karjalaisuus kulttuurina esiintyi alaluvuissa, mutta karjalaisuus luontona ja maisemana (Koli eri variaatioineen) oli keihäänkärki, joka iskettiin kansiin ja otsikoihin. Pohjois-Karjala oli luontoa, retkeilyä ja eksotiikkaa, jota kasvukeskuksista ei enää löytynyt. 

Luonnon ja kulttuurin suhdetta Pohjois-Karjalan matkailuidentiteetin rakentamisessa olisi syytä pohtia enemmänkin, mutta aihe vaatisi oman artikkelinsa. Lyhyesti arvioituna ”luontokarjala” on ollut helpompi välitettävä kuin monia edustajuuteen ja esittämiseen liittyviä ongelmia omaava ”kulttuurikarjala”. Sodan jälkeen Pohjois-Karjalasta tuli aikaisempaa enemmän myös kulttuurikarjalaisuuden edusmaa, mutta roolin omaksuminen ei ole ollut ongelmatonta, etenkään matkailun viitekehyksessä. Tästä esimerkkinä toimii muun muassa Bomban ympärillä aikanaan käyty keskustelu, jossa esillä ollut karjalaisuus kyseenalaistettiin pelkkänä ulkoa tuotuna turismituotteena. Kolin kansallismaiseman ”aitoutta” ei ole samaan tapaan kyseenalaistettu.
​
Pohjois-Karjalan lukemisto: Karjalan vaaroilta teokseen (1986) on kansitaiteeksi valittu näkymä Kolilta Pieliselle. Pohjois-Karjala – minun Karjalani kirjan (1991) kansiin on päässyt myös ihmisiä, mutta niissäkin luonto on mukana. Kirjan takakannessa on tietenkin talvimaisema Kolilta Pieliselle. Ja uudella vuosituhannella Pohjois-Karjalan matkailustrategian (2007–2013) kanteen on valittu näkymä Kolilta, samoin Pohjois-Karjala -esittelykirjan takakanteen on päätynyt maisema Kolilta. Etukannessa on kansainvälisyyden ja elinkeinojen merkkinä Tiedepuisto ja kulttuurin suurena uutuutena Nightwish-yhtye. 

Hiukan aikaisemmin matkailusta oli tullut todella tärkeä osa maakunnan talous- ja imagoelämää. Tyhjenevät syrjäseudut tarvitsivat välineitä selviytyäkseen edes jotenkin pinnalla.  Ympäristön utilistinen hyötykäyttö ja luonnonsuojelu joutuivat toden teolla vastakkain Kolin kansallispuiston perustamiseen liittyvissä kiistoissa. Luonnon- ja maisemansuojelu olivat estäneet tai kuihduttaneet Kolille kaavaillut suuret matkailuhankkeet moneen kertaan, ja kansallispuiston perustaminen tarkoitti luonnonsuojelun voittoa. Kansallispuistoista ryhdyttiin tekemään aluetaloudellisia ”keihäänkärkiä” 2000-luvun alussa, kun valtakunnalliseksi tavoitteeksi otettiin luontomatkailun lisääminen ja puistojen kävijämäärien kasvattaminen.

Pohjois-Karjalassa tämä otettiin tosissaan. Maakunnan puistoja ja retkeilyalueita (Petkeljärvi, Patvinsuo, Koli ja Ruunaan retkeilyalue) kehitettiin ja kävijämäärät ovat kasvaneet. Koska luonnon ihanuudet ovat tietyt ja samat, on maakunnassa yritetty innovoida uusia vetonauloja tai rakentaa uutta ja isompaa entisten oheen, mutta tulokset ovat olleet vaihtelevia. Matkailu on hyvin herkkä ja investointipaineinen ala, rahoituksen hankkiminen riskialttiisiin hankkeisiin on ollut hankalaa. Kansallispuistoista etenkin Koli, Ilomantsin karjalaisuus ja sotahistoria sekä Nurmeksen matkailukokonaisuus ovat tärkeimpiä vetonauloja. Joensuu on esillä etenkin tapahtumapaikkana.

Matkailukehittäminen ja -markkinointi eivät ole enää aikoihin olleet matkailijoilta matkailijoille, vaan mukaan ovat tulleet kaupungit ja kunnat, maakuntaliitto, Pohjois-Karjalan osuuskauppa ja yksityiset yritykset. Sivistyneistön virkistäytymisestä ja sivistävästä reissaamisesta tuli kehittämis- talous-, ympäristö-, ja kulttuuripolitiikkaa sekä elinkeinoja. Pohjois-Karjalan visuaalinen ilme hiukan monipuolistui, mutta terävin kärki pysyi samana.
​
Uusiutuva Pohjois-Karjala -teos (2012) esitteli maakunnan tulevaisuuden elinvoimatekijöitä. Kansallispukujen sijaan esillä olivat maakunnan tunnetut pop ja rock-kasvot, Kolin maisemissa kuvattuna. Uutta ja vanhaa siis. Tänään elokuussa 2021 näkyvintä Pohjois-Karjalan kuvaa matkailun saralta levittää maakunnan matkailuinfon VisitKarelia Oy:n verkkosivusto. Ensimmäisenä nettisurfailija saa nähtäväkseen Kolin jylhät maisemat. Lisäksi mukana on retkeilykuvitusta, kaupunkimaisemaa ei sivustolta löydä. 

Lyhyt katsaus reilun sadan vuoden kehitykseen Pohjois-Karjalasta matkailun viitekehyksessä tuotettuun imagoon ja identiteettiin antaa varsin rajoittuneen kuvan maakunnan syvimmästä olemuksesta. Esitteet, kirjat ja oppaat pitävät sisällään muutakin, mutta kareliaanien 1800-luvun lopulla asettama standardi Pohjois-Karjalaiselle matkailumaisemalle pitää edelleen. Vaikka maakunnan ykköskohteen Kolin mahdollisuuksien hyödyntämistavoista (miten paljon rakennetaan vs. miten paljon suojellaan) on kiistelty enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo vuosikymmeniä, ei Kolin käyttöä niin sanottuna sisäänheittotuotteena olla missään vaiheessa näkyvästi kyseenalaistettu. Eikä tähän ole ollut pyrkimystäkään.

​Vähäväkisessä maakunnassa on ajateltu, että jokainen matkalle lähtenyt on potentiaalinen asiakas ja Koli on kaikkein tunnistettavin vetonaula. Näin ollen Kolin matkaajat voivat rikastuttaa koko seutua, ja samoin Joensuuhun eksyneet voivat harhautua vaikkapa Ilomantsiin. Ja syytä olisikin, sillä Pohjois-Karjala on muutakin kuin korkealta katsottu järvimaisema. Siksipä onkin virkistävää, että vaikka ei olekaan suoraan kyse vain matkailusta, niin maakuntaliiton vuonna 2018 lanseeraamaan uuteen Pohjois-Karjala-brändiin eivät kuulu Kolin maisemat tai kansallispuvut, vaan tuoreempia ajatuksia nykypohjoiskarjalaisuudesta - heimolaisuudesta. Pohjois-Karjalan markkinointi ja uusittu heimoaate kiteytetään sloganiin ”Kaiken maailman karjalaiset”. Pohjois-Karjala on avoimuutta, yhdessä tekemistä ja positiivisuutta. Tähän on lisättävä, että Pohjois-Karjalan matkailuyhdistyksen verkkosivuilla ensimmäisenä silmille hyppää alaston paikallinen muusikko… talvinen maisema Kolilta Pieliselle edessään. Kaiken maailman karjalaiset…

Jenni Merovuo ja Alina Kuusisto, Karjalan tutkimuslaitos
Kirjoitus on osa Pohjois-Karjala 300 vuotta -sarjaa

Oopperaa, liedia, kansanlauluja. Joensuu, Helsinki, Pariisi, Berliini. Laulajatar, diiva, kauppiaantytär, äiti, aviovaimo. Merikanto, Järnefelt, Palmgren. Nämä kaikki ovat asioita ja nimiä, joita joensuulaislähtöisestä Maikki Pakarisesta (1871–1929) tiedetään. Hänen räiskyvän persoonansa ja loisteliaan uransa innostamina yhdistyksemme päätti teettää tästä Joensuun ehkä kansainvälisimmästä kulttuurihahmosta paperinuken. Graafikko Elizaveta Tarasovan tulkinta Maikki Pakarisesta korostaa Suomen taiteen kultakaudelle tyypillistä naisihannetta kapeine uumineen ja naisellisine, teatraalisine eleineen, mutta myös laulajattaren karismaa ja egoistista olemusta.

Joensuu sydämessä

Maria ”Maikki” Järnefelt-Palmgren os. Pakarinen eli elämän, joka oli mahdollinen vain harvoille aikakauden naisille. Hän oli syntynyt vauraaseen kauppiasperheeseen, joka tarjosi taloudelliset puitteet opiskella, matkustaa ja harrastaa kulttuuria. Kiihtelysvaarasta Joensuuhun muuttaneet isä Antti Pakarinen ja äiti Elise os. Hirvonen olivat musikaalisia itsekin.

Maikin lapsuudenkodissa laulettiin, lausuttiin sekä soitettiin pianoa, viulua ja kannelta. Antti-isän tiedetään säveltäneen myöhemmin kansanlauluina tunnettuja kappaleita. Vanhemmilla oli sydämen sivistystä – he antoivat kolmelle lapselleen mahdollisuuden toteuttaa itseään ja taiteellisia taipumuksiaan. Iloinen ja rasavilli Maikki-tyttö esiintyi pienestä pitäen koulun ja perhepiirin juhlissa ja säesti harmonilla rukoustilaisuuksia.

Pakariset vaikuttivat Joensuun pienen, mutta vilkkaan seuraelämän ytimessä. Seurahuone Kauppa- ja Suvantokadun kulmauksessa oli monella tapaa kauppakaupungin sosiaalinen keskipiste, jossa kiertävät ja paikalliset muusikot, laulajat ja teatteriseurueet esiintyivät. Yhdistykset pitivät siellä kokoontumisiaan ja siellä neuvoteltiin monista kaupungin tärkeistä virallisista ja epävirallisista asioista. Uutiset ja juorut kulkivat seurahuoneen kautta.

Ei tiedetä, milloin Maikki Pakarinen nousi ensimmäisen kerran seurahuoneen lavalle, mutta ainakin vuodesta 1890 lähtien hän piti siellä säännöllisesti konsertteja vieraillessaan kesäisin kotipaikkakunnallaan. Kesä 1893 oli erityinen. Silloin mukana oli myös kihlattu Armas Järnefelt säestäjänä. Parin häitä juhlittiin elokuussa kolme riemukasta päivää vanhempien huvilalla Lähtelässä Pyhäselän rannalla.

Jotain Maikki Pakarisen temperamentista ja rohkeasta luonteesta kertoo, että hän muutti Helsinkiin vuonna 1888 vain 16-vuotiaana valmistuttuaan Joensuun ruotsinkielisestä tyttökoulusta. Vaikka vanhemmat suhtautuivat suopeasti lauluharrastukseen, eivät he hyväksyneet ajatusta pelkistä lauluopinnoista, joten Maikki aloitti myös voimistelunopettajan opinnot. Pian hän kuitenkin siirtyi Helsingin musiikkiopistoon, jossa herätti huomiota lahjakkuudellaan ja avoimella ja iloisella mielenlaadullaan.

Musiikkiopistossa hän tapasi tulevan säveltäjä-kapellimestarin Armas Järnefeltin ensimmäisen kerran ja rakastui omien sanojensa mukaan silmittömästi. Armas vei hänet tutustumaan perheeseensä. Rakastumisella Armakseen ja läheisellä ystävyydellä hänen siskoonsa Ainoon oli Maikin elämänkulun kannalta suuri merkitys.

Seurustelu Järnefeltien kulttuuriperheen kanssa tarkoitti pääsyä pääkaupungin säätyläispiireihin ja Suomen taide-elämän keskipisteeseen. Suhde Ainoon ja tämän puolisoon Jean Sibeliukseen avasi Maikille monia ovia taiteilijattaren uralla. Yhteys säilyi vielä Armaksen ja Maikin avioeron jälkeenkin, vaikkakin etäisempänä.

Maikilla ja Jean Sibeliuksella oli muutakin yhteistä kuin musiikki ja sukulaissuhteet. Maikin isä oli kohonnut tavallisesta maakauppiaasta Joensuun johtavaan porvaristoon, mutta siitä huolimatta hän oli säädyltään talonpoikainen. Vaikka taidemaailman ovet 1800-luvun lopulla alkoivat varovasti raottua naisille, oli naisten tie perinteisesti miehille tarkoitettuihin oppilaitoksiin, ulkomaille suuntautuviin opintomatkoihin ja itsenäiseen taiteilijan ammattiin kivikkoinen. Säätyläistaustan tuoma varallisuus ja verkostot auttoivat eteenpäin, mutta alempien parista eteenpäin pääsy oli huomattavasti vaikeampaa. Jos jo Jean Sibelius kipuili uusmaalaisten talonpoikaisjuuriensa kanssa, oli syrjäisestä Joensuusta maan kulttuuririentoihin pyyhältänyt kauppiaantytär varsinainen erikoisuus.

Maikki Pakarinen oli ensimmäisiä säätyläistöön kuulumattomia suomalaisia laulajattaria, mutta vaikuttaa siltä, että hän ei antanut sen häiritä. Hän ikävöi Joensuuta ja palasi perheensä luo aina kun mahdollista. Maikki hallitsi seurapiirien tavat ja tyylin, minkä lisäksi Joensuussa opittu ruotsin kieli oli hänelle etu. Työskennellessään mm. Saksassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa hän opiskeli ahkerasti kieliä ja sivisti itseään kulttuuri- ja historiatietämyksellä.

Oopperaa ja kansanlauluja

Armas Järnefelt oli kiinnostunut oopperasta ja erityisesti Wagnerista. Oopperaa ei 1900-luvun alun Suomessa juuri esitetty, joten aviopari aloitti 1904 oopperanäytännöt Helsingissä. Seuraavien vuosien aikana tarjonta kasvoi, uutuudenviehätys laimeni ja oopperasta saadut tulot kaventuivat. Kansa ei enää saapunut maaseutua myöden seuraamaan oopperanäytöksiä. Kotimainen yleisö toivoi eniten kansanlauluja, joita Maikkikin esitti konserteissaan runsaasti. Ohjelmistoon kuului läpi uran myös aviomiesten sävellyksiä ja muuta uutta suomalaista musiikkia, kuten Sibeliusta.

Maikin ensikonsertti Helsingissä 1890 suuri menestys. Joensuussa otettiin vastaan suurena maailmantähtenä ja esiintymiset saivat ylistäviä arvioita lehdissä. Maikki oli laaja-alainen laulaja, mutta oopperapiirit arvostivat erityisesti hänen Wagner-tulkintojaan, joista ensimmäisen hän lauloi Saksassa vuonna 1895. Vuonna 1898 Maikki tapasi saksalaisen musiikkivaikuttajan ja Richard Wagnerin lesken Cosima Wagnerin, jonka valloitti laulullaan. Tämän kerrotaan suudelleen ja syleilleen suomalaistähteä ja tarjonneen hänelle mahdollisuutta esiintyä Bayreuthin musiikkijuhlilla, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi, koska piti osaa liian vaatimattomana.

Ooppera sopi hyvin teatraaliselle Maikille, joka oli nuorena harrastanut myös näyttelemistä. Suomen oopperatähdet tavoittelivat asemaa kansainvälisissä oopperapiireissä. Maikki kilpaili huomiosta muun muassa Aino Acktén (1876–1944) ja Ida Ekmanin (1875–1942) kanssa. He kaikki olivat sopraanoja, mutta heillä oli omat vahvuutensa. Naiset kiersivät Euroopan lavoja samoihin aikoihin, seurasivat toistensa arvioita tiiviisti ja suhtautuivat niihin intohimoisesti. Maikki kadehti Acktén kiinnitystä Pariisin Suureen Oopperaan. Myöhemmin Ackté kadehti Maikin menestystä musiikkipedagogina.

Järnefelt, Ackté ja Ekman osallistuivat Pariisin suureen maailmannäyttelyyn vuonna 1900 kaikkien aikansa tärkeiden suomalaistaiteilijoiden kanssa. Suomen osaston komissaari oli Albert Edelfelt, ja musiikkipiireistä mukana olivat kaikki keskeiset hahmot Jean Sibeliuksesta lähtien. Maailmannäyttelymatkaan kuului lähes 20 konsertin kiertue, jonka kirkkain tähti oli Sibelius, mutta myös Maikki sai runsaita ”ovationeita” eli suosionosoituksia.

Vuonna 1905 Maikki sairastui hinkuyskään ja joutui pitkälle sairaslomalle. Siitä alkoivat käänteentekevät vuodet sekä Maikin uralla että yksityiselämässä. Terveys palautui hitaasti. Tulot kevään 1907 oopperaesityksistä jäivät vaatimattomiksi. Ottaakseen uuden suunnan urallaan, Maikki lähti Italiaan, jossa hän opiskeli ja esiintyi seuraavien vuosien aikana nimellä Maria Campoferro. Maikin isä kuoli, avioliitto Armaksen kanssa päättyi ja Armas muutti parin tyttären Evan kanssa Tukholmaan. Mutta Maikin elämään oli tullut uusi mies – Selim Palmgren.

Kansainvälinen laulupedagogi

Maikki ja Selim menivät naimisiin vuonna 1910. Maikki jatkoi kansainvälistä uraansa ja aloitti myös opettamisen. Ensimmäisen maailmansodan aikana pari jätti Berliinin, siirtyi Skandinaviaan ja lopulta Helsinkiin. Tässä vaiheessa Maikin opetustoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Musiikkipedagogina hän painotti huolellista taustatyötä, laulajan omien avujen ja äänialan löytämistä ja korostamista sekä terveellisiä elämäntapoja. Maikilla oli taito iskostaa oppilaisiinsa laulutaidon lisäksi sitä eläytymistä ja ilmeikkyyttä, josta hän itse oli kuuluisa. Hän sai valtavasti kiitosta opettajana, mutta hänen äkkipikaisuutensa aiheutti myös ongelmia nuorten oppilaiden ohjaamisessa. Jälkikäteen Maikki kuitenkin yleensä pohti tulistumistaan, katui ja pyysi anteeksi.

Vuodet 1921–1926 Palmgrenit asuivat Yhdysvalloissa. Selim oli siellä tunnettu ja viihtyi, mutta Maikki ei viihtynyt yhtä hyvin Amerikan mantereella. ”Minusta tuntuu joskus, että olisi ollut parempi, jos Columbus ei ollenkaan olisi sitä löytänyt,” hän kirjoitti muistivihkoonsa (Koivulehto 1987, 266). Aluksi Palmgrenit järjestivät vaihtelevasti menestyneitä konserttikiertueita, mutta kun Selim sai toimen Eastman School of Musicista (Rochester), parin tulot paranivat ja Maikki alkoi viihtyä paremmin.

Suomeen paluun jälkeen Maikki keskittyi opettamiseen yhä tiiviimmin, mutta esiintyi myös edelleen. Vuonna 1927 hän järjesti kotimaassa 35-vuotistaiteilijajuhlakiertueen ja jälleen arviot korostivat hänen kauniina säilynyttä ääntään ja ilmaisuvoimaansa. Vuonna 1929 hänen oli määrä laulaa Turun 700-vuotisjuhlassa, jota piti suurena kunniana. Kenraaliharjoituksissa tuomiokirkossa Maikki aloitti Soutaja Aurajoella -kappaleen, mutta kaatui sitten maahan. Hän oli saanut halvauksen. Maikki kuoli reilut kaksi viikkoa myöhemmin sairaalassa. Hautajaissaattoa seurasi suuri joukko yleisöä ja tilaisuuteen osallistui kappelin täydeltä ystäviä ja kulttuurivaikuttajia Maikin uran varrelta. Lähiomaisten jälkeen arkulle laskivat kukkasensa ystävät Aino ja Jean Sibelius.

Kirjoitus on osa Pohjois-Karjala 300 vuotta -sarjaa

”Keisarin olen nähnyt likeltä ja kaukaa samoin keisarinnan. Hänen käynnistään Suomessa odotetaan suomalaisessa piirissä täällä, että hän korkean isänsä lahjan käskee panna käytäntöön ilman mutkitta, koska hään oli sanonna senaatissa näin. ’Minä olen kuvernöörille määrännä asioita jotka te hänen minun siaissani ollessaan puheenjohtajana yksimielisenä ulos antakaa minun nimissäni’. Tämä oli siunattu asia jos suomi tulisi julistetuksi viralliseksi kieleksi!!!” (Valtiopäivämies Mikko Heikuran kirje pojalleen Ollille Nurmekseen 10.8.1885)
 
Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäiville (1863–1905) valitut edustajat osallistuivat aitiopaikalla Suomen poliittiseen elämään. Talonpoikaissäädyn jäsenet valittiin tuomiokunnittain, joten nykyisen Pohjois-Karjalan maakunnan alueelta oli enimmillään jopa neljä talonpoikaisedustajaa yksillä valtiopäivillä. Lisäksi alueelta oli edustajia porvaris- ja pappissäädyissä. Joensuun kaupungin porvaristo lähetti valtiopäiville oman puhemiehensä, ja usein myös Kuopion hiippakunnan edustajissa oli Pohjois-Karjalan seurakunnissa virassa olleita pappeja.
 
Talonpoikaissäädyn jäsenten velvollisuudentunto kotiseutuaan kohtaan oli vahva, sillä paikalliset asukkaat olivat valinneet heidät valtiopäiville ajamaan alueelle tärkeitä asioita. Heistä kyvykkäimmät ja tehtäväänsä vihkiytyneimmät osoittivat kiinnostusta myös paikalliset intressit ylittäviä kysymyksiä kohtaan ja saivat säädyssään luottamusta osoittavia toimia.
 
Kaikkiaan säätyvaltiopäiville osallistui Pohjois-Karjalasta 22 talonpoikaista edustajaa Kiteen, Liperin, Ilomantsin ja Pielisjärven tuomiokunnista. Anomusesityksillään ja puheenvuoroillaan he tekivät maakuntaansa tunnetuksi, toivat valtakunnalliseen tietoisuuteen syrjäisen Karjalan olosuhteita ja ongelmia ja liittivät alueen osaksi Suomen alueellista verkostoa. Samalla he lisäsivät paikkakuntansa asukkaiden tietämystä valtakunnan asioista ja tapahtumista.

Talonpoika kansaa edustamassa
 
Pitkäaikaisin pohjoiskarjalainen kansanedustaja oli nurmekselainen maanviljelijä ”Putsolaisena” tunnettu Mikko Heikura (1822–1903), joka oli mukana kaikkiaan seitsemillä valtiopäivillä vuosina 1863–64 ja 1882–1894. Hänen veroisensa valtiopäivämiesura oli pohjoiskarjalaisista vain kiihtelysvaaralaisella kauppias ja maanviljelijä Pekka Leppäsellä (1855–1911), jonka edustajavuodet ajoittuivat 1880- ja 1890-luvulle sekä 1900-luvun alkuun.
 
Niin Heikura, Leppänen kuin useimmat muut valtiopäiväedustajat olivat kouliintuneet kunnallisissa luottamustoimissa ja tottuneita yhteisten asioiden hoitoon. He olivat pitäjiensä vaikutusvaltaisimpia ja valistuneimpia talonpoikia, ja usein myös niitä, jotka olivat perustamassa kansakouluja, maanviljelysseuroja, meijereitä ja muita kehittyvien maalaiskuntien tunnusmerkkejä.

Edustajien istunnoissa käyttämät puheenvuorot ja säädyssä tekemät anomusesitykset ovat luettavissa valtiopäivien painetuista pöytäkirjoista. Ne antavat kuvan edustajien aktiivisuudesta, poliittisista kiinnostuksen kohteista ja puheenparren luonteesta. Ne eivät kuitenkaan kerro valtiopäivämiesten elämästä istuntokausien aikana tai siitä, miten nämä kokivat pitkät työrupeamat poissa kotiseudultaan.
 
Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä säilytettävään Mikko Heikuran henkilöarkistoon on tallentunut pieni kokoelma Heikuran pääasiassa 1880-luvulla Helsingistä pojalleen Ollille, miniälleen Lovisalle ja muille perheenjäsenilleen lähettämiä kirjeitä, joissa valtiopäivämiehen työteliäs toimi käy hyvin ilmi. Heikura oli valittu jäseneksi useisiin valtiokuntiin, jotka lisäsivät edustajan työmäärää. Neljillä viimeisillä valtiopäivillään hän kuului myös puhemiesneuvostoon.
 
Kotona Nurmeksessa Heikuraa odottivat kolme maatilaa (Putsonvaara, Hevoslahti ja Haapolahti) sekä kuntakokouksen puheenjohtajan tehtävät. Heikura oli kouluja käymätön, mutta lahjakas, ahkera ja sinnikäs. Hän oli opetellut lukemaan Nurmeksen lukkarin Heikki Hannikaisen opastuksella ja jatkanut lukuharrastusta koko ikänsä. Heikura sai kotitilansa Putsonvaaran haltuunsa 19-vuotiaana ja raivasi sen sekä kaksi muuta myöhemmin hankkimaansa tilaa paikkakunnan eturivin maatiloiksi. Maanviljelyn uutuudet kääntöaurasta heinänsiemeneen saapuivat Nurmekseen Heikuran esimerkin välittämänä.
 
Heikura oli hyvillä puheenlahjoilla varustettu suomen kielen aseman puolesta puhuja, joka 1890-luvulla liittyi nuorsuomalaisiin. Koska suomalaisuusliike oli Nurmeksessa jakautunut, eikä Heikura enää 1890-luvun alussa saanut paikallisten talonpoikien tarvittavaa kannatusta, osallistui hän valtiopäiville 1891 Pielaveden ja 1894 Liperin tuomiokunnan edustajana. Heikura tunnettiin laajasti paitsi Pohjois-Karjalassa myös Savon puolella.
 
Mikko Heikura oli osallistuessaan 40-vuotiaana ensimmäisille valtiopäivilleen moniin säätyveljiinsä nähden lukenut ja tunsi valtakunnan ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Vuosien 1882 ja 1885 valtiopäivillä, joiden aikana säilyneet kirjeet on kirjoitettu, hän oli jo varsinainen konkari.
 
 Työtä, ystäviä ja arvostusta
 
Heikuran säädyssä kokema arvostus ja hyvät suhteet moniin kanssaedustajiin käyvät esiin kirjeistä. Heikura oli ylpeä saamastaan luottamuksesta ja kokemastaan toveruudesta, minkä voi ajatella pitäneen työvirettä yllä vuodesta toiseen. ”Monta vanhaa hyvää ystävää olen tavanna, jotka sydämmestä iloitsevat että olemme taas yhteen sattuneet maamme kalliita asioita valvomaan. Sen tiedän sanoa, että en jouda nytkään Herrain päiviä pitämään. Olen kuullut olevani kaikkein vaikeimpien valjokuntien kantitaattina pidettävän”, hän kirjoitti vuoden 1882 valtiopäivien alussa. Vuoden 1885 valtiopäivien alussa tunnelmat olivat yhtä myönteiset: ”Luottamustani säädyssä en näytä menettäneeni enkä ulkonakaan. Kaikki vanhat ystävät sylin tervehtii, ja uusia on aina tarjona, joka on huvittavaa”.

​​Kirjeiden perusteella Heikura vaikutti kuuluneen talonpoikaissäädyn ja suomalaisuusliikkeen johtohahmon Agathon Meurmanin sisäpiiriin. Tammikuussa 1882 Heikura kertoi, kuinka Meurman oli kutsunut ”meitä muutamia” illanviettoon ravintolaan, jossa he lukittujen verhojen takana keskustelivat kahden tunnin ajan asioista, ”joista ei puhella sanaakaan muille”. Läheisistä väleistä kertoo myös se, kuinka Meurman oli tammikuussa 1885 talvituiskussa ollut vastassa Heikuraa rautatieasemalla ja tilannut tälle valmiiksi huoneen matkustajakodista. Ainakin kahdesti Heikura vieraili talven ja kevään 1882 aikana pappissäädyssä vaikuttaneen ja suomalaisen puolueen johtomiehiin yhdessä Meurmanin kanssa lukeutuneen Yrjö Koskisen (myöhemmin Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) luona.
 
Pitkäksi venyneet päivät istunnoissa ja valiokuntien kokouksissa sekä edustamiseen liittyneet viralliset ja epäviralliset sosiaaliset tilaisuudet alkoivat rasittaa 60 vuotta täyttäneen miehen terveyttä. Kiire on alati läsnä kirjeissä, jotka oli usein kirjoitettu aamuyön tunteina. ”Kirjeesi 1 p. t.k. sain 6 päivänä vaan en ole voinut vastata, kuin nyt on taas asioiden tulva että täytyy yöt ja päivät olla toimessa, jotta todella en jaksasi”, Heikura huokaili pojalleen tammikuussa 1882. Eräässä kirjeessään hän kuvailee päivän ohjelmaansa: kello 8.00 herätys, lukemista, tupakointia, peseytyminen ja aamiainen. Sen jälkeen työhön, päivällinen kello 14.30, kello 16.00 takaisin työhön, jota jatkuu kello 20.00 asti. Sänkyyn puolilta öin ilman iltaruokaa.
 
Päänsärky vaivasi. Talvella 1882 Heikuran jalka oli kipeä, ja hän joutui olemaan poissa istunnoista sekä turvautumaan vossikkakyytiin selvitäkseen yli kahden kilometrin matkasta majapaikaltaan ritarihuoneelle, jossa lakivaliokunta kokoontui. Huhtikuussa 1882 valtiopäivämiehet saivat kuuden päivän pääsiäisloman, jolloin useimmat säädyn jäsenistä matkustivat joko kotiinsa tai tekivät vierailun Pietariin, Turkuun, Tampereelle, Hämeenlinnaan tai Ruotsiin. Heikura jäi kuitenkin lepäämään asuntoonsa ”syystä että olin niin peräti väsynnä talven töistä, jotta oli välttämätön saada levätä lupa aika, joksi olen yksinäisyydessä viettännä koko pyhät asunnossani, paitsi ensi pääsiäis päivänä kävin Lenrudin kunnioitus juhlassa, ja olen nyt taas voimistunna, jotta voin hyvällä toivolla odottaa tehtäviäni!”
 
Koti-ikävää ja rahahuolia
 
Rivien välistä voi lukea huonoa omaatuntoa pitkistä poissaoloista kotoa. Ajan oloissa oli kuitenkin ymmärrettävää, etteivät lyhyet istuntotauot mahdollistaneet käyntiä Nurmeksessa. Savon rataa ei vielä 1880-luvun puolivälissä ollut olemassa, ja höyrylaivalla matkustaminen oli mahdollista vain sulien vesien aikana. Kiireen korostaminen ei varmasti ollut liioittelua, mutta samalla Heikura tuli todistelleeksi niin itselleen kuin kotiväelle tehtäviensä ja poissaolonsa välttämättömyyttä. Päinvastoin kuin hän itse, edustajissa oli Heikuran kuvausten mukaan paljon ”jouto miehiä säädyssä joita ei ole tarvittu eikä tarvita”.

​​Aina piioille ja rengeille asti ulottuneiden terveisten lukuisuudesta päätellen ikävä läheisiä ja etenkin huoli heidän terveydestään oli alati läsnä kiireenkin keskellä. Mahdollisesti nurmekselaiset toisinaan vierailivat Helsingissä - helmikuussa 1882 kirjoittamassa kirjeessään hän toivoi perheenjäseniään käymään.
 
Oma ja perheen talous olivat jatkuvana huolenaiheena. Helsingissä ollessaan Heikura asui täysihoidossa, vuonna 1882 osoitteessa Antinkatu 32 ja 1885 osoitteessa Annankatu 20. Antinkadun kortteerissa, omissa huoneissaan, asuivat myös valtiopäivämiehet Lassi Laitinen Nilsiästä, Pekka Leppänen Kiihtelysvaarasta ja Juho Brusila Alastarolta. Annankadulla hän asui yhdessä kymmenen ”Suomi kiihkoisen” ylioppilaan ja viiden valtiopäivämiehen kanssa, jotka ruokailivat samassa pöydässä. Ylöspito oli Heikuran mukaan hyvä ja siisti, mutta piikojaan talon rouva kohteli huonosti läimien näitä poskille aamutöikseen. ”Vaan meille on rauhan antanna tähän asti”. Ylimääräiset vossikkamaksut, majoituksen hinnankorotukset ja seuraelämän kulut kuitenkin rasittivat budjettia, joka perustui paljolti vaalipiirin maksamaan päiväpalkkioon.
​

​Katovuosien murheita
 
Keskeisin Heikuran Nurmekseen lähettämien kirjeiden sisältö on maanviljelyyn, tilanpitoon ja kunnallisten asioiden hoitoon liittyneiden ohjeiden antaminen. Mikko Heikura koki, ja sen myös avoimesti kirjoitti, että Olli oli ainoa, johon hän saattoi taloudenpidossa luottaa. Ollille hän kuvasi yksityiskohtaisesti miten ja missä vaiheessa maa tuli muokata sekä milloin ja mille palstoille siemenet tuli kylvää. Olli sai ohjeet Hevoslahden rakennuksen korjaustöistä ja hevosten kavioiden hoidosta sekä muistutukset heinäseipäiden teroittamisesta ja uunien varovaisesta käsittelystä. Ollin välityksellä hoituivat niin työmiesten hankinta kuin lukuisat kunnallisiin toimiin liittyneet velvollisuudet. Heikura puolestaan toimitti Helsingissä nurmeslaisten virallisia asioita ja lähetti sanomalehtiä.
 
Katovuodet, hätäravinnon käyttö ja kulkutaudit olivat 1800-luvun lopun Itä-Suomessa yleisiä, ja jokapäiväinen leipä oli konkreettisesti kiinni sadon onnistumisessa. Siksi oli elintärkeää opastaa kotiväkeä kaikissa tilanpidon kysymyksissä. Heikura myös puhui valtiopäivillä painokkaasti kaskiviljelyn jatkamisen puolesta, sillä piti sitä Itä-Suomen hallanaroille maille ja karjanhoitoon keskittyneelle maataloudelle luonnollisena ja välttämättömänä.
 

​Nälkävuodet eivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ennen Nurmes-Joensuu-rautatien valmistumista ja tuontiviljan kuljetusyhteyksien paranemista, olleet Ylä-Karjalassa talollisperheissäkään harvinaisia. Kevät 1885 oli ilmeisesti ollut tässä suhteessa erityisen vaikea, sillä Mikko Heikura kirjoitti toukokuussa pojalleen: ”Kyllä taitasi olla parasta että oleksin täällä jos elää hohdan edes kesän ajan, siellä ei kuitenkaan mahda nähdä kuin kurjuutta ja nälkää, jota ei vissiin tavallisessa elämässä olisi, ja jos minä en olisi tiennä pelätä kotiani niin, en olisi elävitte joukossa”. Helsingistä käsin Heikura huolehti ruokatarpeiden hankkimisesta Pietarista perheelleen ja tuttavilleen. Toukokuussa 1882 hän ilmoitti tulevan 50 säkkiä jauhoja sekä kauroja, ohraryynejä ja herneitä.
 
Mikko Heikura osallistui vielä 76-vuotiaana vuonna 1898 Pielisjärven tuomiokunnan valtiopäivämiesvaaliin. Nurmeksen kauppalassa pidetyn koevaalin yhteydessä todettiin, että ”Mikko Heikura pelkkänä maanviljelijänä ja kansanmiehenä olisi sopivampi näille valtiopäiville”. ”Arwoisan wanhuksen” arveltiin kuitenkin olevan jo niin korkeassa iässä, ettei tämä jaksaisi kestää matkan ja työn rasituksia. Heikuran sijaan nurmekselaiset valitsivatkin edustajakseen valtiopäiville vuodesta 1891 lähtien osallistuneen kansakoulunopettaja Juho Pitkäsen.
 
 
 
Lähteet
 
Hytönen, Viljo 1926: Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 II osa säädyn jäsenet, sihteerit ja tulkit. Otava, Helsinki.
 
Mikko Heikuran arkisto, kirjeet A: 1–4, Kansallisarkisto, Joensuu.
 
Suomen talonpoikaissäädyn pöytäkirjat valtiopäivillä 1863–1894.