Kevään ja kesän aikana mieleeni nousi ajatus hylättyjen rakennusten valokuvaamisesta. Innostus kuvaamiseen on herännyt seuraamalla paria suomalaista YouTube kanavaa, joissa on videoita autioista rakennuksista. Joillakin videoilla aika näyttää pysähtyneen, sillä kaikki tavarat on jätetty siten kuin ne ovat talonväen asuessa olleet. Autiotalot ja niiden esineistö kuvaavat mennyttä aikaa. Taloista välittyy tunnelma, jota en oikein sanoin osaa kuvailla.
 
Harrastukseni autiotalojen valokuvaamisessa on hyvin alussa. Tänä kesänä kuvasin kolme toisistaan poikkeavaa urbaanin löytöretkeilyn kohdetta. Ne ovat punainen hirsirakennus, romahtanut rakennus luonnonsuojelualueen vieressä ja teollisuuden rakennuksen rauniot. Olen pohtinut harrastuksen jatkamista ja ainakin autioituneiden asuinrakennusten kuvaamista aktiivisemmin.

Kuva: Jenna Pitkänen

Kävin kuvaamassa ulkoapäin erään julkisella paikalla sijaitsevan hirsirakennuksen. Rakennus sijaitsee Joensuussa ja on kaupungin omistama. Kuvaamani hylätty rakennus on hyvin vaikuttavan näköinen. Rakennuksesta huokui menneisyyden ja nykyisyyden läsnäolo. Vaikka en ole nähnyt rakennusta sen ollessa käytössä, tulee siitä mieleen rakennuksen eloisa tunnelma.
 
Rakennuksen historia on mielenkiintoinen. Kuulin historiasta ystävältäni, joka oli lukenut siitä paikallishistoriaa käsittelevästä kirjasta. Talo on toiminut suojeluskunnan rakennuksena, asuinrakennuksena ja harjoittelupaikkana bändeille. Rakennuksen seinähirret ovat peräisin Pielisjoenlinnan viljalaareista. Luin kuvaamisen jälkeen lisää rakennuksen historiasta. Alue, jossa rakennus sijaitsee, oli suojeluskunnan keskusampumarata. Suojeluskunta järjesti alueella kilpailuja, leirejä ja kursseja.

Kuva: Jenna Pitkänen

Millaista autioiden rakennusten kuvaus oikeastaan on ja mitä kaikkea siinä on hyvä huomioida? Ensinnäkin kuvien ottaminen on haastavaa, jotta kuvasta saa esille omalle silmälle ja mahdollisille katsojille mielenkiintoisen tunnelmallisuuden. Kuvan rajaamisen, kuvauskulman ja -ohjelman sekä kuvaamiselle otollisen vuorokauden valitseminen on myös haastavaa. Tärkeää on myös rakennusten kuvaamiseen liittyvien hyvien käytäntöjen ja eettisten ohjeiden noudattaminen.
 
Hylättyjen rakennusten valokuvaaminen on osa urbaania löytöretkeilyä. Urbaani löytöretkeily tarkoittaa tavallisesti kaupunki ympäristöissä sijaitsevien raunioiden, autioituneiden rakennusten kuten talojen, tehtaiden, raunioiden ja kaivosten tutkimista sekä niiden kuvaamista.
 
Urbaanin löytöretkeilyn ohjeista tärkeimpänä on jättää liikkuessa mahdollisimman vähän jälkiä rakennuksiin. Rakennuksista löytyviä tavaroita ei saa siirtää tai ottaa mukaan eikä lukittuun rakennukseen saa mennä väkisin sisälle. Paikkojen hajottaminen on myös kiellettyä. Mikäli rakennuksista löytyy asukkaiden henkilökohtaisia tietoja, ei niitä saa kuvata tai kertoa eteenpäin. Jos vahingossa kuvaa henkilötietoja, voi ne jälkikäteen muokata kuvasta pois.

Kuva: Jenna Pitkänen

Liikkuminen kokonaan hylätyissä rakennuksissa on sallittua lain puitteissa. Jos rakennus on esimerkiksi asutussa pihapiirissä, ei liikkuminen ole sallittua julkirauhan vuoksi. Etenkin tällaisissa tilanteissa rakennuksen omistajaa on syytä informoida ja kysyä kuvauslupa. Myös kuvien julkaisemiseen on joissain tapauksissa hyvä kysyä lupa paikan omistajalta.
 
Kuvaajan on hyvä huomioida myös rakennusten turvallisuus, koska osa autioista rakennuksista on sellaisessa kunnossa, ettei huoneisiin tai koko rakennukseen kannata mennä sisälle.
 
Kuvaajat eivät välttämättä kerro autioitumisen syitä, vaikka he tietäisivätkin sen. Kohteiden tarkkojen sijainteja ei tavallisesti kerrota julkisesti, vaikka urbaanissa löytöretkeilyssä niitä kerrotaan toisille löytöretkeilijöille. Syynä paikan salaamiselle on juuri se, ettei paikkoja vandalisoitaisi.

Kuva: Jenna Pitkänen

En löytänyt tietoa, kuinka paljon urbaania löytöretkeilyn harrastajia on, mutta jotain pystyy päättelemään vaikkapa suomalaisten ja ulkomaisten Youtube-videoiden ja kanavien määrästä: harrastus on aika suosittu.
 
Autiotalojen ja muiden urbaanin löytöretkeilyn kohteiden tutkimisella tai kuvaamisella voi olla harrastajille monia merkityksiä. Niitä voivat olla rakennusten taltioiminen, kun ne vielä ovat olemassa sekä kiinnostus paikkoja ja niiden historiaa kohtaan. Merkityksellistä voi olla myös pelkkä urbaanin löytöretkeilyn kokemus.
 
Tässä linkki suomalaiselle aihetta käsittelevälle nettisivulle sekä Facebook-ryhmävinkkejä:

• https://urbanex.ninja
  

Sivustolta löytyy muun muassa ohjeita ja vinkkejä harrastamiseen ja linkkejä harrastajien Instagram-tileille
 

• Facebookissa on monia yksityisiä ja julkisia ryhmiä harrastajille.

Esimerkkinä ryhmät: Urbex sekä Urban Explorers - Finland

Tutkija on aina töissä, eikä hän kesälomallakaan silmiään sulje. Lomamatkat muuttuvat kenttätöiksi, ja vaikka kuinka yrittäisit keskittyä vain olemaan, niin tarkkailet, havainnoit ja keräät aineistoja. Jos muistomerkeistä innostunut kotiseutuhenkinen entinen kaivostutkija suuntaa Narvaan, niin on suorastaan pakko poiketa tieltä sivuun Kohtla-Järvelle, Itä-Virumaan palavakivikaupunkiin. Sen jätevuoret, neuvostoarkkitehtuuri ja Outokumpu-niminen katu on nähtävä. Eikä kaupunki petä. Jätevuoret erottuvat jo kilometrejä ennen kaupunkia. Neuvostoarkkitehtuurin rujous on omalla tavallaan komeaa, ja kaupungin toiselta reunalta löytyy se, mitä lopulta etsii: ystävyyskaupunki Outokummun katu. Sen edessä on kaivoskaupunkien ystävyyden kunniaksi vuonna 1982 pystytty muistomerkki. Punaiseen graniittiin koverretut runonlaulajan kädet korostavat kahden kaivoskaupungin veljeyttä. Muistomerkki edustaa tyylillä jähmeää, yksisuuntaista ja selkeää aikansa YYA-politiikkaan sidottua kansojen toverillista yhteistyötä korostavaa taidetta. Kalevalaisten käsien ja kiven tulkinnat tuovat muistomerkkiin lisää sävyjä. Sama merkki on esimerkiksi Kalevalaseuran logossa ja sitä käytti mm. Suomen Maaseudun Puolue tunnuksenaan. Kiveä ei ole unohdettu, vaan se ja koko ympäristö on hyvin hoidettua ja patsasta reunustavat kauniit kukkarivit.

Kohtla-Järven keskusaukiolla, kaupungin paraatipaikalla sijaitsevasa patsaassa kaksi jykeväkasvoista kaivoskypäräpäistä tyyliteltyä kaivosmiestä seisoo korokkeella betoniin ja dolomiittiin ikuistettuna rinnakkain hakut kohotettuna. Oikeanpuoleisella hakku on vasemmassa ja vasemmanpuoleisella miehellä hakku oikeassa kädessä. Selkiensä takana miehet pitävät käsiään toisensa lanteilla. Miehet astuvat tasajalkaa, mutta sisäkkäisillä jaloilla yhdessä eteenpäin. Miesten ympärillä oleva kehys kuvastanee kaivostunnelia. Se symboloi myös kahta miestä astelemassa ylpeinä ja määrätietoisina varjosta kohti valoa, mutta kun siihen liittää kohotetut käsivarret hakkuineen, ei voi välttyä vaikutelmalta näin muodostuvasta sydämestä ja rakkaudesta. Onko tuo rakkaus rakkautta työtä, suurta isänmaata, sosialismia vai sittenkin miesten toverillista rakkautta. Muisti palaa Outokumpuun. Siellä, aivan kaupungin keskustassa, torin reunalla, virallisesti Kohta-Järve aukiolla olevassa muistokivessä olevassa laatassa on kuvattu sama patsas ja Kohtla-Järven patsaan pridetulkinta korostuu, kun vieressä on Outokummun vaakunassa oleva naisen symboli, Afroditen eli Venuksen peili, kuparin merkki.

Kahden kaivosmiehen patsas koillisvirolaisen Kohtla-Järven kaupungin keskustassa. Kuva: Kimmo Brandt. 

Patsaiden väärä historia
 
Neuvostoliiton luhistuttua monessa maassa kaadettiin 1990-luvun alussa neuvostoajan muistomerkkejä taiteellisesti huonoina ja kiusallisina veistoksina, mutta ennen kaikkea kipeinä historian muistoina. Itsenäistyneiden maiden kansalaiset kohdistivat kaunansa symboleihin, joiden katsottiin kertovan miehittäjästä ja julistavan heidän historiaansa. Patsaiden kaatamisesta tuli seuraavalla vuosikymmenellä maailmanlaajuinen ilmiö. Syyt olivat monenlaiset. Talebanit rikkoivat tuhatvuotisia patsaita väärän uskonnon vuoksi. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja muualla kaadettiin etenkin orjuuteen tai rotusortoon liitettäviä patsaita. Historiaa yritettiin jälkikäteen kirjoittaa toisin ja kansaa ohjata uuteen suuntaan hävittämällä entisen näkyvä kivinen muisto. Yhteisö pyrki ja sitä pyrittiin vapauttumaan menneisyydestään. Jotta tavoiteltu puhdistautuminen olisi  mahdollista, oli mennyt kiellettävä, ja se tarkoitti muistojen hävittämistä, siis patsaiden kaatamista.

Kaikkialla ei patsaita kaaduttu, vaan esimerkiksi Itä-Euroopassa Lenin-kuvia, Stalin-reliefejä ja muista sosialismin kuvaston muistomerkkejä kerättiin camp-henkisiin patsaspuistoihin. Camp-asenne ei kieltänyt monumenttien poliittisuutta, mutta se kyseenalaisti monumenttien julistaman ideologian ja pyrki nauramaan niitä pystyttäneille ja tukeville tahoille.  Se oli siis myös itsessään poliittinen kannanotto. Suomessa naurun aiheeksi nousi tällöin Helsingin kaupungin Moskovan kaupungilta saama Oleg Kirjuhinin sosialistista realismia edustava patsas Maailman rauha. 
​
Ukrainan sota käänsi katseet uudelleen Neuvostoliiton ja Venäjän muistomerkkeihin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Venäjä hyökkäyksen tuomitseminen tarkoitti halua päästä eroon kaikista Venäjään liitettävistä muistomerkeistä olivat ne näköispatsaita tai pelkkiä laattoja. Äärimmillään hävittämishalu koski jopa hautamuistomerkkejä, jotka yleensä ovat saaneet olla rauhassa. Muistomerkkien taiteellista arvoa, eikä niiden kaupunkikuvallista merkitystä tai monitulkinnallisuutta ei kaatokiihkossa arvioitu. Kotkasta poistettiin virolaisen kuvanveistäjä Matti Varikin suunnittelema suuri Lenin-aiheinen patsas. Se oli osa Tallinnan ja Kotkan välistä ystävyyskaupunkitoimintaa. Kotkan patsas haluttiin pois näkyviltä väärän historian muistomerkkinä. Sen kertomaa tarinaa ei haluttu ymmärtää, eikä edes sitä oppia, mitä se pystyttämisestään ja muistamisestaan olisi kertonut. Varik suunnitteli Leninille vain yhden käden….
​

Outokummun ja Kohtla-Järven ystävyyskivi Kohtla-Järvellä. Kuva: Ismo Björn. 
​

Outokummun ja Kohtla-Järven neuvostoaikaisesta ystävyydestä kertovia muistokiviä ei kukaan sentään ole vaatinut räjäytettäväksi, vaikka ne kertovat iskurityöläisten valtiosta Neuvostoliitosta, sankarillisten kaivosmiesten ja lypsäjien maasta tai Suomessa YYA-ajasta. Muistomerkkien arvo on niiden monissa tulkinnoissa ja mahdollisuuksissa. Patsaiden huumori voi olla piilotettua, kuten Kotkan tapauksessa yksikätisessä Leninissä. Outokummun luonnonkivinen muistomerkki sisältää itsessään oman vitsinsä, sillä se liittyy eripuolella Outokumpua oleviin luonnonkivistä vain hieman muotoitujen muistomerkkien joukkoon (Trüsted, Valkoisten hautakivi, Malminlöytö, Metsälän edustan kivi). Kiven kaksi vaakuna-aihetta avautuvat nykyaikana toisin kuin pystyttämisensä 1978 aikana. 
​
Kannatti poiketa, tuumii lomalta palannut Ismo

Yksityiskohta Outokummun Kohtla-Järven aukion muistokivestä. Kuva: Ismo Björn. 
​

Outokumpu-katukilpi Kohtla-Järvellä. Kuva: Ismo Björn. 

Tarkastelen tässä kirjoituksessa Pohjois-Karjalan rajaseutua siellä asuvien ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Kerron myös omakohtaisia muistoja rajan pinnassa asumisesta Etelä-Karjalassa. Käytän apuna kolmea kirjoitusta, jotka ovat osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2010 kokoamaa aineistoa ”Rajaseudun elämää -muistitietokeruu”. Keruun aineisto sisältää kirjoituksia useilta Suomen raja-alueilta.
 
Lapsuudenkotini sijaitsi eräässä pienessä kylässä noin 10–15 km päässä Venäjän rajasta Etelä-Karjalan maakunnassa. Vanhempieni kesämökki oli vielä lähempänä rajaa samalla seudulla pienen lammen rannalla: mökiltä miltei näki rajalle. Lapsuudessani rajan läheisyys ei sen kummemmin mietityttänyt. Toisinaan se kuitenkin oli läsnä etenkin silloin, kun Venäjän puolelta kantautui metsäpalon savua tai pimeällä rajan suunnassa näkyi  luontoon kuulumattomia valoilmiöitä. Rajan läheisyydessä ei kuitenkaan koskaan näkynyt liikettä, ei edes  rajavartiolaitoksen rakennuksella.

Muistikuviini mökillä rajan läheisyydessä liikkumisesta kuuluvat rajavyöhykkeen ja rajan ylittämisen liikkumiskiellot. Eräällä nuoruuden polkupyöräretkellä kurkin kovasti rajavyöhykkeen ulkopuolelta näkyisikö Venäjän puolella mitään mielenkiintoista, mutta harmikseni mitään ei näkynyt ja pusikotkin haittasivat näkyvyyttä.

Pohjois-Karjalassa rajaseudun kyliä ovat esimerkiksi Tuupovaaran Öllölä, Hoilola, Tohmajärven Uusi-Värtsilä ja Ilomantsin Möhkö. Venäjän ja Suomen välinen raja on ollut läsnä pohjoiskarjalaisten elämässä ja voinut herättää erilaisia ajatuksia. Yksi keruun muistelija luonnehti rajan toisella puolella olevan maan tuntuneen salaperäiseltä. Toisessa kirjoituksessa kertoja kuvaili suomalaisen rajavartiolaitoksen läsnäolon tuntuneen aluksi oudolta, vaikka sitä pidettiin turvallisena asiana pelottavan rajan vuoksi.   

Rajavartiolaitoksen työntekijöiden ja paikallisten ihmisten välillä on ollut kanssakäymistä raja-alueilla. Yksi kirjoittaja Pohjois-Karjalan rajaseudulta kertoi, kuinka hänellä oli lapsena lupa ainoastaan vilkuttaa venäläisille rajamiehille. Toinen kirjoittaja puolestaan muisteli asuinpaikassaan syntyneen elinikäisiä suhteita joidenkin nuorten naisten ja suomalaisten rajavartijoiden välille.

Rajan pinnassa asuminen vaikuttaa arjen käytäntöihin. Kirjoittajien teksteissä mainittiin muun muassa rajavyöhykkeen ja rajan ylittämisen liikkumiskiellot sekä rajavyöhykkeen liikkumislupa. Tosin teksteistä nousi esille, etteivät kaikki paikkakuntalaiset välttämättä noudattaneet näitä ohjeita. Eräs kirjoittaja kertoi kuulleensa rajaseudulla asuneelta henkilöltä, että jotkut paikalliset asukkaat pitivät verkkoja rajavyöhykkeellä ilman lupaa. Toinen muistelija kuvaili, miten ei lapsuudessaan pystynyt keräämään marjoja rajan piikkilanka-aidan takia.

Rajaseutu on osa siellä asuvien ja asuneiden, mutta myös heidän jälkeläistensä elämää. Eräs rajaseudun elämää -keruun kirjoittajista kertoi kotikylänsä vilkastumisesta 2000-luvulla uusien kesämökkien myötä, kun ihmiset tulivat lomailemaan kotiseuduilleen. Hän mainitsi myös rajanylitysten lisääntyneen rajan avautumisen myötä. Tulevaisuus näyttää, miten muuttunut maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa kokemuksiin rajan läheisyydessä asumisesta.
 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti samalla uutisotsikoihin Venäjän levittämän salaliittosotapropagandan: Ukrainaa johtavat narkomaaninatsit, USA pyörittää Ukrainassa lukuisia bioaselaboratorioita, Venäjä taistelee Ukrainassa Pride-synnillisyyttä vastaan ja niin edelleen. Harhaiset ja perättömät väitteet vaikuttavat monelta osin pöyristyttäviltä ja naurettavilta. Surullisen ilmiöstä kuitenkin tekee se, että viestillä on myös tarttumapintaa ja se on tietenkin suunnattu venäläisille osana sodan oikeutuksen retoriikkaa. Viestin ovat kuitenkin ottaneet omakseen myös jotkut suomalaiset.

Yle raportoi verkkosivuillaan 11.4. sosiaalisessa mediassa myös suomalaisten levittämästä Venäjän propagandasta. Venäjän viestiä toistetaan etenkin samoissa vaihtoehtopiireissä, jotka olivat aktiivisia koronaan liittyvien salaliittoteorioiden levittämisessä tai rokotteiden vastustamisessa. Aihe on muuttunut, mutta agenda pysyy samana: valtavirtamediaa ja virallista totuutta vastustetaan, sillä oikea totuus löytyy muualta. Samasta ilmiöstä kirjoitti verkkosivuillaan myös Helsingin Sanomat 9.4.2022.

Salaliittoteoriat ovat nyt pinnalla myös kirjallisuudessa. Maaliskuussa 2022 julkaistiin lähes samaan aikaan kaksi salaliittoteorioita esittelevää ja arvioivaa teosta: Markus Tiittulan (Johnny Kniga) Taistelu totuudesta: Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? ja Pasi Kiviojan (Docendo) Salaliittoteorioiden ihmemaassa.
Molemmissa kirjoissa esitellään viime aikoina eniten näkyvyyttä ja huomiota saaneita salaliittoteorioita sekä arvioidaan ilmiön ja teorioiden taustoja ja motiiveja sekä vaikutuksia yhteiskuntaan ja myös teorioiden levittäjiin. Suuren huomion kirjoissa saavat etenkin USA:ssa levinneet poliittiset salaliitot ja Donald Trumpin toiminta. Suomen osalta perehdytään muun muassa koronapandemiaan liittyviin käsityksiin.

Kirjat täydentävät hyvin toisiaan, vaikka paljon toistoakin on, koska esillä olevat salaliittoteoriat ovat pitkälti samat. Molemmissa teoksissa kirjoittajan ote on asiallisen arvioiva, eikä lukijalle tule tuntemusta kohu- tai muuten vinouttavasta tarkoitushakuisuudesta. Kirjoittajat ovatkin journalismin ammattilaisia. Markus Tiittula on pitkään Yhdysvalloissa asunut vapaa toimittaja ja Kivioja vapaa toimittaja ja yhteiskuntatieteiden tohtori. Kiihkeä oikeiston kannattaja tosin saattaa kirjoja lukiessaan tuntea tarvetta kiemurteluun, sillä poliittisten salaliittojen kehittäminen ja levittäminen on viime aikoina ollut näkyvimmin oikeistopopulistien heiniä. Tämä seikka korostuu etenkin USA:ssa pitkään asuneen Tiittulan havainnoissa.

Kirjat luettuaan voi todeta, että tämän tekstin alussa mainitut Ukrainaan liitetyt väittämät ovat samaa sukua USA:ssa levinneisiin väitteisiin poliittisten vastustajien pedofiliaringeistä, vauvojen verenjuonnista ynnä muista täysin absurdeista salaliittoteorioista. Väitteitä käytettiin USA:n presidentinvaalien alla demokraattien mustamaalaamiseen. Ensin oli pizzagate, jossa väitettiin demokraattien pyörittävän pedofiliarinkiä washingtonilaisen pitserian kellarissa, ja sitten tuli kansainvälisiin mittakaavoihin paisunut sakeita salaliittoteorioita yhdistellyt Qanon-liike. Tiittula ja Kivioja kertovat, kuinka molemmissa tapauksissa jäljet johtavat oikeistokonservatismiin, mutta ennen kaikkea ajatusmaailmaan, jossa totuudella ei ole lainkaan sitä määritelmää mihin olemme tottuneet. Se on hämmentävää ja häiritsevää.
​
Maailmaa hallitsevat liskoihmiset, maailma hallitseva salainen talouseliitti, illuminaatti, juutalaispankkiirit, siriuslaiset tai vauvojen verta juovat demokraatit, jotka tuhoavat Yhdysvaltojen kulttuurin ja ennen kaikkea ja mikä pahinta, rajoittavat aseenkanto-oikeutta. Tiittulan ja Kiviojan kirjoista välittyy lohduton kuva Yhdysvaltojen henkisestä tilasta 2020-luvulla. Koronapandemian aikana samoja väristyksiä sai kokea myös Suomessa. Koronarokotteessa on mikrosiruja ja 5-g taajuudella ohjataan ihmisiä, joitakin esimerkkejä mainitakseni. Puheenparsi siirtyi Atlantin takaa meille lähes ilman suodatinta. Viralliseen totuuteen uskovat ovat lampaita, ja jokaisen tulisi tehdä oma tutkimuksensa ja löytää se totuus, jota valtavirtamedia, tiedeyhteisö ja useimmat poliitikot piilottelevat.
​

​Dollarin setelin kuvitukseen liittyy paljon erilaista symboliikkaa. Pyramidin huipulla oleva silmä on niin kutsuttu kaikkinäkevä silmä, joka nykyisin yhdistetään usein sala­seuroihin, kuten vapaamuurareihin ja Illuminatiin, jotka ovat salaliittoteoreetikoiden piirissä suosittuja ehdokkaita kulissien takaisiksi todellisiksi maailman johtajiksi.
Kuva: Pixabay

Kivioja oli kirjaa kirjoittaessaan mukana Turun yliopiston psykologian oppiaineessa FINSCI-hankkeessa, jossa hän tutki suomalaisten uskoa salaliittoteorioihin. Kirjassa esitetään tuoreita tuloksia suomalaisten uskomuksia koskevasta kyselytutkimuksesta. Tulosten perusteella varsin monet suomalaiset uskovat ainakin joihinkin salaliittoihin. Ja onhan salaliitoissa erojakin. On eri asia uskoa, että virallinen selitys J. F. Kennedyn murhasta on turhan simppeli kuin että kuulennot ovat lavastettuja ja maapallo on litteä.
Tiittula ja Kivioja osoittavat, että salaliittoteorioiden ja hämärtyneen totuuskäsityksen kaninkoloon (sanonta viittaa Liisan tippumiseen psykedeeliseen kaninkoloon Lewis Carrolin klassikkoteoksessa) uppoaminen on salakavala ja usein myös traaginen tapaus.

Salaliittoteorioita levitetään ja kehitellään monista syistä. Joillekin se on vallankäyttöä ja poliittista opportunismia, joillekin taloudellinen bisnes, toisille taas totisinta totta, olipa kyse kuinka sakeista teorioista tahansa. Jos ihminen saadaan uskomaan vauvoja syöviin uutistoimittajiin tai maailmaa hallitseviin liskoihmisiin, on hänen henkilökohtainen tragediansa mittava. Salaliittoteoreetikoiden yhteisöt ovat itseään ruokkivia noidankehiä, ja moni ”totuuden etsijä” on niin epäluuloinen kaikkea valtavirtaista vastaan, että hakee kaiken tietonsa vain salaliittoyhteisönsä sisältä.  Kaninkolo vangitsee, eikä huuruisten teorioiden osoittaminen valheiksi välttämättä auta mitään, vaan päinvastoin. Miksi jotkut hurahtavat sivustakatsojan näkökulmasta aivan absurdeihin teorioihin? Kirjoissa esitetään tästä pohdintoja, mutta yhtä tyhjentävää vastausta ei ole.

Yhteiskunnallisesti arveluttavinta on mielestäni kirjoissa vahvasti esillä oleva totuuden menetys. Maailma, jossa totuus menetetään tilannekohtaiselle puoskaroinnille tai täysin häikäilemättömille ”vaihtoehtoisille faktoille”, on ennustamaton, kaoottinen ja yhteiskuntajärjestykseltään kulloisenkin ”faktansa” kovimmin huutavan tai nyrkkiään heristävän käsissä. Tiittula onkin osuvasti nimennyt teoksensa Taisteluksi totuudesta.

Tutkijat ja asiantuntijat ovat jo jonkin aikaa joutuneet tuskailemaan tämän taistelun kanssa. Medialla on tässä ollut oma ambivalentti roolinsa. Totuuden kokijoille ja oman googletutkimuksensa tehneille on annettu paljon näkyvyyttä ja siten myös roolia virallisena nähdyn totuuden uskottavana haastajana. Etenkin Kiviojan teoksessa pohditaan myös tätä hankalaa kysymystä: ajankohtaisista ilmiöstä tulee kirjoittaa ja hörhötarinat myyvät, mutta samalla saatetaan antaa liian kyseenalaistamaton tila salaliittoteorioiden ja usein täyden potaskan levittämiselle.

Etenkin Tiittulan kirjassa välittyy omasta mielestäni jopa dystooppinen kuva tämän päivän Yhdysvalloista poliittisesti ja sielunmaisemaltaan jakautuneena kansana. Suomi ei samaan tilaan yhtä helposti luisu, mutta näkemykseni perusteella immuuneja ei olla täälläkään ja taistelu totuudesta on aivan yhtä relevantti. Jo aikaisemmin todettujen haasteiden lisäksi Ukrainassa meneillään olevan sodan vuoksi tulevaisuus on täynnä uhkakuvia: NATO-keskustelu ja siihen liittyvät valinnat mahdollisine seurauksineen, uusi pakolaiskriisi, ilmastonmuutos, luontokato, ruokapula, inflaatio, lakot ja energiakriisi. Eikä koronapandemiakaan ole vielä ohi. Uhkakuvat kärjistävät yhteiskunnallista keskustelua ja kärjistynyt tilanne synnyttää aina salaliittoteorioita, vaihtoehtoisia faktoja, epäilyjä tiedon pimittämisestä, ja vastakkainasettelua. Tutkijoiden ja asiantuntijoiden on syytä varautua, että heitä tullaan haastamaan ja etenkin sosiaalisen median syövereistä tulee pulppuamaan jos jonkinlaisia ”totuuksia”, jopa entistä aggressiivisemmin.
​
Tiittulan ja Kiviojan teokset ovat molemmat lämpimän lukusuosituksen arvoisia. Kirjat eivät ole kattava listaus kaikista mahdollisista salaliittoteorioista tai pseudotieteellisistä horinoista. Sen sijaan molemmat teokset syventävät ansiokkaalla tavalla käsitystämme salaliittoteorioiden olemuksista ja niihin uskovien ajattelusta ja motiiveista. Vaikka tämä kirjoitus on sävyltään varoitteleva ja kirjojen sisältö joiltakin osin jopa järkyttävää luettavaa, kannattaa kaninkoloihin tutustua ennen kaikkea siksi, että tietää pysyä erossa sellaiseen törmätessään.
 

​
​Muistitietotutkimus (oral history) perustuu tyypillisesti suullisesti tuotettuihin haastatteluihin. Sen on huomioitu tuovan esille uutta tietoa esimerkiksi arjen ilmiöistä tai unohdetuista ryhmistä, joiden historiaa on vaikea tavoittaa perinteisistä arkistolähteistä. Kirjoitetuksi muistitiedoksi luonnehditaan esimerkiksi erilaisiin muistitietokeruisiin lähetettyjä tekstejä. 
 
Viimeistelyvaiheessa oleva pro gradu -tutkielmani pohjautuu kirjoitettuun muistitietoon. Tutkielmani tarkastelu keskittyy paikkoihin ja niihin yhdistyviin kokemuksiin. Aineistoni koostuu kymmenen evakossa olleen karjalaisen evakkonaisen teksteistä. Naisten syntymä-, koti- tai asuinpaikka sijaitsi Karjalankannaksella. Tekstit ovat osa Suomalaisen kirjallisuuden seuran kilpakeruuaineistoa ”Evakkomuistelmia 1–5 1964”, joka on eroteltu omaksi aineistoksi keruusta “Suuri evakkokaskujen keruukilpailu”. Kaskukilpailun esitteessä pyydettiin myös evakkomuistelmia ja evakkomatkakuvauksia.
 
Evakkomuistelmat sisältää yhteensä 72 tekstiä, joista on 51 naisten kirjoittamia. Valikoin kymmenen tekstiä siten, että ne sisälsivät aikarajauksen, joka alkaa talvisodan syttymisen kynnykseltä ja päättyy talvisodan rauhan julistamiseen. Rajasin tutkimuksen ulkopuolelle tekstit, joissa naisten ikä ei tullut esille ja niiden lisäksi, runot, kaskut, toisilta kuullut muistot sekä yhden näytelmäntyylisen kirjoituksen. En valinnut myöskään tekstejä, jotka sisälsivät lapsena koettuja evakkomuistoja.

​Olen huomannut Karjalan evakkonaisten muistitietoa käsittelevän graduni parissa, että kirjoitettu muistitieto antaa paljon uutta tietoa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin muistitiedon haasteisiin, joihin olen törmännyt gradua tehdessäni. Haasteelliseksi olen kokenut etenkin tulkintojen tekemisen muistitietoaineistoista sekä lähdekritiikin.
 
Kirjoitettua muistitietoa on kuvailtu tajunnanvirtana tapahtuvana muistelemisena. Toisaalta kirjoitettua muistitietoa saattavat ohjailla esimerkiksi keruussa annetut kirjoitusohjeet, jotka voivat johdatella kirjoittajia vastaamaan tietyllä tavalla. Huomioin kirjoitusohjeet gradussani, koska evakkomuistelmat ovat osa evakkokaskujen keruukilpailua. Kaskukilpailussa annettiin kirjoitusohjeita, jotka ovat voineet vaikuttaa myös evakkomuistelmia lähettäneiden henkilöiden kirjoittamistapaan. Gradua tehdessä olen huomannut, ettei kirjoitettu teksti välttämättä ole pelkästään tajunnanvirtana tapahtuvaa. Kirjoituksia voidaan esimerkiksi korjailla ja täydentää useampaan otteeseen. 
 
Analyysia aloittaessani pohdin aluksi muisteluiden todenmukaisuutta, kuten sitä, ovatko kirjoittajat voineet muistaa väärin kertomiaan asioita, kuten jatkosodan kokemuksia osana talvisotaa. Tai ovatko kertojat voineet muokata tekstissä kokemuksiaan toisenlaiseksi. Erään naisen tekstin kohdalla pohdin, oliko hän palannut kotiin kesken talvisodan, kuten hän kertoi tekstissään. Ymmärsin kuitenkin melko nopeasti, että kirjoitusten todenmukaisuuden tarkastelu ei ole muistitietoaineiston kannalta oleellista.
 
Tulkintojen tekeminen rivien välistä on ollut gradua kirjoittaessani ja aineistoa analysoidessani minulle haasteellista. Tutkielmaa tehdessä huomioin, että kertojat kommentoivat tai kuvailivat hyvin harvoin paikkoihin liittyviä kokemuksia. Esimerkiksi usea nainen kertoi paljon muistoja ja kokemuksia paikoista, joissa he olivat majoitettuina, mutta he eivät sen kummemmin kommentoineet oliko niissä hyvä vai huono olla.
 

​Epäröin usein, että tulkintani kokemuksista menevät liian pitkälle pohtiessani esimerkiksi kokemuksia, joista vaiettiin tai kerrottiin vähän. Haasteellista oli tulkita esimerkiksi sellaisia tekstejä, joissa oli käytetty kiertoilmauksia tai vertauskuvia. Esimerkiksi talvisodan aikana takaisin kotiin palannut nainen kertoi tarkasti talvisodan rauhanjulistuksen kuulemisesta, mutta samalla hän kertoi askeleidensa olleen ensin keveät ja sitten raskaat. Tulkitsin askeleista kertomisen liittyvän siihen, että tapahtumaan liittyi ikäviä muistoja, jotka ilmaistiin askeleista kertomalla. Epäilin tulkintaani, koska mietin voiko askelista kertominen olla keino elävöittää tekstiä. 
 
Vaikenemista ja vähäistä kertomista oli vaikea tulkita huumoria sisältävistä kanssakäymisen kokemuksista, joita oli muutaman naisen teksteissä. Huumori yhdistyi tavallisesti kokemuksiin, joista nousi esille murteiden välisiä eroavaisuuksia. Tulkintoja oli vaikea tehdä esimerkiksi eräästä tekstistä, jossa kertoja kertoi yksityiskohtaisesti isäntäväen kanssa käymästään keskustelusta. Siihen liittyi sana ”naiminen”, joka kertojan murteella merkitsi naapuriin kylään menemistä, mutta jonka isäntäperhe ymmärsi loukkaavana. Sanan tarkoituksen selvitessä kaikki nauroivat yhdessä väärinymmärrystä. Tulkitsin, että kertoja saattoi hieman vaieta kokemuksesta, koska hän ei puhunut siitä vaikeana, vaan kertoi vain yhdessä nauramisesta. Toisaalta pohdin, onko kirjoittamiseen vaikuttanut kaskukeruun esitteen maininta hymyillen muisteltavista evakkotien tapahtumista.
 
Muistojen kertomisen välttely on eräs vaikenemiseen liittyvä tekijä. Sitä oli vaikea tarkastella kirjoituksista, joissa kerrottiin vaikeiden muistojen sijasta esimerkiksi positiivisia yksityiskohtia tai seikkoja. Eräs nainen kertoi rauhantulosta ja siitä, kuinka perheen ja kylän miehet tulivat terveinä takaisin, mutta ei rauhasta ikäviä asioita. Tulkitsin, että sodan päättymiseen saattoi liittyä vaikenemista, vaikka rauha olikin kertojalle myönteinen asia.
 
Olen havainnut myös käyttämieni kymmenen tekstin avulla muistitiedon mahdollisuudet tutkimuksessa. Naisten kirjoitukset evakkoajasta ovat antaneet mahdollisuuden tarkastella teksteistä löytyviä paikkoja, koska naiset toivat esille monia erilaisia paikkoja. Valitsemieni kirjoitusten avulla sain paljon uutta tietoa aikuisina evakossa olleiden henkilöiden evakkoajan kokemuksista.

Lähteet:
- Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Muistitietotutkimus: Metodologisia kysymyksiä. Hakapaino Oy. Helsinki, 2006.
- Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma Evakkomuistelmia 1–5. 1964.

​Meillä ja muualla herättiin torstaina 24.2.2022 karmaisevaan totuuteen. Venäjä oli avoimesti hyökännyt Ukrainaan. Häikäilemätöntä ja kyynistä ratkaisua osattiin pelätä ja ennakoida, mutta sitä ei uskottu todeksi kuin vasta pahimman tapahduttua. 

Venäjän presidentti Vladimir Putin perusteli videoiduissa puheissaan aggressioitaan historialla. Putinin tulkinnat historiasta ovat nousseet otsikoihin ennenkin, mutta tällä kertaa kyse oli poikkeuksellisen suorasta historian väärinkäytöstä ja poliittisin perustein muokatuista tulkinnoista. Uutiset Venäjältä ovat jo vuosia kertoneet pyrkimyksistä oppikirjojen muokkaamiseen poliittisin perustein. 

Ei Venäjä ole ainut maa missä tällaista tapahtuu, ja viime vuosilta on astetta lievempiä tapauksia Suomestakin. Esimerkkeinä kohu ja kiista SS-vapaaehtoisiin liittyneestä selvityksestä, PerusSuomalaisten omituinen sekoilu pyynnöstä ilmiantaa persuvastaisia opettajia ja vihapostia saaneet tutkijat rahoituskeskusteluun liittyen. Erittäin tarkkana kannattaa olla etenkin vapaan historiantutkimuksen asemasta, sillä historialla voidaan perustella ihan millaista toimintaa vain, jos maaperä on tehty sopivaksi.

Kirjoitin syksyllä 2019 Karjala-lehden kolumnissa seuraavaa:

”Historia on mitä voimallisin keino vaikuttaa ja muokata mielipiteitä. Historian hallinta on sitä, että pyrkii tai pääsee vaikuttamaan siihen, kuinka historia kerrotaan, ja mikä ääni menneisyydestä pääsee kuuluviin. Ilmiö on tätä päivää niin meillä kuin muualla. Globalisaation ja konservatiivisen nationalismin yhteentörmäys sekä kansallisuusaatteiden nousu synnyttävät väistämättä jakolinjoja meihin ja muihin. Ollakseen uskottavia ja houkuttelevia kaikki aatteet tarvitsevat historiaa. Kaikki historia ei vain ole kovin mieluisaa, ja siksi osa menneisyydestä halutaan jopa kieltää. Esimerkiksi Venäjällä, Puolassa ja Unkarissa virallinen historiakuva on noussut vallitsevaksi, eikä sen horjuttamista katsota hyvällä. Autoritäärisissä maissa painotetaan yleisen edun mukaista ”kansallista totuutta”. Kannattaa pohtia mihin sellaista tarvitaan?”
​
Nyt olemme jälleen ja valitettavasti nähneet hyvin konkreettisen esimerkin siitä mihin kieroutuneita historian tulkintoja voidaan käyttää ja miksi sellaisille halutaan luoda pohjaa. 
​

Anni Kepplerus oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tuttu nimi monelle romaanikirjallisuuden harrastajalle, vaikka hän ehti julkaista elämänsä aikana vain yhden teoksen – Hovin Inkeri (1897). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Brahean kaupungin ja isovihan ajan Pielisjärvelle ja sen keskiössä ovat kapinointi veronvuokraaja Simon Affleckia vastaan sekä Inkerin ja Tuomas Sormusen rakkaustarina.
 
Lähestyvän Runebergin päivän alla on hyvä hetki nostaa esiin tätä Pohjois-Karjalan varhaista naiskirjailijaa. Esikuvana Keppleruksen kirjalle on saattanut hyvinkin toimia Suomen ensimmäinen historiallisen romaanin kirjoittanut nainen, Fredrika Runeberg (1807–1879), jonka teosten aiheet liikkuivat isovihan ja nuijasodan sekä vahvojen naishahmojen ympärillä.
 
Anni Kepplerus oli syntynyt vuonna 1849 Kuopiossa varalääninkamreerin perheeseen. Isä Carlin kuoltua äiti Emilie jäi kahden 3-vuotiaan tyttärensä kanssa. Nuoren Annin elämästä ei ole juurikaan tietoja, mutta viimeistään 1880-luvulla hän työskenteli opettajana ilmeisesti tyttökoulussa ja oli muun muassa Kuopion naisyhdistyksen ja Kalevalaseuran kantavia voimia.
 
Opettajan työ oli näihin aikoihin harvoja sivistyneistön naisille soveltuneita ammatteja ja se antoi myös Annille mahdollisuuden elättää niin itsensä kuin leskeksi jääneen äitinsä. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä naimisiin, mutta syystä tai toisesta Anni ei koskaan solminut avioliittoa. Valintaa voi ymmärtää, sillä itsenäisen työuran, yhteiskunnallisen toiminnan ja perheen yhdistäminen oli vielä 1800-luvun lopulla naisille vaikeaa. Esikuvaa ei toki olisi tarvinnut etsiä kaukaa, tekihän Annin kanssa samoissa piireissä pyörinyt ison lapsikatraan äiti Minna Canth merkittävän uran kirjailijana.
​

Helsingin suomalainen jatko-opinto avattiin 1880-luvun alussa, ja siellä myös Anni kävi suorittamassa pätevyydet kielten ja käsityön opettajan virkoihin. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden etsiä pysyvää työpaikkaa ja vakaata toimeentuloa. Anni haki tyttökoulun saksan ja ranskan kielen opettajan virkaa niinkin kaukaa kuin Vaasasta, mutta ei tullut valituksi. Naisen mieli kaipasi pois Kuopion ehkä liiankin tutuista ympyröistä, ja näitä haaveita hän sai toteuttaa muun muassa opintomatkoillaan Saksassa ja Sveitsissä.   
 
Vuonna 1893 Anni Kepplerus sai erioikeuden hakea poikakoulun opettajanvirkoihin ja sai paikan Joensuun lyseon ranskan kielen opettajana. Kuopioon verrattuna Joensuun kulttuurielämä oli vaatimatonta, mutta kansalliset harrastukset olivat saaneet otteen myös pienen kauppakaupungin sivistyneistöstä. Lyseo ja sen koulutettu opettajakunta olivat suunnannäyttäjiä, ja koulun ilmapiiri oli akateeminen. 
 
Joensuuhun muuttaessaan Anni oli nainen ajan hermolla. Olihan hän ollut tiiviisti mukana Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin ympärille kietoutuneessa Kuopion kulttuurielämässä ja imenyt itseensä niin nousevan naisliikkeen kuin fennomaanien aatemaailmaa. Uusi työ lyseossa vei aikaa, mutta Joensuussa Anni ehti toimia ainakin raittiusyhdistyksessä. Hänen kerrotaan olleen Joensuun ensimmäisiä sivistyneistöön kuuluneita naisia, joka rohkeni käyttää kansallispukua. 
 
Joensuun kirjalliset piirit olivat kapeat, eikä koko maakunnasta tunnettu montaa romaanikirjailijaa. Poikkeuksena ehkä nurmessyntyinen pappi Juho Reijonen, joka hänkin teki työuransa Pohjois-Karjalan ulkopuolella. Mutta lyseossa Annilla oli kollega, historian, maantieteen ja suomen kielen lehtori Johan Vilhelm Ronimus (1865–1909), tuleva Karjalattaren päätoimittaja, joka hyvinkin saattoi toimia kirjoittamisesta pitävän opettajattaren innostajana. Ronimus oli muuttanut Joensuuhun samana vuonna kuin Anni ja julkaissut vuotta myöhemmin 1500-luvun Viipuriin sijoittuvan romaanin Antonio Bröjer. Molempien kirjoituksia ryhdyttiin julkaisemaan jatkokertomuksina Karjalattaressa, ja lehti julkaisi myös Annin käännöksiä ulkomaisista kaunokirjallisista teksteistä.

Hovin Inkeri ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1897 ja sai runsaasti huomiota aikalaislehdistössä, olihan kotimaisen historiallisen romaanin ilmestyminen tapaus sinällään. Asialinjalla pysytelleet arviot keskittyivät kirjan sisältöön ja tyyliin, eikä kirjailijan taustoihin tai sukupuoleen kiinnitetty huomiota. Aika oli muuttumassa, eikä naiskirjoittaja ollut enää samanlainen outolintu kuin vielä runsas kymmenen vuotta aiemmin, jolloin Minna Canth julkaisi ensimmäiset teoksensa. 
 
Toisaalta Hovin Inkeri oli aiheeltaan ja käsittelytavaltaan jotain aivan muuta kuin Canthin yhteiskuntakriittiset romaanit ja näytelmät. Se oli varsin sovinnainen ja ennen kaikkea nuorisolle suunnattu opettavainen kertomus, jonka kuvaukset Brahean kaupungin kohtalosta, elämästä isonvihan aikaisessa piilopirtissä, kansanparantajan työstä tai karhunkaadosta tukivat 1900-luvun alun historianopetusta. Siitä, että kirjaa todella luettiin, todistaa kuitenkin Otavan 1908 ottama uusintapainos. Toisaalta aiheenvalinnassa oli mukana myös politiikkaa. Kansallisen historian elävöittäminen sekä kansan ja sortajan välinen vastakkainasettelu istuivat hyvin venäläistämiskauden hiljaisen vastarinnan henkeen. 
 
Maan päivälehdissä Annin teos sai suopean vastaanoton, vaikka kirjailijan kokemattomuus pantiinkin merkille. Savo (20.11.1897) kehui kerrontaa ”reippaaksi ja sujuvaksi”. Keski-Suomi (25.11.1897) puolestaan antoi tunnustusta kirjailijan historiantuntemukselle sekä ”elävästä ja joutavanpäiväisestä ja liioitellusta tunteenpurkauksesta vapaalle” kirjoitustyylille. Haminan Sanomat (25.11.1897) totesi kertomuksen olleen ”kaunis lisä muuten köyhään historialliseen kirjallisuuteemme”, vaikka päähenkilöiden luonteenkuvaus jäikin pintapuoliseksi. 
 

Nykypäivän lukijalle Anni Kepplerin romaani näyttäytyy kepeänä historiallisena kertomuksena, johon epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen, sodan julmuuteen ja toivoon liittyvät teemat tuovat syvyyttä ja ajattomuutta. Inkerin, jonka perheen omaisuuden Affleck oli riistänyt, sekä viisaan ja hyväntahtoisen lakia opiskelleen talonpojan Tuomas Sormusen rakkaustarina on traaginen ja kaunis. 
 
Anni Keppleruksen suunnitelmista emme tiedä, mutta hänen kuolemansa vuonna 1899, vain 50-vuotiaana, katkaisi kirjailijanuran ennen aikojaan. Annin elämä kuitenkin osoittaa, että myös naisilla oli 1800-luvun lopun Itä-Suomessa yhteiskunnallista ja julkista toimijuutta, vaikka heidän näkyvyytensä jälkipolville on jäänyt vähäiseksi. 

Linkki Anni Keppleruksen romaaniin Hovin Inkeri (1897): 
https://www.gutenberg.org/cache/epub/16313/pg16313.html
 
Linkki J. V. Ronimuksen romaaniin Antonio Bröjer (1894): 
https://www.gutenberg.org/cache/epub/65911/pg65911.html
 
 
Lähteet
 
Hirvonen, Anja 1996. Opettaja Anni Emilia Kepplerus Pohjois-Karjalan historian elävöittäjänä. Teoksessa Elettiinpä ennenkin. Tutkielmia ja muistelmia Joen kaupungista. Joensuun yliopisto, Joensuu, 73–78. 
 
Järvelin, Ilmi 1979. Pohjoiskarjalaisia kirjailijoita. Bibliografia. Pohjois-Karjalan maakuntakirjaston julkaisuja. 
 
Karjalatar 29.6.1899. Anni Keppleruksen muistokirjoitus. 

​Kävelen usein Utran saarilla, joihin kuuluvat mantereen puolelta katsoen Myllysaari, Kalasaari, Pätsisaari ja isoimpana Utransaari. Saaret sijaitsevat Utran kaupunginosassa Joensuussa. Alueella ulkoillessani olen miettinyt saaren muuttunutta ympäristöä, johon on vaikuttanut etenkin ihmisen toiminta eri aikakausina. Toisaalta saarien ulkonäköön vaikuttaa siellä kasvava moninainen kasvillisuus. Saarissa ei ole ollut vuosikymmeniin nähtävissä esimerkiksi tukkilauttoja, tukinuittokourut ovat hävinneet ja silta- tai patorakennelma Utransaaren ja Putaansaaren välillä on kadonnut.
 
Utran saarten maisemaan kuuluivat 1700-luvun loppupuolelta 1970-luvulle saakka sahateollisuuden rakennukset ja puiden uittoon tarkoitetut rakennelmat. Mantereen puoleinen saha ja Utransaaren saha olivat toiminnassa suunnilleen vuoteen 1905 saakka. Utransaaren sahan paikalla toimi vuosista 1914–1915 alkaen puiden niputuslaitos, jonka toiminta päättyi vuonna 1951. Sahateollisuuden ja uittotoiminnan lisäksi merkkejä ihmisen toiminnasta olivat muun muassa mylly sekä koskiin kalastustoimintaa varten rakennetut kalapadot.
​

Maanmittauslaitoksen paikkatietoikkunassa olevat ilmakuvat antavat hyvän kuvan siitä, miten paljon maisema on muuttunut 1940-luvulta näihin päiviin saakka, vaikka harmillisesti ainoatakaan kuvaa ei ole 1960–1980-luvuilta. Vanhimmista vuosina 1940 ja 1953 otetuista kuvista havaitsin, että saaren maisemaa luonnehti sahateollisuus ja puiden uitto. Puuston määrä oli tuolloin vielä vähäinen. Saarissa oli rakennuksia ja erilaisia sahan toimintaan liittyviä rakennelmia.

​

​Utran saaret vuonna 1940. Saarista isoin Utran saari kuvan keskivaiheilla. Kuvan lähde: Maanmittauslaitos

​Sahateollisuuden ja niputustoiminnan loppumisen jälkeen saarien ympäristö on muuttunut huomattavasti. Nykypäivään verrattuna puusto on lisääntynyt todella paljon. Vuosien 1995 ja 1997 kuvista voi nähdä, että isoin saari eli Utransaari ei ollut vielä tuolloin virkistyskäytössä. Utransaareen ei nimittäin ollut vielä rakennettu lainkaan kävelysiltoja. Myllysaari ja Kalasaari sen sijaan ovat kuulemani mukaan olleet ulkoilukäytössä ainakin 1990­–luvun loppupuolen tienoilta saakka.     
 
Saarella ulkoillessa ja viimeisintä ilmakuvaa katsoessa huomaa, etteivät kalapadot tai sahateollisuuden aikakauden rakennukset ja rakennelmat ole enää näkyvin osa Utran saarten ympäristöä. Utransaaressa, Myllysaaressa ja Kalasaaressa sekä niiden välisissä uomissa on kuitenkin havaittavissa erilaisia entisajan ihmisten toiminnan jälkiä, kuten Kalasaaressa kallioon kaiverrettu vuosiluku, kiviset sahan seinämät ja erilaiset puiset jäänteet.
 

​Kuvista näkyy hyvin, että Utransaari on muuttanut huomattavasti muotoaan vuosien 1940 ja 2021 välillä. Saari on eritoten kaventunut eteläosastaan. Tähän ovat vaikuttaneet erityisesti laivaväylän ruoppaukset 1960 ja 1970–lukujen vaiheilla, mikä vaikutti Utrankosken virtauksiin ja vähensi voimakkaasti kalamääriä. Samalla Utransaaressa sijainneet työläisten rakentamat mökit hävisivät.
 

​Utransaaria voisi luonnehtia tänä päivänä ulkoilu- ja retkeilyalueeksi, jonne tullaan pidempienkin matkojen takaa. Isoimmasta saaresta tehtiin 2000-luvun alussa ulkoilualue, kun sinne rakennettiin silta Kalasaaresta. Siksipä saaren ympäristössä kävellessä voi havaita tämän päivän ihmisen jäljet. Ihmisen jäljistä kertovat spraymaalitekstit Utrankosken kallioissa, puiden rungot, joista irrotettu kuorta, rakennukset, polut, kaksi laituria ja sillat. Isoimpaan saareen on rakennettu 2000–luvun aikana kolme katettua tulentekopaikkaa ja kota. Levähdyspaikkoja on rakennettu lisää myös aivan viime vuosina. Syksyn ja talven 2021 aikana Utran saarten ympäristö on jälleen hieman muuttunut, sillä kaksi saaren tulentekopaikoista on palanut.
 

Lähteet:
Maanmittauslaitos. Historialliset ilmakuvat. < www.paikkatietoikkuna.fi >

Piiparinen, Pekka / Arkkitehtitoimisto Karttunen Ky, 2017. Joensuun rantakylän ja Utran kaupunginosien kulttuuri- ja rakennushistoriaselvitys

Toim. Myller, Erkki & Martikainen, Unto 2000. Unohtumaton Utra: vanhasta tehdasyhteisöstä kehittyväksi kaupunkiympäristöksi. Utran historia- ja perinnekirja.

Sanomalehti Karjalainen 10.12.2021.

< www.finna.fi > ”Utran koski, kosken yli johtava silta sekä patorakennelmia luultavasti vuodelta 1923”.

Pohjois-Suomi jäi Täyssinän rauhan (1595) jälkeisessä rajankäynnissä ilman virallista käytyä ja vahvistettua valtakunnanrajaa. Sellainen valmistui Kuusamosta pohjoiseen vasta autonomian ajalla. Ruotsin rajat Venäjää vastaan olivat problemaattiset muuallakin. Oma erityinen ongelmakohtansa oli Turun rauhan (1743) myötä kaakossa niin sanotulla ”Riitamaalla” eli Olavinlinnan tienoilla ja sen takamaalla, missä ei ollut lainkaan virallista rajaa. Ruotsin ajan lopulla valtakunnanrajan tarkka sijainti oli kadoksissa myös Ruotsin Karjalassa. Näin ollen Ruotsin Suomi ei ollut Venäjään nähden sellainen selvärajainen kokonaisuus kuten monissa historiallisissa karttaesityksissä ja tutkimuksissa on ollut tapana esittää.

Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla Ruotsin ja Venäjän välinen osuus valtakunnanrajasta oli perua Stolbovan rauhan (1617) jälkeisestä rajankäynnistä. Viimeisen kerran rajan ylläpitoon kiinnitettiin huomiota luultavasti 1660-luvulla, jonka jälkeen rajankulku katosi niin maastosta kuin ihmisten mielistä. Ruotsin Karjalan rahvas esitti viimein valtiopäivillä 1771 pyynnön, että raja tulisi raivata.
​
Samanlaista rajan ylläpitoa oli tehty 1700-luvun puolivälissä etelämpänä Uudenkaupungin rauhan (1721) aikaisella rajaosuudella Tetrisuon rajapaikasta Parikkalan Kirjavalan kylässä ”Ilomantsin ja Suojärven väliseen rajapaikkaan” jo useamman kerran. Raivaaminen olikin ollut siellä tarpeen, sillä nautinta- ja omistusoikeuksiin liittyviä riitoja oli ollut paljon eritoten Ruotsille kuuluneen Pälkjärven ja Venäjälle kuuluneiden Ruskealan pitäjän Kirkkoleppälahden, Matkaselän ja Pirttipohjan kylien kesken.
​

Raja-alue oli useissa paikoissa riitaisa venäläisten rajanaapureiden kanssa. Venäjän puolen asukkaat olivat monin paikoin tunkeutuneet Ruotsin puolelle eritoten kaskeamaan. Uudenkaupungin rauhansopimuksen (1721) jälkeisen rajankäynnin myötä maaherra Frisenheim ja Viipurin ylikomendantti Šuvalov olivat sopineet suullisesti keskenään, että raja-asukkailla oli molemmin puolin lupa käyttää rajan taakse jääneitä ulkotiluksiaan. Ajan mittaan tieto tästä sopimuksesta kuitenkin katosi niin viranomaisten kuin raja-asukkaiden mielistä. Siitä mikä aiemmin oli ollut luvallista, tuli ennen pitkää riidanaihe rajan yli.

Ennen kuin Pohjois-Karjalan osalta ryhdyttiin rajan raivaamiseen, korkeat viranomaiset koettivat selvittää, missä rajan piti virallisesti kulkea. Karjalan pohjoisen kihlakunnan kruununvouti Gabriel Wallenius teki asiassa selkoa ylemmilleen kolmessa kirjeessään (28.4.1773, 19.1.1774, 4.7.1774). Ilomantsin osalta hän mainitsi Venäjän vastaisena pohjoisena rajakylänä ”Hattupään” (tarkoittaen Hattuvaaraa) ja Pielisjärven puolelta etelästä pohjoiseen Kontiovaaran, Louhivaaran, Ruunaan, Nurmijärven, Savijärven ja Jonkerin. Viimeksi mainittu oli Venäjän vastainen rajakylä ja samalla myös läänin- ja pitäjänraja (Kymenkartanon ja Savon lääni vs. Pohjanmaan lääni; Pielisjärven pitäjä vs. Sotkamon pitäjä). Mutta se, missä Venäjän rajan olisi tullut tarkasti ottaen olla, oli Walleniukselle epäselvää.

Walleniuksella oli käytössään ”Ruotsin yleiskartta”, jonka pohjalta hän luetteli Venäjän puolelta Repolan lähipokostan rajakyliä. Hänellä oli luultavasti jompikumpi vuosina 1737 ja 1740 valmistuneista Ruotsin valtakuntaa kuvaavista yleiskartoista. Ensiksi mainitun oli laatinut Johann Baptist Homann ja jälkimmäisen Guillaume Delisle. Myöhemmin (1799) valmistui vapaaherra S. G. Hermelinin toimesta vastaavanlainen yleiskartta, jossa myös Suomi ja itäraja olivat kuvattuina.
​
Sen Wallenius tiesi kertoa, että rajaa kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa vielä ”Pontuksen rajaksi kenraali Pontus De la Gardien mukaan”. Oli totta, että nykyinen Pohjois-Karjalan alue oli siirtynyt Ruotsille osana Käkisalmen lääniä sotaoperaatiossa, jota oli johtanut De la Gardie. Mutta se ei ollut tapahtunut Pontuksen (1520–1585), vaan tämän pojan Jakob De la Gardien (1583–1652) johtamassa sodassa 1610–1617. Pontuksen oli kylläkin syksyllä 1580 onnistunut vallata Käkisalmen strateginen linnoitus venäläisiltä, mutta Täyssinän rauhassa Käkisalmen lääni oli pitänyt luovuttaa takaisin linnoituksensa kanssa.
​

Walleniuksen mukaan raja kaikessa epämääräisyydessään ei ollut ”suora” (rät), vaan se noudatti ”luonnonrajoja” (naturliga skilnader), kuten jokia, järviä, notkoja ja soita. Samalla hän esitti painokkaasti, että rajan selvittelyyn venäläisten kanssa tuli ryhtyä varhain kevätaikaan, sillä toimituksesta tulisi pitkä, riitaisa ja vaikea. Siten kevään ja kesän pitkät päivät olisivat tuiki tarpeen. Lisäksi hän vaati, että toimituksessa olisi mukana Ruotsin virallisia edustajia. Venäläisten kanssa olevien riitojen vuoksi rajankäynti edellytti viranomaisten arvovaltaa ja asiantuntemusta.

Itäraja Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla jäi lopulta selvittämättä ja raivaamatta Ruotsin ajan lopulla. Keskeisin syy lienee ollut se, että Ruotsin mielenkiinto siirtyi pian sodan valmisteluun Venäjää vastaan. Kuningas Kustaa III halusi aiemmissa sodissa Venäjälle menetetyt alueet takaisin. Siten voittoisan sodan oli määrä määritellä itäraja uusiksi ja kenties kauemmas itään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt sodassa 1788–1790, ja kuningas itse murhattiin vuonna 1792 salaliiton seurauksena. Eikä asiaan myöhemmin Ruotsin ajan lopulla palattu.
​
Ruotsin ajan lopulla Pohjois-Karjalaa ei erottanut Venäjästä selkeä linjaraja vaan epämääräisen oloinen rajaseutu.

Asiaa koskeva hallinnollinen kirjeenvaihto sisältyy Kymenkartanon lääninkanslian saapuneisiin kirjeasiakirjoihin, joita säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa.