Ismo Björn
Kenestä paperinukke? Miten muistaa ja olla muistamatta sisällissotaa? Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys osallistui 27. syyskuuta Tutkijoiden yöhön. Euroopan laajuinen tiedetapahtuma järjestettiin Suomessa yhdessätoista kaupungissa. Joensuussa, Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen toimintaa ja tällä kertaa sisällissodan muistia pohtivalla pisteellä, vierailleet saivat kertoa, minkä muistomerkin he haluaisivat Joensuuhun ja minnepäin Joensuuta se tulisi pystyttää. Alun perin tarkoituksemme oli, että muistomerkkiehdotus olisi liittynyt tavalla tai toisella sisällissotaan ja saanut kävijät näin pohtimaan sisällissodan julkista muistamista kaupunkitilassa, mutta jo ensimmäinen ehdottaja halusi kokonaan jotain muuta. Noin viisi vuotias tyttö näet ehdotti: My Little Pony.
​
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys on osallistunut useisiin yleisötapahtumiin ja myös tämä kerta kertoi, että toimintamme ei tahdo avautua etenkään satunnaisille vierailijoille. Suurin osa vanhemmasta väestä kuvittelee yhdistyksen toimivan lähinnä sukututkimuksen parissa tai eräänlaisena perintö- ja tarinakerhona.  Nuoremmilla historiatietämys on usein yllättävän ohutta, ja vuosisadat tapahtumineen ihastuttavasti sekaisin. Moni alle 30-vuotias ei tunne Esa Pakarista, ei Katri Helenaa, Simo(n) ”Hurtta” Affleckista, August Wesleystä tai Aleksanteri I:stä puhumattakaan. ” Kuka on Heikki Kirkinen?” ”Aaro Heikkilään en ole ikinä kuullutkaan.”
 
Sisällissotamuistoon tuli ehdotuksia tuli kaikkiaan 13, josta sotaan viittaavia oli viisi. Kolme niistä kannatti tuntemattoman sotilaan muistomerkkiä, yksi ehdotti Sovinnon ja rauhaisen tulevaisuuden triumfia ja yksi puolueetonta sisällissodan muistomerkkiä, kaikille yhteistä sisällissodan suremisen paikkaa. Näiden lisäksi toivottiin Kontiosuon erämaan muistomerkkiä entiselle Kontiosuolle, muistomerkkiä Vapaudenpuiston kaadetuille puille ja Merimiehenkadulle. Kaksi ehdotusta liittyi Joensuuhun koulukaupunkina. Toinen niistä olisi patsas Uutteran opettajan 30 vuotisesta työpanoksesta kansakunnan kynttilänä. Se olisi kynttilä, joka palaa molemmista päistä. Toinen ehdotus koski Kaislakadulle opiskelija-asunnon pihapiiriin pystytettävää Tuntemattoman opiskelijan muistomerkkiä. Henkilöistä muistomerkkiä ehdotettiin Sauli Niinistölle ja miehelle, joka istuu hevosen selässä, ja sillä on tulta kädessä.
 
Historiapisteemme toinen tehtävä kuului: kenestä pohjoiskarjalaisesta (historiallisesta) henkilöstä tulisi tehdä paperinukke. Tähän tuli vastauksia kaikkiaan 38.  Eniten sai ääniä Esa Pakarinen (3). Kaksi ääntä saivat Mateli Kuivalatar, Heikki Kirkinen ja Sauli Niinistö. Runonlaulajaa ehdotti yksi, samoin tarkemmin runonlaulaja Pedri Shemeikkaa. Yliopiston aiemmista rehtoreista yhden äänen sai Perttu Vartiainen. Sukulaisiaan ehdottivat erityisesti nuoret. Sellaisia olivat mummi, täti, setä ja isi. Pohjoiskarjalaisia fiktiivisitä hahmoja olivat ehdotuksissa ”Junantuoma” ja ”Takametsien mies”. Urheilijoista yhden maininnan saivat Kaisa Mäkäräinen Seppo Räty ja Encen pelaaja. Pohjois-Karjalan persoonia olivat myös yhden äänen saaneet Kuikka Koponen ja Joensuun Elli (heistä se junissa kulkenut) sekä kuka tahansa ”Turunen” ja ”Erkki”. Kulttuurihahmoista ehdotettiin Arla Cederbergiä ja kirjastonjohtaja Ilmi Järveliniä. Äänen sai myös paremmin kuopiolaisena tunnettu Minna Canth. Politiikoista paperinukeksi joku halusi Aune Mänttärin. Historiallisista henkilöistä ehdotuksen saivat August Wesley, Salome Vartiovaara, Olli Tiainen, Erkki Raappana sekä Lieksan hovin ryöstäjä Liisa Matintytär Erkki. Lisäksi toivottiin Lotta tai pikku-lotta -paperinukkea. Joku ehdotti paperinukeksi puuta ja yhdessä lapussa luki: Valkoinen, miksi ei musta?
 
Historiasta on moneen, ja monelle se on toista kuin meille. Historiaan avautuu monia ovia, ja historiaa itse kukin elää, tekee ja kokee omalla tavallaan. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys pyrkii innostamaan historiaharrastukseen, mutta mitä tuo historia on. Ken sen tietäisi…. (ja Barbie). Ehdotuksia, kommentteja, vihjeitä tarvitaan.  

Jani Karhu

Sanotaan, että Suomi menee kiinni heinäkuussa. Monet kirmaavat lomille jo juhannuksena, mutta suosituin lomakuukausi on heinäkuu. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, itse asiassa kesäloman historia on varsin lyhyt. Nykyisten lomien perustana toimiva vuosilomalaki on peräisin 1970-luvun alusta. Ensimmäisen kerran vuosilomasta säädettiin vuoden 1922 työsopimuslaissa, tuolloin loman vähimmäispituudeksi määriteltiin ruhtinaalliset 7 päivää. Oli lomia pidetty aikaisemminkin. Vuonna 1865 tuli voimaan palkollissääntö, jonka perusteella vuosipalveluksessa olleille taattiin viikon loma elonkerjuun jälkeen.

Varsinaisen kesäloman historian voi katsoa alkaneen vuonna 1939 voimaan tulleesta vuosilomalaista. Laissa työntekijöiden loma sijoitettiin toukokuun alun ja syyskuun lopun välille. Myös loma-ajat pitenivät. Viisi vuotta töissä olleet saivat lomaa kaksi viikkoa ja vuoden työskennelleet yhdeksän päivää. Alle vuoden työskennelleet keltanokat saivat tyytyä viiden päivän vapaisiin. Työviikot olivat edelleen kuusipäiväisiä, lauantaivapaat astuivat kuvaan vaiheittain 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Koululaisilla pitkä kesäloma on ollut voimassa jo 1800-luvulta lähtien. Koulujenkin siirryttyä viisipäiväiseen viikkotyöskentelyyn kesälomia lyhennettiin loppupäästä.

Lomat ja työläisten viisipäiväinen työviikko ovat pitkällisen kehityksen ja neuvottelujen tulosta. Ollakseen tehokas ihmisen täytyy välillä myös levätä. Tästä huolimatta monin paikoin maailmalla lomapäiviä myönnetään huomattavasti vähemmän kuin Suomessa tai muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Kiinassa tai Meksikossa lomaa heltiää puolet vähemmän kuin Suomessa. USA:ssa ei tunneta vuosiloman käsitettä, vaan lomat neuvotellaan yleensä työsopimuksen yhteydessä. Käteen voi jäädä enemmän tai vähemmän. Nauttikaamme siis saavutetuista eduistamme.
​
Vaikka monien lomat kesä-heinäkuulle ajoittuvatkin, ei koko Suomi sentään kiinni mene. Lukemattomat lomakohteet, mökkeilypaikkakunnat ja sadat erilaiset kesätapahtumat heräävät henkiin. Historian- ja matkailun tutkijana yksi omista reissuistani kohdistuu pienimuotoiseen mutta äärimmäisen mielenkiintoiseen historia – mutta myös mustan matkailun – kohteeseen. Leväluhdan rautakautinen kalmisto Isossakyrössä on ollut viime aikoina usein julkisuudessa, ja paikalta löytyneiden vainajien arvoitus on askarruttanut tutkijoiden mieliä jo pitkään. Leväluhdan lisäksi tarkoitus on käydä bongaamassa pari historiallista kummitustaloa. Mutta ennen kaikkea, tarkoitus on levätä, sillä syksy on taas työntäyteinen.

​Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys on läsnä elokuussa Joen yössä, Tutkijoiden yössä syyskuussa ja yhdistyksen luentosarja jatkuu myöhemmin syksyllä Eläimet-teeman puitteissa. Sitä ennen, Hyvää kesää kaikille historian harrastajille!
​

Jenni Merovuo

Yhdysvalloissa tapahtui toukokuun alkupuolella (2019) jälleen kouluampuminen, jossa kuoli tai haavoittui useita ihmisiä. Erityisen paljon huomiota on kohdistettu ampujaa vastaan hyökänneeseen oppilaaseen, joka sai surmansa, mutta pelasti todennäköisesti monta luokkatoveriaan. Hänet on kohotettu sankariksi, olihan hänen teollaan suuri vaikutus järkyttävän hyökkäyksen seurauksiin.

Huomiota on kuitenkin kiinnitetty myös tapaan, jolla sankaruutta rakennetaan. Coloradon sankari muistuttaa huomattavasti sotasankaria.
Tutkin sadan vuoden takaisia lapsisotilaita ja sankaruutta Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa teosta varten. Käytin artikkelini lähdeaineistona kirjeitä, joita vapaaehtoisesti valkoisten puolelle taistelemaan lähteneet koululaispojat kirjoittivat rehtorilleen K. A. Wegeliukselle. Alaikäisiä ei aluksi huolittu valkoisten riveihin, mutta pian sotatilanteen kiristyessä eettiset ohjenuorat höllentyivät.
 Kuva: Ilya Schulte, Unsplash
 
Sotasankari on sankaruuden arkkityyppi. Sankaritarinaan kuuluu yleensä todenmukaisia piirteitä ja tapahtumia, mutta kerronta ja motiivit ovat liioiteltuja. Yhtä olennaisesti sankaruutta tuotetaan vaikenemisen kautta. Moniulotteisessa inhimillisessä yksilössä nähdään äkkiä vain muutama huolella valikoitu staattinen piirre ja maailma nähdään kaksinapaisesti hyviin ja pahoihin jakautuneena.

Tyypillinen tarinoiden sankari on oikeamielinen ja pidetty mies. Hänen kokemansa koettelemukset ovat raskaita, mutta aate velvoittaa häntä jatkamaan. Hän taistelee kuolemaansa saakka uhraten itsensä muiden edun hyväksi. Inhimillinen katse tällaiseen sankaritarinaan paljastaa, että todellisuudessa ihmiset ovat moniulotteisempia. Ihanteellisten, keskinkertaisten sekä synkkien piirteiden yhtäaikaisuus kuuluu ihmisyyteen. Uhrautuvuus on heikko hyvyyden mitta, sillä se sulkee ulkopuolelle arkiset ja hauraat hyvyyden teot.

Rintamalle lähteneet lyseolaispojat vaikuttavat olleen kuuliaisia sotilaita, mutta sota oli heille tunteellinen kokemus. He muun muassa pelkäsivät oman henkensä ja muiden puolesta, inhosivat majoitustilojen likaisuutta ja jatkuvaa kylmyyttä, uupuivat marsseilla ja taisteluissa sekä tylsistyivät etuvartiossa. Huumori, yhteisöllisyys ja keväinen luonto auttoivat poikia jaksamaan.

Rehtori Wegelius korosti poikien aatteellisuutta, uhrautuvaisuutta ja oikeudentuntoa. Erityisesti hän ihaili kaatuneita, sillä vasta henkensä menettäneen ajateltiin tehneen kaikkensa sotaponnistelujen eteen. Kuitenkaan kaatuminen ei välttämättä kerro aatteesta tai urhoollisuudesta. Kummankaan puolen joukot eivät olleet järin kokeneita, hyvin varustettuja tai erityisen runsaslukuisia, mikä teki sodankäynnistä entistäkin yllätyksellisempää. Poikien hengissä selviämiseen vaikutti sattuma. Toiset joutuivat koviin taisteluihin, mutta toisille sota oli loputonta vartiossa seisomista.

Havaitsin, että pojat välittivät toisistaan, mutta eivät osoittaneet erityistä aatteellisuutta sodan aikana. Ville Kivimäki ja Tuomas Tepora tulkitsevat taistelutovereiden välisen kiintymyksen yhdeksi selittäväksi tekijäksi sille, että sotilaat ovat ottaneet valtaviakin riskejä rintamalla. Aatetta ja vihaa voimakkaampi motivaatio voi siis syntyä kiintymyksestä.

Miksi sitten sankaritarinoita kerrotaan? Ne välittävät moraalisen opetuksen. Sisällissodan aikana sankareiden kohottamisen ja vastapuolen tuomitsemisen tehtävänä oli kannustaa liittymään valkoisten riveihin. Sisällissodan jälkeen sankaritarinat ohjasivat uudenlaiseen mieskansalaisuuteen. Ne opettivat uusille sukupolville yhteiskunnassa vallitsevista arvoista. Sodan ihannointi salli rauhanomaisesta sankaruudesta vaikenemisen.

Sankaruus voi auttaa hyväksymään lapsen tai nuoren kuoleman, mutta se voi myös estää meitä hyväksymästä monimuotoisuutta. Siksi sekä sankareihin, että viholliskuviin on pystyttävä suhtautumaan kriittisesti. Kilpailu paremmuudesta voi johtaa lasten käyttämiseen väkivallan välineineinä ”sodassa”, jota ei voi aseilla ratkaista.

Sankaruus on aika- ja yhteiskuntasidonnaista. Lapsisankarien ihannointi kohdistaa koululaisiin kohtuuttomia odotuksia valmiudesta käyttää väkivaltaa ja pakottaa lapsia konservatiivisiin sukupuolirooleihin. On huolestuttavaa, että kouluampumisessa henkensä säilyttänyt lapsi voi olla sankari vain lainausmerkeissä.

Kun voimankäyttövälineitä jo sovitetaan lasten ja opettajien käteen tai sisällytetään koulumaailmaan, on viimeistään kysyttävä, mitkä ovat väkivallan todelliset yhteiskunnalliset syyt ja tarve lapsisotasankareille? Voisivatko poliittiset päättäjät sittenkin tehdä enemmän? Yleensä he voivat.
 
Lisää sisällissodan koululaisvapaaehtoisista voi lukea PKHY:n vuosikirjasta Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa (ISBN: 978-952-68916-3-7) artikkelista ”Sankarimieli ja isänmaanrakkaus”: rehtori Wegeliuksen runebergiläiset sotilaspojat. s. 164–201.

Artikkeleita Coloradon kouluampumisesta:
"Aioin kaatua taistellen" – 12-vuotiaan urheus kouluampumisen keskellä herätti keskustelun siitä, millainen Yhdysvalloista on tullut lapsille. Katriina Töyrylä, Yle 9.5.2019. https://yle.fi/uutiset/3-10774408
'Hero' student describes how he, 2 classmates thwarted suspect in Colorado school shooting. Julia Jacobo, ABC News 9.5.2019. https://abcnews.go.com/US/hero-student-describes-classmates-thwarted-suspect-colorado-school/story?id=62915592
 ‘Shut the lights off, say no more’: Nursery rhyme prepares kindergartners for lockdowns. Allyson Chiu, The Washington Post 8.6.2018. https://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/wp/2018/06/08/lockdown-lockdown-is-a-kindergarten-nursery-rhyme-at-massachusetts-school/?noredirect=on&utm_term=.c440053e6bd2
Student who helped stop Colorado school shooter says he's no hero. Scott McLean and Ray Sanchez, CNN 12.5.2019. https://edition.cnn.com/2019/05/11/us/joshua-jones-stem-shooting-survivor/index.html.

Pentti Kuokkanen

Kaksi munkkia, buddhalaisia kaiketikin, olivat pyhiinvaellusmatkalla. He tulivat vuolaan joen rantaan, jonka ylitse ei ollut siltaa, oli vain kahluupaikka. Samalle ylityspaikalle saapui nuori, kaunis nainen, eikä hän uskaltanut ylittää jokea kahlaamalla, kun virta oli niin vuolas. Niinpä hän kysyi munkeilta, voisivatko he ystävällisesti auttaa häntä joen ylityksessä. Vanhempi munkeista tarjoutuikin auttamaan. Tyttö kapusi hänen selkäänsä ja yhteistyöllä joki ylitettiin onnistuneesti. Vastarannalla tyttö jatkoi omaa matkaansa kohti länttä ja munkit puolestaan kohti itää. Nuorempi munkeista oli kovin mietteliäs, ja kun matkaa oli tehty jonkin aikaa, hän uskaltautui kysymään vanhemmalta munkilta: ”Kuulehan, kun me munkiksi ruvetessamme vannoimme siveellisyysvalan, jossa lupasimme että emme milloinkaan koske naiseen, niin etkö sinä nyt tunne rikkoneesi valasi, kun kannoit äsken neidon virran yli? Tähän vanhempi munkeista vastasi: ”Minä jätin sen tytön rannalle, mutta sinä kannat häntä yhä mukanasi”.
 
Se oli hyvin sanottu.
 
Tämä tarina tuli mieleen, kun Liperin maaseutumuseolla oli käymässä ryhmä moskovalaisia lapsia ja nuoria tutustumassa suomalaisen talonpojan historiaan. Museolla on toisen maailmansodan aikaisen, suomalaisen Junkers-pommikoneen osia. Koneen, joka putosi Oriveden lahteen ollessaan menossa pommituslennolle Karjalankannakselle. Tunsin, että aihe olisi perin kiusallinen, kun kävijäjoukko oli venäläisiä nuoria, joiden isovanhempia silloin oltiin menossa pommittamaan. Ja kun vielä muistaa sodassa kuolleiden venäläisten lukumäärän, yli 20 miljoona (joista puolet siviilejä), ja sen kansallistunteen, jolla toukokuun yhdeksännettä Voitonpäivää siellä juhlitaan, olisi perusteltua hienotunteisuutta olla esittelemättä pommikonetta, joka kuului silloisen vihollisen arsenaaliin.  Siksi yritin välttää kiusallisen tilanteen hiipimällä lentokoneromun ohitse.

Mutta niin on laki, että aina kun jotakin yrittää kiertää, niin sen joutuu kuitenkin kohtaamaan. Ja tämä laki astui voimaan, kun nuori noin 18-vuotias mies pyysi kertomaan miksi lentokoneen osia oli museolla. Kerroin tapahtumasta, painotin sen onnettomuusluonnetta ja lopuksi pahoittelin käytyä sotaa. Selitin miksi tunsin itseni kiusaantuneeksi. Nuorukainen naurahti ja vastasi: ”Never mind, it’s only history”. Että ”älä huoli, sehän on vain historiaa”.
 
Se oli hyvin sanottu: toinen oli jättänyt tytön rannalle, toinen kantoi sitä yhä selässään.
Historia on paljolti sotien historiaa, ainakin jos sitä katsoo ei-tutkijan näkökulmasta. Vahvimmat muistot ovat niillä, jotka ovat itse joutuneet osallistumaan tapahtumiin, ja meillä suomalaisilla näitä vahvimpia muistoja on sotaan osallistuneilla rintamamiehillä ja sodan jälkiseuraamuksena kotinsa jättäneillä siirtolaisilla. Mutta niin on armelias ihmisen mieli, että kun aikaa tulee tarpeeksi väliin, kivuliaatkin muistot muuttuvat ”vain muistoiksi”.
 
Liperissä pidettiin muutama vuosi sitten esitelmäsarja, jonka yksi kokoontumiskerta käsitteli siirtolaisuutta. Tapahtuman alustajina oli neljä siirtolaismiestä, jotka olivat sodan loppuessa vähän toisella kymmenellä, niin että he ikänsä puolesta muistivat tarkkaan tuohon aikaan kuuluneet tapahtumat ja tunsivat yhä rajan tuolle puolelle jääneen kotiseudun omakseen. Mutta se mitä he kertoivat, se ei ollut katkeruuden sävyttämää. He ikään kuin vain totesivat, että heidän kohdallaan historian kulku oli nyt sattunut olemaan tällainen. Ja että he olivat kaikesta huolimatta pystyneet rakentamaan oman aikuisikäisen elämänsä onnellisissa merkeissä uudella kotiseudullaan. Ja tuon saman suhtautumistavan totesin haastatellessani 100-vuotiasta rintamamiesveteraania, jonka sota kesti yhtäjaksoisesti yli viisi vuotta. Hänen muistonsa olivat korkeasta iästä huolimatta jäsentyneitä ja pikkutarkkoja, mutta en kuullut yhtään valituksen sanaa enkä sankaritarinaa, vain kerrontaa. Samalla viivalla olivat tapahtumat rintamalla, kaksi viikon lomaa viiden vuoden aikana ja se, että hänen autonsa renkaat otettiin pakkolunastukseen rintamalla olon aikana. Auto ei onneksi kelvannut, kun sen moottoriteho oli liian pieni.
 
Ne olivat hyviä kertomuksia: tapahtumia ei oltu unohdettu, mutta niitä ei kannettu mukana reppuselässä.
 
Toisinkin voi olla. Kun tuo edellä mainittu muistelutapahtuma loppui ja tuli yleisöpuheenvuorojen aika, niin eräässä niistä ruodittiin suurella antaumuksella sitä vääryyttä, että ruotsinkielisellä alueelta ei luovutettu maata siirtolaisten asuttamiseen. Tyttöä voi kantaa mukanaan loputtomiin, jos siihen on tarvetta. Julkiseen keskusteluun on tullut kaksi uutta käsitettä ”kupla” ja ”heimoutuminen”, joilla kuvataan ihmisten tarvetta kuulua johonkin ryhmään ja sulkea muu sen ulkopuolelle. Historia tarjoaa oivalliset työkalut heimon luomiselle ja sen koossa pitämiselle. Voidaan etsiä sankarimyyttejä ja kansallisia voitonhetkiä korostamaan omaa paremmuutta ja vahvistamaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Toisaalta historian tapahtumia voidaan käyttää vihollisen osoittamiseen: tarvitaan kasakoita, kartanonherroja, partisaaneja ja viattomia siviiliuhreja. Tämä käyttäytymistapa näyttää toistavan niin vääjäämättömällä tavalla itseään, että siitä ei voi enää sanoa onko se hyvä tai paha. Se on osa meidän perusluontoamme, joka kaivautuu pintaan kunhan vain olosuhteet vain ovat sille otolliset. Ja tällä hetkellä ne näyttävät sitä olevan. ”Ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä”.
 
Sitten kun aikaa on kulunut niin paljon, että historian tapahtumat eivät ole enää kenenkään henkilökohtaisia muistoja, ja jos niitä onkin toistettu sukupolvelta toiselle, niin pohjalla ollut henkilökohtainen tunne ja tarina on jo laimentunut lähdevedeksi, käy historialle niin kuin Koljonvirran taistelulle: Sukeltajat etsivät sillan palkkien sijaintia, tutkijat pohtivat oliko Sven Dufva todellinen henkilö vai Runebergin luoma henkilöhahmo, ja taistelun sankari, eversti Sandels, päätyy olutpullon etikettiin. Tyttö on jäänyt rannalle, ja se mitä on jäljellä, se on vain historiaa.

Kirjoittaja on aktiivinen Liperi-seuran ja Liperin maaseutumuseon toimija

Jukka Kokkonen
​
Lauantaina 27. lokakuuta 2018 julkistettiin Kuopiossa Hotelli Puijonsarvessa liki 250 hengen ollessa läsnä poikkitieteinen teos Sama mua, uvvet rannat: Salmilaiset 1948–2018. Se on saanut myönteisen vastaanoton salmilaistaustaisilta alan harrastajilta ja lukijoilta kuin tiedotusvälineiltäkin. Kirja on ollut näyttävästi esillä niin sanomalehdissä kuin netissä ja radiossa.

Kirjaprojektin alkusanat lausuttiin Iisalmessa 18. heinäkuuta 2015, jolloin vietettiin Laatokankarjalaisten Liiton 80-vuotisjuhlaa ja samalla myös historiateoksen Rajoil da randamil: Salmi ja Salmilaiset 1617–1948 julkistamista. Innostuneissa tunnelmissa todettiin, etteivät salmilaisten vaiheet päättyneetkään vuoteen 1948, vaan siitä nykypäivään jäi liki 70 vuoden mittainen tutkimusaukko.

Ensimmäinen suunnittelupalaveri jatko-osan tiimoilta pidettiin Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa Joensuussa maaliskuussa 2016. Jo tuolloin lyötiin lukkoon, että jatko-osa julkistettaisiin lokakuun lopussa 2018, salmilaisen siirtoväen viettäessä järjestötoimintansa merkkipäivää. Aikataulun osalta sovittiin näin tiukat raamit, että käsikirjoituksen tuli olla kasassa viimeistään vuodenvaihteessa 2017–2018. Tutkimus- ja kirjoitusprosesseille jäi aikaa vain alle kaksi vuotta. Vuosi 2018 varattiin toimitustyölle, taitolle ja painatukselle, samalla kun huomioitiin hiukan ajallista pelivaraa arvaamattomien muuttujien varalta.

Kirjoittajia teokseen valikoitui lopulta kaikkiaan 15, joista yhtä lukuun ottamatta muut ovat tutkijataustaisia henkilöitä Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen piiristä. Tätä nykyä trendinä on, ettei tutkimusteos ole välttämättä enää yhden kirjoittajan varassa. Monen eri kirjoittajan voimin on mahdollista päästä tarkastelussa syvemmälle kuin yksittäisen kirjoittajan kautta, samalla kun tutkimus- ja kirjoitusprosessi on mahdollista toteuttaa varsin lyhyessä aikataulussa tutkimusteemoihinsa ennalta harjaantuneiden asiantuntijoiden avulla.

Jatko-osan tarkastelunäkökulmiksi tulivat seuraavat teemat: salmilaisten evakuointi kotiseudultaan Raja-Karjalasta kesällä 1944; mannersuomalaisen, luterilaisen valtaväestön suhtautuminen karjalaisortodoksisiin evakoihin; siirtoväen asuttamisprosessi 1940-luvun jälkipuoliskolla maanhankintalain (1945) puitteissa; hajaantuminen rakennemuutoksen ja maaltapaon vuoksi 1950-luvun lopulta alkaen; salmilaistaustaisten väestökehityksen trendit 1940-luvulta nykypäivään. Teoksessa tarkastellaan myös salmilaisen siirtoväen poliittista osallistumista uusilla asuinpaikkakunnillaan, samoin kuin muutenkin integroitumiskysymyksiä uusissa olosuhteissaan. Henkinen kulttuuri ja sen vaaliminen, ennen kaikkea oma livvin kieli ja oma ortodoksinen identiteetti, saivat teoksessa omat ansaitut lukunsa. Teemoja lähestytään monipuolisen lähdepohjan avulla: aikakausi- ja sanomalehtiaineistolla, asiakirjoilla, haastatteluilla, tutkimuskirjallisuudella ja laajalla valokuvamateriaalilla.

Salmin kunta lakkautettiin virallisesti Kuopiossa Hotelli Puijonsarvessa 29. joulukuuta 1948. Sitä ennen samassa paikassa oli 25. lokakuuta 1948 perustettu salmilaisten toimesta Salmi-Säätiö, jonka keskeiseksi agendaksi tuli oman kulttuuriperinnön vaaliminen ja turvaaminen tulevia sukupolvia ajatellen. Samassa yhteydessä säätiöitiin ne taloudelliset varat, mitä oli jäänyt jäljelle niin Salmin kunnasta kuin siellä vaikuttaneista eri liikelaitoksista. Huolellisella suunnittelulla ja pitkäjänteisyydellä alkupääoma kasvoi vuosikymmenten aikana sellaisiin mittoihin, että oli mahdollista toteuttaa huomattavaa taloudellista satsausta edellyttäneet kirjaprojektit, samalla kun on hoidettu myös muita oman identiteetin vaalimiseen liittyviä tehtäviä.

Korkeakoulutoiminta alkoi Joensuussa syyslukukaudella 1969. Alkuvaiheissa sen tutkimustoiminta oli sama kuin Karjala tutkimuslaitos, joka käynnistyi ulkopuolisen rahoituksen turvin. Sitä tuli ennen kaikkea Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöltä (KKES), mutta myös Joensuun kaupungilta ja Kansallis-Osake-Pankilta (KOP). Syksyllä 1970 tutkimuslaitoksen ensimmäisenä työntekijänä aloitti Helsingin yliopistossa opiskellut Veijo Saloheimo (s. 1924), jonka ominta tutkimusalaa ovat olleet niin Karjalan kuin laajasti Itä-Suomen historia. Humanistisen tutkimuksen osalta Karjalan tutkimuslaitoksen ensimmäinen suuri projekti oli Karjalainen kulttuuri toisen maailmansodan jälkeen, jonka osahankkeena oli laatokankarjalaisen siirtoväen olojen selvittely.

Noista päivistä on kulunut liki viisi vuosikymmentä. Karjalan tutkimuslaitos on yhä olemassa. Se on kansainvälistynyt ja tullut monitieteiseksi sekä paisunut monikymmenpäiseksi tutkimusyksiköksi. Mutta muutama perusseikka on säilynyt alkuajoilta, kuten Karjalan historian ja perinteen tutkimus ympäröivää yhteiskuntaa palvellen ajan hengessä. Salmilaisten kumpaakin kirjaprojektia johdettiin ja vedettiin Karjalan tutkimuslaitokselta käsin.
 
Kirjallisuutta
Sama mua, uvvet rannat: Salmilaiset 1948–2018. Toim. Jukka Kokkonen. Salmi-Säätiö: Kuopio 2018. 415 s.
Rajoil da randamil: Salmi ja salmilaiset 1617–1948. Toim. Jukka Kokkonen. Salmi-Säätiö: Kuopio 2016 (2. korjattu painos). 655 s.

Minna-Liisa Mäkiranta

Monet historian harrastajat arvelevat, että tuo se on oikea unelmatyö. Viettää nyt kaikki arkipäivänsä Kansallisarkiston historiaa huokuvien seinien sisällä vanhojen asiakirjojen kuiskintaa kuunnellen. Todellisuudessa virkamiehen pöytä täyttyy viranomaisten sähköistä asiakirjahallintaa koskevien kiperien kysymysten painosta ja historia vilahtaa siellä vain viitteellisinä ja pieninä pilkahduksina. Menneiden vuosisatojen fiilistely on siis enimmäkseen tehtävä vapaa-ajalla.
 
Tapoja harrastaa historiaa on monia. Toiset matkailevat ikuiseen Roomaan tai kapuavat toiveikkaina kivikehään Skotlannissa. Eräät mätkivät toisiaan pufferimiekoilla ja viihtyvät keskiaikamarkkinoilla. Yksi tavallisimmista tavoista taitaa kuitenkin olla lukeminen. Hyvä historiallinen romaani on varmasti edullisin ja varmin tapa matkustaa sekä antiikin Roomaan että 1700-luvun Skotlantiin. Kirjastosta näitä elämysmatkoja löytyy metrikaupalla. Aikanaan tulin ahmineeksi Mika Waltarit, Väinö Linnat ja Leon Urikset ja olin kovinkin innostunut sotureista ja sankareista. Aikuisuuden myötä olen kuitenkin alkanut kaivata kirjoilta, kuten historialtakin, naisnäkökulmaa. Kuvauksia tavallisten naisten tavallisesta elämästä, joka sekin nykyajasta käsin katsottuna on ollut melko uskomatonta selviytymistä. Viimeisin viehtymykseni onkin ollut aikamatka 1600-luvun Kainuuseen ja Lappiin Paula Havasteen romaanien matkassa. Siinä lukiessani saamelaisnaisten työntäyteisestä elämästä tulin useampaankin kertaan pohtineeksi, miten käsittämätön näky mahtaisi heidän mielestään olla tämä kirja sylissä sohvalla lojuva laiska akka, joka ei osaa edes poron jännettä langaksi pureskella.
 
Esiäitien käsityötaidot ovatkin hämmästyttäviä. Niistä saa jonkinlaisen käsityksen tarkastelemalla museoiden kokoelmissa olevia vaatekappaleita esimerkiksi Finnan kautta. Viime vuosina myös lukuharrastukseni on painottunut tietokirjoihin ja yksi suosikeistani ja kirjahyllyni aarteista onkin Leena Holstin vuonna 2011 julkaistu ja upealla kuvituksella varustettu teos Kansallispuku. Kansallispuvut ovat 1700 - 1800 -luvuilla rahvaan naisten ja miesten käyttämien juhlavaatteiden eli kansanpukujen pohjalta toteutettuja kokonaisuuksia. Holstin kirja keskittyy niin sanottuihin tarkistettuihin kansallispukuihin, eli pukuihin, joiden taustalla on erityisen huolellista ja dokumentoitua tutkimustyötä ja jotka ovat uskollisia museoihin tallennetuille esikuvilleen. Poikkeuksetta kansallispuvun tarkistaminen tarkoittaa entistä runsaampia helmoja ja värejä sekä erikoisempia leikkauksia ja muotoja. Holstin kirja onkin täynnänsä mielenkiintoista tietoa pukuperinteestä ja kuvia upeista yksityiskohdista.
 
Kansallispukuun pukeutuminen on myös mainio tapa harrastaa historiaa. Ei haittaa, vaikka olisi rippikirkon outolintu, kun tietää, että onkin ainoana osannut viisaasti suojata siveyttään esiliinalla ja karkottaa pahoja voimia sulkemalla kauluksensa hopeasoljella. Kansanpukujen kauniit yksityiskohdat ovat hämmästyttäviä: esiliinan nyytingit, rekkopaidan kirjonnat ja kaikki kauniit pirta- ja ristikkonauhat. Räätäli saattoi ommella ison talon emännälle röijyn ja liivin, mutta suuri osa taidokkaista puvun osista syntyi naisten käsissä. Naisten, jotka taidoistaan huolimatta eivät kelvanneet ammattia harjoittaviksi pitäjänkäsityöläisiksi. Kansanpuvun hienot ja runsaat kankaat sekä kauniit kirjonnat ovat olleet naisten keinoja esitellä etevyyttään ja ahkeruuttaan kädentaidoissa sekä toisaalta perheensä varakkuutta. Varakkuuden näyttämiseen liittyi sekin, että ostettua pidettiin hienompana kuin itse tehtyä. Painokuvioiset puuvillat ja kuvioon kudotut brokadit olivat hienointa hienoa. Voi vain kuvitella sitä kivennapalaisen talontyttären ylpeyttä, kun hän tilkku tilkun perään sai hankittua ja ommeltua essunsa helmaan kokoelman mitä upeimpia kangaspaloja. Eipä ihme, että käräjille joutuneista naisista moni olikin syytettynä kateutta herättäneen vaatekappaleen kähveltämisestä tai toisaalta vaatimassa itselleen kuuluvaa piian palkkaa, joka yleensä maksettiin vaatteina.  
 
Omat taitoni eivät riitä revinnäisiin tai pukukankaan kutomiseen. Viime kesänä harjoittelin uutterasti ristikkonauhan punomista ja pitkän rupeaman jälkeen sain lopulta valmiiksi sen kolme metriä, mitä kansanomaisiin sukkasiteisiin tarvitaan. Myös kansallispuvun villasukat ovat neulomatta, lähinnä siitä syystä, että yksiväristen polvisukkien neulominen 1,5 mm paksuisilla sukkapuikoilla tuntuu tappavan tylsältä urakalta. Iloa tuottaa sen sijaan aina uudestaan erään Museoviraston julkaiseman pienen kirjasen selaaminen. Kirja, tai oikeastaan vihkonen, on nimeltään Neuleita Suomen kansallismuseon suomalais-ugrilaisista kokoelmista. Ja siinä niitä on: kananvarpaita ja lemmenlehtisiä, vastuskirjoja ja jäniksen korvia. Erityisesti itäkarjalaiset ja vienalaiset geometriset kuviot ovat koukuttavia. Samoja kuvioita löytyy myös kauempaa idästä komien sekä hantien ja mansien kintaista ja sukanvarsista eri versioina, sekä karjalaisista punapoimintaliinoista.
 
Neuletaidon historia on pitkä, sillä vanhimmat tunnetut fragmentit on löydetty Egyptistä ja ajoitettu 1000-luvulle. Euroopassa puikkoja kilkuteltiin keskiajalta lähtien, jopa Neitsyt Maria on ikuistettu useampaankin piirrokseen kutimet käsissään. Virosta on löydetty neulottu kintaan palanen 1200-luvun vatjalaisesta haudasta, mutta lahden tältä puolen neuletaidon juurista ei ole varmaa tietoa. Kirjallisissa lähteissä kinnasneulalla neulottuja ja puikoilla neulottuja vaatekappaleita on vaikea varmuudella erottaa toisistaan ja vanhimmat museoon talletetut neulotut kintaat ovat ilmeisesti vasta 1800-luvulta. Säilyneiden lapasten kuvioiden kirjo on runsas, monipuolinen ja inspiroiva, niissä on samaa silmiä hivelevää väri-iloittelua kuin kansanpuvuissakin. Historian harrastajan sydäntä lämmittääkin aivan erityisesti yhtäaikaa rouhea ja suloisen pehmeä kotimainen kasvivärjätty lampaanvilla sekä kintaan varteen pikkuhiljaa muodostuvat pilpuslehtoset.
 
Suomalaisissa kansanomaisissa neulekuvioissa on yhtäläisyyksiä niin Viroon, Ruotsiin kuin Itä-Karjalaankin. Jopa 1000-luvun egyptiläisessä sukassa on samoja kuvioita. Uuden, viehättävän ja vähän haastavankin mallin löytäminen on neulojalle ilo, joten voi vain kuvitella, miten morsiuslahjojaan kartuttava neitonen katseli aina tilaisuuden tullen sillä silmällä naapurin ja markkinaväen vaatekappaleet ja painoi tiukasti mieleen, jos jokin uusi, kaunis kuvio sattui vastaan. Kuviomallit kulkivat sillä tavoin neulojalta toiselle ja kylästä toiseen. Tänä päivänä sama käy selaamalla malleja kirjoista, lehdistä ja netistä. Kansainvälisen Ravelry-neuleyhteisön verkkosivuilla on yli kahdeksan miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää ja uusimmat neuletrendit leviävät ympäri maapallon vain muutamissa tunneissa.

Kansanomaisten koristekuvioiden lainautuminen ja kulkeutuminen voisi kertoa paljonkin eri aikojen ja paikkojen yhteyksistä. Useimmiten pohjolan arvellaan olleen melko puhtaasti kulttuurivaikutteita vastaanottaneena suuntana. Shetlannin Fair Isle -neuleperinnettä tutkinut Alice Starmore on kuitenkin arvellut, että Skotlannin saarten maailmankuulu kuviomaailma perustuisikin neuletuontiin idästä, aina suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoilta saakka. On kiehtovaa ajatella, että oma kulttuurinen koti olisi voinut olla synnyttävänä tekijänä niinkin elinvoimaiselle perinteelle. Skotlannissa kirjoneuleet olivat tärkeä osa pukeutumista, mutta myös tärkeää kauppatavaraa. Bisnes kasvoi siinä määrin, että neulomisesta tuli kansalaistaidon lisäksi miesten käsityöläisammatti. Toteaahan Jamie Fraserin hahmo Outlander -sarjassakin, että tottahan kaikki ylämaiden pojat opetetaan jo pienestä pitäen neulomaan. Ja siinäpä jälleen yksi leppoisa tapa harrastaa historiaa. 1700-luvun Skotlantiin pääsee nimittäin myös TV:n avaamalla.
 
Lähteitä:
Holst Leena, Kansallispuku. Porvoo 2011.
Kaukonen, Toini-Inkeri, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo 1985.
Lehtinen Ildiko, Punamäki Anja, Neuleita Suomen kansallismuseon suomalais-ugrilaisista kokoelmista. Museovirasto. Vammala 1995.
Olki Mary, Kirjokintaita ja muita kansanomaisia neuletöitä. Porvoo 1943.
Schurch Charlene. Mostly Mittens. Ethnic Knitting Designs from Russia. 2009.

Lyffland Anneke, A study of a 13th-century votic knit fragment http://2cinquefoils.net/anneke/13thC-knit-fragment.pdf

Ismo Björn

Joensuun Maila voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 2018. Tekeillä on seuran menneisyydestä kertova historiateos.  Oma historia osoittaa, että JoMassa ollaan tekemisessä aidon joukkueen kanssa, sellaisen, jolla on vahva paikallinen juuri. Ja kuten kaikissa kunnon tarinoissa, on myös JoMan tarinassa juoni, jossa vaikeuksien kautta noustaan voittoon. Hyvään tarinaan kuuluvat aina sankarit, jotka luottavat joukkueen tulevaisuuteen alhon hetkillä. On uhrautumista ja taloudellisia vaikeuksia, mutta lopulta saavutetaan kultaa  ̶  ja kaiken lisäksi tarina on totta.
 
JoMa-historia on vain yksi osa pesäpallon ympärille rakentuvaa JoMa-tuotetta. Menestyvä pesäpalloseura yhdistää joensuulaiseen pesäpalloperineeseen liittyvän seuratoiminnan sekä rahalla mitattavan ja rahaa tarvitsevan taloudellisen lainalaisuuden. Tätä tarvitaan ammattimaisesti toimivassa ja lähes kymmenen ihmistä työllistävässä organisaatiossa. JoMa-yhteisö muodostuu nykyisin perinteisestä, paikallisesta ja sosiaalisesta yhdessäolossa pesäpallon parissa, mutta yhä enemmän median välittämänä ja ei-paikallisessa vuorovaikutuksessa.

Some-näkyvyyden painottaminen on osa Joensuun Mailan seuran tietoista mediavälitteistymistä. Fanitkaan eivät ole seuralle pelkkiä markkinointikohteita, joille myydään ottelutapahtumien ohella seuran fanituotteita. He ovat myös keskeinen osa seuran markkinointia ja ulkoista kuvaa. Seuran faniasuissa kulkiessaan he mainostavat fanituotteita. Tavoitteena on kaikkineen myönteinen seurakuva. Toivefani on avoin, iloinen, ystävällinen ja kunnostaan huolehtiva aktiivi.  Fani sopivalla tavalla karnevalistinen ja hänellä on kerrottavanaan hyvä tarina.  Ultrafani antaa tatuoida olkapäähänsä JoMan kultajoukkueen kuvan.

Seuran historiassa Mehtimäen kirjaston tarina muuttuu osaksi seuran perinnebrändäystä. Joensuuta sanottiin pitkään värittömäksi ja persoonattomaksi pesispaikkakunnaksi. Se johtui osin siitä, että kaupungissa yhdistyvät suomalaisen urheilukentän kaupunki- ja maaseudun lajit, eikä meuhkaavaa pesäpalloyleisöä ollut kaupunkiin päässyt muodostumaan. Vanhojen pesäpallopaikkakuntien fanaattisiin katsojiin tottuneille pesäpalloilijoille ja vieraskatsojille Joensuun hillitty ja rauhallinen katsomokulttuuri oli yllätys. Ei siis ollut ihme, että Joensuun pesäpallokenttä Mehtimäki sai lempinimekseen kirjasto.

Joensuun Mailan uusi kotikenttä, paikallisen sponsorin mukaan nimetty Kerubi-Stadion oli valmistuessaan ulkoisesti komea, mutta sisällöltään kylmä. Uudelle stadionille oli luotava sielu, jota siellä ei vielä ollut. Vanhojen kannattajien ohella katsomoon oli houkuteltava uusia katsojia, jotka herättäisivät stadionin eloon. Samaan aikaan, kun rakennettiin yhteyttä menneeseen, tarjottiin mainostajille, ns. yhteistyökumppaneille uudenlaisia markkinointimahdollisuuksia. Stadionin rakennuksesta kerrottiin säännöllisesti seuran kotisivuilla, ja sitä esiteltiin ahkerasti tiedotusvälineissä. Vanha katsomo oli aikansa elänyt, mutta se piti sisällään muistoja, jotka oli siirrettävä uudelle kentälle. Tällaisia olivat seuratunnukset ja pelaajien jättikuvat. JoMa-aktiivien kunniataululla luotiin yhteyttä vanhan ja uuden stadionin välille sekä myös seuran vanhojen aktiivien ja uusien kannattajien välille.  Vastaavia keinoja käyttävät urheiluseurat kaikkialla maailmassa rakentaessaan yhteyttä seuran perinteen ja uuden stadioninsa välille.  Esimerkiksi englantilaisen jalkapallojoukkue Sunderlandin fanit saivat seuran uuden stadionin seinään omat nimikkotiilet.

Minään arkkitehtuurisena helmenä ei Joensuun pesäpallokatsomoa voine pitää. Oikea sana sitä kuvaamaan on asiallinen. Pesäpallokansalle mieleen tulee pikemmin Puijon Pesiksen kolkon kylmä stadion kuin Vimpelin Saarikentän ilmavan lennokas katsomo, joka tuo katsojat aivan kentän reunalle. Joensuun kentällä pääkatsomon ja kentän välille jää iso tila, joka eristää katsojat ja pelaajat toisistaan.  Joidenkin perinnetietoisten kannattajien mielestä osa peli viehätyksestä katosi samalla, kun henkilökohtaisena koettu kosketus pelaajiin hävisi. Yksittäisten katsojien huudot ja tai pelaajien keskinäinen viestittely eivät olleet enää samalla tavoin osa peliä kuten aiemmin. Nyt katsojat toimivat kollektiivisena massana. Melskaavat fanit tekevät tunnelmasta totta ja Mehtimäen kirjastosta elävän.

Joensuun Mailan menestys toi katsomoon myös heidät, joiden tavoite on näyttäytyä katsomossa. Nämä performatiiviset katsojat haluavat osoittaa kuuluvansa menestyvään pesäpalloyhteisöön.  Ilmiö on tuttu myös Katajan koripallo-otteluista. Tällaisilla katsojilla on seuralle tärkeä merkitys, sillä he tuovat seuralle tuloja sponsori- ja mainossopimuksilla. Moni joensuulainen liikeyritys osoittaa tukensa urheiluseuroille, mutta nimenomaan siten, että myös muut sen näkevät. Joukkueen menestys on samalla sponsoreiden menestystä. Joensuun Mailan historiakirjoitus on tärkeä osa seuraperinnettä. Samalla se osa asiakkaille sekä pesäpalloyhteisölle myytävää JoMa-tuotetta.

Pääosin Terho Hirvosen ja Ilpo Mustosen kirjoittama Joensuun Mailan historiateos ilmestyy 2019 aikana.

Alina Kuusisto
Jossittelu ja toteutumattomilla suunnitelmilla leikittely on historioitsijoiden parjattua hupia, jota voi harrastaa niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Suomen historian käännekohtiin tätä soveltavat professoristason miehet, Nils Erik Villstrands Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta, toimittamassaan kirjassa Kulkemattomat polut – mahdollinen Suomen historia (2017). Myös Mari K. Niemi ja Ville Pernaa ovat intoutuneet spekuloimaan hieman vähemmän teoreettisemmin kuin edelliset kirjassaan Entäs jos: Vaihtoehtoinen Suomen historia (2006).  
 
Villstrandin ja Karosen ajatus on, että historia on valintoja ja avoimia mahdollisuuksia. Heidän katseensa ei ole tyypilliseen tapaan jo tapahtuneen selittämisessä vaan historian ihmisten erilaisten tulevaisuudenkuvien arvioimisessa. Mitä olisi tapahtunut, jos Ruotsi olisi voittanut Pohjan sodan tai venäjästä olisi tullut Suomen virkakieli 1800-luvulla? Myöskään Suomen itsenäistyminen 1917 ei tästä vinkkelistä näytä vauraaksi hyvinvointivaltioksi johtavan kehityskertomuksen alkupisteeltä vaan epävarmuutta ja arkisia huolia tulvillaan olleelta lumisateiselta joulukuun päivältä, jolloin tulevaisuuteen ei todellakaan ollut luottamista.
 
Niemen ja Pernaan kirjassa taas pohditaan ihan konkreettisesti, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan tai jos voittaja olisi ollut laajan valkoisen porvarillisen rintaman sijaan itsenäisyysaktivistit. Tai mitä jos Katri-Helenan Letkajenkka olisikin lähetetty vuoden 1965 Euroviisuihin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen -kappaleen sijaan. Kyseiset viisut nimittäin voitti aivan Katri-Helenan oloinen tyttö Luxemburgista hyvin samanlaisella rallatuksella. Siinä tapauksessa vuoden 1966 viisut oli järjestetty Helsingissä – ja mitä siitä olisikaan seurannut.
 
Kansakunnan suurten kohtalonhetkien ohella arkisempi jossittelun kohde on toteutumattomat julkiset rakennuskohteet, joita täällä idearikkaassa mutta köyhässä ja kurjassa Karjalassa riittää. Jo yksin Joensuussa ja etenkin kulttuurin ja hengenviljelyn saralla. Aikanaan tehdyillä valinnoilla ja pöytälaatikkoon jääneillä rakennuspiirustuksilla on ollut iso vaikutus Joensuun kaupunkikuvaan: ne kertovat siitä, millaisena ajan ihmiset Joensuun tulevaisuuden halusivat nähdä, millaisiin asioihin he pitivät tärkeänä uhrata taloudellisia resursseja ja mikä on ollut säilyttämisen arvoista uudemman ja ehomman tuomista mahdollisuuksista huolimatta.
 
Kuningasesimerkki toteutumattomista arkkitehtoonisista vaihtoehdoista on Joensuun symboli ja maamerkki, kaupungintalo, joka kyllä rakennettiin, mutta olisi voitu rakentaa hyvinkin toisenlaiseksi. Miltä Joensuun keskusta näyttäisi, jos Eliel Saarisen sijaan vuonna 1909 julkistetun arkkitehtikilpailun olisikin voittanut joku muu 18 toinen toistaan monumentaalisemmasta ja laajalle levittyneemmästä kilpailuehdotuksesta? Olisiko Joensuun kaupunki koskaan kyennyt kasvamaan kiinni matalan puukaupungin keskellä väistämättä varsinaiselta kivikolossilta vaikuttaneeseen hallintorakennukseen? Sitähän oli myös Saarisen luomus, mutta ympäröivien kivitalojen noustessa se on tyyliltään tarkoituksenmukaisena ja krumeilemattomana sulautunut hyvin jokivarren maisemaan.
 
Toisaalta Joensuun sen ajan päättäjille on nostettava hattua kaukonäköisyydestä. He aidosti luottivat siihen, että Joensuu kasvaa ja kehittyy eikä Saarisen luomus jää kaupungin viimeiseksi puiden latvojen yläpuolelle nousevaksi rakennukseksi. Tätä todistaa sekin, että kaupunginisät halusivat korottaa tornia Saarisen ehdotusta korkeammaksi.
 
Toki kaupungintalo etenkin 1966 tapahtuneen tulipalon jälkeen arvioitiin monien käyttäjien – etenkin teatterilaisten – taholla ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. Kuten Samu Aarnio Joensuun kaupungintalo -kirjassa (2016) kertoo, suunnitelmat uuden teatteritalon rakentamisesta Kimmelin rantaan Sirkkalan puistoon olivat melkein toteuttamista vaille valmiit. Teatteritaloa ei koskaan noussut, mutta sen sijaan PKO rakensi paikalle hotellin. Lieneekö kukaan siinä vaiheessa osannut aavista millaisia aluevaltauksia paikallinen osuuskauppa tulisi tulevaisuudessa tekemään.
 
Toinen uudelle teatteritalolle kaavailtu joen itärannalla sijainnut paikka oli Penttilänranta, ja myös tätä varten kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto piirsi 1970-luvulla luonnoksen jokirannan ja kevyen liikenteen tarpeet näyttävällä tavalla huomioineesta teatteritalosta. Hanke ei saanut tuulta alleen, mutta kuten Aarnio toteaa, toteutuessaan se olisi aloittanut Joensuun Niinivaaran puoleisen kehittämisen jo vuosikymmeniä tapahtunutta aikaisemmin.
 
Jo kauan ennen teatteritalokaavailuja Joensuussa oli kaivattu lisää tiloja kaupungin sivistystoimijoille, kuten museolle, kirjastolle ja vapaaopistolle eli Rajaseudun kansankorkeakouluyhdistykselle. Tilanpuutteen kanssa painiskeli myös palokunta. Valistustalohankkeesta ryhdyttiin puhumaan jo 1920-luvulla. Kirkkoarkkitehtina tunnettu Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehti Ilmari Launis oli vuonna 1925 piirtänyt vapaaopiston rehtorin Olla Teräsvuoren tilauksesta mahtipontisen ja linnamaisen rakennuskompleksin Ilosaarelle ja Niskasaarelle. Samoihin tiloihin koko läänin kattavan kansankorkeakoulun kanssa olisivat tulleet Karjalan läänin keskuskirjasto, Pohjois-Karjalan museo, nuorisoseuraliike, käsityökoulu ja talouskoulu. Saarten entiset rakennukset Pielisjoen linnaa myöten aiottiin purkaa. Olisi rokki nykynimellään jäänyt syntymättä, mutta ainakin opintokerhoille olisi ollut tilaa ja kansa olisi saanut valistusta.
 
Teräsvuoren kunnianhimoiset suunnitelmat kaatuivat opetushallituksen vastustukseen, ja kaupungin sivistystoimijoiden tilanahtaus oli edelleen hoitamatta. Kaupunginvaltuusto tilasikin 1930-luvulla valistustaloa varten piirustukset helsinkiläiseltä arkkitehti K. Routiolta. Paikkavaihtoehtoina olivat nykyinen Lyseon tontti ja Kanavakoulun alue.  
Roution suunnitelma edusti Launiksen näkemystä huomattavasti hillitympää funkistyyliä. Kaupungintalon takapihalle kaavailtu rakennus olisi ollut käytännöllinen ja estänyt museon ja erityisesti kirjaston lähitulevaisuudessa häämöttävät polttavat tilaongelmat. Tänä päivänä se olisi – mikäli olisi säästynyt purkuvimmalta – varmaankin yksi Joensuun arvokkaimpia historiallisia rakennuksia.
 
Valistustalon ja teatteritalon kanssa samaa jatkumoa on 1980-luvulla virinnyt keskustelu Joensuun kulttuuritalosta ja musiikkitalosta. Konservatorion eli entisen kauppaoppilaitoksen sali oli akustisesti hyvä, mutta 1970-luvun lopulta lähtien kovaa vauhtia ammattimaistuneelle kaupunginorkesterille liian pieni. Carelia-sali tuli 1980-luvulla paikkaamaan tätä tarvetta, mutta vaikka kaupunki eli nousukauden kulttuurihuumaa, säästettiin jättämällä alkuperäisestä suunnitelmasta pois monta oleellista asiaa, kuten orkesterin harjoitus- ja sosiaalitilat.
 
Musiikki/kulttuuritalokeskustelu on virinnyt 2000-luvulla aika ajoin uudelleen. Vuonna 2005 orkesterivaltuuskunnan puheenjohtaja Rauno Halme herätteli joensuulaista kulttuuriväkeä ja penäsi kaupunkiin kulttuurin monitoimitaloa, joka olisi jokaisen kaupunkilaisen olohuone. Viime vuosina kulttuuritalon äänitorveksi on noussut kuorovaikuttaja Helena Hulmi. Aihe on entistä ajankohtaisempi, sillä konservatorion tilat Rantakadulla ovat tulleet kaupungin näkemyksen mukaan tiensä päähän, eikä entisiä tiloja kannata remontoida. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ratkaisu tulee olemaan eräänlainen kompromissi, jossa konservatorio ja kaupunginorkesteri siirtyvät Carelia-salin yhteyteen ja Carelia-salia laajennetaan. Varsinainen kulttuuritalo ei tälläkään kertaa toteutuisi, ja tuskin toteutuisi pitkään aikaan.
 
Pertti Haapala maalailee Villstrandin ja Karosen kirjassa Suomen tulevaisuuden historiaa. ”Nykyhetki on leikkauspiste, josta näemme kumpaankin suuntaan. Nykypäivä voi olla etappi, jonka kautta mennyt jatkuu tulevaisuutena, tai se voi olla taite, johon mennyt päättyy ja josta uusi alkaa”. Toivottavasti Joensuun päättäjät osaavat katsoa nykyhetken kautta sekä menneeseen että tulevaan.

Soili Lammi

Koulut alkavat taas syksyllä ja osalla alakoululaisista alkaa uusi oppiaine, historia. Oman kokemukseni mukaan useimmat oppilaat odottavat kovasti historian opiskelun aloittamista ja kiinnostus oppiainetta kohtaan on suurta. Onneksi lasten ei tarvitse odottaa alakoulun viimeisille luokille asti oppiakseen ja ymmärtääkseen jotain historiasta, vaan historian opetusta voi tarjota jo nuoremmillekin lapsille. Monipuoliseen historian opetukseen voivat ottaa osaa vanhemmat, mummot ja ukit, tädit ja sedät, kummit sekä isommat sisarukset.
Valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa todetaan, että historian opetus olisi hyvä aloittaa perehtymällä historian tiedon luonteeseen oppilaan suvun tai lähiyhteisön menneisyyden avulla. Aina tähän ei kuitenkaan ole alakoulun historian opetuksessa aikaa käytettävissä, sillä muut sisällöt painavat päälle. Oppikirjat eivät myöskään välttämättä tarjoa välineitä oman historian tutkimiseen, eikä kaikilla luokanopettajilla ole välttämättä välineitä, aikaa tai osaamista tällaisten kokonaisuuksien luomiseen.   Oman suvun ja lähiyhteisön historiaan tutustumisen avulla lapsi ymmärtää olevansa osa kokonaisuutta ja että historiaa "tapahtuu" myös aivan tässä lähellä. Tämän vuoksi kodeissa ja mummoloissa tapahtuva historian tutkailu on kultaakin kalliimpaa.
Jokaisen lapsen historiatietoisuuden rakentumiseen vaikuttaa paljon muukin kuin koulussa opittu historia. Historiatietoisuus muodostuu esimerkiksi erilaisista läheisten kertomuksista, elokuvista, kirjoista, museoista ja lauluista. Ympäristö ruokkii jokaisen omaa historiallista identiteettiä, ja identiteetin muodostuminen alkaa jo varhaislapsuudessa. Historiatietoisuuden rakentaminen auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa monipuolisesti.
Jokainen lapselle läheinen henkilö voi auttaa lasta rakentamaan omaa historiatietoisuuttaan hyvin yksinkertaisin keinoin. Osa ajattelee, ettei lapsia kiinnosta kuin älypuhelimet ja pelit, mutta he ovat väärässä. Lapset ovat aidosti tiedonjanoisia ja kiinnostuneita ympäristöstään. Tietenkään liian monta kertaa samaa juttua eivät jaksa kuunnella hekään.  Kerro lapselle omasta historiastasi ja elämänvaiheistasi. Kerro tarinoita omasta lapsuudestasi ja nuoruudestasi.  Jos mahdollista, esittele sinun lapsuutesi ja nuoruutesi paikkoja ja rakennuksia. Näytä valokuvia, kirjeitä ja esineitä ja kerro niihin liittyviä tarinoita.
Vie lapsi museoon, paikallisiin nähtävyyksiin ja pysähdy automatkalla merkittäville paikoille. Näin lapsi oppii, että historiaa on kaikkialla ja se kietoutuu meidän ympäristöömme enemmän kuin ensi silmäykseltä huomaa. Aikuiset arastelevat joskus lasten viemistä museoon, vaikka aika harva museo on sopimaton lapsille. Voi olla, että aikuinen ajattelee, että lasta ei kiinnosta tai että lapsi ei ymmärrä museossa käsiteltäviä asioita. Jos aikuinen on kiinnostunut asiasta, lapsi aistii sen ja kiinnostus tarttuu. Jos museon teema on vaikea, yksinkertaista ja selitä lapselle, hän kyllä sopeutuu. Jos lapsi on käynyt nähtävyyksissä jo eskari- tai kouluryhmän kanssa, voi sinne mennä läheisen aikuisen kanssa aivan hyvin uudestaan. Ryhmäkäynnit ovat yleensä hieman hälyisiä ja harva paikka aukeaa lapselle aivan kerrasta. Tärkeintä on, että historiaa koetaan yhdessä ja monipuolisesti.
Jos siis vielä mietit tekemistä loppukesälle, menkää yhdessä lapsen kanssa museoon, maakuntamatkalle tai istukaa alas katsomaan vanhoja valokuvia. Katsokaa vanha lempielokuvasi vuosien takaa, mutta älä pahastu jos lapsi ei jaksa seurata loppuun asti. Pukekaa päälle vanhoja vaatteita, kuunnelkaa vanhoja kappaleita tai katsokaa entisaikojen urheilusankareiden suorituksia YouTubesta. Jos et osaa käyttää YouTubea, lapsi kyllä varmasti opettaa sinua.  Muista, että vaikka sinun lapsuudessasi ei ollutkaan älypuhelimia ja tabletteja, ne ovat uuden sukupolven arkea ja alusta maailman tarkastelemiseksi. Hyvällä tuurilla molemmat oppivat jotain uutta.
​
Kirjoittaja on historian aineenopettaja ja luokanopettaja

Lähteitä:
Sirkka Ahonen 1998. Historiaton sukupolvi? Suomen historiallinen seura 1998.
Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014
​