Kummitustarinat ovat kiehtoneet ihmismieltä aina. Kauhu, pelko ja jännitys kannustavat myös matkailuun, ja kohteesta, jossa ei varsinaisesti olisikaan mitään pahaa tapahtunut, voi tulla pimeän matkailun paikka. Erilaiset kummitteluun liittyvät julkaisut ja tv-sarjat ovat viime vuosina kasvattaneet edelleen suosiotaan. Ilmiön vanavedessä kummitustalobongauksesta ja kummittelupaikkaturismista on tullut yksi vaihtoehtoinen matkailutapa. Vinkkejä ja mielenkiintoisia kohteita jaetaan sosiaalisessa mediassa ja useita matkailukohteita markkinoidaan kummitustarinoiden avulla. Aika ajoin järjestetään tapahtumia, joissa erilaisten teknisten laitteiden kanssa yhdessä jäljitetään yliluonnollista, paranormaalia. Vuosi kaksi sitten etsittiin kummituksia Outokummun vanhasta kaivoksesta. Paikka on kummituksille mitä mainioin: vanha, suuri ja salaperäinen rakennus pimeiden kaivoskuilujen yllä. Eipä ihme, että sieltä kuvitellaan
kaivosmiesten haamuja ja muita kummajaisia löytyvän.
 
Joensuun tunnetuin kummitus on Joensuun kaupungintalon kummitus Hilippa tai Hilppa. Hänen kerrotaan olevan vanha mustapukuinen nainen. Hahmo on nähty seuraamassa näytelmiä ja harjoituksia. Hän saattaa kulkea korkokengissään pylvään taakse tai portaita alas ja kadota ilmaan. Hilppa on kiltti kummitus. Hän koputtelee ovia, sammuttaa ja sytytteleevaloja, siirtää tavaroita. Hilppaan liittyy myös romantiikkaa, sillä kerrotaan, että etenkin rakastavaiset kuulevat hänen hyräilyään.
 
Kuka Hilippa sitten on? Erään tarinan mukaan hän on nainen, joka ammuttiin Teatteriravintolassa mustasukkaisuusriidan yhteydessä. Toinen tarina kertoo hänen olleen talon entinen työntekijä, joka ei ole halunnut jättää taloa edes kuoltuaan.
 

Joensuun kaupungintalossa voi aavistaa kiltin Hilppa-kummituksen läsnäolon. Kuva: Yksityiskokoelma. 

Pielisjoen linnan kummitus on monella tapaa erikoinen, sillä hänestä on vain yksi kirjattu havainto. Hän on kuollut, verinen mies, joka näyttäytyi talvisota-aikana keskiyön aikaan. Kellarikerrokseen johtavilla portaille lukittujen ovien välissä oli näkynyt verta, sitten lisää verta ja lopulta verilammikko, jossa makasi ruumis. Ruumiin nähnyt mies oli joutunut ohittamaan ruumiin, koska oli ollut pakko ottaa kello 24 sähkötysyhteys. Miehen palatessa katsomaan ruumista, se oli salaperäisesti kadonnut, ja taas lukittujen ovien läpi.
 
Niittylahden vanhassa opintorakennuksessa on kummitus, jolle on annettu Mummo-Ankan nimi Vieno-Kaino. Erikoista kyllä, kummituksen sukupuoli on epäselvä. Yhden version mukaan hän on mies, nuori sotilas, joka kuoli Niittylahdessa sota-aikaa, jolloin paikka oli sotilassairaalana. Tässä tarinassa Kaino, verisissä siteissään, etsii morsiantaan opiston käytävillä. Toisen tarinan mukaan Vieno on 1920-luvulla opiston päärakennuksen palossa kuollut nuori nainen, joka leijailee eteerisenä hahmona opiston käytävillä. Hänen läsnäolonsa on havaittu, kun ovet ja ikkunat avautuvat itsekseen, tavarat vaihtavat paikkaa, ja nukkuja tuntee jonkun seisovan vuoteensa vierellä.

Vainoniemen huvilan kummitus on nuori poika. Hänet on nähty istuvan puussa ja veistelevän puukolla jotain. Kummitus on hyväntahtoinen. Hän liikkuu talossa, sillä askeleet kuuluvat, mutta ketään ei näy. Koirat tunnistavat hänen läsnäolonsa ja saattavat haukkua jotain, mitä ihminen ei näe, ei kuule.
 
Linnunniemen kummitus on poikaansa sureva mies, joka vaeltelee tunnontuskissaan huvilan käytävillä. Hänet on nähty istumassa pää painoksissa keittiön portailla. Miehen tarinasta tiedetään sen verran, että hän oli riitautunut poikansa kanssa ja ajanut sitten vihapäissään autolla poikansa yli. Tätä tekoa hän katuu ja kärsii tunnontuskissaan rauhaa sielulleen.

Nämä tarinat liittyvät vanhoihin rakennuksiin. Ei ole talo eikä mikään, jos siihen ei kummitustarinaa liity. Toinen perinteinen kummittelupaikka ovat hautausmaat ja muut kuoleman paikat. Näin on myös Joensuussa.
 
Moni on kuullut tarinan Joensuun hautausmaan aidan vierellä kummittelevasta valkoisiin pukeutuneesta tytöstä. Kertomuksen mukaan teinityttö seisoskelee kesäillan hämärissä Joensuun hautausmaan lähistöllä ja ”pummaa” ohikulkijalta tupakkaa. Ja ken hänelle tupakan antaa, niin se putoaa tytön käden läpi ja tyttö katoaa. Tytön kerrotaan kuolleen moottoripyöräonnettomuudessa yhdessä poikaystävänsä kanssa. Toinen tarina kertoo, että tyttö on murhattu, murha on selvittämättä, eikä tyttö ole saanut rauhaa. Muutama joensuulainen tietää jopa tytön nimen ja osaa kertoa hautakivenpaikan. (Se on heti sankarihautojen takana, siinä ensimmäisessä rivissä.) Mitenkään yllättävää ei ole, että samalainen tarina moottoripyöräonnettomuudesta kuolleesta ja kummittelevasta tytöstä liittyy myös Ylämyllyltä Liperiin johtavaan tiehen. Valkoisiin pukeutunut tyttö näyttäytyy tien varressa, kuten hänen kaltaisensa tyttö näyttäytyy kymmenillä Suomen paikkakunnilla. Yleensä hän on apteekkarin tai jonkun muun silmäätekevän tyttö, jolla oli edessä loistava tulevaisuus, ja se moottoripyörä, joka ojaan ajoi, oli vähintään 750 kuutioinen Honda. Onttolan hautausmaalla, siis Kontiolahden puolelle rajaa, on erikoinen kummitus. Se on eräänlainen haamuvalo, hahmoton väriä vaihtava aarnivalkea, joka liikkuu hautausmaan aidan molemmin puolin. Tätä valoa on yritetty lähestyä monelta suunnalta, mutta aina ennen kiinnisaamista on valo kadonnut.

Hautausmaakuvat: Kimmo Brandt

Siilaisten venäläisten sotilaiden joukkohautaan liittyy useita tarinoita. Yksi tarina kertoo miehestä, joka oikaisi haudan poikki, ja jalka upposi hautaan. Jalan mukana maasta nousi ihmiskäden jäänteet. Vaikka vainajien luut 1964 siirrettiin Kuopion tien alta ja haudattiin Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle, niin luita uskotaan jääneen tien alle ja lähimaastoon. Muistokiven liepeillä saattaa nähdä iltahämärissä liikuskelevan ammuttujen haamuja etsimässä siunattua maata. Tarinaa kerrotaan myös nuoresta naisesta, jonka sulhanen, nuori luutnantti, ammuttiin joukkohautaan. Naisen kerrotaan tuoneen paikalle kukkia.

Kummittelua on havaittu myös Siilaisten toisessa joukkohaudassa, jossa on sisällissodan aikana punaisina teloitettuja suomalaisia ja kertomusten mukaan yksi sota-aikana Polvijärvellä kuollut desantti, joka oli lentokoneesta pudottaessa haavoittunut, ja jonka muut neuvostodesantit olivat joutuneet ampumaan.  Kaikki tänne haudatut ovat siis ikään kuin ”omien” ampumia. Jos muistopaateen painaa korvansa kevättalven yönä, voi kuulla laukauksia ja tuskanhuutoja. Kummitusjahtiin siis paranormaalia jäljittämään.
​

Venäläisten sotilaiden joukkohauta Siilaisilla jäi 1960-luvulla Kuopion tien alle. Kuva: Yksityiskokoelma. 

​***

​Kummitusjahti on jännittävä ja hauska tapa tutustua tarkemmin tuttuun tai tuntemattomaan paikkaan ja sen historiaan. Kyseessä on perheretki pimeään ja tällöin myös tutut paikat voivat saada uuden sisällön. Pimeässä tai hämärässä paikat näyttävät toisilta, jopa vierailta. Ollaan turistina omalla takapihalla, omassa kotikaupungissa sen salaisuuksien äärellä. Levottomia sieluja on myös muualla kuin hautausmaalla, joten rohkeasti etsimään kotiseudun salaisuuksia. Mukaan matkaan tarvitaan avoin mieli ja leikkimielisyys. Lisää hauskuutta retkeen tuo, jos mukana kannetaan kummituslaitteistoa. Välttämättömiä ovat ainakin taskulamppu ja kynttilä. Erilaiset mittaus- ja äänityslaitteet tuovat lisäjännitystä.

Yli sadan vuoden takaisia suomenkielisiä sanomalehtiä selatessa ei voi olla huomaamatta Maaseudulta tai Kotimaasta -otsikon alla julkaistuja kirjoituksia yksittäisten paikkakuntien elämästä ja tapahtumista. Nämä paikalliskirjeet ovat herkullinen lähdeaineisto niin paikallishistoriasta kuin laajemmin 1800–1900-luvun vaihteen yhteiskunnallisesta muutoksesta kiinnostuneille, mutta tähän asti tietyn alueen tai paikkakunnan kirjeiden löytäminen on ollut pitkälti sattuman kauppaa tai kovan selaamisen takana. Torstaina 9. helmikuuta 2023 julkaistu Kansalliskirjaston digitaalisiin aineistoihin sisältyvä Translocalis-tietokanta tarjoaa paikalliskirjeiden käyttöön ja tutkimukseen uusia mahdollisuuksia. 

Translocalis-tietokanta valmistui osana Tampereen yliopistossa vuosina 2021–2023 käynnissä ollutta Alfred Kordelinin säätiön rahoittamaa digitaalista historiaprojektia, ja on nyt avoinna kaikille käyttäjille. Tällä hetkellä tietokanta käsittää vuosina 1775–1885 julkaistut suomenkieliset sanomalehdet ja kaikkiaan yli 70 000 paikalliskirjettä. Mikäli hanke saa jatkoa, on suunnitelmissa laajentaa tietokantaa 1900-luvun alkuun. Paikalliskirjeilmiö jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin lehdet alkoivat täyttyä kasvaneella ulkomaan uutisoinnilla. Ilmiö on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Vastaavasta, valtakunnallisesti kattavasta paikalliskirjeiden lähettämisestä ei ole tietoa muualta maailmasta. 

Translocalis-hankkeen projektipäällikkö, tutkijatohtori Heikki Kokko luonnehtii paikalliskirjeiden kirjoittamista ”1800-luvun sosiaaliseksi mediaksi”. Sanomalehti Suomettaren toimitukseen alkoi 1850-luvun alkuvuosina tulvia kirjeitä eri puolilta maata sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät olleet lehden kirjeenvaihtajaverkostossa. Elettiin kiristyneen sensuurin aikaa, mutta paikalliskirjeisiin sensuurin ankara koura ei juurikaan ulottunut. Niitä pidettiin harmittomina, lähinnä paikkakuntien taloudellista toimintaa vilkastuttavina kirjoituksina, vaikka todellisuudessa paikalliskirjeiden kautta saatettiin nimimerkin varjossa kritisoida paikallisia vallanpitäjiä ja ottaa kantaa meneillään olleeseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. 

Paikalliskirjekulttuuri olikin varhaista kansalaisyhteiskuntatoimintaa. Varsinainen aluelehdistö syntyi Suomessa vasta 1870-luvulla, joten paikalliskirjeilmiöstä tuli heti valtakunnallinen ja se levisi Suomettaren lisäksi myös muihin sanomalehtiin. Pappien, lukkareiden, opettajien, kirjailijoiden ja oppineiden talonpoikien ohella paikalliskirjeitä kirjoittivat myös itseoppineet torpparit, työläiset ja palkolliset. On laskettu, että vuonna 1860 noin 10 % yli 15-vuotiaista suomalaisista luki sanomalehtiä, joten paikalliskirjeiden lukijakunta ei ollut vähäinen. Paikalliskirjeiden kirjoittaminen antoi alemmille kansanryhmille väylän ilmaista itseään julkisessa keskustelussa. 

Paikalliskirjeissä kirjoitettiin hyvin arkisista asioista, kuten säästä, vuodentulosta, terveystilanteesta ja tiehankkeista. Tärkeää oli kuvata, miten kotipitäjässä otettiin askeleita kohti modernia kehitystä ja sivistystä, mutta tuoda esiin myös epäkohtia. Kiinnostavaa on, että paikalliskirjeitä kirjoitettiin eniten Keski-Suomesta, Pohjois-Pohjanmaalta, Kainuusta, Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Itse asiassa Tohmajärvi, Nurmes ja Ilomantsi olivat koko maan huomioiden eniten paikalliskirjeitä lähettäneiden maaseutupitäjien joukossa. Heikki Kokon mukaan kirjeiden lähettäminen oli riippuvainen siitä, että paikkakunnalla sattui olemaan aktiivisia kirjallisesti suuntautuneita toimijoita. Se, miksi paikalliskirjeilmiö painottui juuri sisä-Suomeen, on yksi tulevaisuuden tutkimuskysymyksistä. 
​

​Suomettaressa julkaistiin 22.6.1860 Tohmajärveltä lähetetty kirje, joka kuvasi kansakouluaatteen juurtumista paikkakunnalle. Pyhäkouluja oli perustettu useisiin kyliin, ja kiinnostus lukutaidon edistämistä kohtaan oli kasvussa. Edelleen isännät kuitenkin katsoivat koulun tulevan seurakunnalle liian kalliiksi. ”Hra tohtori Andelin [Tohmajärven kirkkoherra ja tuleva valtiopäivämies Erik Johan Andelin, 1804–1893] piti wiime syksynä kokouksen, jossa pani kysymykseen: eikö pitäjän miehet ostaisi käräjä-kartanon, joka tuli poismyötäwäksi, kansa-kouluksi? Waan ei ollut kuin pari miestä jotka siihen suostuiwat, ja sen tähden ei tullut siitä mitään tolkkua.” Kuvassa näkymä Kemielle, Tohmajärven keskuskylälle, jossa pitäjän ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1876. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kokoelma. 
​

​”Tärkein kuuluminen täältä on nälkä”, aloittaa nimimerkki H. H–n. Nurmeksessa 30.12.1856 päivätyn kirjeensä (Kuopion Sanomat 10.1.1857). Iso osa paikalliskirjeistä kirjoitettiin nimimerkin suojissa, ja usein kirjoittajan henkilöllisyys jääkin arvailujen varaan. Tässä tapauksessa nimimerkki on kuitenkin helppo tunnistaa Nurmeksen pitkäaikaiseksi kanttoriksi Heikki Hannikaiseksi (1816–1878), joka toimi myös valtiopäivämiehenä ja oli yksi tärkeimpiä lukutaidon ja kansakouluaatteen levittäjiä paikkakunnalla. Kuvassa lukkari Hannikaisen aikainen Nurmeksen kirkko, joka paloi vuonna 1891. Kuva: Nurmeksen museo. 
​

Heikki Hannikaisen Kuopion Sanomissa 10.1.1857 julkaistu kirjoitus kokonaisuudessaan

​
Tietokanta ja sen käyttöohjeet löytyvät täältä: 
https://digi.kansalliskirjasto.fi/collections?id=742

Lisää tietoa Translocalis-hankkeesta: 
https://projects.tuni.fi/translocalis/

Lähteet: 
Kokko, Heikki 2022. Kotomaamme koko kuva? Lehdistön lukijakirjekulttuuri 1800-luvun puolivälissä. Esitelmä Postimuseo Vapriikissa 13.5.2022. 

Kokko, Heikki 2022. Lehdistön paikallislukijakirjekulttuurin kokemuksia tallentava Translocalis-tietokanta. Esitelmä 1800-luvun tutkimuksen päivillä Tampereella 9.6.2022. 
​
Stark, Laura 2013. Itseilmaisun into ja lehdistön portinvartijat. Teoksessa Leena Laitinen & Kati Mikkola, Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki. 

Suomessa tehtävän Venäjä- ja rajatutkimuksen identiteetti on helmikuun 2022 jälkeen ollut koetuksella. Viralliset yliopistotason yhteydet venäläisiin tutkijoihin ja yliopistoihin on katkaistu, ja arkisto- ja kenttätyö Venäjällä on vaikeutunut tai muuttunut mahdottomaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjään liittyvä tutkimus olisi menettänyt merkityksensä. Venäjä on ja pysyy naapurinamme, lähteitä ja näkökulmia vain joudutaan miettimään uudelleen. Voidaan jopa ajatella, että rajan ja Venäjän tutkimus on nyt entistä tärkeämpää muuttuvassa ja monimutkaistuvassa geopoliittisessa tilanteessa.
 
Raja on aina määritellyt elämänmenoa myös Pohjois-Karjalassa. Siksipä Karjalan tutkimuslaitoksella ryhdyttiin jo vuosia sitten pohtimaan, että olisi korkea aika koota talteen eri alojen ihmisten kokemuksia Venäjän Karjalaan suuntautuneesta rajat ylittävästä yhteistyöstä. Idea jalostui tutkimushankkeeksi, jolle Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö myönsi rahoituksen viikkoa ennen Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen alkamista. Tutkimuksen konteksti muuttui kertaheitolla, mutta aihe tuntui ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Mikä merkitys rajat ylittävällä yhteistyöllä on ollut Pohjois-Karjalan maakunnalle ja mitä siitä ajatellaan nyt, kun yhteistyöhankkeet ovat (ainakin) toistaiseksi jäissä?
 
Toimijoiden Karjalat – 30 vuotta rajat ylittävää yhteistyötä Pohjois-Karjalassa -tutkimushankkeessa on mukana kuusi tutkijaa Karjalan tutkimuslaitokselta. Hankkeen vetäjänä toimii Joni Virkkunen ja apurahatutkijana Jukka Kokkonen. Muita tutkijoita ovat Ismo Björn, Alina Kuusisto, Minna Piipponen ja Pirjo Pöllänen. Hankkeella on kolme keskeistä tavoitetta: 1) tallentaa Karjala-yhteistyöhön liittyvää muistitietoa, 2) julkaista aiheeseen liittyvä tieteellisin kriteerein toteutettu, mutta suurelle yleisölle suunnattu tietokirja, 3) laatia ja julkaista tieteellisiä artikkeleita kunkin tutkijan erityiskiinnostuksen pohjalta. Haastatteluiden tekeminen käynnistyi syksyllä 2022, ja hanke jatkuu vuoteen 2025.
 
Monipuolista rajat ylittävää yhteistyötä
 
Suomen ja Karjalan välistä yhteistyötä tehtiin Neuvostoliiton aikana muun muassa kaupankäynnin, yliopistojen välisen vaihdon sekä ystävyyskaupunki ja -seuratyön muodossa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen yhteistyö sai virallisen aseman sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisenä lähialueyhteistyönä, joka jatkui virallisesti vuoteen 2012, että vuodesta 1995 lähtien EU-ohjelmien puitteissa. Rajan ylittävää yhteistyötä ovat ministeriö- ja EU-tasoisen rahoituksen ulkopuolella tehneet myös lukuisat järjestöt, organisaatiot ja yritykset. Yhteistyön kenttä on ollut monipuolinen. Alkuvaiheen avustusluonteisesta toiminnasta siirryttiin vähitellen kumppanuuspohjaiseen, molempia osapuolia hyödyttävään kanssakäymiseen, jonka keskeisiä painopisteitä ovat olleet esimerkiksi koulutus, kulttuuri, ympäristö, liikenne, maatalous ja sosiaali- ja terveydenhuolto, matkailu sekä yritystoiminta.
 
Ruohonjuuritasolta katsottuna yhteistyö on ennen kaikkea ammatillisten tai henkilökohtaisten motiivien siivittämää arjen vuorovaikutusta – uteliaisuutta ja kiinnostusta tehdä ja toimia yli rajan, joka vuosikymmeniä oli lähes kokonaan suljettu. Ylätasolta katsottuna lähialue- ja raja-alueyhteistyön voi nähdä Suomen ja EU:n Venäjä-poliittisena strategiana tai Suomen pyrkimyksenä profiloitua unionissa itärajan erityisosaajana. Kyse on ollut myös kansallisesta aluepolitiikasta. Pohjois-Karjalassa itärajan avautuminen ja Niiralan raja-aseman perustaminen vuonna 1992 nähtiin loistavina mahdollisuuksina vahvistaa alueen talouselämää ja läänin statusta. Venäjä on Pohjois-Karjalassa kuten koko Suomessa nähty taloudellisen kasvun potentiaalisena toimintakenttänä, ja esimerkiksi metsäsektorilla Venäjälle suuntautunut toiminta on ollut keskeisessä asemassa. Optimistiset ja osin ylimitoitetutkin odotukset törmäsivät pian käytännön realiteetteihin, mutta silti ei ole liioiteltua sanoa, että rajan ylittävä yhteistyö on viimeisen 30 vuoden aikana ollut keskeinen maakunnallista identiteettiä ja kansainvälistymistä määritellyt tekijä.
 
Eräs kiinnostava näkökulma raja-alueyhteistyössä on alue- ja ulkopolitiikan limittyminen toisiinsa. Suomen ja Venäjän välinen lähialueyhteistyösopimus neuvoteltiin syksyllä 1991, jolloin Neuvostoliitto oli hajoamassa ja Venäjä nousemassa sen seuraajavaltioksi. Maiden välinen sopimus kahdenkeskisestä yhteistyöstä allekirjoitettiin Helsingissä 10. päivä tammikuuta 1992 samassa tilaisuudessa, jossa Suomen ja Venäjän hallitukset vahvistivat YYA-sopimuksen lakanneen olemasta voimassa. Itänaapurin mullistukset edellyttivät Suomelta ulkopoliittista uudelleenarviointia, ja lähialueyhteistyön virallistaminen ja laajentaminen oli yksi sen keskeisiä osa-alueita. Suomen ja Venäjän lähialueilla tehtävän yhteistyön uskottiin madaltavan maiden välistä elintasokuilua ja edistävän talouden ja demokratian kehitystä Venäjällä, mikä Suomen kannalta oli ennen paitsi taloudellinen myös turvallisuuspoliittinen kysymys.
 
Samaan aikaan Suomessa kurkotettiin Euroopan Unionin ytimeen. Suomen EU-visionääri, pääministeri Paavo Lipponen muotoili lähialueyhteistyön merkitystä eduskunnalle vuonna 1995: ”Lähialueyhteistyö on ikään kuin seuraava rintama, seuraava suuri projekti, Suomelle. Suomesta on tehtävä uuden eurooppalaisen kasvualueen kehittämiskeskus tässä meidän ympäristössämme”. Lipposen näkemykset heijastivat vallalla ollutta ajatusta alueiden Euroopasta, jossa kansallisvaltioiden rajat menettäisivät vähitellen merkitystään ja yhteistyö noudattelisi ennemmin toiminnallisia ja kulttuurisia kuin valtiollisia rajoja. Itä-Suomessa alueiden Eurooppa sai institutionaaliset puitteet vuonna 2000, jolloin Kainuun, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien sekä Karjalan tasavallan muodostama Euregio Karelia yhteistyöalue perustettiin. Euregio Karelia oli ensimmäinen Euroopan Unionin ja Venäjän maarajalle perustettu Euregio-alue.
 
Lähi- ja raja-alueyhteistyötä voisikin luonnehtia alueiden ulkopolitiikaksi. Jo lähialueyhteistyösopimus antoi sopimuksentekovaltaa alueellisille ja paikallisille viranomaisille eli lääninhallituksille, valtion piirihallintoviranomaisille sekä kunnille ja kuntainliitoille. EU-kaudella maakuntaliittojen rooli muodostui tässä suhteessa keskeiseksi. Eikä kyse ollut vain ylhäältä käsin ohjatuista toimintamalleista, vaan taustalla oli alueiden omaehtoista aktiivisuutta. Pohjois-Karjalassa niin kunnat, yliopisto kuin lääninhallitus virittelivät omia hankkeitaan rajan takaiseen Karjalaan jo ennen virallisen lähialueyhteistyön alkamista. Näitä koordinoimaan Pohjois-Karjalan ja Kainuun seutukaavaliitot sekä venäläinen osapuoli perustivat vuodenvaihteessa 1989–1990 Itä-Suomen ja Karjalan tasavallan välisen neuvottelukunnan, jonka työtä luonnehti keskusteluyhteyksien avaaminen ja molemminpuolinen tutustuminen. Alkuvaiheen yksittäisistä henkilöistä etenkin maaherra Esa Timosen rooli yhteistyösuhteiden solmimisessa Karjalan tasavaltaan vaikuttaa olleen keskeinen.
 
Tutkimusaineistona haastattelut – lisää haastateltavia haetaan

Tähän mennessä kootusta haastatteluaineistosta nousee esiin monia mielenkiintoisia näkökulmia Pohjois-Karjalasta Venäjän Karjalaan suuntautuneen yhteistyön alkuvaiheisiin. Keskeisenä motivaattorina yhteistyölle oli esimerkiksi yksittäisten ihmisten kiinnostus Venäjää ja Venäjän Karjalaa kohtaan. Monet haastatellut informantit tuovat myös esille venäjän kielen taidon merkityksen suhteiden luomisessa ja yhteistyön käynnistymisessä. Venäjää osaavat toimijat, jotka ymmärsivät venäläisen yhteiskunnan ja kulttuurin koodistoja, olivat kultakimpaleita organisaatioilleen, samoin tulkit, jotka hallitsivat paikallisen kielen ja kulttuurin sekä tunsivat niin hankkeisiin liittyvän ammattisanaston kuin yhteistyöhön kykeneviä ihmisiä Venäjän puolella. Haastattelut myös piirtävät kuvaa Karjala-yhteistyöstä oppimiskokemuksena, jossa toiminnalla on ollut iso merkitys niin informanttien omassa kuin heidän edustamiensa organisaatioiden kansainvälistymisessä, oman työn kehittämisessä ja uusien toimintamallien omaksumisessa.
 
Tutkimushankkeen haastattelut antavat äänen Karjala-yhteistyössä eri tasoilla mukana olleille toimijoille ja heidän konkreettisille ja arkisille kokemuksilleen ja näkemyksilleen yhteistyön tavoitteista, haasteista ja onnistumisista. Hankkeessa ollaan kiinnostuneita niin organisaatiotason yhteistyöstä kuin yhteistyötä tehneiden ihmisten käytännönläheisistä muistoista, siitä mitä yhteistyö ruohonjuuritasolla vaati, millaisia vaikeuksia ja etuja yhteistyö toi mukanaan sekä millaisia sattumuksia ja tarinoita yhteistyön tekemiseen on vuosien varrella liittynyt.
 
Haastattelut jatkuvat vuonna 2023. Mikäli olet kiinnostunut tulemaan haastateltavaksi tai haluat ehdottaa haastateltavia, olethan yhteydessä: alina.kuusisto@uef.fi.
 
 
Toimijoiden Karjalat: 30 vuotta rajat ylittävää vuorovaikutusta Pohjois-Karjalassa - UEFConnect
 

Myös musiikki vauhditti lähialueyhteistyötä. Joensuun laulujuhlien konsertti Sortavalan laulujuhlien yhteydessä Vakkosalmen puistossa kesällä 1990. Kuva: Pohjois-Karjalan museo, kuvaaja Kimmo Kirves.

Kuuntelin maanantaiaamuna 19.12. radion asiaohjelmaa. Aiheena oli Suomen osallistuminen Afganistanin operaatioon ja operaation kokonaisvaltainen epäonnistuminen. Teema oli nostettu esiin Ulkopoliittisen instituutin samana aamuna julkaiseman raportin vuoksi. Radio-ohjelmassa todettiin, että yksi syy operaation kokemiin hankaluuksiin oli riittämätön ymmärrys Afganistanin kulttuurista, hallinnosta, hajanaisuudesta ja olosuhteista ylipäätään. Tosin sanoen, ei ymmärretty maan historiaa eikä nykyisyyttä. Suljettuani radion päätin kirjoittaa muutaman sanan aiheeseen liittyen.
Kuluvana vuonna Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut historian hyvin näkyväksi osaksi tapahtumien ja motiivien ymmärtämistä ja selittämistä. On myös pantu merkille, kuinka räikeästi historiaa voi poliittisin päämäärin vääristellä, esittää valikoiden ja jopa täysin harhaisesti. Jos jotakin positiivista asiassa hakee, niin se on historian- ja muiden tutkijoiden kasvanut asema osana yhteiskunnallista keskustelua. Onpa erästä näkyvän aseman saanutta tutkijaa povattu presidenttiehdokkaaksikin. 

Historia ei ole loppunut, toisin kuin Francis Fukuyama 1990-luvun alun tunnelmissa julisti. Viime vuodet olemme saaneet todistaa ideologisten kamppailujen nousua niin meillä kuin muualla. Liberaali demokratia on saanut vastaansa vaihtoehtoja, jotka pahimmillaan ovat kuin kauhukertomuksesta. Ukrainan sota on raadollisin ja konkreettisin esimerkki tästä. Maailmalla kamppailua käydään monilla tahoilla: ympäristöasioista, liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä, demokratian ja autoritäärisyyden välillä ja niin edelleen. Pessimistisimmät pelkäävät USA:n ajautuvan sisällissotaan maata repivän kyynisen identiteettipolitiikan johdosta.
​
Vuoden aikana on allekirjoittaneelle herännyt useaan otteeseen ajatuksia historian ja historiantutkijoiden asemasta yhteiskunnassa. Historialla on merkitystä, yksittäisten kansalaisten tasolta aina yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen tasoon saakka. Tutkijoiden tärkeänä tehtävänä on välittää riippumatonta ja koeteltua tulkintaa siitä mitä, miksi ja kenen toimesta milloinkin on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa. Yksilöllä ja yhteisöillä on vastuu käyttää tuota tietoa vastuullisesti, ei lokeroinnin, alistamisen tai yksisilmäisen eduntavoittelun välineenä. Yhteiskunnan instituutioilla on vastuunsa siitä, että tutkittu tieto pääsee käyttöön siellä missä sitä tarvitaan. Ettei kävisi niin kuten vaikkapa Afganistanissa kävi. Sillä useinkaan ei ole kyse siitä, etteikö tutkimusta ja tietoa olisi tarjolla, vaan siitä, että se syystä tai toisesta omaksutaan puolivillaisesti tai pahimmassa tapauksessa ohitetaan kokonaan.
​

Lopullista, aukotonta ja kaiken kattavaa historian tulkintaa tutkijoilla ei ole tarjottavanaan, vaikka sellaista yleisö aika ajoin tuntuu kaipaavan. Eikä tarvitsekaan, sillä sellaiseen menneisyyteen kurkottamiseen eivät tutkimuksen menetelmät ja ihmisen kyvyt riitä. Lopullista totuutta ja historian tulkintaa tarjoavat lähinnä pahaa tarkoittavat propagandakoneistot ja poliittiset äänitorvet. Yksinkertaiset, yksinkertaistavat ja mustavalkoiset selitykset ovat houkuttelevia, ja niitä on helppo levittää. Tämä on haaste kaikelle tutkitulle tiedolle, historian tutkimus mukaan luettuna. Vaikka kilpailu populistisen propagandan ja muun vastaavan puheen kanssa on välillä turhauttavaa, täytyy tutkijoiden jaksaa pitää päänsä kylmänä. Ei nimittäin ole näköpiirissä, että yhteiskunnallinen keskustelu eri asioiden tiimoilta olisi rauhoittumassa, päinvastoin.
​
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys pyrkii omalta osaltaan edistämään historiaharrastusta, rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua sekä tutkitun tiedon tuottamista ja esille pääsyä. Tässä mielessä vuosi 2022 oli onnistunut.  Vuosikirjamme Baarikierros sai mainion vastaanoton ja oli yleiselläkin tasolla onnistunut avaus ravintolakulttuurin tutkimuksen saralla. Montaa samankaltaista teosta ei aikaisemmin ole julkaistu. Vaikka se ei varsinaista historiantutkimusta olekaan, niin yhdistyksen julkaisema Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen teos Itä on itä oli merkittävä ulostulo. Kyseessä oli ensimmäinen varsinaisesti Itä-Suomeen kohdistuva ja Itäsuomen käsitettä problematisoiva tietokirja. Teos on saanut paljon huomiota ja positiivista palautetta. Julkaisujen ohella järjestimme totuttuun tapaan itse ja olimme tukemassa muiden järjestämiä esitelmätilaisuuksia. 

Tutkiessani käsityksiä Suomen suuriruhtinaskunnasta ja Karjalasta Ruotsin säätyvaltiopäivillä 1700-luvulla, olen pohdiskellut, minkälaista mahtoi olla matkustaa Ruotsin itäiseltä rajaseudulta pääkaupunkiin ja elää ja toimia valtiopäivillä. Onneksi matkoista löytyy sekä lähteitä että tutkittua tietoa. Valtiopäiväasiakirjojen lisäksi tiedonmurusia on löytynyt ruotsalaisista sanomalehdistä. Tässä kirjoituksessa tukeudun myös erityisesti muutamaan tärkeään tutkimukseen. Karin Sennefeltin (2015) kirja Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm käsittelee Tukholmaa valtiopäivien aikana. Michael F. Metcalfin (1987) osuus teoksessa The Riksdag: A History of the Swedish Parliament kuvaa valtiopäivien toimintaa 1700-luvulla. Toivo J. Palokosken (1980), Veijo Saloheimon (1980) ja Jukka Kokkosen (2010) tutkimukset sekä Lauri Lehikoisen (2011) pro gradu -tutkielma johdattavat omilta osiltaan valtiopäivämiesten elämään ja edesottamuksiin. 
 
Valtiopäivät Ruotsissa vapaudenajalla
​
Nykyisen Pohjois-Karjalan asema Ruotsin valtakunnassa muuttui vuonna 1723. Entistä voittomaata ryhdyttiin integroimaan kiinteäksi osaksi valtakuntaa, joka tarkoitti myös sitä, että Ruotsin Karjalasta kutsuttiin ensimmäistä kertaa edustaja valtiopäiville. Ruotsissa oli joitakin vuosia aikaisemmin alkanut niin kutsuttu vapaudenaika (1719–1772), jolloin valta keskittyi kuninkaalta valtaneuvostolle ja säätyvaltiopäiville. Suurin osa väestöstä jäi edelleen säätyedustuksen ulkopuolelle. Naiset, tilattomat, kartanoiden talonpojat ja ortodoksit olivat valtiopäiväsäätyjen ulkopuolella ja saattoivat vaikuttaa vain välillisesti ja epävirallisin keinoin. 
​

Neljän säädyn – aateliston, porvariston, papiston ja talonpoikien – edustajat kohtasivat valtiopäivillä Tukholmassa vähintään kolmen vuoden välein ja vähintään kolmen kuukauden ajan. Vapaudenajalla valtiopäivät kestivät pisimmillään lähes kaksi vuotta. 
Valtiopäivien suurin ja vaikutusvaltaisin sääty oli aatelisto, jonka edustus koostui periaatteessa yli tuhannesta aatelissuvun päämiehestä. Valtiopäiviin osallistuneiden määrä vaihteli. Porvaristo valikoi edustajansa kaupungeissa toimitettavilla vaaleilla. Tukholmasta valittiin kymmenen edustajaa, Turusta ja muista alueellisesti merkittävistä kaupungeista kolme ja kustakin pikkukaupungista yksi. Piispat ja alueellisesti valitut papit edustivat papistoa, joka oli säädyistä vähäväkisin.

Talonpojat valitsivat edustajansa kihlakunnittain vaalilla, ja edustettavan alueen asukkaat kustansivat matkan yhdessä. Säästösyistä saatettiin valita useamman kihlakunnan yhteinen edustaja, joskus ei lähetetty ketään. Ei kuitenkaan ollut myöskään epätavallista, että karjalaisia edustajia saapui Tukholmaan enemmän kuin heitä oli kutsuttu.
​
Ensimmäiset ruotsinkarjalaiset edustajat lähtivät Tukholmaan vasta 1738, mutta heitä lähti yhden sallitun edustajan sijaan kaksi. Liperiläiset halusivat lähettää oman edustajansa Matts (Matti) Härkäsen ajamaan pitäjäläisten etua, kun Staffan (Tahvo) Partanen Pielisjärveltä edusti muuta Karjalaa. Ruotsinkarjalaiset osallistuivat vapaudenajalla 10 valtiopäiville, joille osallistui yhteensä 12 edustajaa, jotka olivat kotoisin Liperistä, Kontiolahdelta, Pielisjärveltä, Nurmeksesta, Kesälahdelta, Kiteeltä ja Tohmajärveltä. 
​

Kohti Tukholmaa

Tavallisesti kutsu saapui 3–6 kuukautta ennen valtiopäivien alkua, jonka jälkeen oli ryhdyttävä matkavalmisteluihin. Matkaan oli varattava aikaa. Ensimmäiselle valtiopäivämatkalleen lähtiessään Staffan Partasen valtakirja allekirjoitettiin 23.4.1738, ja hän oli Tukholmassa valtiopäivien avajaisissa 13.5.

Ruotsinkarjalaisten matka Tukholmaan koettiin hankalaksi. Erityisesti Hattujen sodan (1741–1743) rajamuutosten jälkeen Ruotsin Karjala jäi ikään kuin pussin perälle, kun valtakunnanraja katkaisi parhaat vesireitit. Tieverkoston kehittämisen tarve ymmärrettiin, mutta se eteni hitaasti. Valtiopäivien aloitus vaihteli, mutta ajoittui useimmiten sulan aikaan. Vapaudenaikana vain kolmet valtiopäivät avattiin talvikuukausina. 
​
Liikkuminen maantietä oli Pohjois-Karjalassa tehtävä mieluusti talvella parhaiden rekikelien aikaan, joskin ilman kuormaa matkustavan taival oli rahdinajoa helpompi. Liperistä pääsi Vihtarin ja Rantasalmen kautta Mikkeliin, josta saattoi jatkaa Mäntyharjun ja Heinolan kautta kohti rannikkoa. Kuitenkin Pohjanlahden ylitys jään yli oli huomattavan vaarallinen talvella. Ihanteellisin purjehduskausi taas oli toukokuusta marraskuuhun, jolloin matka Karjalasta rannikolle oli vaivalloinen. Tukholmaan matkustettiinkin myös kiertämällä Pohjanlahden ympäri tai Oulusta laivalla.

Matkustaessaan valtakunnan sisällä oli edustajien kannettava mukanaan maaherran myöntämää passia ja saavuttava kaupunkiin tullin kautta. Matkustavaisten oli ilmoitettava viranomaisille matkansa tarkoitus ja majapaikkansa sekä osoitettava hyvää käytöstä ja riittävää terveydentilaa. Tohmajärveläinen Johan (Juho) Partanen pidätettiin päiväksi Södermalmin Skanstulliin hänen loukattuaan tullimiestä.

Valtiopäivillä
​
Valtiopäivät alkoivat edustajien valtakirjojen tarkastamisella sekä hyväksymisellä säädyn edustajaksi. Sitten suoritettiin vaalit puhemiehiksi ja valiokuntiin, jonka jälkeen kokoonnuttiin valtionsaliin avajaisiin.

Ohjelma oli tiukka ja täytti päivän lähes kokonaan. Säädyt järjestivät täysistuntojaan useita kertoja viikossa, jonka lisäksi erilaisilla valiokunnilla ja deputaatioilla oli omat istuntonsa. Aateliset kokoontuivat ritarihuoneella, porvaristo raatihuoneella Bonden palatsissa ja papisto Tukholman konsistorin tiloissa Suurkirkossa. Talonpojat joutuivat ahtautumaan jos minkälaisiin väliaikaistiloihin, kunnes vakituinen kokoustila löytyi 1750-luvulla Bonden palatsin uudesta siivestä. Valtiopäiväkokoukset olivat periaatteessa salaisia, mutta kokoustilojen liepeillä maleksineet kuulivat monia kiinnostavia keskusteluja portaikoissa, eteisessä tai avoimesta ikkunasta.

Valtiopäivät eivät olleet aina sopuisia. Säätyrajojen lisäksi edustajia erottivat hattujen ja myssyjen väliset puoluepoliittiset raja-aidat, jotka tosin olivat hyvinkin liukuvia. Talonpojat käyttivät istunnoissaan huutoäänestystä, ja joskus keskustelu äityi huutamiseksi. Tunteiden kiihdyttyä veisattiin virsiä joukon rauhoittamiseksi. Vuonna 1755 talonpojat riitelivät olan takaa salissa keskustellessaan kuninkaanvallan uudelleenvahvistamisaikeista. Edustajat huusivat, paukuttivat kepeillään lattiaa, sättivät toisiaan, puhemiestään ja sihteeriä voimasanoin ja uhkasivat vuoroin itse poistua, vuoroin heittää puhemies salista. Puhemies Olof Håkansson pahoinpideltiin, minkä jälkeen veisattiin.

Suomenkielisille talonpoikaisedustajille oli tärkeää, että Suomeen saataisiin kieltä osaavaa virkamiehistöä ja he saisivat valtiopäivillä tulkkausapua voidakseen osallistua päätöksentekoon. Nurmeslainen Thomas Kuittinen piti kesällä 1771 suomenkielisen puheen säädylleen, vaikka tuskin oli täysin osaamaton ruotsin kielessä. Kuittinen oli aikaansaava ja osaava edustaja, jolla oli verkostoja ja kykyä osallistua aktiivisesti valtiopäivätoimintaan ja valiokuntiin kolmilla valtiopäivillä.

Valtiopäiviltä lähtiessään edustajalle annettiin todistus toiminnastaan edustettavien hyväksi ja heidän tuli kertoa tästä kotona myös suullisesti.
 
Majoittuminen 

Tukholma oli 46 000–60 000 asukkaan kaupunki, ja valtiopäivät keräsivät määräajaksi pääkaupunkiin vähintään tuhat asukasta lisää. Edustajien vanavedessä kaupunkiin virtasi seurueita, politiikasta kiinnostuneita, siihen vaikuttamaan pyrkiviä sekä lisäansioita hakevia ihmisiä.

Edustajat elivät valtiopäivilläkin säätynsä ja varallisuutensa mukaista elämää. Ihanteellista oli löytää majapaikka läheltä tapahtumapaikkoja Vanhastakaupungista (Staden), Norrmalmilta, Kungsholmenilta tai Södermalmin pohjoisosista. Esimerkiksi Pielisjärven kirkkoherra Jacob Stenius vanhempi majoittui saapuessaan valtiopäiville 1760 Appelbergsgatanilla melko lähellä Hötorgetia.
​
Sanomalehdissä haettiin ja tarjottiin asuntoja. Säätyläisten toiveita saattoivat olla lämpimät ja valoisat huoneet, aamukahvit sekä petivaatteet. Kahvi oli useaan otteeseen 1700-luvun jälkipuolella tuonti- ja valmistuskiellossa Ruotsissa, mikä teki siitä vain halutumpaa. Hyviltä asuinalueilta löytyi myös vaatimattomia majapaikkoja viikkovuokralla. 
​

Kaupungilla

Lukumääräisesti pienimmän säädyn, papiston, edustajat osallistuivat istuntoihin tunnollisimmin. Osallistumisinto aateliston istuntoihin oli vaihtelevaa. Vain jokunen kymmentä aatelista kävi lähes kaikissa istunnoissa, mutta sääty teki politiikkaansa myös muilla areenoilla. Myös talonpoikaistosta tunnettiin edustajia, joita saattoi tavata kaupungilla, mutta tuskin koskaan istunnossa.

Juhlat ja vierailut yksityiskodeissa olivat tärkeä ajanviete. Yksityisten tilojen lisäksi ihmiset tapasivat ulkona toreilla ja puistoissa, joissa käytiin neuvotteluja, väittelyjä ja tappelujakin. Kaupunkitilan jakaminen eri säätyjen edustajien kesken saattoi aiheuttaa kitkaa. Ulkotilat olivat oiva paikka myös muulle väestölle lähestyä edustajia pyyntöineen tai valituksineen. Erityisesti nuoret viettivät aikaa kaupungilla. 
​
Riddarhustorgetin laidalla ja läheisyydessä oli puoteja, kirjapainoja, viinikellareita, klubeja ja kahviloita. Niissä saattoi näyttäytyä, verkostoitua ja kerätä kannatusta aloitteilleen. Joku saattoi innostua pitämään puheita, toiset tyytyivät utelemaan uusimpia uutisia ja tarkkailemaan muita. Joskus edustajien erimielisyydet levisivät salin ulkopuolelle. Valtiopäivien lopulla 1747 Staffan Partanen aiheutti pahennusta krouvissa leuhkimalla itse kuninkaan palkinneen hänet uskollisuudestaan ja rehellisyydestään valkoisella kepinnauhalla. Itsekehu synnytti mekkalan, jota selviteltiin myöhemmin istunnossa.
​

Politiikkaa ei pidetty naisille sopivana, mutta sukupuolihistorian tutkijat ovat havainneet, että naisilla oli vaikutuskeinoja ja -mahdollisuuksia. Emännät, vaimot ja sukulaiset jakoivat edustajien jokapäiväistä elämää ja osallistuivat tapaamisiin, mutta näistä kohtaamisista on jäänyt vain vähän suoria lähteitä jälkipolville. 

Kirjoittaja toimii tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Grand Duchy of Finland as Political Space, jossa keskitytään Suomen suuriruhtinaskunnan muuttuviin ja moniulotteisiin merkityksiin käsitehistoriallisista lähtökohdista käsin. 
https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/grand-duchy-of-finland-as-political-space-suomen-suuriruhtinaskunta-poliittisena-tilana/

Lähteitä
Valtiopäiväasiakirjat 1719–1772. Kungliga Biblioteket. https://riksdagstryck.kb.se/standsriksdagen.html. 

Ruotsalaisten sanomalehtien arkisto, Svenska dagstidningar. Kungliga biblioteket. https://tidningar.kb.se/. 

Tukholman kaupungin historialliset kartat, palvelussa karttoja eri vuosisadoilta. https://stockholmskallan.stockholm.se/sok/?map=true
 
Kirjallisuutta
Kokkonen, Jukka 2010. Valtiopäivämiehen nousu ja tuho – Tahvo Partanen Pielisjärveltä. Teoksessa Ismo Björn (toim.) Viekin mummo ja Mannerheim: kirjoituksia henkilöhistoriasta. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 14. 

Kuusisto, Alina & Merovuo, Jenni 2021. ”Suomeen kuuluu Karjalakin” – Maakunnan käsitteellinen rakentuminen 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Faravid. https://faravid.journal.fi/article/view/110863. 

Lehikoinen, Lauri 2011. Harmaanutut Tukholmassa. Talonpoikaissäädyn suhtautuminen aatelistoon ja kuninkaanvaltaan säätyjen ajan valtiopäivillä 1720–1772. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto. https://erepo.uef.fi/handle/123456789/10076. 

Metcalf, Michael F. 1987. Parliamentary Sovereignty and Royal Reaction, 1719–1809. Teoksessa Michael F. Metcalf et al. (Ed.) The Swedish Riksdag: A History of the Swedish Parliament. [Riksdagen genom tiderna. English]. St. Martin’s Press, New York. 109–164. 

Nenonen, Marko & Toivo, Raisa 1996. 1550–1809. Teoksessa Matti Turunen (toim.) Tienraivausta Pohjois-Karjalassa1550–1990. Tiemuseon julkaisuja 14. Tielaitos. 
Paloposki, Toivo J. 1961. Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustus vapaudenajalla. Historiallisia tutkimuksia 57. SHS.

Saloheimo, Veijo 1980. Pohjois-Karjalan historia III. 1722–1809. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. 

Savolainen, Panu 2021. Matkaopas 1700-luvun Turkuun. Sammakko. 
​
Sennefelt, Karin 2015. Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm. Stockholmia Förlag. 

Elokuun ensimmäisenä päivänä 2008 hyppäsin bussista Petroskoin rautatieaseman kupeessa pari matkalaukkua mukanani. Pienoisbussi, kapea ja ahdas, oli lähtenyt Helsingin rautatieaseman takaa viisi tuntia aiemmin. Jalat puuduksissa hain katseellani Raisaa, tulevaa vuokraemäntääni. Olimme viestitelleet sähköpostin kautta ja sopineet, että vuokraan hänen asuntonsa tulevaksi viideksi kuukaudeksi jouluun saakka. Ja siinä hän olikin, kolmekymppinen hymyilevä nainen, joka puhui vain venäjää. Hyvin alkeellisella venäjälläni pääsimme kuitenkin väliaikaiskotiini Golikovkaan, Lohijoen toiselle puolelle. Talo oli uusi, maalaamattoman rappukäytävän betoni haisi vielä betonille, mutta oli siisti ja alaoven ja yksiöni ovien lukot olivat lujaa tekoa.

Koska olin paikantanut tulevan asuntoni ennen tuloani, olin innoissani: Wau! Asuin samoilla huudeilla kuin ensimmäiset amerikansuomalaiset taloudelliset pakolaiset 1930-luvulla: Siirtolaishotelli, Työ-parakit, siirtolaisruokala! Kenttämatkani suomalaisten jalanjäljille Petroskoihin oli alkanut paremmin kuin hyvin. Olin heti asian ytimessä. Yhtenä kerroksena ajallisen historian läpäisevässä tilassa. Sama paikka, eri aika; välissä vajaa 80 vuotta. Huikea tunne seisoa samassa kadunkulmassa kuin suomalaiset siirtolaisnaiset. Muistelujen mukaan he olivat haistaneet läheisten tehtaiden savut ja puutalojen pihojen käymälät. Minä aistin siistiytyneen kulmakunnan.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina istuin Karjalan tiedeakatemian kellarissa laitakaupungilla ja kirjasin käsin suomalaisnaisten pienoiselämäkertoja siniseen vihkooni: kopioita ei saanut ottaa eikä kuvata aineistoa. Käsi uupui tuntien raapustamisien jälkeen, mutta tunsin vahvasti suomalaispakolaisten äänen kellarin hiljaisuudessa. Naiset kertoivat toistuvasti kahdesta asiasta: Suomesta lähdöstä ja mitä sitten tapahtui, kun itäraja oli ylitetty ja katse avautui uusille kotisijoille.

Naisten pienoiselämäkerrat olivat osa Skp:n ja etenkin Yrjö Sirolan aloittamaa muistitietokeruuta: Suomen vallankumoushistorian koostamisprojektia, joka liittyi laajempaan Neuvostoliiton kumoushistoria-hankkeeseen. Suomalaisten muistot ja kokemushistoriat koottiin 1931‒1935. Kuten ajankohdasta nähdään, elettiin muistitietokeruun viimehetkillä ennen tuhoisia vuosia, puhdistuksia, pidätyksiä, teloituksia, leirille lähettämisiä, joissa tuhoutui noin 15 000 neuvostosuomalaista.
Johtuen ajankohdasta, kukaan ei ollut hyödyntänyt löytämääni aineistoa ennen minua. Löysin vain yhdestä dokumentista merkinnän: Entinen Terijoen hallituksen opetusministeri Inkeri Lehtinen oli käynyt 1962 lukemassa äitinsä Sandra Lehtisen muistelmat. Inkeri, joka kielsi isänsä Jussi (Jeesus Kristus) Lehtisen bolsevismin kavaltajana.
​
Noina kellaripäivinäni elin uudestaan suomalaisten naisten, sekä 1918 poliittisten sotapakolaisten että 1920‒30-lukujen taloudellisten pakolaisten tuntoja ja tunteita; hätää, kuolemanpelkoa, katkeruutta, vihaa ja toivoa kaoottisen paon aikana 1918 sekä hermoja raastavien laittomien rajanylitysten paineet heidän juostessaan Venäjälle pitkin metsiä työttömyyttä, mustia listoja ja syrjäytymistä pakoon, toivo mielessään.
​

                                                                       
                                                                          ***
​
Nyt, maailman historiankirjoihin jäävänä mustana vuonna 2022, olemme joutuneet tilanteeseen, jossa Venäjän Karjala on sulkeutunut meiltä, tutkijoilta ja turisteilta. Omalta osaltani jätän haikeat hyvästit Karjalalle julkaisemalla kirjani suomalaisnaisten, ja vähän muidenkin, elämästä ja kohtalosta toivon ja tuhon vuosina 1918‒1938 Neuvosto-Venäjällä.

Selaillessani valmista kirjaani, olen hämmentynyt siitä, kuinka samanlaista puhdistuspolitiikkaa Stalin ja Putin ovat käyttäneetkään: autokratia ja totalitarismi kasvavat toisinajattelijoiden likvidoinneista, vapaan median tukahduttamisesta, ylitsepursuavasta disinformaatiosta ja pidäkkeettömästä väkivallasta, päämäärä pyhittää keinot -ajattelua propagoitiin sekä stalinistisessa mallissa että nyt.

Entä miten suhtautuivat suomalaispakolaiset, neuvostokansalaisiksi muuttuneet, vainotoimiin, kansanmurhaansa: Luulivat niitä virkamiesten virheiksi, pyysivät apua Stalinilta, mutta pidätysten ja teloitusten kasvaessa muuttuivat lopulta apaattisiksi, kyyristyivät kohtalonsa alle. Onko nyt samoin?
 
Lisälukemista: Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus 2022. Ilmestyy myös nettikirjana ja äänikirjana 12.10.2022.
​
maria.lahteenmaki@uef.fi
050-3727676

Kevään ja kesän aikana mieleeni nousi ajatus hylättyjen rakennusten valokuvaamisesta. Innostus kuvaamiseen on herännyt seuraamalla paria suomalaista YouTube kanavaa, joissa on videoita autioista rakennuksista. Joillakin videoilla aika näyttää pysähtyneen, sillä kaikki tavarat on jätetty siten kuin ne ovat talonväen asuessa olleet. Autiotalot ja niiden esineistö kuvaavat mennyttä aikaa. Taloista välittyy tunnelma, jota en oikein sanoin osaa kuvailla.
 
Harrastukseni autiotalojen valokuvaamisessa on hyvin alussa. Tänä kesänä kuvasin kolme toisistaan poikkeavaa urbaanin löytöretkeilyn kohdetta. Ne ovat punainen hirsirakennus, romahtanut rakennus luonnonsuojelualueen vieressä ja teollisuuden rakennuksen rauniot. Olen pohtinut harrastuksen jatkamista ja ainakin autioituneiden asuinrakennusten kuvaamista aktiivisemmin.

Kuva: Jenna Pitkänen

Kävin kuvaamassa ulkoapäin erään julkisella paikalla sijaitsevan hirsirakennuksen. Rakennus sijaitsee Joensuussa ja on kaupungin omistama. Kuvaamani hylätty rakennus on hyvin vaikuttavan näköinen. Rakennuksesta huokui menneisyyden ja nykyisyyden läsnäolo. Vaikka en ole nähnyt rakennusta sen ollessa käytössä, tulee siitä mieleen rakennuksen eloisa tunnelma.
 
Rakennuksen historia on mielenkiintoinen. Kuulin historiasta ystävältäni, joka oli lukenut siitä paikallishistoriaa käsittelevästä kirjasta. Talo on toiminut suojeluskunnan rakennuksena, asuinrakennuksena ja harjoittelupaikkana bändeille. Rakennuksen seinähirret ovat peräisin Pielisjoenlinnan viljalaareista. Luin kuvaamisen jälkeen lisää rakennuksen historiasta. Alue, jossa rakennus sijaitsee, oli suojeluskunnan keskusampumarata. Suojeluskunta järjesti alueella kilpailuja, leirejä ja kursseja.

Kuva: Jenna Pitkänen

Millaista autioiden rakennusten kuvaus oikeastaan on ja mitä kaikkea siinä on hyvä huomioida? Ensinnäkin kuvien ottaminen on haastavaa, jotta kuvasta saa esille omalle silmälle ja mahdollisille katsojille mielenkiintoisen tunnelmallisuuden. Kuvan rajaamisen, kuvauskulman ja -ohjelman sekä kuvaamiselle otollisen vuorokauden valitseminen on myös haastavaa. Tärkeää on myös rakennusten kuvaamiseen liittyvien hyvien käytäntöjen ja eettisten ohjeiden noudattaminen.
 
Hylättyjen rakennusten valokuvaaminen on osa urbaania löytöretkeilyä. Urbaani löytöretkeily tarkoittaa tavallisesti kaupunki ympäristöissä sijaitsevien raunioiden, autioituneiden rakennusten kuten talojen, tehtaiden, raunioiden ja kaivosten tutkimista sekä niiden kuvaamista.
 
Urbaanin löytöretkeilyn ohjeista tärkeimpänä on jättää liikkuessa mahdollisimman vähän jälkiä rakennuksiin. Rakennuksista löytyviä tavaroita ei saa siirtää tai ottaa mukaan eikä lukittuun rakennukseen saa mennä väkisin sisälle. Paikkojen hajottaminen on myös kiellettyä. Mikäli rakennuksista löytyy asukkaiden henkilökohtaisia tietoja, ei niitä saa kuvata tai kertoa eteenpäin. Jos vahingossa kuvaa henkilötietoja, voi ne jälkikäteen muokata kuvasta pois.

Kuva: Jenna Pitkänen

Liikkuminen kokonaan hylätyissä rakennuksissa on sallittua lain puitteissa. Jos rakennus on esimerkiksi asutussa pihapiirissä, ei liikkuminen ole sallittua julkirauhan vuoksi. Etenkin tällaisissa tilanteissa rakennuksen omistajaa on syytä informoida ja kysyä kuvauslupa. Myös kuvien julkaisemiseen on joissain tapauksissa hyvä kysyä lupa paikan omistajalta.
 
Kuvaajan on hyvä huomioida myös rakennusten turvallisuus, koska osa autioista rakennuksista on sellaisessa kunnossa, ettei huoneisiin tai koko rakennukseen kannata mennä sisälle.
 
Kuvaajat eivät välttämättä kerro autioitumisen syitä, vaikka he tietäisivätkin sen. Kohteiden tarkkojen sijainteja ei tavallisesti kerrota julkisesti, vaikka urbaanissa löytöretkeilyssä niitä kerrotaan toisille löytöretkeilijöille. Syynä paikan salaamiselle on juuri se, ettei paikkoja vandalisoitaisi.

Kuva: Jenna Pitkänen

En löytänyt tietoa, kuinka paljon urbaania löytöretkeilyn harrastajia on, mutta jotain pystyy päättelemään vaikkapa suomalaisten ja ulkomaisten Youtube-videoiden ja kanavien määrästä: harrastus on aika suosittu.
 
Autiotalojen ja muiden urbaanin löytöretkeilyn kohteiden tutkimisella tai kuvaamisella voi olla harrastajille monia merkityksiä. Niitä voivat olla rakennusten taltioiminen, kun ne vielä ovat olemassa sekä kiinnostus paikkoja ja niiden historiaa kohtaan. Merkityksellistä voi olla myös pelkkä urbaanin löytöretkeilyn kokemus.
 
Tässä linkki suomalaiselle aihetta käsittelevälle nettisivulle sekä Facebook-ryhmävinkkejä:

• https://urbanex.ninja
  

Sivustolta löytyy muun muassa ohjeita ja vinkkejä harrastamiseen ja linkkejä harrastajien Instagram-tileille
 

• Facebookissa on monia yksityisiä ja julkisia ryhmiä harrastajille.

Esimerkkinä ryhmät: Urbex sekä Urban Explorers - Finland

Tutkija on aina töissä, eikä hän kesälomallakaan silmiään sulje. Lomamatkat muuttuvat kenttätöiksi, ja vaikka kuinka yrittäisit keskittyä vain olemaan, niin tarkkailet, havainnoit ja keräät aineistoja. Jos muistomerkeistä innostunut kotiseutuhenkinen entinen kaivostutkija suuntaa Narvaan, niin on suorastaan pakko poiketa tieltä sivuun Kohtla-Järvelle, Itä-Virumaan palavakivikaupunkiin. Sen jätevuoret, neuvostoarkkitehtuuri ja Outokumpu-niminen katu on nähtävä. Eikä kaupunki petä. Jätevuoret erottuvat jo kilometrejä ennen kaupunkia. Neuvostoarkkitehtuurin rujous on omalla tavallaan komeaa, ja kaupungin toiselta reunalta löytyy se, mitä lopulta etsii: ystävyyskaupunki Outokummun katu. Sen edessä on kaivoskaupunkien ystävyyden kunniaksi vuonna 1982 pystytty muistomerkki. Punaiseen graniittiin koverretut runonlaulajan kädet korostavat kahden kaivoskaupungin veljeyttä. Muistomerkki edustaa tyylillä jähmeää, yksisuuntaista ja selkeää aikansa YYA-politiikkaan sidottua kansojen toverillista yhteistyötä korostavaa taidetta. Kalevalaisten käsien ja kiven tulkinnat tuovat muistomerkkiin lisää sävyjä. Sama merkki on esimerkiksi Kalevalaseuran logossa ja sitä käytti mm. Suomen Maaseudun Puolue tunnuksenaan. Kiveä ei ole unohdettu, vaan se ja koko ympäristö on hyvin hoidettua ja patsasta reunustavat kauniit kukkarivit.

Kohtla-Järven keskusaukiolla, kaupungin paraatipaikalla sijaitsevasa patsaassa kaksi jykeväkasvoista kaivoskypäräpäistä tyyliteltyä kaivosmiestä seisoo korokkeella betoniin ja dolomiittiin ikuistettuna rinnakkain hakut kohotettuna. Oikeanpuoleisella hakku on vasemmassa ja vasemmanpuoleisella miehellä hakku oikeassa kädessä. Selkiensä takana miehet pitävät käsiään toisensa lanteilla. Miehet astuvat tasajalkaa, mutta sisäkkäisillä jaloilla yhdessä eteenpäin. Miesten ympärillä oleva kehys kuvastanee kaivostunnelia. Se symboloi myös kahta miestä astelemassa ylpeinä ja määrätietoisina varjosta kohti valoa, mutta kun siihen liittää kohotetut käsivarret hakkuineen, ei voi välttyä vaikutelmalta näin muodostuvasta sydämestä ja rakkaudesta. Onko tuo rakkaus rakkautta työtä, suurta isänmaata, sosialismia vai sittenkin miesten toverillista rakkautta. Muisti palaa Outokumpuun. Siellä, aivan kaupungin keskustassa, torin reunalla, virallisesti Kohta-Järve aukiolla olevassa muistokivessä olevassa laatassa on kuvattu sama patsas ja Kohtla-Järven patsaan pridetulkinta korostuu, kun vieressä on Outokummun vaakunassa oleva naisen symboli, Afroditen eli Venuksen peili, kuparin merkki.

Kahden kaivosmiehen patsas koillisvirolaisen Kohtla-Järven kaupungin keskustassa. Kuva: Kimmo Brandt. 

Patsaiden väärä historia
 
Neuvostoliiton luhistuttua monessa maassa kaadettiin 1990-luvun alussa neuvostoajan muistomerkkejä taiteellisesti huonoina ja kiusallisina veistoksina, mutta ennen kaikkea kipeinä historian muistoina. Itsenäistyneiden maiden kansalaiset kohdistivat kaunansa symboleihin, joiden katsottiin kertovan miehittäjästä ja julistavan heidän historiaansa. Patsaiden kaatamisesta tuli seuraavalla vuosikymmenellä maailmanlaajuinen ilmiö. Syyt olivat monenlaiset. Talebanit rikkoivat tuhatvuotisia patsaita väärän uskonnon vuoksi. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja muualla kaadettiin etenkin orjuuteen tai rotusortoon liitettäviä patsaita. Historiaa yritettiin jälkikäteen kirjoittaa toisin ja kansaa ohjata uuteen suuntaan hävittämällä entisen näkyvä kivinen muisto. Yhteisö pyrki ja sitä pyrittiin vapauttumaan menneisyydestään. Jotta tavoiteltu puhdistautuminen olisi  mahdollista, oli mennyt kiellettävä, ja se tarkoitti muistojen hävittämistä, siis patsaiden kaatamista.

Kaikkialla ei patsaita kaaduttu, vaan esimerkiksi Itä-Euroopassa Lenin-kuvia, Stalin-reliefejä ja muista sosialismin kuvaston muistomerkkejä kerättiin camp-henkisiin patsaspuistoihin. Camp-asenne ei kieltänyt monumenttien poliittisuutta, mutta se kyseenalaisti monumenttien julistaman ideologian ja pyrki nauramaan niitä pystyttäneille ja tukeville tahoille.  Se oli siis myös itsessään poliittinen kannanotto. Suomessa naurun aiheeksi nousi tällöin Helsingin kaupungin Moskovan kaupungilta saama Oleg Kirjuhinin sosialistista realismia edustava patsas Maailman rauha. 
​
Ukrainan sota käänsi katseet uudelleen Neuvostoliiton ja Venäjän muistomerkkeihin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Venäjä hyökkäyksen tuomitseminen tarkoitti halua päästä eroon kaikista Venäjään liitettävistä muistomerkeistä olivat ne näköispatsaita tai pelkkiä laattoja. Äärimmillään hävittämishalu koski jopa hautamuistomerkkejä, jotka yleensä ovat saaneet olla rauhassa. Muistomerkkien taiteellista arvoa, eikä niiden kaupunkikuvallista merkitystä tai monitulkinnallisuutta ei kaatokiihkossa arvioitu. Kotkasta poistettiin virolaisen kuvanveistäjä Matti Varikin suunnittelema suuri Lenin-aiheinen patsas. Se oli osa Tallinnan ja Kotkan välistä ystävyyskaupunkitoimintaa. Kotkan patsas haluttiin pois näkyviltä väärän historian muistomerkkinä. Sen kertomaa tarinaa ei haluttu ymmärtää, eikä edes sitä oppia, mitä se pystyttämisestään ja muistamisestaan olisi kertonut. Varik suunnitteli Leninille vain yhden käden….
​

Outokummun ja Kohtla-Järven ystävyyskivi Kohtla-Järvellä. Kuva: Ismo Björn. 
​

Outokummun ja Kohtla-Järven neuvostoaikaisesta ystävyydestä kertovia muistokiviä ei kukaan sentään ole vaatinut räjäytettäväksi, vaikka ne kertovat iskurityöläisten valtiosta Neuvostoliitosta, sankarillisten kaivosmiesten ja lypsäjien maasta tai Suomessa YYA-ajasta. Muistomerkkien arvo on niiden monissa tulkinnoissa ja mahdollisuuksissa. Patsaiden huumori voi olla piilotettua, kuten Kotkan tapauksessa yksikätisessä Leninissä. Outokummun luonnonkivinen muistomerkki sisältää itsessään oman vitsinsä, sillä se liittyy eripuolella Outokumpua oleviin luonnonkivistä vain hieman muotoitujen muistomerkkien joukkoon (Trüsted, Valkoisten hautakivi, Malminlöytö, Metsälän edustan kivi). Kiven kaksi vaakuna-aihetta avautuvat nykyaikana toisin kuin pystyttämisensä 1978 aikana. 
​
Kannatti poiketa, tuumii lomalta palannut Ismo

Yksityiskohta Outokummun Kohtla-Järven aukion muistokivestä. Kuva: Ismo Björn. 
​

Outokumpu-katukilpi Kohtla-Järvellä. Kuva: Ismo Björn. 

Tarkastelen tässä kirjoituksessa Pohjois-Karjalan rajaseutua siellä asuvien ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Kerron myös omakohtaisia muistoja rajan pinnassa asumisesta Etelä-Karjalassa. Käytän apuna kolmea kirjoitusta, jotka ovat osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2010 kokoamaa aineistoa ”Rajaseudun elämää -muistitietokeruu”. Keruun aineisto sisältää kirjoituksia useilta Suomen raja-alueilta.
 
Lapsuudenkotini sijaitsi eräässä pienessä kylässä noin 10–15 km päässä Venäjän rajasta Etelä-Karjalan maakunnassa. Vanhempieni kesämökki oli vielä lähempänä rajaa samalla seudulla pienen lammen rannalla: mökiltä miltei näki rajalle. Lapsuudessani rajan läheisyys ei sen kummemmin mietityttänyt. Toisinaan se kuitenkin oli läsnä etenkin silloin, kun Venäjän puolelta kantautui metsäpalon savua tai pimeällä rajan suunnassa näkyi  luontoon kuulumattomia valoilmiöitä. Rajan läheisyydessä ei kuitenkaan koskaan näkynyt liikettä, ei edes  rajavartiolaitoksen rakennuksella.

Muistikuviini mökillä rajan läheisyydessä liikkumisesta kuuluvat rajavyöhykkeen ja rajan ylittämisen liikkumiskiellot. Eräällä nuoruuden polkupyöräretkellä kurkin kovasti rajavyöhykkeen ulkopuolelta näkyisikö Venäjän puolella mitään mielenkiintoista, mutta harmikseni mitään ei näkynyt ja pusikotkin haittasivat näkyvyyttä.

Pohjois-Karjalassa rajaseudun kyliä ovat esimerkiksi Tuupovaaran Öllölä, Hoilola, Tohmajärven Uusi-Värtsilä ja Ilomantsin Möhkö. Venäjän ja Suomen välinen raja on ollut läsnä pohjoiskarjalaisten elämässä ja voinut herättää erilaisia ajatuksia. Yksi keruun muistelija luonnehti rajan toisella puolella olevan maan tuntuneen salaperäiseltä. Toisessa kirjoituksessa kertoja kuvaili suomalaisen rajavartiolaitoksen läsnäolon tuntuneen aluksi oudolta, vaikka sitä pidettiin turvallisena asiana pelottavan rajan vuoksi.   

Rajavartiolaitoksen työntekijöiden ja paikallisten ihmisten välillä on ollut kanssakäymistä raja-alueilla. Yksi kirjoittaja Pohjois-Karjalan rajaseudulta kertoi, kuinka hänellä oli lapsena lupa ainoastaan vilkuttaa venäläisille rajamiehille. Toinen kirjoittaja puolestaan muisteli asuinpaikassaan syntyneen elinikäisiä suhteita joidenkin nuorten naisten ja suomalaisten rajavartijoiden välille.

Rajan pinnassa asuminen vaikuttaa arjen käytäntöihin. Kirjoittajien teksteissä mainittiin muun muassa rajavyöhykkeen ja rajan ylittämisen liikkumiskiellot sekä rajavyöhykkeen liikkumislupa. Tosin teksteistä nousi esille, etteivät kaikki paikkakuntalaiset välttämättä noudattaneet näitä ohjeita. Eräs kirjoittaja kertoi kuulleensa rajaseudulla asuneelta henkilöltä, että jotkut paikalliset asukkaat pitivät verkkoja rajavyöhykkeellä ilman lupaa. Toinen muistelija kuvaili, miten ei lapsuudessaan pystynyt keräämään marjoja rajan piikkilanka-aidan takia.

Rajaseutu on osa siellä asuvien ja asuneiden, mutta myös heidän jälkeläistensä elämää. Eräs rajaseudun elämää -keruun kirjoittajista kertoi kotikylänsä vilkastumisesta 2000-luvulla uusien kesämökkien myötä, kun ihmiset tulivat lomailemaan kotiseuduilleen. Hän mainitsi myös rajanylitysten lisääntyneen rajan avautumisen myötä. Tulevaisuus näyttää, miten muuttunut maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa kokemuksiin rajan läheisyydessä asumisesta.