Terhi Tuononen-Sinkkonen, asianhallinnan palvelupäällikkö

Asiakirjahallinto, arkistoinnista puhumattakaan, ei ole koskaan ollut hohdokkain tai kiinnostavin tieteenala tai ammatti. Asiakirjahallinnon ammattilaiset ovat saaneet varsinkin kuntasektorilla puuhastella vuosikymmenien ajan rauhassa omissa pimeissä poteroissaan. Edes esimiehet eivät ole tätä rauhaa suuremmin häirinneet, eivätkä asiakirjahallinnon ammattilaiset ole pitäneet meteliä itsestään.

Toimiessani yli kymmenen vuoden ajan asiakirjahallinnon tehtävissä kuntasektorilla siihen liittyvät kipupisteet tulivat liiankin tutuiksi. Tehdessäni aiheesta opinnäytetyötä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoululle huomasin, että havaitsemani haasteet olivat kovin universaaleja. Samojen ongelmien kanssa painivat lukuisat kollegani eri puolilla maailmaa. Lohdullisuudestaan huolimatta tämä havainto pisti miettimään, että jos ongelmat ovat niin yleisiä ja universaaleja, niin onko niitä mahdollista yrittää ratkaista?
Vastaus on kyllä. Osa kuntasektorin sähköisen asiakirjahallinnon ongelmista on selkeästi sellaisia, jotka on mahdollista ratkaista ohjeistusta laatimalla. Tällaisia ongelmia ovat rekisteröintikäytänteisiin, muihin tietojärjestelmän toimintatapoihin, käyttöön ja käytettävyyteen liittyvät seikat.

Tietojärjestelmän käyttäminen vaatii mekaanisen käyttöohjeen lisäksi ohjeistusta toimintatapoihin. Tietojärjestelmää täytyy käyttää ennalta sovittujen ja yhtenäisten sääntöjen mukaisesti, sillä muuten se ei toimi niin kuin on tarkoitettu. Tallennettu tieto ei ehkä ole laadultaan sellaista kuin sen pitäisi olla, se ei välttämättä säily riittävän pitkään ja sen löytäminen jälkeenpäin voi olla yllättävän hankalaa. Lisäksi hyvällä ja riittävällä ohjeistuksella voidaan vaikuttaa käytettävyydestä johtuviin ongelmiin. Jos tietojärjestelmä koetaan vaikeakäyttöiseksi, voi käydä niin, ettei tietojärjestelmää haluta käyttää.

Osa asiakirjahallinnon haasteista vaatii ohjausta järeämpää aseistusta eli organisaation selkeää tahtotilaa ja tiedostamista. Tällaisiksi kipupisteiksi katson mm. resurssipulan, hallinnon siiloutumisen, johdon tuen puuttumisen sekä epäselvät toimivaltarajat ja tehtävänjaot. Jos asiakirjahallinnolla ei ole johdon tukea, sen antamiin ohjeisiin ei perehdytä, eikä niitä noudateta. Resurssipulan vuoksi annettuihin ohjeisiin ei välttämättä ole aikaa perehtyä, vaikka halua olisikin. Hallinnon siiloutuminen voi johtaa siihen, ettei toisen toimialan antaman ohjauksen katsota koskevan omaa toimialaa. Ei kuulu mulle -asenteen taakse on helppoa piiloutua.

Asiakirjahallinnon niukat resurssit ja johdon tuen puuttuminen ovat selkeä osoitus siitä, ettei kuntasektorilla vielä ymmärretä, mikä merkitys asiakirjahallinnolla on hyvälle ja tehokkaalle hallinnolle. Kuntasektori ei ole läheskään riittävässä määrin havahtunut siihen, että niukoilla, jopa olemattomilla resursseilla huonosti hoidettu asiakirjahallinto on riski organisaation ja kuntalaisen oikeusturvalle, tietosuojalle sekä tieteellisen tutkimuksen vapaudelle.

Ellei asiakirjahallinto ja arkistotoimi kykene hoitamaan sille kuuluvia tehtäviä hyvin, organisaation ja yksilön oikeuksia turvaavat asiakirjat ja tiedot eivät välttämättä säily sähköisessä ympäristössä niin kauan kuin niitä tarvitaan tai niiden alkuperäisyyttä ja todistusvoimaisuutta ei pystytä todentamaan. Asiakirjojen ja tietojen löytäminen voi sähköisessä ympäristössä vuosien jälkeen osoittautua hyvinkin työlääksi, ellei mahdottomaksi, jos tiedonhallinnan tehtävät on tehty hutiloiden tai laiminlyöty.
Kuntasektorin valmistautuessa digiloikkaan asiakirjahallinnon kysymykset on syytä hoitaa kuntoon. Sähköisen aineiston osalta peli pelataan ennakkoon, sillä jälkikäteen tehdyt arkistointiratkaisut kurittavat kohtuuttomasti kuntalaisten kukkaroita.

Ismo Björn

Ravintola oli ennen nimenomaan ravintola, paikka, jonne mentiin syömään. Jokaisella suomalaisella paikkakunnalla oli vähintään yksi A-luokan ja A-oikeuksin varustettu ravintola. Toista ei tullut, ellei riittäväksi laskettavaa asiakaskuntaa sille ollut. Niinpä Tohmajärvellä oli Tetritupa, Rääkkylässä Rustokorva, Liperissä Liperhovi, Juuassa Petra ja Valtimolla Seitsemän veljestä. Outokummun ykköspaikka oli Malmikumpu. Näissä pakoissa kokoontuivat paikalliset lionsit ja rotaryt, ja usein kabinettien seinustan hyllyjä koristivat ulkomaalaisten veljesosastojen liput. Ne kertoivat, että herroja oltiin ja maailmaa nähty.

Ravintola oli arvokas paikka, eikä ketä tahansa sinne edes laskettu. Siitä piti huolen eteisvahtimestari eli portieeri, jota tuttavallisesti portsariksi tai pokeksi jotkut nimittävät. Kolin ravintolaan ei kyläläisiä mielellään otettu, sillä joidenkin matkailijoiden tiedettiin valittaneen liian maalaisista ja maalaisille haisseista asiakkaista. Hovimestari ohjasi asiakkaat pöytään ja tarjoilijat toivat ruokalistat ja toimittivat juomat. Jos ken pöytää ja pöytäseuruetta tahtoi vaihtaa, niin tarjoilija kantoi juomalasin. Vaeltelu pöydästä toiseen oli kiellettyä.

 Ravintolaan pukeudutaan siististi. Kaksi miestä ravintola Sirmakan edutalla Ilomantsissa 1985. Erkki A. Sivonen. Ilomantsin Museosäätiö. Finna.

Ravintolaelämä on muuttunut, vapautunut, sanovat jotkut. Hovimestareiden ammattikunta on lähes kadonnut. Kaikkialla ei ole eteisvahtimestariakaan. Alkoholia, jopa väkeviä, saavat myydä monenlaiset baarit ja kapakat.  Ravintolakäyttäytyminen on paikoin hillitöntä, joten nyt on ryhtiliikkeen aika. On aika palauttaa ravintolaetiketti kunniaan ja tässä auttaa Hyvän käytöksen opas.  Siispä ravintolaan:

Ravintolaan tullessa herrasmies jättää päällysvaateensa eteisvahtimestarille ja auttaa naista riisumaan päällysvaatteensa ja ojentaa myös ne säilytettäväksi. Nainen ei riisu hattuaan paitsi, jos hänellä on iltapuku. Ravintolasaliin asuttaessa pysähdytään lähelle ovea, kunnes hovimestari tai tarjoilija näyttää istumapaikan.

Naiset valitsevat seinä- ja sohvapaikat ja herrat istuvat heitä vastapäätä. Jos herra on hyvin tuttavallisessa suhteessa naiseen, hän voi kahden oltaessa istuutua tämän viereen. Jos seurueessa on useampia henkilöitä, niin herra istuu vastapäätä vaimoaan ja sen naisen viereen, joka ei ole sukulainen. Jos nainen menee toiseen pöytään tuttaviaan jututtamaan, on kaikkien pöydän herrojen noustava seisomaan siksi aikaa, kun nainen seisoo. Jos pöydässä vieraileva on mies, niin hänen takiaan ei tarvitse nousta, ellei kyseessä oli erittäin vanha tai kunnianarvoisa herra.

Huonoa kasvatustaan osoittaa hän, joka astuu ravintolasaliin meluten, suuriäänisesti puhellen ja nauraen, anastaen parhaimman paikan ja komentaen tarjoilijaa. Hyviin ravintolatapoihin eivät kuulu myöskään palveluskunnan moittiminen, tarjoilun ja ruuan huonoutta koskevat äänekkäät valitukset. Lasien kilisteleminen on omiaan häiritsemään ja kiusaamaan ympäristöään. Jos ken välttämättä haluaa kutsua tarjoilijaa näpäyttämällä lasiin, niin se on tehtävä mahdollisimman hillitysti. Ulkomailla näin ei saa tehdä lainkaan.
Asialliset muistutukset on esittävä hovimestarille herättämättä muiden ravintolavieraiden huomiota. Sivistynyt ihminen kohtelee palveluskuntaa vähäsanaisesti, mutta ystävällisen arvokkaasti. Tuttavallinen leikinlasku tarjoilijattaren kanssa on miehille sopimatonta, varsinkin jos hän on naisseurassa.

Ravintolassa nainen ei maksa herraseurassa, ellei kyse ole työtovereista. Miehet maksavat aina kukin oman laskunsa. Jos joku yksin maksaa pidot, niin se on tehtävä huomaamattomasti. Ravintolasta poistuttaessa herrat vastaavat kevyesti kumartaen hovimestain kumarrukseen.

Opin ja ojennuksen tarjosivat Suomen kansan ryhtiliike (toim.) Hyvän käytöksen opas. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1957 ja Ismo Björn.

Ruhkarannan ravintolan sali vuonna 1975. Matti Kallio. Ilomantsin museosäätiö. Finna.

Kerro omat muistosi iltaravintolaelämästä Pohjois-Karjalassa. Muistitietokeräys on auki enää reilun kuukauden: https://webropol.com/s/ravintolamuistot

Hanna-Maija Laaksonen
kirjastonhoitaja, Joensuun pääkirjasto
 
Sen päivän mie muistan niin nuukaan
kuin eilen se ollunna ois,
kun Ellin kanss’ seilattiin Juukaan,
Koli-laevalla Lieksasta pois.
 
   Joensuun Elli (Säv. Jorma Ikävalko, san. Eino Kettunen)
 
Mitä jos kääntäisit hetkeksi katseesi menneeseen ja kurkistaisit omaan, vanhempiesi tai isovanhempiesi lapsuusaikaan? Kirjaston Pohjois-Karjala-kokoelman (PKKO) avulla se onnistuu!
 
Niin mikä ihmeen PKKO? Vaara-kirjastot eli Pohjois-Karjalan yleiset kirjastot ylläpitävät Pohjois-Karjala-kokoelmaa, johon hankitaan pysyvästi Pohjois-Karjalaa koskevaa tietokirjallisuutta ja alueen kirjailijoiden teoksia. Kokoelmassa on myös runsaasti Pohjois-Karjalan paikkakuntiin, historiaan, henkilöihin, sukuihin, rakennuksiin, kulttuuriin, luontoon ja yhteisöihin liittyviä julkaisuja.
 
Kokoelman teoksia ei anneta kotilainaan, mutta niitä voi lueskella kirjastossa. Monista teoksista löytyy toki kirjaston kokoelmista myös lainattavat kappaleet.
 
Viime syksynä Joensuun pääkirjastossa aloitettiin kokeilu, jossa Pohjois-Karjala-kokoelmasta poimitaan ajankohtaisten aiheiden ympäriltä pieniä materiaalipaketteja muistelun tueksi ja virikkeeksi. Paketeissa on tekstikatkelmia, värssyjä, sananlaskuja ja niitä tukevaa kuvamateriaalia. Aineistopakettien kuvituksessa auttaa etenkin valtakunnallinen Finna – sopivia kuvia ei välttämättä ole omalta alueelta saatavilla, mutta muoti ja ajan tavat eivät onneksi ole yleensä maantieteelliseen sijaintiin sidottuja.

Kuva: Etelä-Pohjanmaa, 06.06.1925, nro 22, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Uusin tai muuten ajankohtainen aineisto on luettavissa suoraan kirjaston verkkosivuilla, mutta vanhemmatkin paketit ovat saatavilla PDF-tiedostoina. Tällä hetkellä muisteluaineistoa on tarjolla syksystä, markkinoista, isänpäivästä, joulusta ja kotieläimistä. Jokaisen yhteydessä on myös lähdeluettelo, jos paketin teemoihin ja teoksiin haluaa tutustua syvemmin.
 
Ohjattuja muistelutuokioita voi järjestää myös muistelulaukkujen avulla. Kirjastosta lainattavat Muistat sie? -muistelulaukut käsittelevät 1930–1960-lukujen elämää eri näkökulmista. Näistä laukuista ei leipää tai piimää löydy, mutta kaikkea muuta mahdollista kyllä: niihin on pakattu historiatietoja, kuvia, vanhoja lehtiä, kirjoja sekä teemaan liittyviä runoja, muisteluksia, sananlaskuja ja kaskuja. Laukuissa on myös teemaan liittyvää esineistöä ja materiaaleja voi vapaasti käännellä, tutkia tai vaikka nuuhkia! Laukku sisältää siis kaiken, mitä tarvitset muistelumatkalle vuosikymmenten taakse.
 
Muistelulaukkujen teemat ovat posti, käsityöt, pula-aika, sauna, koulu, leikit sekä puhelin, radio ja televisio. Jokaisessa muistelulaukussa on lisäksi muistikirja, johon lainaajat voivat kirjoittaa omia muistojaan. Laukkujen sisältö siis karttuu lainauskertojen myötä, ja samalla kaikki halukkaat pääsevät mukaan merkitsemään muistiin historiaa.

Kirjastopalvelu Oy. Kirjastokortti 1980-1990-luku / Ilomantsin Museosäätiö - Hannele Kääriäinen. Ilomantsin Museosäätiö. Finna.fi.

Muistelulaukkujen sisarlaukut, Tunnet sie? -näyttelylaukut, puolestaan kannustavat taideteosten lähestymiseen omien muistojen, tunteiden ja kokemusten kautta. Kirjaston ja Joensuun museoiden yhteistyössä tuottamia tunnelaukkuja on saatavilla kolmesta eri aiheesta, jotka ovat maisema, vanha kaupunkikuva ja lapsuus. Pienelle aikamatkalle voi siis lähteä myös tunnelaukkujen kanssa.

Joensuun kauppatori 1970-luvulla. Teuvo Kanerva, Museovirasto. Finna.fi.

Kaikkia laukkuja voi lainata ja ne kulkeutuvat varaamalla mihin tahansa Vaara-kirjastoon.
 
Sekä Pohjois-Karjala-kokoelman muisteluaineistot että muistelulaukut sopivat erinomaisesti ohjattuihin muistelutuokioihin ja muuhun ikäihmisten kanssa tehtävään muistelutyöhön, mutta ne tarjoavat mielenkiintoisen ikkunan menneeseen myös meille muille. Sitä paitsi muistelumatkalle voi lähteä ilmaiseksi ja turvallisesti kotoa käsin – mikäpä olisi korona-aikana parempaa?

Ismo Björn

Juice Leskinen tapasi tarinoida laulujensa välillä. Eräällä viimeisistä Joensuun keikoistaan hän kertoi tarinaa käynnistään Jokelassa. Juicen oli yllättänyt isompi hätä, joten hän suunnisti Jokelan vessaan. Vanhat Jokelan kävijät muistavat hyvin tuon ahtaan kopin. Juice istuutui pöntölle. Siinä samassa hän ryhtyi kummastelemaan outoa kopinaa ohuen seinälevyn takaa. Kuului kiipeämisen ääniä ja vessan väliseinän päälle ilmestyivät ensin kädet ja sitten sieltä kurkisti nuoren miehen naama. Seuraavana kuului ilahtunut huuto: Hei, täällä on Juice paskalla!

Juicen tarina Jokelasta on yksi sadoista vastaavista. Tarinoita riittää, sillä Joensuun kuuluisimmassa kapakassa ovat iltaa istuneet näyttelijät Tauno “Suuri” Palosta, Anneli “Hiljaa! maitotyttö” Sauliin ja Omar Sarifiin. Kirjailijoista siellä tunnistit todennäköisesti Heikki Turusen ja Simo Hämäläisen, ja joka päivä jonkun Joensuun rokkareista. Ennen ja jälkeen konsertteja, ennen ja jälkeen väitöksiä oli tapana ollut poiketa Jokelassa. Jokela synnytti omia tarinoitaan, ja Jokelaan liitetään edelleen kaikki samat tarinat, jotka kerrotaan myös muista Suomen kulttuurikapakoista, kuten Tampereen Tillikkasta tai Turun vanhan ajan Hämeenportista. Mitä eroa on toimittajalla ja Torikadulla? - Torikatu menee Jokelan ohi.

Jokela oli samassa paikassa vuodesta 1934, jolloin Maria ja Heikki Inari ostivat maisteri Ari ja Elna Ronkaselta vanhan puutalon. Inarit kunnostivat puutaloon kahvila-ravintolan. Puutalo purettiin 1939 ja paikalle rakennettiin nykyinen omaleimainen, eräänlaiseksi rakennusmestarifunkikseksi määritelty rakennus, johon sijoitettiin hotelli-ravintola Jokela ja elokuvateatteri Kino Karjala. Jokelan takana Niskakadun varressa olevassa talossa Inarit pitivät saunaa ja parturi-kampaamoa. Jokelan ulkoasu koki vuosien mittaan pieniä muutoksia, sisätilat hieman enemmän, mutta tunnelma säilyi. Rakennukset peri Inareiden tytär Irene Turunen, os. Inari, joka puolestaan testamenttasi ne Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiölle (KKES).
 
Jokela on lakkauttamisestaan huolimatta osa suomalaista kulttuurihistoriaa, se on osa elävää joensuulaista perinnettä. Silloin kun skinit pilasivat Joensuun mainetta, lohdutti eräs tamperelainen, että onhan teillä sentään Jokela!

Kuvan ravintolatulitikkuaskit Jussi Virratvuoren kokoelmasta.

Muistitietokeruu Pohjois-Karjalan eri kuntien iltaravintolaelämästä jatkuu 31.3.2021 saakka. Vastaa netissä (webropol.com/s/ravintolamuistot), sähköpostilla (pk.historiallinenyhdistys@gmail.com) tai kirjepostilla (Alina Kuusisto, Karjalan tutkimuslaitos, PL 111, 80101 Joensuu). Vastanneiden kesken arvotaan ravintolalahjakortti.

Pohjois-Karjalan   historiallisen   yhdistyksen   vuosi   2021   kietoutuu   viihteen   ja  viihtymisen   ympärille. Avointen luentotilaisuuksien lisäksi suunnitteilla on vuosikirja  aiheesta. Muistitietokeruussa   keskitytään   Joensuun   ja   muiden   Pohjois-Karjalan  kuntien   ravintolaelämään. Keräämme muistoja maakunnan ravintoloissa, baareissa ja yöbaareissa vietetystä ilta- ja yöelämästä. Kirjoita nimellä tai nimimerkillä muistojasi ja kokemuksiasi maakunnan baareista ja tanssiravintoloista. Kerro   mitä   aikakautta   kirjoituksesi   käsittelee   ja   mille   paikkakunnalle   se   sijoittuuVoit   kirjoittaa ravintolan asiakkaan, työntekijän tai esiintyjän näkökulmasta. Kirjoituksen tyylilaji on vapaa. Toivotamme tervetulleiksi kaikenlaiset sekä kaiken pituiset tekstit.

Kirjoituksessasi voit käsitellä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

* Millaisia olivat ikimuistoiset kohtaamiset, hauskimmat illat tai parhaimmat keskustelut? * Muistatko erikoisia tilanteita, hauskoja sattumuksia tai erityisiä juhlahetkiä? Aina illat eivät suju: tapahtuiko jotain, mistä et yleensä puhu?
* Missä ravintoloissa kävit? Missä aloittelit iltaa ja missä viihdyit pikkutunneille? Missä vietettiin iltaa kaveriporukalla? Mistä etsittiin seuraa? Mihin mentiin ohjelman vuoksi?
* Missä baari sijaitsi? Mitä baaria tai baarin paikkaa erityisesti olet jäänyt kaipaamaan? * * Miten baari vaikutti ympäristöönsä? Millainen oli ravintoloiden sisustus, tunnelma ja aistimaailma?
* Millaista musiikkia niissä soitettiin? Mitä ohjelmaa ravintolassa järjestettiin ja keitä siellä esiintyi? Minkälaisia kokemuksia keikoilta on jäänyt mieleen?
* Miten   ravintoloissa   pukeuduttiin?   Onko   mieleesi   jäänyt   persoonallisia asiakkaita,   portsareita, tarjoilijoita tai baarimestareita?

Jos haluat luovuttaa valokuvia ravintolaelämästä, rakennuksista, tikkuaskeista ym. mainostuotteista tai julisteista, ota yhteyttä pk.historiallinenyhdistys@gmail.com.

Yhdistys   hyödyntää   keruuaineistoa   tulevassa   vuosikirjassaan.   Tämän   jälkeen  haastatteluaineisto arkistoidaan kulttuuriperintöä tallentavaan arkistoon yleisen edun mukaisesti käytettäväksi tieteellisessä ja historiallisessa tutkimuksessa. Se on tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden käytettävissä arkiston käyttösääntöjen ja hyvän tavan mukaisesti.

Lähetä kirjoituksesi 31.3.2021 mennessä vastauslomakkeella (https://webropol.com/s/ravintolamuistot), sähköpostitse osoitteeseen
​p-k.historiallinenyhdistys@gmail.com tai kirjepostilla Alina Kuusisto/Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto, PL 111, 80101 Joensuu.  Vastatessasi sähköpostilla tai postitse, suostumus kirjoitusten käyttöön ja arkistointiin annetaan oheisella lomakkeella, jonka voi tulostaa tai pyytää Alina Kuusistoa lähettämään sen postitse/sähköpostilla. Keruuseen osallistuneiden kesken arvomme ravintolalahjakortin.  

Lisätietoja: Alina Kuusisto (alina.kuusisto@uef.fi), Jenni Merovuo (jenni.merovuo@uef.fi) ja Sanna Joska (sanna.joska@arkisto.fi) 

​Lupa aineiston käyttöön ja arkistointiin
 
Lähettämällä lomakkeen annan luvan aineiston käyttöön hankkeessa. Vakuutan, että minulla on oikeus ja/tai lupa lähettämäni aineiston luovuttamiseen. Olen tietoinen, että hankkeen toteuttava organisaatio tulee säilyttämään aineistoni hankkeen ajan. Aineistoani ja sen tietoja saa käyttää ja julkaista hankkeen toimesta.
 
 
Hankkeen päätyttyä
 
_____ Hankkeen toteuttava organisaatio saa säilyttää aineiston.
_____ Aineiston saa luovuttaa ja arkistoida kulttuuriperintöä tallentavaan arkistoon, jossa            se on vapaasti käytettävissä lain sallimissa rajoissa ja hyvän tavan mukaisesti.
_____ Aineistoa ei saa säilyttää ja arkistoida.
 
 
Ohje: Luvan voi antaa joko hankkeen toteuttavalle organisaatiolle aineiston säilyttämiseen tai aineiston luovuttamiseen   ja   arkistoimiseen   kulttuuriperintöä  tallentavaan   arkistoon.   Luvan   voi   antaa   myös molempiin, jolloin aineisto säilyy kahdessa paikassa, tai kieltää säilyttämisen kokonaan. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys noudattaa aineiston käytössä hyvää tieteellistä tapaa.
 
 
Annan edellä mainitut luvat (valitse toinen vaihtoehdoista):
____ Nimelläni. Lisää etunimi ja sukunimi: __________________________________________
____ Nimimerkillä. Lisää nimimerkki: _____________________________________________
 
Taustatiedot
Taustatietojen antaminen on vapaaehtoista. Taustatiedot ovat tärkeitä aineistojen käytölle. Antamasi taustatiedot yhdistetään lähettämääsi aineistoon. Ne luovutetaan kulttuuriperintöä tallentavalle arkistolle, jos olet antanut luvan aineiston luovuttamiseen ja arkistoimiseen.
 
Sukupuoli _____________________________________
Syntymäaika __________________________________ 
Ammatti ______________________________________

Yhteystiedot
 
Yhteystietojen antaminen on vapaaehtoista. Yhteystietosi tallennetaan aineiston mukana kulttuuriperintöä tallentavaan arkistoon, jolla on tietosuojalainsäädännön mukainen oikeus   käsitellä henkilötietoja   yleisen   edun   mukaisessa   arkistointitarkoituksessa, jos olet antanut luvan aineiston luovuttamiseen ja arkistoimiseen. Aineiston tietoja saa käyttää, säilyttää ja julkaista kyseisen arkistoon tehtävien täyttämiseksi lain sallimissa rajoissa ja hyvän tavan mukaisesti. Arkisto tulee käyttämään vastaajien yhteystietoja tulevia yhteydenottoja ja arkistointitarkoituksia varten. Yhteystietoja pyydetään hankkeen   jälkeisiä, esimerkiksi mahdollisia tutkimustarkoituksia ja tekijänoikeuteen liittyviä lupatiedusteluja varten, sillä aineiston julkaiseminen tai käyttö esityksissä on mahdollista vain tekijän luvalla. Mikäli lähettämäsi aineisto arkistoidaan vain nimimerkillä, aineistoa on mahdollista siteerata, mutta ei julkaista kokonaan.
 
Etunimi ________________________________________________________
Sukunimi _______________________________________________________
Sähköposti ______________________________________________________
Katuosoite ______________________________________________________
Postinumero ja -toimipaikka _________________________________________
Puhelin _________________________________________________________
 
Halutessasi osallistua ravintolalahjakortin arvontaan, lisää yhteystietosi tähän
 
Nimi ____________________________________________________________
Sähköposti/puhelinnumero __________________________________________
 
Näitä yhteystietoja käytetään vain arvonnassa.
 

 
 
 

FT Jarkko Koukkunen
 
Suomen sotahistoriaan liittyvien kohteiden kiinnostavuutta on viime aikoina pyritty lisäämään monenlaisin keinoin. Keskustelua on virinnyt runsaasti muun muassa Ilomantsin sotatien tapauksen ympärillä. Erityisesti kysymys menneisyyden taistelukenttien maiseman palauttamisesta sodanaikaiseen asuunsa on monitahoinen aihe, joka jakaa mielipiteitä nyt ja tulevaisuudessa.
 
Matkailu sotahistoriallisesti merkittäviin kohteisiin on ollut maailmanlaajuisesti kasvussa viime vuosina. Monet sotahistoriasta kiinnostuneet tahtovat vierailla kohteissa, joihin ovat tutustuneet kirjallisuuden, dokumenttien tai populaarikulttuurin parissa. Usein näihin paikkoihin liittyvät tapahtumat ovat synkkiä ja sisältävät runsaasti muistoja inhimillisestä kärsimyksestä, joten niiden esittely vaatii hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Usein sotahistorialliset kohteet ja niiden esittäminen vierailijoille aiheuttaa keskustelua esitystavan oikeutuksesta. Hieman kärjistäen voidaan todeta, että joidenkin mielestä sotatapahtumien esiin tuominen taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi on moraalitonta menneisyyden kärsimyksillä rahastamisesta, kun taas vastapuoli näkee tilanteen ennen kaikkea historiatietoisuuden lisäämisenä ja menneisyyden kunnioittamisena.
 
Erilaisia sotahistoriallisia kohteita on maailmassa valtava määrä. Osa on jo kauan sitten suuren yleisön unohtamia ja osassa, kuten Normandian maihinnousupaikoilla, vierailee vuosittain suuri määrä turisteja. Myös sotahistoriallisten maasto- ja rakennuskohteiden entisöinnissä sekä niiden maiseman palauttamisen tasossa sodanaikaiseen asuunsa on suurta vaihtelua. Yhteistä tunnetuimmille kohteille lienee kuitenkin se, että niissä on jäljellä verrattain runsaasti nähtävää ja koettavaa. Harvat omistautuneetkaan asianharrastajat tahtovat matkustaa kohteeseen, jossa ei ole säilynyt mitään sen historiallisesta menneisyydestä.
 
Suomessa sotahistoriallisten kohteiden maisemanmuokkausta on toteutettu verrattain hillitysti ja usein käytännön pakosta. Suurimmaksi osaksi ennallistamistöitä on tehty toisen maailmansodan taistelupaikoille, koska sodilla on iso merkitys suomalaisten kansallistunteelle ja koska esimerkiksi Ruotsin vallan aikaisten sotien taisteluiden jäljet ovat kadonneet niin kansalaisten muistoista kuin maastostakin. Suurin osa merkittävimmistä toisen maailmansodan taistelupaikoista sijaitsee Neuvostoliitolle luovutetuilla alueilla tai itärajan syrjäseuduilla, jossa luonto on kahdeksan vuosikymmenen kuluessa ottanut vallan, mikäli kohteiden ylläpidosta ei ole huolehdittu.
 
Jos Suomen itäisten rajaseutujen keskeisille taistelupaikoille suuntautuvaa matkailua aiotaan kehittää, on taistelupaikkojen entisöintiin kiinnitettävä huomiota. Esimerkiksi umpeen kasvaneiden taisteluhautojen vähintäänkin osittainen korjaaminen sotien aikaiseen kuntoonsa ja sotatapahtumista kertovien infotaulujen päivittäminen ovat helpohkoja keinoja lisätä alueen kiinnostavuutta matkailijoiden keskuudessa.
 
Laajamittaisemmat maastonmuokkaukset, kuten puuston karsiminen ja poistaminen, ovat herättäneet keskustelua puolesta ja vastaan. Tällaisten toimien suorittaminen vaatii pohdintaa niiden tarpeellisuudesta, ympäristövaikutuksista ja rajaamisesta. Työ olisi pyrittävä suorittamaan riittävän rajoitetusti, jotta ympäristöä ei turhaan tuhota, mutta kuitenkin niin että maisemallistamispyrkimykset tuottavat riittävästi lisäarvoa. Nämä toimenpiteet ovat tiettyyn rajaan asti perusteltuja, sillä keskimääräisen modernin ihmisen kiinnostuksen herättäminen vaatii tietynlaista historian elävöittämistä. Tämä voidaan havaita esimerkiksi erilaisista historiadokumenteista, jotka usein muistuttavat enemmän elokuvia kuin perinteisiä dokumentteja. Aika muuttuu ja historiatiedon jakamisessakin on pyrittävä muuttumaan sen mukana tai kärsittävä seurauksista. Suomen rajaseutujen suurten metsäalueiden puusto tuskin kärsii merkittävästi rajoitetuista maastonmuokkaustöistä, mutta taistelutapahtumien tunnettavuudelle niillä voi olla suuri merkitys.
 
Historiatietoisuuden lisääminen niin sotahistoriasta kuin muistakin aihepiireistä on positiivinen asia. Erityisesti sotahistoriaan liittyvän inhimillisen kärsimyksen ja tuhon käsittely on kuitenkin usein monimutkaista niin tieteessä kuin populaarikulttuurissa. Sotahistoriallinen matkailu ei ole tästä poikkeus. Suomessa sotahistoriallisten kohteiden entisöinnissä on pyritty verrattain hillittyyn ja arvokkaaseen toteutukseen, vaikka jotkut toimenpiteet ovat herättäneet keskustelua. Toivottavasti tästä ei poiketa myöskään tulevaisuudessa. On tärkeää muistaa, ettei sodan tule koskaan olla showbisnestä.

Jarkko Koukkunen väitteli syksyllä 2020 talvisodan poltetun maan taktiikasta. Linkki väitöskirjaan löytyy tästä: 
​
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/8392
 

Anna Laakkonen, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
​
Petroskoilaislähtöinen muusikko ja toimittaja Arto Rinne vieraili Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen 30.10.2020 järjestämässä tilaisuudessa esittelemässä vastikään ilmestynyttä, osin henkilökohtaista teostaan Onni. Rinne kuvaa teoksessa isoäitinsä puolison Onni Eskolinin elämäntarinan sitomalla sen onnistuneesti osaksi suurempaa kertomusta Neuvostoliiton historiasta. Seurasin tilaisuutta etäyhteydellä ja luin Rinteen teoksen, josta tässä muutama sana. Tekeillä oleva väitöskirjani Neuvosto-Karjalan 1920- ja 1930-lukujen suomenkielisestä lehdistöretoriikasta sivuaa monien, Onni Eskolinin kaltaisten, Neuvosto-Karjalan suomalaisten kohtaloita.
 
Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla siirtyneiden suomalaisten elämä oli yleensä vaiherikas ja päättyi lähes poikkeuksetta lyhyeen. Vuonna 1932 Suomesta Neuvostoliittoon loikannut Onni Eskolin sen sijaan selviytyi 1930-luvun suurista vainoista, vaikka hänet karkotettiinkin Siperiaan pakkotyöleirille useiden vuosien ajaksi. Rinne kuvaa Eskolinin huumorintajuisena ja elämään uteliaasti suhtautuneena hahmona, joka kykeni jatkamaan elämäänsä katkeroitumatta vastoinkäymisistä huolimatta. Rinne välttää pateettisuuden kertoessaan Eskolinin kovista kokemuksista. Hän ei selittele, vaan kuvaa olemassa olevien lähteiden mukaan sen, mikä kuvattavissa on, paikaten aukkoja kirjallisuuden antamilla taustatiedoilla. Eskolinin viimeisiä vuosikymmeniä Rinne kuvaa lämpimästi omasta näkökulmastaan Eskolinin lapsenlapsena.
 
Eskolinin tarina sijoittuu suomalaistaustaisten emigranttien kirjoittamien neuvostomuistelmien pitkään jatkumoon. Ensimmäisiä tarinoita suomalaisten seikkailuista Neuvostoliitossa alkoi ilmestyä Suomessa 1920-luvulta lähtien, muutama jopa sitä ennen, kuten nimimerkki Virran Villen Punaisten matkassa Venäjälle (1919), jossa kuljetaan myös Petroskoissa. Varhaiset muistelmat olivat kuvailevia kertomuksia muun muassa vuoden 1918 sekasortoisesta Petrogradista tai matkustamisesta Venäjän rautateillä. Vastaavia henkilökohtaisia muistelmia julkaistiin runsaasti seuraavina vuosikymmeninä Suomessa. Kokonaan oma lukunsa olivat suomalaisten vankileirimuistelmat, joita on tutkinut esimerkiksi historioitsija Erkki Vettenniemi.
 
Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi Suomessa julkaistiin poliittisia muistelmia 1950-luvulta lähtien. Suomen Kommunistisen Puolueen johtavissa tehtävissä toiminut Arvo Tuominen julkaisi vuosina 1956–1957 kolmiosaiset muistelmansa, joista viimeisessä osassa Kremlin kellot hän kirjoitti poliittisen uransa lisäksi muun muassa matkastaan Karhumäkeen ja Stalinin kanavalle. Tuomisen kohua herättäneitä muistelmia pyrki kumoamaan muun muassa Neuvosto-Karjalassa opettajana ja Punainen Karjala -lehden kirjeenvaihtajana toiminut Väinö Salmi. Muistelmissaan Punaisen sirpin Karjala (1976) Salmi kritisoi Tuomisen tarinoita liioitelluiksi ja omahyväisiksi, ja tuli siinä sivussa kuvanneeksi hieman omaakin polkuaan Neuvostoliitossa.
 
Useat 1990–2000-luvuilla tehdyistä muistelmateoksista hyödyntävät Neuvostoliiton suomaisista tehtyä akateemista tutkimusta, joka sai aivan uudenlaista syvyyttä Neuvostoliiton romahtamisen ja arkistojen avautumisen jälkeen. Rinne kertoo taustoittaneensa Eskolinin muistelmia ainakin Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan Meillä ei kotia täällä (1997) -tutkimuksella, joka oli ensimmäisiä suomeksi tehtyjä julkaisuja suomalaisten joukkotuhosta Stalinin vainoissa. Historiantutkimusta hyödynsi myös esimerkiksi Mayme Sevander, joka kirjoitti They Took My Father (2004) ja suomeksi julkaistun Vaeltajat (2000), joissa Sevander käsitteli sukunsa matkaa Suomesta Amerikkaan ja sieltä Neuvosto-Karjalaan osana amerikansuomalaisten historiaa.
 
Onni erottuu viime vuosina julkaistuista suomenkielisistä Neuvosto-Karjalaa käsittelevistä muistelmateoksista sujuvan kieliasunsa ja teoksen onnistuneen taiton puolesta. Ajallinen etäisyys ja henkilökohtaisten kokemusten puute 1930-luvun tapahtumista on etu, sillä Rinne ei sorru liialliseen tunteiluun kirjoittaessaan edes suomalaisten kohtaloista Stalinin vainoissa. Toisin on esimerkiksi isänsä 1930-luvun vainoissa menettäneen Vieno Zlobinan kirjoittamassa Heidän ihanteensa murskattiin. Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa (2017), jossa isää muistellaan tunteikkaasti lapsen kaipauksella.
 
Arto Rinteen Onni on raikas lisä suomalaistaustaisten karjalaisten muistelmateosten sarjaan. Teos löytyy verkosta ilahduttavan helposti yksinkertaisella kyrillisillä kirjaimilla tehdyllä Google-haulla Karjalan Tasavallan Kansalliskirjaston internetsivuilta. Kirja on taitettu siten, että joka toinen sivu on venäjän ja joka toinen suomen kielellä, mikä korostaa onnistuneesti sitä, kuinka Onni Eskolinin tarina on yhtä lailla osa sekä Suomen että Neuvostoliiton historiaa.
 
 
 

Linkki keskustelutilaisuuden tallenteeseen: 
https://www.youtube.com/watch?v=HUIhliJVQJw&app=desktop
​

Kuva: Anna Laakkonen

Meri-Anna Rossander, museonjohtaja, Nurmeksen museo

Museotyötä ei enää tehdä pelkästään sisällä museon tiloissa, josko niin on koskaan tehtykään. Yhä suurempi osa museotyöstä liittyy kulttuuriympäristön vaalimiseen sekä sen myötä kestävään kehitykseen.

Suomen rakennuskannasta suurin osa on rakennettu 1900-luvun puolivälin jälkeen. Nuoressa kulttuuriympäristössä korostuvat uusien rakennusten keskelle jääneet vanhat rakennukset ja niiden merkitys. Kulttuuriympäristön parissa työskentelevät museoihmiset ja muut ammattilaiset eivät aina osaa samastua asukkaiden arvomaailmaan katsoessaan rakennuksia osana historiaa ja pyrkiessään palauttamaan, mikäli se on mahdollista, vanhat rakennukset alkuperäiseen asuunsa.
 
Tämä nähtiin viime kesänä meillä Nurmeksessa, kun kaupunkirakennepalvelut kunnostivat vanhan kauppalan satamassa sijaitsevan, 1880-luvulta peräisin olevan satamamakasiinin yhteistyössä museon kanssa. Satama oli aikoinaan hyvin tärkeä kauppalan kehitykselle, ja satamamaksut muodostivat suuren osan  kauppalan tuloista.   Rautatien saavuttua Nurmekseen vuonna 1911 laivaliikenteen merkitys väheni, ja satama hiljeni pitkäksi aikaa. 1970-luvun alussa alkoi veneilyn ja laivaliikenteen uusi kukoistuskausi. Myös makasiinirakennus muuttui, kun Nurmes-Marina otti sen toimipaikakseen. Rakennus sai pintaansa kirkkaan, limonadinpunaisen värin ja ympärilleen katetun terassin.

Vuosikymmenten mittaan lukuisat paikalliset asukkaat ja matkailijat nauttivat sataman ja sen kahvilan kesäisestä ilmapiiristä, jäätelöstä ja muista kesään kuuluvista virvokkeista. Makasiini oli sellaisenaan tärkeä ja rakas maamerkki ja side nurmekselaisen omaan henkilöhistoriaan.  Tätä me museoväki emme osanneet ottaa huomioon, kun innokkaasti työskentelimme saattaaksemme makasiinin mahdollisimman lähelle 1800-luvun lopun ulkoasua ja värimaailmaa. Niinpä rakennuksen muuttuneesta ulkoasusta nousseen someraivon laajuus ja rajuus tuli yllätyksenä kaupungin väelle -toki rakennuksen uudella ilmeellä oli myös kannattajansa ja ihailijansa.
 
Opimme tapahtuneesta paljon.  Kulttuuriympäristö on yllättävän tärkeä tekijä ihmisten hyvinvoinnille.   Kun suunnitellaan muutoksia alueen kulttuuriympäristöön, olipa sitten kysymys värimuutoksista, purkamisista tai puiden poistosta, on alueen asukkaisiin ja muihin asianosaisiin oltava yhteydessä hyvissä ajoin jo ennen varsinaista muutoksia koskevaa päätöksentekoa. Asukkaita kannattaa kuunnella aidosti ja pohtia sitä, voitaisiinko viranhaltijoiden ja päättäjien laatimia suunnitelmia sittenkin muuttaa.  Vähintä mitä pitäisi tehdä, on tiedottaa tulevista muutoksista hyvissä ajoin usealla eri foorumilla ja moneen kertaan. Alueen asukkaiden puolestaan kannattaisi olla tarkkoina ja aktiivisina, kun kulttuuriympäristöä koskevista muutoksista tiedotetaan, yhdistää voimansa ja tuoda reippaasti esiin omat kehitysehdotuksensa. Ongelmien ratkaisua ei ympäristökysymyksissäkään kannata jättää vain muutamien ihmisten taisteltaviksi, vaikka kuinka kehtuuttaisi! Meidän kaikkien olisi hyvä muistaa, että miellyttävä ja toimiva asuinympäristö on jokaisen tavoitteena, vaikka näkemykset eroaisivatkin toisistaan.
 
Nyt on syksy, ja sataman makasiini seisoo tukevasti yksinäisellä paikallaan. Se on vankistunut vastaanottamaan talven myrskyt, sateen ja lumen entistä vahvempana, kiitos taitavien korjausrakentajien. Toivon mukaan se on paikallaan tulevienkin vuosikymmenten ajan, ja joskus se taas maalataan.

Luettavaa: 
Kulttuuriympäristöstrategia 2014-2020  https://ym.fi/kulttuuriymparistot

Kuva: Nurmeksen museo

Kuva: Nurmeksen museo

Kuva: Laura Hotulainen, Nurmeksen museo

Kuva: Laura Hotulainen, Nurmeksen museo

Jukka Kokkonen & Alina Kuusisto
 
Historia on ihmistieteenä siinä mielessä poikkeuksellinen, että alan ammattitutkijoilla on mahdollisuus hankkia toimeentulonsa kaupallistamalla oma tutkimustyönsä. Sosiologiaan, kasvatustieteisiin, perinteentutkimukseen tai vaikkapa filosofiaan verrattuna historiantutkijoiden ekologiset lokerot ovat selvästi moninaisempia. Elanto voi löytyä niin sukututkimuksista, populaareista historia-artikkeleista kuin perinteisistä tilaushistorioista, joiden kohteina ovat esimerkiksi kunnat, kylät, yritykset, järjestöt tai koulut.
 
Useimmille akateemiselle uralle päätyneille historioitsijoille tilaushistorian kirjoittaminen osuu jossain vaiheessa kohdalle, mutta joillekin niistä muodostuu varsinainen, lähes yksinomainen leipälaji. Tilaushistoriamarkkinoiden tyypillisimpiä edustajia ovat kuitenkin ne, joilla akateemisen yhteisön liepeillä tehtävät tilaustyöt ja toisaalta yliopiston piiriin lukeutuvat tutkimushankkeet vuorottelevat. Tässä kirjoituksessa pohdimme omien kokemustemme pohjalta tilaushistoriahankkeiden luonnetta ja niiden sovittamista osaksi tutkijaidentiteettiä.
 
Prekaarisuus ja sirpaleisuus

Tilaushistoria-ala on muuttunut paljon viime vuosikymmenten aikana. Yhä harvemmin tutkijan on mahdollista sitoutua ja keskittyä vain ja ainoastaan yksittäiseen useita vuosia kestävään hankkeeseen, joita varsinkin kuntahistoriat perinteisesti ovat olleet. Virityksiä on eri suuntiin ja ovi on jätettävä raolleen myös muita hankkeita silmällä pitäen. Tämä siksi, että töitä olisi myös jatkossa.
 
Usein laaja tilaushistoriahanke toteutetaankin tänä päivänä työryhmänä, mikä mahdollistaa kirjoittajien keskittymisen omille erikoisaloilleen. Parhaassa tapauksessa lopputuloksena on laadukas kokonaisuus aihepiiriä tai paikkakuntaa eri näkökulmista valottavia ja tutkimuksellisestikin ansiokkaita artikkeleita. Työryhmä mahdollistaa myös ryhmätyön synergian ja yhdessä tekemisen ilon. Onhan yhden hengen tilaushistoria usein melko lailla yksinäistä puurtamista.
 
Työryhmien varjopuolena ovat kuitenkin lyhyeksi pätkityt tutkimusperiodit ja kiire. Jo yksin tilaushistorioiden laskennallinen tavoite, 16 liuskaa kuukaudessa, vaati sinnikästä arkistossa istumista ja rivakkaa tekstintuottokykyä. Harhapoluille, kokeiluille tai tuumaustauoille ei juuri jää aikaa. Varsinkin kuntahistorioiden kohdalla lyhyet tutkimusperiodit tuovat eteen myös lähteiden käyttöön liittyviä ongelmia. Itsenäisesti, vaikkapa kolme vuotta saman hankkeen parissa työskentelevällä tutkijalla on mahdollisuus käydä keskeiset lähdeaineistot ja -sarjat kokonaisuutena läpi ja muodostaa näin laaja kokonaiskuva tutkimusaiheesta. Neljän kuukauden pätkän aikana sata vuotta valtuuston pöytäkirjoja on yksinkertaisesti liian iso urakka.  
 
Odotukset ja ambitiot

Tilaushistoria on tieteellinen tutkimus ja edellyttää tutkijan ammattitaitoa. Itse asiassa tilaushistoriat, etenkin kuntahistoriahankkeet, ovat historioitsijoiden todellisia peruskouluja. Ne opettavat projektinhallintataitoja, käyttämään ja tulkitsemaan erilaisia lähteitä sekä kirjoittamaan sujuvasti aikataulussa pysyen. Samalla tilaushistoria kuitenkin poikkeaa monella tapaa varsinaisista akateemisista tutkimuksista. Jonkin instituution kehityskaaren kuvaaminen mahdollistaa harvoin puhtaasti ongelmalähtöistä lähestymistapaa, mitä yleensä pidetään tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkkinä. Mahdotonta se ei ole, mutta vaatii rohkeaa rajaamista ja sen tunnustamista, että kaikkea ja kaikesta ei voi kirjoittaa. Tässä suhteessa niin sanotut paikallishistoriat ovat kuitenkin ottaneet 1950-luvulta isoja harppauksia eteenpäin. Se, että tietyn paikkakunnan kehitys sidotaan aikansa yhteiskunnalliseen ja alueelliseen kontekstiin on jo itsestäänselvyys.
 
Näkökulmaa, rajausta tai käsittelytapaa ei rajaa yksin käytettävissä oleva aika tai kirjoittajan kunnianhimo. Sananvaltaa on suuresti myös tilaajalla, jota yleensä edustaa erilaisista asiantuntijoista ja poliittisista toimijoista koostuva historiatoimikunta. Historiatoimikunta päättää (yleensä kirjoittajan kanssa neuvotellen) teoksen painopisteistä, kommentoi, tarjoaa tietämystään ja tukee muutenkin kirjoittajaa tutkimusprosessin aikana. Koordinoivana elimenä historiatoimikunta on välttämätön. Ei voi kuitenkaan voi kieltää, että toimikunnan jäsenten toiveet ja odotukset ovat joskus ristiriitaisia ja ylimitoitettuja. Lisäksi nykymenon lyhytsykkeisyys heijastuu toisinaan historiatyöryhmien toimintaan. Kiire voi syödä tarmoa paneutua todella perusteellisesti ja vakavasti tilaustyön sisältöön.
 
Oma kysymyksensä on tilaushistorioiden merkitys tekijänsä ansioluettelossa. Puhtaasti tilaustöillä leipänsä tienaavalle jokainen julkaisu tuo kokemusta, uskottavuutta ja yleensä myös uusia työtilaisuuksia – toimeentulosta puhumattakaan. Akateemisten pätkätyöläisten kohdalla kysymys on kompleksisempi. Taidot ja julkaisuluettelo toki kasvavat, mutta akateemisen maailman sisäisessä meriittien metsästyksessä niistä ei aina ole hyötyä.
 
Kärjistäen historioitsijayhteisön sisälle voi muodostua kaksi leiriä, joista toiselle historiantutkimus on aineistolähtöistä perustutkimusta, ja jonka mielestä tutkija ei ole kunnolla pätevöitynyt ennen kuin hänellä on takanaan laaja kaupunki-, kunta- tai maakuntahistoriatyö. Toisessa ääripäässä on kansainvälisesti verkostoitunut ja ulkomaisissa journaaleissa julkaiseva tutkijakunta, jolle populaarimmat julkaisukanavat eivät näyttäydy yhtä mielekkäinä. Akatemian sisäisessä arvioinnissa tilaushistoriat tai kotimainen julkaiseminen ylipäätään eivät aina saavuta ansaitsemaansa arvostusta. Vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, ja kannattaa muistaa, että suuren yleisön laajasti tavoittamat tilaushistoriat täyttävät mitä parhaimmalla tavalla yliopistojen kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista.
 
 
Yrittäjä ja kutsumustyöläinen

Harvaa historioitsijaa motivoi alalle hyvä palkka tai pitkät lomat. Joustavat työajat ehkä jossain määrin. llman korvausta tehtäviä ylitöitä joutuu tekemään melkoisen paljon. Mutta ne tehdään mukisematta, sillä harva haluaa laskea käsistään kirjaa, jonka taittovedoksen tarkistus on jäänyt puolitiehen tai josta puuttuvat kuvatekstit. Työn voi kokea eräänlaisena elämäntapana tai kutsumuksena – työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä, mutta parhaina hetkinä tekemisestä nauttii niin, ettei se työltä edes tunnu. Historioitsijakin pitäisi kuitenkin kehdata laskuttaa matkakuluista, sillä pelkällä hyväntahtoisuudella ja kiitollisuudella ei elä. Työprosessiin kuuluville kaikille vaiheille on uskallettava asettaa oma hintalappunsa. Niistä muodostuvat tilaushistorian tekijän ja pätkätyöläisen toimeentulo.
 
Tänä päivänä ammattikirjoittajan työ on yhä yritysmäisempää. Toisinaan yrittäjästatus on jopa edellytys sille, että tarjolla olevaa työtä voi ylipäätään edes hakea. Osallistuminen taannoin Joensuun kaupunkihistoriahankkeen tarjouskilpailu edellytti toiminimeä kaikilta toimeksiannosta kiinnostuneilta. Kilpailutuskäytäntö oli monimutkainen, byrokraattinen ja alalle sopimaton, mutta opetti paljon hankintalain kiemuroista.
 
Yrittäjästatus tuo mukanaan riskejä ja velvoitteita. Suunta tuntuu silti olevan, että yhä useampi tilaaja on haluton ottamaan kirjoittajaa palkkalistoilleen. Ainoa mahdollisuus selviytyä lienee sopeutuminen, vaikka sitkeitä vastarinnan sissejä yhä löytyy. Tulevaisuuden kuva ei kuitenkaan ole toivoton. Kaikkeen ulottuvasta pikakulutuksesta ja kertakäyttökulttuurista huolimatta perinteiset pitkän kaavan kuntahistoriat eivät vuonna 2020 ole kuolemassa muusta menneisyyden hyödyntämisestä puhumattakaan. Tarinallisuus on tätä päivää, joten tutkimuksellisten lähestymistapojen hallinta ja kyky ymmärtää ja esittää pitkiä kehityskaaria nykyhetken taustalla avaa historioitsijalle uudenlaisia tapoja hyödyntää osaamistaan.
 

Samu Aarnio

Joensuussa pohditaan tehdäkö kolmas kauppahalli kaupungin torin laidalle. Ja jos, niin millainen, ja mille puolelle toria. Kysymys kauppahallin sijoituksesta ja sen arkkitehtuurista (tai ylipäätänsä kauppahallin tarpeellisuudesta) on kriittinen kaupunkikuvan kannalta. Joensuun torin molemmilla laidoilla on tähän menessä sijainnut kaksi kauppahallia, jotka molemmat on purettu.
 
Kaksi edellistä kauppahallia Joensuussa
 
Joensuun ensimmäinen kauppahalli valmistui vuonna 1903 torin Siltakadun puoleiselle laidalle. Nikkarityylisen, jugendia ja uusrenessanssia heijastelevan rakennuksen suunnitteli A. W. Pitkänen. Kauppahallia laajennettiin 1927 Viljo Raittilan piirustusten mukaisesti. 1960-luvulle tultaessa hygieniavaatimukset kiristyivät, ja osaltaan sen vuoksi alkoi keskustelu puisen, huonoon kuntoon päässeen, kauppahallin purkamisesta. Uutta modernia kauppahallia ryhdyttiin suunnittelemaan 1960-luvulla torin toiselle puolelle Koskikadun varteen.
 
Uuden kauppahallin suunnitteli Joensuun kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto vuonna 1967. Kaupunginvaltuusto teki päätöksen purkaa vanha puinen kauppahalli vuoteen 1969 mennessä. Tämä sai kansalaiset liikkeelle rakastetun rakennuksen säilyttämisen puolesta. Uuden kauppahallin suunnittelija Mauno Tuomisto ja kaupungin arkkitehtitoimisto ehdottivat, että vanhan kauppahallin käyttötarkoitus muutettaisiin torikauppiaiden suojaksi, jossa voisi käydä torikauppaa muilla tuotteilla kuin elintarvikkeilla. Näin voitaisiin säilyttää vanha kauppahalli uuden rinnalla. Tämä hanke kuitenkin kuivui kasaan. Hetken aikaa Joensuun toria rajasivat uusi, 1968 valmistunut kauppahalli ja vanha puinen kauppahalli, joka pian purettiin.
 
Mauno Tuomiston paviljonkimainen, moduulirakenteinen kauppahalli oli aikaansa edellä. Sen toiminnoissa oli otettu huomioon kaikki nykyaikaiset tarpeet hygieniavaatimuksista aina tavaran logistiseen säilyttämiseen ja huoltotoimenpiteisiin. Kauppahallin arkkitehtuuri kunnioitti ympäristöä mataluudellaan, se ei vienyt huomiota muilta alueen rakennuksilta. Sen moduulien ääriviiva oli viittaus läheisen kaupungintalon tornin muotoon. Näyteikkunoiden sisäpuolinen valaistus toi lyhdyn lailla valoa pimeän aikaan ympäristöönsä. Alkuperäisissä suunnitelmissa oli tarkoitus käyttää katon, sokkelin ja lasijulkisivujen metalliosien materiaalina pronssia, mikä olisi ollut jälleen viittaus 1914 valmistuneeseen Joensuun kaupungintaloon. Säästösyistä pronssia ei kuitenkaan käytetty.
 
Uudesta kauppahallista tuli vähitellen yksi Joensuun vihatuimmista rakennuksista. Sen huollosta ei pidetty huolta, ja rakennuksen betoni-, lasi ja alumiini osat alkoivat likaantua. Julkisivut peittyivät kauppiaiden asentamiin riemunkirjaviin ja graafisesti ala-arvoisiin mainostarroihin. Kaikki tämä peitti alleen sen, että kauppahalli oli erittäin sopusuhtainen ja kaunis modernin arkkitehtuurin esimerkki. Kepeä, huomaamaton ja funktionaalinen “basaari”. Tämäkin kauppahalli purettiin toriparkin rakentamisen myötä 2016.
 
Ensimmäisen kauppahallin mörkö piinaa joensuulaista “kauppahallikeskustelua”. Puinen, “kansallisromanttinen” ja nikkarityylinen kauppahalli, jäi ihmisten kollektiiviseen muistiin siitä millainen kauppahallin tulisi olla romantisoiduissa mielikuvissa. Kauppahallin konsepti sijoitetaan mielisämme 1900-luvun taitteeseen ja siksi odotuksena on, että kauppahallin täytyy heijastaa “menneiden aikojen” muotokieltä. Lehtien mielipidepalstoilla onkin kaipailtu muun muassa Kuopion kauppahallin perään.
 
Kolmas kauppahalli?
 
Nyt Joensuu suunnittelee  kolmatta kauppahallia torin pohjoislaidalle. Tähän mennessä uudesta kauppahallista on esitetty julkisuudessa kaksi toisistaan poikkeavaa luonnospiirustusta. Ensimmäisenä julkisuuteen nostettiin arkkitehtitoimisto Arcadian suunnittelema luonnos. Arcadian harjakattoista luonnosta on julkisuudessa moitittu “ladoksi” ja ympäristöönsä sopimattomaksi. Eniten kritiikkiä on aiheuttanut rakennusmassan korkeus ja laajuus. Kieltämättä vaikka rakennuksen arkkitehtuuri on tämän kirjoittajan mielestä laadukasta, lämmintä ja sopivalla tavalla poikkeavaa niin sen koko supistaisi torin ja sen ympäristön ahtaalle. Onkin huvittavaa huomata, että Joensuun verrattain iso tuulen pieksämä “paraatitori” osoittautuukin nyt pieneksi!
 
Arcadian suunnitelmalle vastapainoksi on esitetty Osmo Karttusen toimiston luonnos, joka on mittakaavaltaan huomattavasti pienempi. Tämän kauppahalliin arkkitehtuuri perustuu samaan muotokieleen kuin torilavan, joka sekin on Karttusen toimiston käsialaa. Vaikka torilava on kenties yksi Suomen kauneimmista torilavoista niin saman muotokielen noudattaminen kauppahallissa olisi kenties liian monotonista ja helppoa. Mittakaava tässä suunnitelmassa on osuva.
 
Asiaa julkisuudessa tarkasteleva joutuu tekemään johtopäätökset pitkälle vain muutamien melko laaduttomien havainnekuvien pohjalta. Kauppahallisuunnitelmista tulisi esittää havainnekuvia myös ihmissilmän korkeudelta.
 
Kauppahallien sijoittaminen torin pohjoislaidalle on nähty joidenkin tahojen mielestä myös virheenä. On koettu, että kauppahalli peittäisi näkymät Siltakadun korkeisiin arvorakennuksiin kuten Teräskulma, Yhdyslinna, Ora-Kotila, Pohjois-Karjalan talo Oy ja Sokos. Näin epäilemättä kävisi. Juuri kun kaupunki on saanut avattua kaupunkinäkymän kaupungintalolle Vapaudenpuiston puita karsimalla, niin tukkisimme uuden näkymän.
 
Ehkäpä kauppahallin ratkaisu löytyisi siitä, että se sijoitetaan ensinnäkin torin etelälaidalle, missä sijaitsi edellinen kauppahalli. Tämä siitä syystä, että se tasapainottaisi torin tilallista kokemista ja kehystäisi kaupungintalolta alkavaa keskustan julkisten rakennusten keskusakselia aina yliopistolle saakka. Ilmeisesti suurin syy miksi kauppahallia ei mielellään sijoiteta torin etelälaidalle on ainoastaan se, että tällöin aurinko ei pääse paistamaan mahdollisten terassien suuntaan. Mutta kannattaa muistaa, että kauppahalli on ensisijaisesti kauppahalli, ei ravintolan terassi. Sijoittamalla kauppahalli etelälaidalle mahdollistaisi se samalla kesäkahviloiden säilyttämisen torin pohjoislaidalla. Ja sitä paitsi aurinkoisia kohtia olisi taatusti mahdollista sijoittaa kauppahalliin myös torin etelälaidalla mikäli se suunnittelussa halutaan ottaa huomioon.
 
Voisiko kauppahallin muoto siis olla enemmänkin moduuleista koostuva paviljonki, jossa eri toimintoja olisi eriytetty polveilevasti niin, että rakennuksen muoto ei olisi yksi yhtenäinen massa vaan toisiinsa liittyneitä erillisiä ja eri korkuisia massoja? Joka tapauksessa varmaa on, että Joensuun kauppahallin suunnittelusta täytyy järjestää arkkitehtuurikilpailu. Vain näin voidaan saada ehdotuksia, jotka ovat ensinnäkin puolueettomia mutta mistä voisi löytyä se uusi Joensuun matkailunähtävyys huikean modernin arkkitehtuurin muodossa. Jos Joensuu pystyi järjestämään arkkitehtuurikilpailun vuonna 1909 saaden kilpailun tuloksena kaupunkiin näyttävän uuden kaupungintalon, joka yhä on kaupungin ylpeys, niin täytyy samaan pystyä nytkin.