paikallinen kansallisarkisto on pohjois-karjalan historiantutkimuksen kohtalonkysymys

Marko Piipponen, FM, PKHY:n hallituksen jäsen

​Monet ovat varmasti lukeneet Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen mahdollisesta lakkauttamisesta (YLE:n uutinen 15.11.2023). Kyseessä olisi ruma isku joensuulaiselle historianopetukselle. Miten opiskelijat voivat harjoitella arkistotyöskentelyä ja konkreettisten lähteiden kanssa toimimista, jos paikallista arkistoa ei ole? Tämä tarkoittaisi sitä, että Itä-Suomen yliopiston historian koulutuksen lopettamista voitaisiin perustella sillä, että historiaa ei voi opettaa ja tutkia paikkakunnalla, jossa ei ole omaa arkistoa. Pohjois-Karjalan historiaa tutkiville tämä olisi kuolemantuomio, koska juuri paikallishistorioitsijat ovat ahkeria Kansallisarkiston palveluiden käyttäjiä. Kysynkin nyt, että onko tässä mitään järkeä, jos paikallinen tutkija joutuisi matkustamaan Pohjois-Karjalasta aina Helsinkiin asti, jotta voisi tutkia Liperin historiaa? Joensuun toimipisteen lakkauttaminen ei ole isku vain paikallishistoriaa tutkiville, vaan myös muille paikallisille historiantutkijoille, jotka tutkivat valtakunnallisia asioita. Otan seuraavaksi esimerkin omalta osaltani.

Tuleva väitöskirjani käsittelee suomalaisen teknisen rikostutkimuksen tuloa Suomeen 1920-luvulla Rikostutkimuskeskuksen kautta sekä sitä miten tekninen rikostutkimus kehittyi 1950-luvulle asti, jolloin Keskusrikospoliisi perustettiin. Tutkimukseni on holistinen, minkä vuoksi olen hyödyntänyt monia Kansallisarkiston aineistoja. Tämä on tarkoittanut useita työreissuja Helsinkiin. Suunnitelmissani on kuitenkin tilata joitakin arkistoaineistoja Joensuun toimipisteelle, jotta minun ei tarvitse erikseen matkustaa Helsinkiin. Tämä on kuitenkin hankalaa, jos Joensuun toimipiste lakkautettaisiin. Tämä merkitsisi työaikani tehokkaan käytön heikentymistä, kun aikaa menisi työmatkoihin. Kyllä, junassa voi tehdä töitä etänä, mutta junatyöskentely luo omat rajoitteensa verrattuna työhuonetyöskentelyyn. Ennen kaikkea tämä kuitenkin merkitsisi työmatkakulujen kasvua.
​
Joku voi argumentoida, että digitalisaatio on mahdollistanut tutkimuksen tekemisen kotoa käsin, kun digitoituja lähteitä ei tarvitse tutkia paikan päällä. Asia ei ole näin yksioikoinen. Esimerkiksi jotkut digitaaliset lähteet eivät ole vapaasti saatavilla, vaan niitä voi käydä läpi ainoastaan Kansallisarkiston toimipisteiden päätelaitteista käsin (Kansallisarkiston nettisivut). Omassa väitöskirjassani käytän digitoituja korkeimman oikeuden tuomiotaltioita, kun etsin millaisia päätöksiä korkein oikeus on aikanaan tehnyt tekniseen rikostutkimukseen liittyen. Joudun käyttämään Kansallisarkiston toimipisteen päätelaitetta, koska korkeimman oikeuden tuomiotaltiot ovat käyttörajoitettuja 100 vuoden ajalta. Joensuun toimipisteen lakkauttamispäätös tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi matkustaa Mikkeliin päästäkseni käsiksi Kansallisarkiston käyttörajoitettuihin digitoituihin aineistoihin. Siinä on aika iso ero, kävelenkö kodistani 500 metriä Kansallisarkiston toimipisteelle vai matkustanko yli pari tuntia junalla Mikkeliin.
​

Joensuun korkeakoulun historian opiskelijat ja professori Heikki Kirkinen olivat aikoinaan ajamassa aktiivisesti Joensuun maakunta-arkiston perustamista, mikä toteutui vuonna 1975. Kuvassa arkiston pitkäaikainen työntekijä Jorma Puumalainen  vuonna 1982, jolloin arkisto vielä sijaitsi Torikadulla lääninvirastotalon yhteydessä. Kuva: Pohjois-Karjalan museo.

​Digitoinnin ongelmana on myös se, että nykyisellä rahoituksella digitointi on tuskallisen hidasta (YLE:n uutinen 23.3.2022). Tämä tarkoittaa digitoinnin priorisointia ja projektiluonteista työskentelyä, minkä vuoksi Kansallisarkiston on tehtävä arvovalintoja sen suhteen, mitkä lähteet ovat tärkeimpiä digitoida juuri nyt. Kyseiset arvovalinnat eivät välttämättä sovi yhteen tutkijan tutkimuksellisten tarpeiden kanssa, koska meillä on tieteen vapaus ja sen myötä tutkijat tutkivat monipuolisella otteella erilaisia lähdeaineistoja. Ottaen huomioon nykyisen hallituksen talouspoliittiset linjaukset, Kansallisarkiston digitoinnin rahoituksen kasvu tapahtuisi vasta 2020-luvun loppupuoliskolla; tämä siis toiveajattelun tasolla. Siksi paikallisille toimipisteille on tarvetta myös tulevaisuudessa.

On nostettava esille myös aluepoliittinen näkökulma, kun kerran Pohjois-Karjalasta puhutaan. Suomen ja Venäjän rajojen avautuminen (Ilta-Sanomien artikkeli) toi aikanaan elinvoimaa lähialueille. Ukrainan sodan ja rajojen sulkeutumisen myötä Itä-Suomen ahdinko (Ilta-Sanomien artikkeli) ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Itä-Suomi on astunut uuteen todellisuuteen, jossa rajan toiselta puolelta ei ole enää luvassa helppoa rahaa. Presidentinvaalien alla Itä-Suomen elinvoiman merkitystä korostetaan turvallisuuspoliittisesta (Helsingin Sanomien uutinen 20.8.2023) näkökulmasta käsin. Myös työ- ja elinkeinoministeriön tasolla Itä-Suomen elinvoimaisuus (YLE:n uutinen 13.2.2023) rinnastetaan turvallisuuskysymykseen. Perinteiseen tapaan kauniit puheet eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta, kun valtio on viemässä Joensuusta mahdollisuudet tehdä työtä. Pohjois-Karjalassa syntyneenä ja eläneenä olen joutunut vakavasti miettimään kannattaako täällä historiantutkijana enää asua. Enkä varmasti ole ainoa henkilö, joka on pohtinut samaa. Siinä saavat Helsingin Herrat sitten miettiä miksi Itä-Suomesta tapahtuu aivovuotoa.

Summa summarum Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen lakkauttamista voi pitää paikallisen historiantutkimuksen kohtalon kysymyksenä, koska tutkijat tarvitsevat paikallisia palveluita ja instituutioita oman tutkimuksen tekemiseen. Se on myös Pohjois-Karjalan paikallisidentiteetin kohtalon kysymys. Kliseisesti sanottuna jos ei tiedä menneisyyttä, ei voi ymmärtää nykyisyyttä. Jos ei ymmärrä nykyisyyttä, ei voi suunnitella tulevaisuutta. Jos lakkauttaminen tapahtuu, niin sinä tulevaisuuden historiantutkija saat käyttää tätä kirjoitustani Joensuun lopun aikojen historiakirjassasi. Sen myötä näyttäydyn jälkiviisaana todetessani tuleville sukupolville, että mitäs mie sanoinkaan. Toivottavasti näin ei käy.