​PKHY järjesti 30. lokakuuta 2023 yhteistyössä Sandarmoh-aktivistiryhmän kanssa jo perinteiseksi tulleen Venäjän poliittisten vainojen uhrien muistopäivän. Tämä aihe kiinnostaa suomalaisia. Neuvostoaikana suomalaisia – sisällissodan ”punikkeja”, 1930-luvun loikkareita, Pohjois-Amerikasta tulleita siirtolaisia sekä inkerinsuomalaisia – oli useiden vainojen kohteina. Erittäin synkkää aikaa oli 1930-luvun loppu, jolloin tuhansia suomalaisia vangittiin, teloitettiin tai karkotettiin täysin tekaistuilla syillä. Vaikka näistä vainoista tiedetään paljon, on vainottujen suomalaisten jälkeläisten edelleenkin hyvin vaikeaa löytää virallisia tietoja vainoissa kadonneiden kohtaloista.
 
Sandarmoh-aktivistiryhmä oli jo ennen koronaviruspandemiaa suunnitellut tapahtumia, joissa esiintyisi Venäjällä tärkeää ja mittavaa työtä vainojen paikkojen, tekijöiden, uhrien ja hautapaikkojen selvittämiseksi tehneitä tutkijoita. Kuitenkin Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on tehnyt nämä vierailut mahdottomiksi. Tänä syksynä tilaisuuden järjestäminen kuitenkin onnistui. Venäjän poliittisten vainojen uhrien muistopäivänä joensuulaisyleisölle puhuivat Suomen Kansallisarkiston tutkija Dmitri Frolov sekä Liettuassa toimivan Eurooppalaisen humanistisen yliopiston tutkija Ilja Solomeshtsh, joka viime kesään asti toimi Petroskoin yliopiston historian laitoksen dosenttina. 
 
Dmitri Frolovin esitys käsitteli Kansallisarkiston yhteistyötä entisen Neuvostoliiton maiden kanssa. Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen yhteistoiminta venäläisten arkistojen kanssa lakkasi kokonaan. Monet Ukrainan arkistot tuhoutuivat pommituksissa ja muissa Venäjän sotatoiminnoissa. Monet ukrainalaiset arkistot ja kirjastot vietiin miehitetyiltä alueilta muualle, muun muassa miehitetylle Krimille. Arkistoyhteistyö kuitenkin jatkuu muiden entisen Neuvostoliiton maiden kanssa. 
 
Dmitri Frolov esitti esimerkkinä Georgian, Azerbaidzhanin ja Kazakstanin arkistojen kanssa tehtävää yhteistyötä ja hänen niistä tekemiään löytöjä. Kazakstanin arkistot ovat erittäin mielenkiintoisia poliittisten vainojen näkökulmasta, koska siellä sijaitsi lukuisia vankileirejä, joissa pidettiin muun muassa suomalaisia sotavankeja. Sinne on jäänyt valtavia vankileirien hautausmaita, joihin siellä kuolleita eri maiden kansalaisia on haudattu peräti kolmessa kerroksessa. Frolov kertoi, että Kansallisarkisto on hankkinut jonkin verran suomalaisia koskevia asiakirjojen kopioita yllä mainituista arkistoista. Toivottavasti tavallinen kansalainen voi niitä pian katsella Kansallisarkiston nettisivuilla.
 
Ilja Solomeshtsh vuorostaan kertoi Karjalan historian tutkimuksesta Venäjällä. Hän tarkasteli historiakirjoituksen erilaisia vaiheita sekä sitä, miten käsitykset Karjalasta (suomeksi lähinnä Itä-Karjalasta) muuttuivat ajan mittaan säilyttäen kuitenkin saman valtiokeskeisen näkökulman. Vaikka molemmat esitykset olivat suhteellisen mielenkiintoisia, täytyy sanoa, että tiedemiesten esitystapa oli paikoin liian akateeminen. Tämä lienee tuottanut pieniä hankaluuksia laajalle yleisölle. Toivottavasti Muistopäivän perinne säilyy myös seuraavana vuonna.

Karjalan historiantutkimus ja entisen Neuvostoliiton alueen arkistot olivat teemana kahdessa 30.10.2023 Itä-Suomen yliopistossa järjestetyssä tilaisuudessa. Vasemmalta tilaisuuksien puheenjohtajana toiminut professori Olga Davydova-Minguet, puhujat Ilja Solomeshtsh ja Dmitri Frolov sekä järjestelyihin osallistunut nuorempi tutkija Tamara Polyakova. 

​Itsetunto on jotakin samaa kuin omanarvontunto. Se on tietoisuutta itsestään ja itsensä tuntemista. Siihen liittyy aina myös jonkinlainen ylpeys itsestään. Usein puhutaan itsetuntoisesta kansanluonteesta, jolloin oletetaan joillain ryhmällä olevan jotain toista ryhmää vahvempi itsetunto. Alueellista itsetuntoa kohottaa jonkun yksilön, mutta ennen kaikkea joukkueen menestys vaikkapa urheilussa. Kainuu juhlii Sotkamon Jymyn finaalipaikkaa ja puolet Pohjanmaasta tuntee ylpeyttä Vimpelin Vedon pääsystä kamppailemaan mestaruuden uusimisesta. Pohjois-Karjalassa on tunnettu ylpeyttä muun muassa Kiteen Pallosta, Joensuun Mailasta ja toki Antti Aallosta, ”Meijän Kaisasta” eli Kaisa Mäkäräisestä ja Ismo Alangosta.
​
Tässä tarinassa on kolme henkilöä: Edvard Johansson, Ismo Björn ja Ali ”Allu” Islamajev.  Edvard on jo kuollut, mutta Ismo elää ja Allu voisi elää, jos hän olisi oikea. Nyt Allu on monesta eri joensuulaisesta nuoresta rakennettu tyyppi, joka voisi olla oikea henkilö. Hän on olemassa monessa tämän päivän pohjoiskarjalaisessa nuoressa, mutta ei ole kukaan heistä. Öllölässä elänyt Edvard ja outokumpulaissyntyinen, mutta hitaasti joensuulaistunut Ismo ovat ainutkertaisia yksilöitä, mutta he ovat Allun tapaan myös tyyppejä, joiden kautta voidaan tehdä yksityisestä yleistä ja rakentaa laaja, monia kaltaisiaan yhdistävä kokemusmaailma ja aikakautensa kuva, ja ennen kaikkea pohtia itsetunnon, tässä tapauksessa pohjoiskarjalaisen itsetunnon, rakennusaineita historiallisessa kaaressa ja muuttuvassa maailmassa.
​

Öllöläläinen kosmopoliitti
 
Edvard Johansson asui Ilomantsin Öllölässä, sittemmin Tuupovaaran, nykyisen Joensuun Öllölässä 1910-luvulla ja uudelleen 1930-luvulta aina 1970-luvun loppuun saakka.  Edvard oli syntynyt Pietarissa. Hänen isänsä oli Porvoon ruotsinkielisiä ja äitinsä Pietarin saksalaisia. Äitipuoli oli Tuupovaaran Määttäsiä. Edvard osallistui Suomen sisällissotaan, sitten Viron vapaussotaan ja lähti 1920-luvun lopulla Amerikkaan. Suuren laman aikana Edvard joutui hopoilemaan, eli etsi kulkurina töitä. Edvard palasi Suomeen ja takaisin Tuupovaaraan. Hän puhui viittä kieltä: isänsä kieltä ruotsia, äitinsä kieltä saksaa, synnyinpaikkansa venäjää, äitipuolensa ja kotipaikkakuntansa suomea ja matkallaan hän oppi myös englannin. Kun Pietarista Tukholmaan matkannut kuumailmapallo teki pakkolaskun Öllölään 1911, niin korista kömpineet yliluutnantti Lebedev ja insinööri Brűmin eivät edes yllättyneet, että keskeltä ilomantsilaista korpea löytyi mies, joka puhui venäjää.

Edvardin aikana, autonomian ajan lopulla Pohjois-Karjalalla ei ollut omaa selkeää paikkaa historiallisessa maakuntajaossa.  Kansallista kuvaa rakennettiin Pohjois-Karjalassa ajatuksella, että pohjoiskarjalaiset olisivat aina olleet olemassa selvästi rajattuna, määriteltävinä ja muista erottuvana homogeenisena ryhmänä. Zacharias Topeliuksen Karjalaan ja karjalaisiin liittämät näkemykset liitettiin myös pohjoiskarjalaisiin. Heissä katsottiin elävän myyttinen karjalaisuus. Kulttuurissa oli kalevalaisuutta, ja sitä oli etenkin musiikissa. Kareliaanien aarteenetsintäretket toivat esille Kolin, karjalaisen maisema, idän synkät varjot. Ne rakensivat kuvaa maakunnasta idän ja lännen välissä. Pohjoiskarjalaista tietoisuutta luotiin kertomuksilla kamppailuista hallaa ja vainolaista vastaan. Maakuntalaulun kurja Karjala sisälsi viittauksen sorronalaiseen, vainottuun ja kohtalon koettelemaan Karjalaan, jota itä uhkasi.  

​Pohjois-Karjalaa alueena ja nimenä tehtiin tunnetuksi ja rakennettiin omaksi alueekseen erilaisten kansalaisjärjestöjen kautta. Tällaisia olivat Pohjois-Karjalan raittiuspiiri 1890, Pohjois-Karjalan nuorisoseurapiiri 1906, SVUL:n Pohjois-Karjalan piiri 1906. Pohjois-Karjalan Historiallinen Seura (1901) määritteli tehtäväkseen Pohjois-Karjalaan kuuluvien paikkakuntien historian valaisemisen, historiallis- ja muinaismuistojen ja kalujen sekä tarujen ja tapojen, laulujen ja sävelten sekä esineitten keräilemisen, säilyttämisen, tutkimisen ja kirjojen julkaisemisen. Pohjois-Karjalaa rakennettiin kansallisen suomenkielisen väestön sekä itsellisten ja vakaiden maatalojen varaan, mutta tänä aikana Pohjois-Karjalassa tilattoman maatalousväestön ja vuokraviljelijöiden osuus oli Suomen suurin ja koko silloinen Kuopion läänin itäinen vaalipiri oli vasemmiston tukialue.
​
Miten hyvin Pietarissa syntynyt ja kasvanut Edvard kuvaa omana aikanaan rakennettua pohjoiskarjalaisuutta. Miten kosmopoliitti Edvard sijoittuu kansallisen Suomen kertomukseen? Mistä kumpusi Edvard Johanssonin itsetunto?
​

​Outokumpulainen hyvinvointivaltion kasvatti
 
Ismo Björn on syntynyt Kuusjärvellä 1959 silloisessa Kuopion läänissä. Pohjois-Karjalan lääni perustettiin seuraavana vuonna ja Kuusjärven kunta muuttui Outokummun kauppalaksi 1968. Ismo kävi Outokummun kansakoulun ja pääsi valintakokeen perusteella Outokummun yhteiskouluun. Yhteiskoulu muuttui peruskouluksi silloin, kun Ismo oli menossa viidennelle luokalle. Luokasta tuli yhdeksäs E, ja sinne siirtyivät myös ne kansalaiskoulua käyneet nuoret, jotka eivät yhteiskouluun olleet päässeet, ja he, joiden vanhemmilla ei siihen ollut varaa, sekä myös ne nuoret, joiden vanhemmat eivät sanojensa mukaan olleet halunneet lapsistaan herroja tehdä.
​

​Ismoa voi pitää peruspohjoiskarjalaisena, sillä hänen sukunsa niin isän kuin äidin puolelta ovat asuneet nykyisen Pohjois-Karjalan alueella vähintään 1600-luvulta lähtien. Itseään Ismo piti nuoruudessaan ennen kaikkea outokumpulaisena. Kotiin tulivat toki Karjalainen, Karjalan Maa, mutta myös Maaseudun Tulevaisuus ja ajoittain Helsingin Sanomat. Kotitalon toisella puolen oli Outokummun kaivoksen jätealue Sumppi ja toisella puolen, Partalanmäellä, Outokummun ortodoksinen rukoushuone. Lapsuuden ja nuoruuden äänimaisemaan kuulivat Kokkosen Aleksin kirkonkellojen soitto, tehtaan pilli, Keretistä kantautuva junakiskojen ääni, lehmien ammunta, kuin säännölliset räjäytykset, jotka tömisyttivät maata.  Ismo puhuu suomea, ja auttavasti ruotsia ja englantia, mistä on kiittäminen Suomen koululaitosta. Missä on Ismon vahvan itsetunnon perusta?

Joensuulainen nykynuori
 
Ali Islamajev, kavereiden kesken Allu on 12-vuotias pohjoiskarjalaisnuori. Hän on asunut Joensuussa koko ikänsä. Hänen vanhempansa ovat Tsetseniasta Pohjois-Kaukasiasta. Allu puhuu suomea, mutta hän osaa myös äitinsä kieltä venäjää ja jonkin verran tsetseenia, joka on hänen isänsä kieli. Allu on muslimi, eikä suinkaan ainoa koulussaan.  Heitä ovat myös Allun kaveri Mohamed eli Muhis, ja heitä ovat toinen Ali ja Ahmed, joka tunnetaan paremmin nimellä Kabu. Allu asuu Rantakylässä ja pelaa jalkapalloa paikallisessa seurassa. Hän on myös kokeillut salibandyä. Allu on käynyt pelimatkoilla Lieksassa, Nurmeksessa, Iisalmessa ja Siilinjärvellä, mutta hänellä ei ole mitään tietoa, missä menee maakunnan raja. Pohjois-Karjala ei ole hänelle paikkana tuttu, eikä se edes kiinnosta. Pelimatkat ovat Allusta kivoja, ja ruoka on aina samanlaista jokaisella huoltoasemalla. Kebab-paikat ja pitseriat ovat parhaita, sillä niissä on hyvä ruoka. Allun paras pelikaveri on Joel. Hän asuu keskikaupungilla, joten hän käy eri koulussa, mutta on muuten mukava.  Mikä on Allun itsetunto? Mihin se perustuu? Miten Allusta tulee pohjoiskarjalainen? Muuttuuko pohjoiskarjalaisuus sisällyttämään myös Allun?
​
Pohjois-Karjala on tänään monikulttuurinen paikka, jossa risteilevät monet erilaisuudet. Onko olemassa pohjoiskarjalaista itsetuntoa? Vai onko pohjoiskarjalaisuus ylitsekäyvä voima, joka muuttaa pohjoiskarjalaiseksi Allun tai hänen naapurissaan asuvan somaliperheen, lähitalon venäläispariskunnan, tai sen espanjaa puhuvan opiskelijan, jonka kotimaata Allu ei tiedä. 
​

Yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu… ja se toinen Karjala

Pohjoiskarjalaisuus on ajassa muuttuva, ja se on varmasti erilainen eri aikoina. Pohjois-Karjalalle on luotu jo kauan sitten identiteetti, josta ei päästä eroon monikulttuurisessa, kansainvälistyvässä Suomessa. Maakunta edustaa Suomessa jotain toista, usein mennyttä tai sitten utopiaa vapaudesta. Farkut vaihdetaan verkkareihin ja kaljaa juodaan läpi yön. Pohjois-Karjalalle on annettu rooli ulkoa päin, eivätkä kaikki tunne annettua pohjoiskarjalaisuuttakaan omakseen. Kirjailija Volter Kilven kuvasi(pohjois-)karjalaista eloisaksi ja avoimeksi hahmoksi, jota luonnehtii herttainen elokkuus ja välittömyys, sytyttävä mutta ylimalkainen innostelu, juokseva sanavalmius ja vuolaus, etenkin kun on kyseessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu. Entä kuka pohjoiskarjalainen tunnistaa itsensä Väinö Linnan luonnehtimaksi pohjoiskarjalaiseksi, jota Tuntemattomassa sotilaassa esittävät kaksi saman kylän miestä: lunki, pinnari ja ahne omaneduntavoittelija Rahikainen sekä se toinen, Sihvonen, tohottaja.

Kaikki tietävät pohjoiskarjalaisen roolin huuhaaksi, mutta ehkä pohjoiskarjalaisuuta on se, että kukaan ei anna sen haitata, vaan ollaanpa yhdessä samaa tarinaa toistamassa. Ja kun tarpeeksi monta kertaa muistutetaan, niin oppi alkaa mennä perille.

Matkailussa Pohjois- Karjala ja pohjoiskarjalaisuus esitetään eksoottisena karjalaisten traditioiden paikkana, jossa luostarin kellot kumajavat ja rehevät karjalaisnaiset fereseissään asettelevat piirakoita pöytään. Tämä mielikuvien malli kerrotaan samalla tapaa oikein ja vuosikymmenestä toiseen. Pohjois-Karjalaan liimatulle karjalaisuudelle on vahva historiallinen perusta.  Pohjois-Karjala on saanut edustaa menetettyä Karjalaa kahdesti historiansa aikana. Ensimmäisen kerran se tapahtui Uudenkaupungin rauhan 1721 jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt koko muun Karjalan ja toisen kerran toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomi menetti niin Kannaksen, Laatokan Karjalan kuin ns. Raja-Karjalan. Pohjois-Karjalasta tuli molemmissa tapauksessa Karjala, ja samalla siihen liitettiin yleiset karjalaisuuteen liitettävät piirteet.
​
Toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Karjala sai siirtokarjalaisista ison piristysruiskeen, mutta myös ristiriitaisuuksia ja kamppailuja, mitä on ns. oikeaa karjalaisuutta, ja mikä pohjoiskarjalaisuutta. Tänne asutetut kummastelivat paikallista karjalaisuutta, joka oli kovin erilaista kuin Impilahdella tai vaikkapa Kivennavalla oli ollut. 
​

​
Kovin on erilainen pohjoiskarjalaisuus myös Venäjältä tänne muuttaneiden karjalaisten mielessä. Heitä on tullut Pohjois-Karjalaan 1990-luvulta lähtien, ja moni on joutunut jättämään Putinin Venäjän ja kotiseutunsa Venäjän Karjalassa. Siellä Pohjois-Karjala oli suomalaisittain Vienaa, ja Karjalaa taas vain Karjalan tasavallan alue. Venäjän Karjala-kuva on vahva ja se vaikuttaa myös Suomen puolella näkemyksiin, mikä on oikea Karjala. Käsitykset Karjalasta eivät ole enää sidoksissa siihen maahan, missä ne esitetään, vaan näkemys leviää maasta toiseen asukkaiden, tiedonvälityksen ja some-kanavien välittämänä ja luomana todellisuutena.

Petroskoissa ilmestyvässä lehdessä Karjalan Sanomat oli 9.8. ja 28.8. muun muassa seuraavat otsikot:” Osassa Karjalan kouluja tehtävät peruskorjaukset eivät ehdi valmistua ennen koulujen alkamista”. ” Karjalanpiirakka on tunnetusti aitoa karjalaista ruokaa”. ” Karjalan kansojen keittiö-festivaali onnistui yli odotusten Petroskoissa kesällä 2023”, ”Karjalan pakkassää toi liikeidean”, ”Uudessa tuotannossa käytetään karjalaisia pakkasmarjoja”, Karjalassa kehitetään Arktisen Karjalan kivirengasreittiä, joka tutustuttaa Karjalan teollisuushistoriaan”, ”Ranta houkuttelee nuoria Karjalaan”. Yksi juttu vaati, että Karjalassa täytyy muodostaa nuorten joukkue, joka voisi edustaa Karjalaa Venäjän erilaisissa sauvakävelykisoissa.

Monelle Venäjän Karjalasta tulleille on ollut yllätys, että Suomessa ylipäätään on Karjalaa ja lisäksi erillinen alue Pohjois-Karjala.

Maahanmuuton ja arjen ylirajaisuuden lisäksi Karjala-kuvaa sekoittaa karjalan kielen nousu, joka määrittää karjalaisuutta uusiksi. Ovatko oikeita karjalaisia he, jotka puhuvat karjalaa. Pohjoiskarjalainen ei puhu karjalaa, eikä ole koskaan puhunut, sillä karjala on samalla tapaa eri aineksista rakennettu kieli kuin suomi, joka kehittyy ajallisesti.  

​Pohjoiskarjalaisille on ilmeistä karjalaisuuden häilyvyys, ja aika ajoin ulkopuolisista määrittelyistä tuleva riittämättömyys, milloin ollaan sudeettisavolaisia, milloin jonkinlaisia kakkostason karjalaisia.
​

Häilyvä (pohjois-)karjalaisuus

Karjalaisuuden kanssa on ongelmia niin Allulla, Edvardilla kuin Ismolla. Kukaan heistä ei ole ortodoksi, ei puhu karjalaa, eikä edes tunne itseään ensisijaisesti karjalaiseksi. Allun luokalla on Ivan, joka on Karjalasta, mutta joka puhuu venäjää. Ismon kaveri on Jyrki, joka kuuluu Taipaleen ortodoksiseen seurakuntaan. Hänen isänsä oli Karjalasta, Salmista ja äiti on Suistamolta. Karjalasta. Naapuritilaa viljellyt Mitjosen Jussi oli myös Karjalasta, Impilahdelta. Hän oli Alvin ja Railin tapaan ortodoksi, mutta eipä uskontoon kukaan erityistä huomiota kiinnittänyt, eikä se elämässä liioin vaikuttanut. Alvin itsetunnon perustana oli olla ensisijaisesti outokumpulainen kaivosmies.
​
Edvard ja Allu eivät istu pohjoiskarjalaisuudesta nousevan itsetunnon perustaksi, jos lähtökohtana ovat suomen kieli, kansallinen kulttuuri tai juuret. Ismolta nämä juuret löytyvät. Hänen kuten lähes jokaisen pohjoiskarjalaisen suvun tarina kertoo siitä, kuinka joku esivanhemmista tuli jostain muualta, ehken Ruotsin puolelta, siis Savosta sotaväenottoja tai veroja pakoon. Tarinat kertovat, kuinka asutukselle löytyi paikka järven rannalta, vaaran laelta tai laajan perkaamattoman suon reunalta, ja kuinka kaski tuotti viljaa. Tarinoissa on usein esillä suvun kantaisä, mahtimies, mutta toisinaan myös joku matriarkka, sellainen kuten Höytiäisen Jouhtenisen saaressa asunut Saaren-Sanna, joka kalastamalla ja pienellä karjallaan kasvatti lähes kymmenpäisen lapsikatraan kunnon kansalaisiksi. Ismon on helppo kertoa tarinaa esi-isistään. Lars Björn määrättiin komentajaksi Brahean linnoitukseen ja hänen juoposta pojastaan periytyi Kiteen Björnien talonpoikainen suku. Ränsistyneen sukutilan pihalla on muistokivi Elias Lönnrotin vierailusta. Kesällä 2023 sen vieressä talon aitan kuistilla liehui Ukrainan lippu.
​

​Pohjoiskarjalaisen itsetunnon vahvuuksiin voidaan laskea se, että meitä on vähän. Täällä tunnetaan kaikki ja jos ei tunneta, niin selvitetään, mistä ollaan. Pitää olla tarpeeksi hömelö ja tottunut siihen, että hulluna ne pitää kumminkin. Pohjoiskarjalaista itsetuntoa osoitti viime viikolla uutisissa ollut esillä ollut tapaus, jossa pyhäselkäläinen opettaja totesi ennen oppitunnin alkua: laitetaanpa kasiluokkalaiset kännykät pois! Käskyyn ei viranomaisilta lupaa kysytty, eikä mahdollisia huoltajien kommentteja pelätty.
​

​Epäiltäviä ennen kaikkea
 
Pohjois-Karjala on Suomen reuna-aluetta, suurten etäisyyksien harvaan asuttua maaseutua, jossa valtiollisen talouspolitiikan käänteet, aluepolitiikan muutos, valtion hallinnon ja palveluiden alasajot, postikonttoreiden lakkautukset, varuskuntien alasajo näkyvät poikkeuksellisen vahvoina.

Viranomaisten suhde pohjoiskarjalaisiin on ollut alueen asujaimiston koostumuksen mukaan ymmärrettävästi epäilevä. Ovathan he veroja tai sotaväenottoja paenneita ja onneaan uudelta asuinseudulta etsiviä olleet kautta aikain. Aika ajoin vielä 1700-luvulla suunniteltiin Pohjois-Karjalan asuttamista luotettavammalla väestöllä. Heitä aiottiin tuoda tänne muualta Ruotsista, etenkin Taalainmaalta ja Länsi-Götanmaalta. Pohjois-Karjalan ortodokseja epäiltiin 1900-luvun alussa Venäjä-mielisiksi uskontonsa vuoksi. Vasemmistolaisia tai sellaiseksi määriteltyjä epäiltiin 1920- ja 1930-luvulla poliittisten näkemystensä vuoksi.  Kaikkiin pohjoiskarjalaisiin ei edelleenkään luoteta. Tänään tarkkailun alla ovat erityisesti kaksoiskansalaiset. Muut puolestaan saavat kuulla olevansa maan sairainta väestöä, jota Etelä-Suomi elättää.
​
Pohjois-Karjala on syrjässä ja pieni. Mahdollisen hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan Suomi näyttää olevan valmis uhraamaan Pohjois-Karjalan jonkinlaiseksi hidasteeksi. Varuskuntia ei maakunnassa ole. Sotilaskoulutusta antaa Onttolaan sijoitettu rajavartiolaitoksen rajajääkärikomppania, joka kouluttaa sissisotaan.
​

​Poliittisen puheen voihke ja valitus
 
Pohjois-Karjala on kansallisessa kuvastimessa lähtemisen maakunta. Maakunta esiintyy maaltamuuton vaivaamana paikkana, joka on täynnä laudat ikkunoissa olevia rähjäisiä talonrotteloita ja traktoreillaan tai pappatuntureillaan kauppareissujaan tekeviä ukon turjakkeita, jotka joutoaikoinaan kittaavat keskiolutta Esson tai Matkahuollon baarissa. Tätä kuvaa ylläpitävät elokuvat ja kirjallisuus. Simpauttaja, Kätkäläinen, Ja pesäpuu itki, Onnen maa jne.  ovat luoneet pohjoiskarjalaisuuden kuvat, jossa multa tuoksuu, paska haisee, mutta suu käy koko ajan ja elääkin pitäisi.
​
Tätä mielikuvaa käytettiin maakunnallisessa edunvalvonnassa menestyksellä hyödyksi 1960-luvulta aina 1990-luvulla saakka. Maakuntapoliitikkojen keskeinen keino oli hyödyntää reuna-alue-asemaa ja todellista ja kuvitteellista köyhyyttä.  Maan johtavat poliitikot puolestaan vierailivat Pohjois-Karjalassa ja samalla osoittivat, että koko maa on yhtä. Käynti oli symbolinen ja koko alue kokoaan tai kansanedustajiensa määrää suurempi. Maakunnassa vieraili myös maan talouseliitti ja niin metsäyhtiöt kuin valtio saattoi tarjota metsästysmahdollisuuksia.
​

Valituksen ja voihkeen perinne, joka tuotti menestystä hyvinvointivaltion aikaisessa yhteiskunnassa, elää puheissa edelleen. Pohjois-Karjala ja köyhyys, Etelä-Suomi ja rikkaus liitetään edelleen yhteen. Myös paikalliset rikkaat esiintyvät mieluusti köyhinä, tai jos ei köyhinä, niin jonkinlaisina kansanmiehinä ja -naisina, toisinaan eräänlaisina poikkeusyksilöinä, joilla on taloudellisen menestyksensä vuoksi ja pohjoiskarjalaisina lupa sano mitä tahansa ja joskus suoranaisia päättömyyksiä.  Pohjoiskarjaisuuteen kuuluu omalaatuinen huumori. Paikallinen puheenparsi ovat median tavoittelemaa napakkaa tiivistystä. Tohmajärven jätin Seppo Rädyn kommentti Saksasta elää yhä, samoin lausahdus oopperasta.
​
Paikallispoliitikkojen puheissa Pohjois-Karjala elää selkeänä omana alueena. Pohjois-Karjalan maakuntavaltuuston puheenjohtaja Seppo Eskelinen (SDP) ja Siun soten aluevaltuuston 2. varapuheenjohtaja Nurmeksen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Matti Kämäräinen (Keskusta) vaativat keskeisiltä päättäjiltä yhteiseen pohjoiskarjalaiseen hiileen puhaltamista Karjalaisessa 4.9.2023. Toimijat ajoivat heidän mielestään yksittäisten kuntien etua, eivätkä maakunnallista etua. Miehet kaipasivat maakunnallista poliittista ohjausta, eräänlaista maakunnallista suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen kaikki puolueet sitoutuvat. Yhteinen näkemys on miesten mukaan kadonnut TE-uudistuksen myötä ja oli häviämässä matkailussa. Miehet vaativat taisteluhenkeä, joilla maakuntaa voidaan viedä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Se, mikä tuo tulevaisuus oli, ei sanomalehdestä selvinnyt.
​

​Framtids land – tulevaisuus rakentuu kuuluvuuden ja osallisuuden varaan
 
Lähtemisen sijaan maakunta on tulemisen ja myös tulevaisuuden maakunta. Tätä voidaan perustella sekä sisään muutolla, sen perinteellä, että resurssirikkauksilla ja mahdollisuuksilla. Pohjois-Karjalan väestön lähes kokonaisuudessaan voidaan sanoa olevan muualta tullutta. Siitä kertovat asutustarinoiden ohella historian dokumentit. Kansakunnan rakentamisen aikana virkakunta opettajia myöten tuli pääosin muualta. Toisen maailmasodan jälkeinen asuttaminen toi uuden asutusaallon. Hyvinvointivaltion rakentamien puolestaan korkeakoulun ja muut oppilaitokset opettajineen ja tutkijoineen, terveyskeskukset ja koko virkakoneiston. Uusin muuttoaalto tuli Neuvostoliiton hajoamisen ja Euroopan unioniin liittymisen myötä. Se oli vaimomuuttoa Venäjältä, pakolaismuuttoa eri puolilta maailman kriisialueilta, mutta myös alati kansainvälistyvää yliopistoa ja yritysmaailmaa. Puheet junantuomista ovat vaihtuneet puheeseen avoimesta monikulttuurisuudesta ja uudesta pohjoiskarjalaisuudesta juhlineen. Pohjois-Karjalassa eletään ylirajaista arkea ja paikkaan nimeltä Pohjois-Karjala sidottuna ja siitä samaan aikaan siitä erillään tietotekniikan mahdollistamassa todellisuudessa.

Ismo eli nuoruutensa aikana, jolloin Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltiota. Aluepolitiikka tähtäsi alueellisten erojen tasoittamiseen ja maan reuna-alueet kuten Pohjois-Karjala nostettiin yhteiskunnan voimin tasaveroiseksi muun Suomen kanssa. Se tarkoitti omaa väliportaan hallintoa, lääniä, valtion olemassaoloa ja näkyvyyttä, koulutusta, terveydenhoitoa, kulttuuri- ja puolustushallintoa läänintaitelijoineen ja varuskuntineen.  Se tarkoitti korkeinta koulutusta eli oman korkeakoulun saamista.  

​Kansakunnalla oli yhteinen tulevaisuus ja suunta oli parempaan. Lapset saivat paremman koulutuksen kuin vanhemmat ja myös elintason ja paremmat asunnot. Maan keskushallinnon ja Pohjois-Karjalan linja oli pitkään yhteinen. Vallitsevat yhteiskunnalliset arvot tähtäsivät taloudelliseen edistykseen, kansalaisten tasa-arvoon ja kansalliseen hyvinvointiin. Pohjois-Karjalan elintaso nousi muuta maata nopeammin. Se näkyi väestön terveydentilan nopeana paranemisena. Mato-Alli karkotti lapamadot ja Puska pyrki kieltämään suolan ja läskin käytön. Oman kunnan terveyskeskus ja Kelan toimisto tarjosivat turvan.  Tutkimus ja koulutus pyrkivät lisäämään maakunnan itsetuntoa ja henkistä selkärankaa. Demokratiakehitys, pyrkimykset tasa-arvoon ja solidaarisuuteen heijastuivat koulun ohella myös kulttuuritoiminaan myös museoiden näyttelyihin ja keruutoimintaan. Mukaan tulivat arki ja erilaiset marginaaliryhmät.

Allun kohdalla tilanne on toinen. Hyvinvointivaltion tasa-arvoiseen kehitykseen ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta vähentävään ja tulonjakoa tasoittavaan kehitykseen ei enää pyritä, vaan yhteiskunnan keskeisiä trendejä ovat olleet keskittäminen ja myös yksilöityminen.  Yhteiskuntaa hallitsee talouden eetos. Kukin yksilö on vastuussa itsestään ja hänen tulee itse rakentaa tulevaisuutensa kykyjensä mukaan. Aluepolitiikkaa ei ole, vaan pyrkimyksenä on tiivistäminen ja tehokkuus. Toistuvia puheita ovat kilpailukyky, osaaminen, kansainvälisyys, rakennemuutos ja uhkat. Yleistä epävarmuutta lisäävät Venäjän sota ja ilmastonmuutos. Taloudelliseen ja kilpailulliseen menestykseen pyrittäessä alueellisella itsetunnolla ei ole sijaa.

Allun kohdalla on kysymys kuulumisesta. Ja Pohjois-Karjalalle ovat tärkeitä hänen ja muiden ei-oletettujen pohjoiskarjalaisten innostus ja osallisuus. Talouden vahvan aseman ohella globalisaatio, muuttoliikkeet, monikulttuurisuuden idea ovat muuttaneet käsitystä suvereenista valtiosta ja sen kansallista kertomusta yhtenäisestä kansasta ja sen alueellisista kulttuureista. Pohjois-Karjalassa on havahduttava tapahtuneeseen muutokseen ja on luotava uudet kasvot pohjoiskarjalaiseen itsekuvaan. On aika avata ovia erilaisuuteen.

Kansallisvaltio Suomi on rakentanut kuuluvuutta muun muassa historiakirjoituksen, muistomerkkien, koululaitoksen ja kulttuuri-instituutioiden kautta. Kansallisvaltioissa museot rakensivat kokoelmillaan ja keruutyöllään kansalaisuutta ja samalla määrittelivät sen sisällön kansakuntaan kuulumisen perustaksi käyttäytymistä ja sosiaalisia suhteita myöten. Yhdessä koulun ja armeijan kanssa museot myös yhtenäistivät kansaa yhteen hyvän ja oikean kansalaisuuden muottiin. Tämän keräysperinteen myötä kokoelmiin on keräytynyt kansanpukuja, kanteleita ja tuohitorvia. Monet museot jatkavat edelleen kansakunnan identiteetin rakentamisen tiellä, mutta museoiden rooli voidaan nähdä myös toisin, ja sisällyttää Allu mukaan.

Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne on tehnyt Pohjois-Karjalasta uudelleen eräänlaisen ääripisteen, koska raja itään on taas kerran kiinni. Junavuorojen vähentäminen länteen Pieksämäen suuntaan on heikentänyt kulkuyhteyksiä muualle sisä-Suomeen ja sitonut Pohjois-Karjalaa etelään Helsingin suuntaan. Samalla yhteyden haavoittuvuus paljastui. Yksi ainoa siltatyömaa uhkaa jättää Pohjois-Karjalan mottiin ja tehdä maakunnasta eräänlaisen saaren. Maantieyhteys Varkauden suuntaan on pullonkaula ja pelkona on lentoliikenteen katkeaminen.

Mitkä ovat tulevaisuuden pohjoiskarjalaisen itsetunnon ainekset?
Mihin pyritään?
Mitä on mahdollinen tulevaisuus?
Mitä on todennäköinen tulevaisuus?
Mitä on toivottu tulevaisuus?
Mikä on Pohjois-Karjalan paikka Suomessa, entä Euroopassa?
Millaisia tulevaisuussignaaleja on olemassa?
​
Ovatko itsetunnon rakennuspuita Ilosaarirock, Koli, Siun sote vai joensuulaiset innovaatiot: puisto ilman puita, kauppahalli ilman kauppoja ja kaupungintalo ilman kaupungin hallintoa ja virastoja.
 
 
 

​Kummituksia on monenlaisia ja niillä on monia erilaisia nimiä. Kummitus on usein läpikuultava hahmo, jolta saattavat puuttua pää, jalat tai kädet. Tällaisia kummituksia ovat aaveet ja haamut. Ne ovat henkiolentoja ilman todellista ruumista. Ne saattavat näyttäytyä, mutta ne eivät yleensä tee mitään. Aave on jotain olematonta. Haamu poikkeaa aaveesta siten, että haamu saa jo muotoa. Haamu on esimerkiksi vainajan henki tai joku muu kalvakas ja läpikuultava varjo-olento. Ne kummitukset, jotka räyhäävät, meluavat ja aiheuttavat harmia ovat piruja ja räyhähenkiä. Ne saattavat siirtää tavaroita, avata lukittuja ovia ja ikkunoita. Näillä piruilla ei ole pukinsorkkia eikä hiilihankoa, ei partaa tai sarvia. On myös tonttuja ja outoja. 
 

​Vanhan kansan kummitukset
 
Kiihtelysvaarassa ei ole puhuttu kummituksista vaan kummista ja kummajaisista. Sellaisia olivat Haapaloson, Oskolan ja Vintilänvaaran kummat. Melakossa Neitikiven alla olevaan aarteeseen liittyvä kummitustarina liittyy yhteen kauheimpina pidetyistä rikoksista, oman lapsen tappoon. Aarteen sai nousemaan järvestä ainoastaan heittämällä yksiöisen vauvan järveen. Eräs Ahvenkosken nuori äiti aikoi uhrata lapsensa, mutta siinä samassa oli lapsi muuttunut mustaksi ja tehnyt lopun naisen rahanahneudesta. Siellä on aarre yhä Melakossa. Valkeasuolla oli outo, joka karjui ja örisi, mutta mitään ei näkynyt. Koirat olivat kauhuissaan ja hakivat turvaa. Outoja ja outolaisia on monenlaisia, eivätkä kaikki ole henkiolentoja.
 
Tunnetuimmat pirut ovat Paasselän piru ja Saaren Maironiemen piru, josta Pasi Klemettinen kirjoitti väitöskirjassaan Mellastavat pirut (1997). Paasselän piru on Paasselän meteoriittijärvellä nähty outo valoilmiö. Yleensä pirutarinoissa on perustana joku rikos, huijaus tai muu vääryys, jonka vuoksi piru riivaa taloa ja talonväkeä. Tässä eivät auta papit, eivätkä tietäjät. Nurmeksen Petäisten talossa kuului öisin ryskettä ja riimujen kalistelua. Ei auttanut virren veisuu, eivät ampuma-aseet. Olivat näet talossa yöpyneet uittomiehet yrittäneet kummituksen ampua. Tälle kummitukselle löytyi selitys, joka oli arvoituksellinen, mutta opettavainen. Yösijaa talosta saamaton kerjäläismummo oli kätkenyt talon kurkihirren päälle taikapussin, jossa oli haudasta otettua maata, karhun siitinluu ja muuta kummallista. Kun pussi löydettiin, niin kummittelu loppui. 
 

​Kontiolahdella kummitteli vanhassa pajassa. Ahjossa paloi tuli ja kuului takomisen ääntä, mutta kun pajaan asuttiin, niin ketään ei näkynyt. Myös tälle kummittelulle löytyi selitys. Sepän kisälli oli ollut aiemmin haudankaivajana ja ottanut haudasta kirstun naulan ja kätkenyt sen pajan oven pieleen. Naula avasi manalan väelle tien pajaan. Erikoisia kummajaisia ovat rajapirut ja rajahenget, jotka näyttäytyvät, jos joku on siirtänyt rajapyykkiä tai muuten rikollisesti hankkinut maata. Rajapiru huutaa oikeaa rajaa, kunnes vääryys on oikaistu.

​Tarinoita kummitusten takana
 
Kummitus on hahmon ohella jotain selittämätöntä, salaperäistä, kuten ovat olleet merien kummituslaivat ja ilmojen kummituslentokoneet, joita nähtiin ja kuultiin etenkin 1900-luvun alussa myös Suomen taivaalla. Sanomalehdet uutisoivat kummituskoneita nähdyn milloin Posiolla, milloin Imatralla. Kummituslentokoneet vaihtuivat 1950-luvulla UFOiksi. Myös niiden muoto ja malli muuttuivat. Tunnetuimmat ovat Pudasjärven ja Imjärven UFOt.  Tullessaan UFOt toivat humanoidit. Ne oli helppo tunnistaa, sillä humanoideilla kerrottiin olevan vain neljä sormea.
 
Kummitustarinat ovat ”totta”. Niitä ei ole syytä epäillä, eikä tarinalle tee oikeutta se, että kummitukselle etsittäisiin tieteellinen selitys. Kaikki tietävät kummitustarinat tarinoiksi. Toki niille voi jäljittää perusteita, etsiä juuria, ja saattaapa löytyä jokin tapahtuma, selvittämättä jäänyt veriteko, murha, tappo tai onnettomuus, jota kummitustarinalla muistellaan. Joskus tuo selitystarina on kyllä hauska, kuten tarina unissaan kävelevästä piikatytöstä, joka valkoisessa yöpuvussaan pelotteli kylänväkeä, kunnes joku rohkea uskalsi astua ”kummituksen” tielle ja tyttö säikähtyneenä heräsi. Vanhojen sanomalehtien pikku-uutisista paljastuu, että pikkupoikien ikiaikainen huvi on ollut pelotella kummituksina tyttöjä. Moni ”kummitus” on näin paljastunut. 
 
Yhdysvalloissa, 1800-luvun lopulla, kummitukset pitivät kauhun vallassa kokonaista pikkukaupunkia. Kyläläiset piiloutuivat lukittujen ovien taakse, jolloin kummitukset saattoivat riehua vapaasti. Samalla katosi kauppaliikkeistä tavaraa ja pankki tyhjeni. Kaupunkiin oli pyydettävä apujoukkoja, jotka olivat yhtä ihmeissään kummitukset nähdessään. Sitten yksi kummitus erehtyi polttamaan sikaria, ja koko joukko paljastui tavallista kekseliäämmäksi rosvojoukoksi, joka hyödynsi paikallista kummitustarinointia.
 

​Tuttuja tuntemattomia
 
Yleensä kummitustarinat ovat ajattomia ja paikkaan sitomattomia. Kummitustaloja on kaikkialla maailmassa. Lähes kaikki ränsistyneet ja hylätyt autiotalot ovat kummitustaloja niin Englannissa, Kolumbiassa kuin Suomessa. Niitä asuvat yleensä vanhojen leskirouvien tai nuorena kuolleiden neitojen haamut. Monelle näiden talojen kummituksille on useita silminnäkijöitä. Ollakseen arvokas vanha rakennus suorastaan vaatii oman kummituksen. Kummitukset viihtyvät etenkin linnoissa, mutta myös pimeät pajat ja riihet, vanhat kirkot, koulut, tehdashallit ja varastot voivat olla paikkoja, joissa kummittelee. Tarinat kerrotaan kaikkialla lähes samalla tavalla, ja aina yhtä vakuuttavasti. 
 

Kummitustarinat ovat kiertotarinoita, mutta silti ne kerrotaan tiettyyn paikkaan ja henkilöön liittyen, ja yhtä varmasti on työkaverin veli, siskon mies, naapurin serkku tai joku muu varma todistaja kyseisen kummituksen nähnyt. Se oli se liftari, joka katosi takapenkiltä tai outo ilmestys ”siinä Kuoringan levikkeellä”.
​
Tarina kummitusautosta kirjoitettiin muistiin Norjassa 1950-luvun alussa. Murhatun nuoren naisen haamu ilmestyi auton takaistuimelle, ojensi kätensä kuljettajan niskaa kohti ja kuiskasi: Ajakaa minut takaisin Göteborgiin. Auto oli tuotu Ruotsissa, josta se oli jouduttu myymään murha-autona Norjaan, sillä Ruotsissa sitä ei kukaan halunnut osatta. Tyhjänä seisoessaan kuului auton äänimerkki. Auto suisti viimeisen omistajansa tieltä. Niitylle hylättyä autoa ympäröi täyden kuun aikana sininen kehä. Tarinan takapenkin surevasta naisesta muuttui Suomessa mustapukuiseksi naiseksi. Itä-Suomessa 1970-luvulla kerrotuissa tarinoissa hän oli idän Ljudmila, joka matkasi usean herran autossa, ja aina kesken matkan salaperäisesti katosi.
 
Kummitusjahti on ikiaikainen huvi sekin. Leikkimielellä ja tosissaan on kummituksia yritetty todentaa ja vangita. Äänityslaitteiden kehittyessä kokeiltiin kummitusten ääntä tallentaa ensin fonografeille ja sitten savikiekoille. Sitten tulivat kamerat, ja yrittipä BBC näyttää suorana ”Kaunista Katarinaa” TV-lähetyksessään 1950. Kaunis Katariina on Englannin kuuluisin kummitus. Eläessään hän oli Katariina (Catherine) Howard, Henrik VIII viides vaimo. BBC asensi televisiokameran, infrapunalampun ja erilaisia äänilaitteita Hampton Courtin vahtikamariin, jossa Katariina oli usein näyttäytynyt. Katariinaa ei saatu televisioon.  Yhtä huono tulos saatiin Valtimon Sivakasta. Kyläläiset olivat jättäneet magnetofonin koulun lattialle tarkoituksena äänittää kummitusten riekkumista. Mitään ei nauhalle tallentunut. Myös enemmän ja vähemmän vakavin tieteellisin mittalaitteiden ja sensorein on kummituksia yritetty vangita. On etsitty värähtelyjä, tiettyjä äänitaajuuksia ja selitetty aiempia havaintoja hallusinaatiolla, illuusioilla ja joukkosuggestioilla – aivan turhaan. Kummitukset eivät lopu, sillä aina tulee uusia kertojia.

​Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys osallistui keväällä Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitoksen Monimenetelmällinen tutkimus käytännössä -opintojakson suunnitteluun ja toteuttamiseen.  Opintojaksolla opiskelijat tuottavat ulkopuolisen yhteistyökumppanin antaman tehtävän mukaisen tutkimusraportin. Yhdistyksestä mukana olivat etenkin hallituksen jäsenet Marko Piipponen ja Lauri Partanen. Historiallisen yhdistyksen lisäksi yhteistyökumppanina oli Joensuun kaupunkikeskustayhdistys Virta. Opiskelijoille annettavan tehtäväkokonaisuuden aiheeksi tuli Joensuun keskustan Lumovoima ja sen kehittäminen. Aihe jaettiin lopulta kuuteen alateemaan, jotka nyt julkaistavassa raportissa esitellään.

Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys lähti yhteistyöhön mielellään ja mielenkiinnolla. Ensinnäkin osallistuminen tehtävänannon suunnitteluun mahdollisti yhdistystä kiinnostavien näkökulmien tuomisen osaksi opiskelijoiden tutkimia teemoja ja toiseksi opintojakson tavoite saada loppuraportti virallisesti julkaistuksi avasi yhdistykselle mahdollisuuden ryhtyä kokeilemaan digitaalista julkaisua osana julkaisutoimintaansa.

Monimenetelmällinen tutkimus käytännössä 2023: Joensuun keskustan Lumovoima -raportti on kattava kokonaisuus Joensuun keskustan kehittämiseen liittyvistä teemoista. Raportissa sivutaan niin historian, nykyisyyden kuin tulevaisuuden näkökulmia, ja se sisältää mielenkiintoista luettavaa kaupunkisuunnittelijoille ja kehittäjille, poliitikoille, tutkijoille mutta myös kenelle tahansa Joensuun keskustan vaiheista ja siihen liittyvistä ilmiöistä kiinnostuneelle.

Yhdistys kiittää yhteistyökumppaneiden ja opintojakson opiskelijoiden ohella jälleen kerran graafikko Samu Aarniota, jonka taitavissa käsissä digitaalinen julkaisu sai muotonsa. Pilotti osoitti, että digitaaliseen julkaiseminen tällaisessa muodossaan on mahdollista ja suhteellisen helposti järjestettävissä. Varsinaisen digikirjan käyttöönotto olisi hiukan monimutkaisempi hanke, sillä yhdistyksellä ei ainakaan toistaiseksi ole käytössään sellaista verkkoalustaa, jonka kautta oikeaa digikirjaa voisi levittää. Vuosikirjamme ainakin toistaiseksi julkaistaan perinteisin tavoin painettuna kirjana, mutta tilanteen mukaan olemme valmiita myös digitaaliseen julkaisemiseen.

Monolan aitta Lieksan Vartiolassa vuonna 1973. Kuvaaja Ilmari Karvonen. Pielisen museo.
​

​Kulttuuriympäristöjä
 
Mäntyniemen kartanon sukutila Kesälahdella on kulttuuriympäristökohde. Vaikka tila ei ole museo, niin pääset tutustumaan siihen opastetulla kierroksella. Kävelykierroksia järjestetään tilauksesta kesäisin ja tapahtumien yhteydessä. Kierroksilla esitellään tilan tarinaa ja päärakennusta. Kartanon historia alkaa 1760-luvulta, jolloin kirkkoherra Clas Johan Molander muutti pihapiiriin. Tila oli jonkin aikaa 1800-luvulla toisen suvun omistuksessa, mutta päätyi takaisin Molanderin suvulle 1880-luvulla. 

Alina Kuusisto, Karjalan tutkimuslaitos

Karjalan Liiton uusi historiateos, Katja Tikan kirjoittama Politiikkaa ja piirakkaterapiaa. Karjalan Liitto 1940–2020 (SKS Kirjat 2023) on kunnianhimoinen järjestöhistoria. Teos haastaa perusteellisuudellaan ja temaattisuudellaan niin aikaisemmat liiton historiaa käsittelevät tutkimukset kuin lukijankin. Siirtokarjalaisuus ja siinä sivussa karjalainen järjestötoiminta ovat paljon tutkittuja teemoja, mutta uusi, aiempaa kokonaisvaltaisempi tulkinta Karjalan Liiton kuluneista vuosikymmenistä on perusteltu monestakin syystä. Teos kuvaa järjestön roolia siirtoväen sopeutumisessa ja siirtokarjalaisuuden muotoutumisessa sodan jälkeisessä Suomessa, mutta asettaa samalla siirtolaisuusilmiön laajempaan historialliseen kontekstiin. Massasiirtolaisuus on yhtä lailla ajankohtainen 2020-luvun Euroopassa kuin toisen maailmansodan jälkeen.
 
Karjalan Liitto perustettiin 1940 pitämään yllä uuden itärajan taakse jääneiden kuntien, seurakuntien, järjestöjen ja yhteisöjen toimintaa. Siitä muodostui karjalaisen siirtoväen vaikutusvaltainen edunvalvontajärjestö, mutta alusta lähtien sillä on ollut keskeinen merkitys myös siirtokarjalaisen kulttuurin ylläpitäjänä ja luojana. Liiton kolmanneksi tärkeäksi tehtäväksi Katja Tikka nostaa sen jäsenistölleen antaman henkisen ja terapeuttisen tuen. Kirjan rakenne pakoilee kronologiaa, mutta pureutuu syvälle kolmeen teemakokonaisuuteen. Keskiössä ei ole aiemman tutkimuksen tapaan Karjalan Liiton muutos etujärjestöstä kulttuurijärjestöksi, vaan Tikka osoittaa näiden kolmen keskeisen toiminnan tason kulkeneen rinta rinnan koko liiton olemassaolon ajan.

Lukijan hereillä pitävän järjestöhistorian kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Karjalan Liiton kaltaisen laajasti eri kentillä ja aluetasoilla vaikuttaneen järjestön toiminnan tiivistäminen yhden kirjan kansien väliin vaatii valintoja, rajaamista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Jo kirjan takakannessa todetaan, että ”liiton historia on samalla kaikkien suomalaisten historiaa”. Mielekästä ja kiinnostavaa teosta ei voi kirjoittaa irrallaan yhteiskunnallisista ja kulttuurisista murroksista. Silti kirjoittaja on omien sanojensa mukaan pyrkinyt painottamaan nimenomaan liiton, ei siirtoväen historiaa. Tätä tukee lähdeaineisto, joka keskittyy pitkälti liiton omiin arkistoihin. Haastatteluja ja muistitietokokoelmia on myös hyödynnetty, mutta niiden rooli jää toissijaiseksi arkistoaineistoon nähden. Siinä mielessä teos on perinteistä järjestöhistoriaa.
 
Karjalan Liiton ensimmäinen työsarka oli vuoden 1940 pika-asutuslakiin liittynyt vaikuttamistyö. Seuraavat 15 vuotta liiton johtajisto keskittyikin siirtokarjalaisten asemaa koskevan uuden lainsäädännön luomiseen, mikä näkökulma on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa pimentoon. Katja Tikan mukaan liitosta muodostui eduskunnan eräänlainen karjalainen ulkosaareke, joka tarjosi alustan asioiden käsittelyyn virallisen eduskuntatyön ulkopuolella. Kansanedustajatoimijoidensa kautta sillä oli suora yhteys ministeriöihin, ja tässä mielessä liiton rooli oli toimia eräänlaisena karjalaisten ja valtion johdon välikappaleena ja viestinviejänä. Liitto toi julkisuuteen keskustelun siirtokarjalaisten asemasta, mikä osaltaan edisti myös siirtolaisten henkistä jaksamista.
 
Toinen keskeinen edunajokysymys Karjalan Liitolle oli ei enempää eikä vähempää kuin Karjalan palauttaminen. Tässä suhteessa liitto edusti maltillista linjaa, vaikka voimakkaampiin esiintuloihin olikin liiton jäsenistön taholta paineita. Karjalan palautuskeskustelu väistyi 1960-luvulta lähtien ulkopoliittisen ilmapiirin vuoksi taka-alalle, ja samalla liiton luonne etujärjestönä hiipui. Kysymys nousi uudelleen esiin vasta Neuvostoliiton hajoamisen myötä 1990-luvulla, jolloin esimerkiksi liiton kunniapuheenjohtaja, kansanedustajan tehtävät jättänyt Johannes Virolainen sekä liiton puheenjohtajiston jäsen Riitta Uosukainen esiintyivät rohkeasti palautuksen kannattajina.
 
Järjestönä Karjalan Liitto ei missään vaiheessa toiveista huolimatta ajanut palautusta kovaäänisesti. Palautuskeskustelu kaikkiaankin alkoi hiipua vuosituhannen vaihteessa Venäjän presidentti Vladimir Putinin valtaannousun myötä, eikä liitto nähnyt enää mahdolliseksi edes kansalaiskeskustelun ylläpitämistä aiheen ympärillä. Liitto keskittyi Karjala-yhteistyöhön, johon kuuluivat muun muassa avustus- ja kehittämistyö, kulttuurivaihto ja kotiseutumatkat. Asian voi muotoilla Katja Tikan tapaan: ”Karjalaan päästiin takaisin yhteistyön avulla.”
 
Karjalaisten arkielämän kysymykset olivat liitolle yhtä luonnollinen toimintakenttä kuin valtakunnan tason politiikka. Jäsenistön henkistä jaksamista auttoi esimerkiksi se, että useimpien siirtoseurakuntien toimintaa jatkettiin 1940-luvun loppupuolelle asti. Myös hengellisen toiminnan, muistopatsaiden pystyttämisen, rajantakaisten hautausmaiden hoidon sekä erilaisten rituaalien ja perinteiden, kuten kesä- ja suurjuhlien merkitys oli suuri. Teoksessa pohditaan myös Helsingin Käpylään vuonna 1974 valmistuneen Karjalantalon merkitystä eräänlaisena henkisen hoivan muotona, joka sai Karjala-innostuksen ja karjalaisten itsetunnon uuteen nousuun. Talon myötä liiton toiminnan painopiste alkoi siirtyä politiikasta kulttuuriin.
 
Kulttuuritoiminnan keskeisiä ulottuvuuksia oli ”karjalaisuuden löytäminen ja jopa keksiminen sekä tämän paketoiminen suurelle yleisölle helposti lähestyttävään muotoon”. Vastuun kulttuurityöstä kantoivat käytännössä alatason karjalaisyhteisöt ja -järjestöt. Tämä tarkoitti muun muassa urheilutoimintaa, musiikkia, teatteria ja pitäjänjuhlia. Pohjoiskarjalaisittain kiinnostavaa on, että täällä kulttuuritoiminta organisoitui ja keskittyi vuonna 1950-perustetun Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön varaan. KKES:n tavoitteena oli itäisten rajaseutujen kulttuurin säilyttäminen muun muassa tallentamalla perinnetietoa, säilyttämällä murteita, perustamalla arkisto- ja museokokoelmia sekä tukemalla karjalaistaustaisia opiskelijoita ja henkistä työtä tekeviä ammattilaisia. Liitto ja säätiö tekivät läheistä yhteistyötä, ja rajanveto niiden välille oli vaikeaa jo siitä syystä, että Karjalan Liiton järjestösihteeri Simo Härkönen toimi KKES:n asiamiehenä sen ensimmäiset yksitoista vuotta. Säätiön asema Pohjois-Karjalassa on ollut niin vahva, että maakuntaan on syntynyt vain vähän liiton alajärjestöjä ja alueen piirikin lakkautettiin muutama vuosi sitten.
 
Politiikkaa ja piirakkaterapiaa pureutuu syvälle karjalaisen järjestötoiminnan identiteettiin, vaikka alueellisista eroista ja painopisteistä olisi Pohjois-Karjalan esimerkin ohella lukenut mielellään enemmänkin. Kirjan temaattinen rakenne on tutkimuksellisesta näkökulmasta toimiva, mutta lukijalle, joka ei tunne Karjalan Liiton keskeisiä vaiheita tai ei ole lukenut aiempia historiateoksia, on liiton kehityskaaren hahmottaminen välillä hankalaa. Jonkinlainen aikajana olisi voinut paikata tätä puutetta. Käsittely on yksityiskohtaista ja monisanaista, joten hätäisemmälle lukijalle olennaisten käännekohtien tai tapahtumien löytäminen runsaan kerronnan seasta on toisinaan vaikeaa. Toisaalta monet karjalaisuudelle ja karjalaiselle järjestötoiminnalle tunnusomaiset ilmiöt kyykästä karjalanpiirakkaan ja Karjalaisista kesäjuhlista kotiseutumatkailuun taustoitetaan hyvin osaksi Karjalan Liiton järjestöllistä merkitystä.
 
Syystä tilaa on säästetty myös karjalaisen järjestötoiminnan ajankohtaisille merkityksille. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole arvioida tulevaa, mutta ei ole vaikea ennustaa, että karjalaisen kulttuurin muovautuminen jatkuu ja Karjalan Liiton toiminta sen mukana.

​Kesä on tunnetusti matkailun aikaa. Mikäpä olisi oivallisempaa kesäreissaamista kuin tutustuminen Pohjois-Karjalan museokohteisiin. Maakunnassa on noin 50 museota, jotka esittelevät muun muassa kulttuuria, paikallishistoriaa, asutusta, sota-aikaa, henkilöhistoriaa, karjalaisuutta, elinkeinoja, kulkuvälineitä, myllytoimintaa, sairaanhoitoa ja sähköntuotantoa. Esittelen tekstissäni vain pienen osan Pohjois-Karjalan museokohteista. Valitsin tekstiin museoita, jotka keskittyvät etenkin esineisiin, vanhoihin rakennuksiin ja paikkakuntien historiaan. Lisäksi halusin nostaa esille museoita, jotka saattavat olla museovieraille hieman tuntemattomampia. Tekstin lopussa on linkkejä, joiden kautta löydät lisää tietoa maakunnan museoista.
​

​Kauppa-, koulu-, mylly- ja kievarimuseoita
 
Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo sijaitsee Tuupovaaran Öllölässä. Pihapiirissä on aittoja, Mylly-Kievari ja vanha mylly. Rakennuksissa on esillä vanhan ajan esineistöä. Kievarin pihalta lähtee myös Timo-Hilipan 1,2 kilometrin mittainen vanhoja metsästysansoja esittelevä ansapolku. Kävelymatkan päästä pihapiiristä ovat myös koski, uimaranta ja kota.
 
Juuan myllymuseo tarjoaa myllytoiminnasta kiinnostuneille oivallisen käyntikohteen. Juuan Leskelän tai toiselta nimeltään Herralankosken myllyn historia ulottuu 1800-luvun lopulle, jolloin myllytoiminta alkoi. Viimeisen myllyn toiminta päättyi 1950-luvulla. Alueella on myllytupa, sauna, aitta ja mylly. Museon kupeessa on Herralankosken puisto ja lähistöllä sijaitsee Puu-Juuka.
 
Koulumuistoihin vie vierailu Kaurilan koulumuseossa Tohmajärvellä. Museossa on näytteillä vanhoja kouluesineitä, kuten kuvatauluja. Kaurilan koulua kävi hiihtäjä Siiri ”Äitee” Rantanen, joka lahjoitti museolle muun muassa kilpailuasunsa.
 
Kaupankäynnin historiasta innostuneille mainio kohde on Kiteen Savikossa sijaitseva kauppamuseo. Kankkusen suvun omistuksessa olleella kaupalla on takanaan satavuotinen historia. Kyse on mahdollisesti Suomen ainoasta alkuperäisasussaan säilyneestä maakaupasta. 
 
Talo- ja ulkomuseoita
​
Yksi tunnetuimmista maakunnan talomuseoista on Murtovaaran talomuseo Nurmeksessa. Museon pihapiirissä tutustut vanhoihin hirsirakennuksiin. Murtovaaran pitkä historia alkaa vuodesta 1840, jolloin Tahvo Saastamoinen pystytti pihapiirin ensimmäiset rakennukset. Murtovaaran viimeinen asukas muutti pois pihapiiristä vuonna 1985.
​

​Toinen tunnettu nurmekselainen museo on Ikolan museo. Museon alueelle on siirretty muualta vanha päärakennus, savupirtti, vilja-aitta ja pariaitta. Pihapiirin vanhassa navettarakennuksessa pääset kartuttamaan tietouttasi esimerkiksi Kuokkastenkosken rautaruukin ja Nurmeksen osuusmeijerin historiasta. Museon päärakennus on kalustettu 1900-luvun alun mukaisella tavalla. Vierailijoille on nähtävillä taiteilija Alma Pääkkösen valamia eläinveistoksia.
 
Tohmajärvellä sijaitseva Pitäjänmuseo sekä Nymanin talo ja apteekkimuseo tulivat itselleni tutuiksi viime kesän vierailulla. Museoon kuuluvat muun muassa kruununvoudin vaunuliiteriaitta, Nymanien käymälä ja kirjailija Maiju Lassilan eli Algot Untolan kotiaitta. Yhdessä museoaitoista on kattavasti tietoa Maiju Lassilasta. Nymanin talo on käymisen arvoinen rakennus, jossa voi vierailla oppaan johdolla. Talossa on esillä muun muassa vanhaa apteekkiesineistöä ja Nymanin perheen esineitä. Museoaitoissa on esineistöä kotitalouteen, terveydenhoitoon, maatalouteen ja käsitöihin liittyen unohtamatta paikallishistorian esittelyä. Renkituvan näyttely Katri Helenasta ja vanhan navetan possuesinenäyttely ovat hauska lisä museoalueen perinteisempien näyttelyjen rinnalla. 
 

Tohmajärven museoalueen tuulimylly. Kuvaaja: Jenna Pitkänen
​

Kotiseutumuseoita
​
Kesälahdella on kotiseutumuseo, jonka alueella on muun muassa savutupa, riihi, aittoja ja mylly. Riihi on alueen ainoa alkuperäinen rakennus. Museossa on nähtävillä ihmisten arjessa käyttämiä esineitä. Kesän 2023 vaihtuvan näyttelyn aiheena on Viipuri. 
 
Kiihtelysvaaran paikallis- ja kulttuurihistoriaan voit uppoutua Kiihtelysvaaran kotiseutumuseossa, jossa on pysyvän näyttelyn ohella vaihtuvia näyttelyitä. Pysyvän näyttelyn aiheita ovat muun muassa kirkkohistoria, metsätyöt, käsityöt, maanviljely, suojeluskunta ja Lotta-Svärd.
 
Jos Kolilla haluaa välillä tehdä muutakin kuin retkeillä, voi Kolin Ryynäsen pihapiirissä sijaitsevassa kotiseutumuseossa ammentaa tietoa alueen historiasta esineiden, tekstien ja kuvien välityksellä. Museossa on muun muassa ”Sutkavaaran erakon” eli Ari Koistisen muistonäyttely. Koistinen tunnetaan yli 1 000 esinettä käsittävän perinnekokoelman keruutyöstä. 
 
Kävin viime kesänä Komperon kylän kotiseutumuseossa Liperissä. Museon alueella on esimerkiksi savutupa, luhtiaitta ja navetta. Rakennuksista löytyy monenlaisia vanhoja esineitä, kuten työkaluja, kotitarve-esineitä ja suutarin välineistöä. Siikakosken alueen historiaa esitellään myös tekstein ja kuvin. Joen rannalla on tiettävästi Suomen pienimpiin kuuluva savusauna, joka on mukana elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Onpa museon läheisyydessä myös kuvaukselliset Siikakosken kivisillan rauniot.
​

​Eräs Komperon kotiseutumuseon rakennuksista. Kuvaaja: Jenna Pitkänen
 

Muita museoita
​
Sinkkolan kotieläinpiha on tuttu paikka monelle joensuulaiselle. Siellä pääset maatilan eläinten lisäksi tutustumaan museoksi muutettuun pieneen aittahuoneeseen. Kävin vierailemassa Sinkkolan aittahuoneessa viime kesänä. Huoneessa oli esillä monia mielenkiintoisia esineitä, kuten hevostarvikkeita sekä vanhoja pulloja ja kalastusvälineitä.
 
Leluja, leikkejä ja leikkeihin mukaan otettuja esineitä pääset ihailemaan Rääkkylän leikkimuseo Kotistassa, jonka vanhimmat leikkikalut ovat 1800-luvulta. Museossa voi käydä tilauksesta yksin tai ryhmänä. 
 
Jos sähköverkkoihin liittyvät esineet ja laitteet tai voimalaitoksen koneet innostavat, kannattaa suunnaksi ottaa Saarion voimalaitosmuseo Jänisjoen rannalla Tohmajärvellä. Voimalaitos rakennettiin paikalleen 1908. Museosta on tehty internetiin virtuaalinen kävelykierros.
 
Innokkaille sotahistorian harrastajille sopiva museo on jatkosodan 1944 taisteluistaan tunnettuun Ilomantsin Hattuvaaraan 1988 rakennettu Taistelijan talo, jossa näyttelyiden aiheita ovat esimerkiksi Lotta Svärd, Lauri Törni sekä talvi- ja jatkosota. Läheisellä Makkolan tilalla on esillä myös Lauri Törnin elämänkertanäyttely. 
 
Liperin apteekki- ja sairaalamuseo Penttilän museoalueella on hyvä kohde, jos koet terveydenhoidon mielenkiintoisena teemana. Museossa on näytillä Liperin entisen apteekin ja kunnansairaalan esineistöä.
 
Nightwish-fanien kannattaa ottaa suunnaksi Kiteen Nightwish -keskus, jossa on esillä valokuvia ja esineitä, kuten kiertueiden soittimia, lavasteita ja asuja. Pääseepä keskuksen karaokekopissa tekemään omanlaisensa version yhtyeen yhdestä tai useammasta laulusta. 
 

​Löydät lisää Pohjois-Karjalan museoita täältä:
https://pohjoiskarjalanmuseo.fi/pohjois-karjalan-museokohteet
 
Tekstin lähteet:
Ikolan museo: https://www.nurmes.fi/ikolan-museo
Juukan myllymuseo: https://juukaseura.fi/museot/myllymuseo/
Kesälahden kotiseutumuseo: https://kesalahti.blogspot.com/p/museoalue.html
Kiihtelysvaaran kotiseutumuseo: https://kiihtelysvaara-seura.fi/museo/nayttelyt ja https://www.facebook.com/kiihtelysvaaraseura/?locale=fi_FI
Kolin kotiseutumuseo: https://www.koli.fi/fi/Nahtavyydet/Museot-ja-kirkot ja
https://www.facebook.com/kolinkotiseutuyhdistys
Komperon kotiseutumuseo: http://www.komperonmuseo.fi/ ja https://www.facebook.com/profile.php?id=100064367581347
Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo: http://www.tuupovaara.fi/matkailu/nahtavyydet/koskenniskan-mylly-ja-kievarimuseo/
 ja https://www.facebook.com/profile.php?id=100046240406094
Leikkimuseo Kotista https://www.leikkimuseokotista.fi/   ja https://www.facebook.com/people/Leikkimuseo-Kotista/100057491707382/
Liperiin apteekki- ja sairaalamuseo: https://www.liperi-seura.fi/penttilan-museoalue/apteekki-ja-sairaalamuseo/
Murtovaaran museoalue: https://murtovaara.com/fi/etusivu
Nightwish -keskus: https://nightwishstory.com/
Savikon kauppamuseo http://kiteeseura.com/kotiseutumuseo/savikon-kauppamuseo/
Taistelijan talo: www.taistelijantalo.fi/index.html
Tohmajärven museot: https://www.tohmajarviseura.fi/museot/
 

Sanna Joska, Kansallisarkisto ja Jenni Merovuo, Itä-Suomen yliopisto
​

​Kansallisarkisto aloitti helmikuussa 2023 käsialantunnistustalkoot, jossa pyydettiin vapaaehtoisten apua 1700- ja 1800-lukujen tekstien puhtaaksikirjoittamiseen. Puhtaaksikirjoitettujen tekstien, niin kutsutun opetusaineiston, avulla kehitetään käsialamalleja, jotka osaavat lukea käsin kirjoitettua tekstiä. Digitoidut aineistot prosessoidaan käsialamallilla, minkä tuloksena saadaan käsin kirjoitetuista aineistoista koneluettuja tekstejä.

Tällaista tekoälyä hyödyntävää teknologiaa on käytetty Kansallisarkiston Tuomiokirjahaku-verkkopalvelussa (https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/), jossa on tarjolla yli kolme miljoonaa sivua 1800-luvun tuomiokirjoja koneluetussa muodossa. Koneluettuihin teksteihin on mahdollista tehdä Google-tyyppisiä hakuja, mikä mahdollistaa tiedon hakemisen suuresta aineistomäärästä. Tämän lisäksi koneluetun tekstin lukeminen on helpompaa kuin alkuperäisen, käsin kirjoitetun tekstin.
​
Kansallisarkisto on ottanut sekä käsin kirjoitetun tekstin tunnistuksen että joukkoistamisen, eli suuremman yleisön osallistamisen, osaksi toimintaansa. Vapaaehtoisten osaamista ja apua on pyydetty mm. sotapäiväkirjatalkoisiin kesällä 2022 sekä Suomalaiset Venäjällä -hankkeen tutkimusaineistojen tallentamiseen. Nyt alkaneet 1700- ja 1800-lukujen käsialojen talkoot ovat olleet aiempia pienimuotoisempi projekti, sillä näiden vuosisatojen käsialojen puhtaaksikirjoittaminen vaatii erityistä osaamista vanhoista käsialoista ja ruotsin kielen taitoa. Talkoolaisia haettiin Kansallisarkiston sosiaalisen median kanavilla ja mukaan saatiin pieni, mutta tehokas joukko osaavia vapaaehtoisia. Apua talkoisiin saatiin myös Itä-Suomen yliopiston kanssa tehdyllä yhteistyöllä.
​

​Transkribus mahdollistaa käsialojen koneavusteisen tulkinnan

Puhtaaksikirjoittamistyö tehdään Transkribus Lite -nimisessä sovelluksessa. Transkribus (https://readcoop.eu/transkribus/) on READ-osuuskunnan ylläpitämä tekstintunnistuspalvelu, jonka avulla voidaan luoda opetusaineistoa, harjoittaa käsialamalleja ja konelukea sovellukseen ladattua puhtaaksikirjoittamatonta aineistoa. Sovellus on vapaasti käytettävissä internetissä.
​
Käsialantunnistustalkoisiin valittiin monenlaista aineistoa Kansallisarkiston kokoelmista, muun muassa kirjeitä, muistelmia ja päiväkirjoja, joista otetut digitaaliset kuvat ladattiin Transkribus-sovellukseen. Digitaalisiin kuviin tehdään Transkribuksessa ensin sivun asettelun tunnistus, joka piirtää kuvaan rivit, joilla kone tunnistaa olevan tekstiä. Tämän jälkeen tekstiä voidaan alkaa kirjoittaa puhtaaksi kirjain kirjaimelta ja välimerkki välimerkiltä. Puhtaaksikirjoitettaessa on tärkeää kirjoittaa teksti juuri siten kuin se kuvassa on. Alkuperäisen kirjoittajan tekemiä kirjoitusvirheitä ei korjata.
​

​Vanhat käsialat eivät avaudu helpolla

1700-luvulla ruotsia kirjoitettiin uusgoottilaisella tyylillä, johon sekoitettiin humanistikirjoitusta. Pystysuorat linjat ja vahvat kulmat olivat ominaisia uusgoottilaiselle tyylille 1500-luvulla, mutta 1600-luvun aikana tyyli vakiintui oikealle taipuvaksi, pehmeäksi, koukeroiseksi ja koristeelliseksi. 1700-luvulla kirjaimiin lisätyt silmukat korostuivat entisestään.

Esteettisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta pidettiin tärkeänä, minkä vuoksi kirjeiden, päiväkirjojen ja pöytäkirjojen muoto oli ensisijaisen tärkeä. Kieliopilla ei ollut samanlaista asemaa kuin nykypäivänä. Lyhenteiden käyttö väheni varhaisella uudella ajalla, mutta niitä käytettiin edelleen 1700-luvulla. Erikoismerkkien lisäksi sanoja lyhennettiin keskeltä ja lopusta. Kohdat voi tunnistaa kontraktio- ja suspensiomerkeistä.
Uusgoottilainen tyyli oli ennen kaikkea protestanttisen Euroopan kirjoitustyyli. Katolisessa Euroopassa käytettiin humanistikirjoitusta. Myös Ruotsissa latinan- ja ranskankieliset sanat ja sanonnat kirjoitettiin humanistikirjoituksella ja sitä käytettiin tehokeinona korostamaan esimerkiksi erisnimiä. Suomea saatettiin kirjoittaa humanistityylisesti niin, että jokunen kirjaimista oli uusgoottilaista tyyliä.
​
Voimme puhua vuosisadoille ominaisista tyyleistä vain viitteellisesti, sillä muutokset tapahtuivat hitaasti ja vaihtelevuutta oli paljon. Ihmisen käsialassa on persoonallisia ominaispiirteitä ja yleensä hän säilyttää oppimansa kirjoitustyylin läpi elämänsä. Siksi myös historiallisesta lähdeaineisosta löytyy monenlaisia paleografisia ulottuvuuksia.
Ennen puhtaaksikirjoittamiseen ryhtymistä on hyvä tehdä hieman ennakkotutkimusta työn sujuvoittamiseksi. Kokenutkin paleografi saa apua tutkimuskirjallisuudesta, käsialaoppaista, sanastoista sekä tietysti toisilta osaajilta.
​

​Piispa Gezeliuksen konseptikirja

Piispa Johannes Gezelius nuoremman (1647–1718) konseptikirja on yksi vanhimmista aineistokokonaisuuksista talkoissa. Konseptikirja on tiivistelmä lähetettyjen kirjeiden sisällöstä. Koneluvun opetusaineistona tämän konseptikirjan hyöty on siinä, että siinä on vain kahden henkilön käsialaa. Puumerkeistä päätellen tiivistelmät on kirjoittanut todennäköisesti piispan apulainen tai sihteeri. Sitä on täydennetty ja korjattu marginaaleihin mahdollisesti Gezeliuksen itsensä toimesta.
​
Gezelius nuorempi tunnetaan isänsä kanssa tekemästään työstä ruotsinkielisen Raamatun selitysteoksen parissa. Hän opiskeli suurvalta-Ruotsissa Tartossa, Uppsalassa, Turussa sekä ulkomailla ja päätyi lopulta teologian professoriksi Turun akatemiaan. Hän jatkoi isänsä tehtävässä Turun piispana, jonka lisäksi hänet nimettiin Narvan superintendentiksi, joka hoiti Inkerinmaan piispallisia toimia sekä Viipurin hiippakunnan piispan tehtävien hoitajaksi. 
​

​Konseptikirja ajoittuu suuren Pohjan sodan aikaan vuosiin 1712–1715. Sota levisi kohti pohjoista Inkerinmaalta lähtien. Pähkinälinnan ja Nevanlinnan taistelut voitettuaan venäläiset tuhosivat Käkisalmen lääniä ja Karjalaa sekä tekivät hävitysretkiä muun muassa Savoon. Vuosikymmenen taitteessa etelän taistelukentiltä palaavat ruotsalaissotilaat sekä heitä seuraavat venäläiset levittivät ruttoa myös tuolloin rauhallisemmalla Suomenlahden rannikolla.

Vuonna 1712 sota kuumeni uudelleen Suomessa ja niin kutsutun isonvihan eli venäläisen miehitysajan katsotaan alkaneen vuonna 1713 ja kestäneen Uudenkaupungin rauhan solmimiseen saakka. Gezelius pysyi Turussa keskikesään 1713, mutta matkusti valtiopäiville Tukholmaan hieman ennen kuin venäläiset saapuivat Turkuun. Valtiopäivillä Gezelius kannatti Kaarle XII:n siskon Ulrika Eleonoran ryhtymistä rauhantunnusteluihin kuninkaan poissa ollessa. Helmikuussa 1714 Gezelius puhui istunnossa, että rauhaa tahtoivat kaikki eivätkä rauhantunnustelut voineet olla kuninkaan tahdon vastaisia, kunhan vain se tapahtuisi tämän korkea arvo säilyttäen.

Puhtaaksikirjoittaessaan talkoolainen pääsee tutustumaan sota-ajan kirjeiden sisältöön. Tiivistelmistä käy ilmi, että sota-aikanakin keskusteltiin tavanomaisista hallinnollisista asioista kuten virantäytöistä, mutta myös sota näkyy kirjeissä. Kirkko oli tiiviisti mukana ihmisten elämässä. Monet papeista jäivät seurakuntiinsa, vaikka heitä vangittiin ja kidutettiin – myös julkisesti. Kynnelle kykenevät pakenivat venäläisten armeijan tieltä kohti länttä.
​
Kirjeessään kesällä 1714 Gezelius lohdutti isonvihan kauhuja kokenutta pastori Jacob Carlqvistia hänen pakomatkallaan kohti Ruotsia, että ”Sama armollinen Jumala suojelee edelleen heitä, joilla on luja usko Häneen, ja suo meille kurjille armossaan kauan odotetun rauhan!” 15. heinäkuuta 1714 Gezelius kuitenkin arveli rovasti Georg Helsingiukselle, että paluu rauhallisempiin aikoihin tulee vielä lykkääntymään, kuten kävikin. Valitettavasti Carlqvistkaan ei päässyt pakenemaan näkemättä ja kokematta vielä uusia väkivallantekoja. 
​  

​Yhteistyöllä kohti 1700-luvun käsialamallia

Blogin kirjoittajat ovat olleet talkoissa aktiivisesti mukana. Kansallisarkistossa tutkijana työskentelevä Sanna Joska koordinoi talkoita arkiston puolesta. Karjalan tutkimuslaitoksella työskentelevä historiantutkija Jenni Merovuo on mukana talkoolaisena sekä Itä-Suomen yliopiston yhteyshenkilönä. Myös paleografian kurssille keväällä osallistuneet historian opiskelijat pääsivät tutustumaan yhteistyöhön.

Kansallisarkiston kannalta vapaaehtoisten tekemä puhtaaksikirjoittamistyö on ollut valtavan tärkeää. Käsialantunnistustalkoiden koordinointi on ollut palkitsevaa, mutta aikaa vievää työtä. Yhteistyössä ja osaamisen jakamisessa on kuitenkin voimaa. Mahdollisimman hyvin toimiviin, laajoihin käsialamalleihin tarvitaan satojatuhansia, jopa yli miljoona, puhtaaksikirjoitettua sanaa, eikä tällainen määrä synny hetkessä. Käsialamallien luomisen ei ole tarkoitus hyödyntää pelkästään Kansallisarkistoa ja sen tavoitteita, vaan yhtä lailla auttaa niin historiantutkijoita työssään kuin sukututkijoita pääsemään historiallisten lähteiden jäljille.
​
Historiantutkijalle yhteistyö on ollut yhtä lailla tärkeää. Yhteisön tuki Transkribus-ohjelman käytössä on parantanut henkilökohtaisia valmiuksia hyödyntää digihumanistisia menetelmiä tutkimustyössä. Moni Transkribus-sovellukseen liittyvä kysymys on saanut vastauksen talkoolaisten ryhmä-chatissa ja verkkotapaamisissa. Laajan koulutusaineiston ansiosta tuleva käsialamalli on laadukkaampi kuin mitä tutkija yksin pystyisi tuottamaan. 
​
​

​Kirjallisuus

Impola, Petteri & Frigren, Pirita & Karonen, Petri & Roitto Matti & Räihä Antti. Vanhojen käsialojen lukutaito ja digitaalisen ajan historiantutkimus. Teoksessa Petteri Impola, Pirita Frigren, Petri Karonen, Matti Roitto & Antti Räihä (toim.) Vanhojen käsialojen lukuopas. Gaudeamus. 11–19. 

Karonen, Petri 1998. Vanhat käsialat keskiajalta 1800-luvulle. Teoksessa Vanhojen käsialojen lukukirja. Toim. Petri Karonen, Toivo Nygård, Heikki & Kustaa H. J. Vilkuna. Kampus kustannus. 9–12.

Lamberg, Marko 2020. Latinalainen paleografia. Teoksessa Keskiajan avain. Toim. Marko Lamberg, Anu Lahtinen ja Susanna Niiranen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 365–378.

Laasonen, Pentti 2009. Vanhan ja uuden rajamaastossa. Johannes Gezelius nuorempi kulttuurivaikuttajana. Historiallisia Tutkimuksia 245. SKS. https://www.doria.fi/handle/10024/182960 

Lind, Gunnar. Brända hemman Roslagen. Det ryska anfallet mot Stockholms skärgård 1719. Carlsson Bokförlag.

Vilkuna, Kustaa H. J. 2005. Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia Tutkimuksia 229. SKS.

Vanhat käsialat ja asiakirjat. Valtionarkisto 1977.

Gezeliuksen ja hänen sukulaistensa muistiinpanoja, saarnoja (myös suomeksi), kirjeenvaihtoa ym. lähdemateriaalia löytyy digitoituna Doriasta useassa niteessä nimeltään Gezelius-Olevercreutz -sukuarkisto 1634–1797. https://www.doria.fi/discover?scope=%2F&query=Gezelius-Olivecreutz&submit=
​
Gezelius nuoremman konseptikirja digitoituna Kansallisarkiston Astia-palvelussa: https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=1149799627

Jenna Pitkänen, filosofian maisteri
 
Mielenkiinto uskomustarinoihin ja paikallistarinoihin heräsi, kun kiinnostuin suku- ja paikallistutkimusharrastuksena lapsuuden kotipaikkakunnastani. Olen käynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistolla Joensuussa etsimässä kerääjä- ja paikkakuntahaulla uskomus- ja paikallistarinoita, kuten aarretarinoita, paikkojen nimien syntytarinoita ja pirutarinoita. Uskomustarinat, kuten aarre- ja pirutarinat ovat sellaisia, mitkä toistuvat sisällöltään samankaltaisina eri paikkakunnilla. Ismo Björnin blogiteksti kummituksista innosti pohtimaan, minkälaisia piru- ja aarretarinoita Pohjois-Karjalasta on talletettu arkistoon. Nostan tekstissä esille joitain tarinoita, jotka ovat löytyneet arkiston paikkakunta- ja kerääjähaun avulla. Tekstissä on käytetty myös haun ulkopuolista äänitiedostoaineistoa. Tekstin lopussa annan vinkkejä Suomalaisen kirjallisuuden seuran kerääjä ja -paikkakuntahaun käyttämiseen.
 
Aarretarinoita
Aarretarinat ovat maagisia ja myyttisiä kansantarinoita, jotka sijoittuvat todellisiin paikkoihin. Tarinoissa on tavallisesti mukana aarteesta kertovia unihaltijoita tai muita uniolentoja, aarteen paikan osoittavia hahmoja, aarretulia ja -matoja ja erikoisia ehtoja aarteen saamiseksi, kuten uhraaminen. Joihinkin tarinoihin liittyy epäonnistunut aarteen nostamisyritys.
 
Järvet, lähteet, saaret, luodot ja joet ovat aarretarinoiden paikkoja. Tarinoiden mukaan Pyhäselän Hopeasaareen ja Pielisjoen Ruuhisaareen on kätketty aarteet. Hopeasaaren aarteen löytämiselle on asetettu ehtona etsijän ajaminen saareen yhden yön ikäisellä varsalla juuri jäätynyttä jäätä pitkin. Ruuhisaaren aarteen saa heittämällä tietyn painoisen kirveen usean kymmenen metrin päähän saareen. Valtimolla on tarinan mukaan aarre Autiojoessa, jonka upottamispaikalle pitää kulkea juuri jäätynyttä jäätä pitkin ja viedä paikalle yhden yön ikäinen ihminen. Tarina kertoo padan nousseen vedenpinnalle ja uponneen takaisin joen pohjaan.
 
Tarinoiden aarteet on haudattu myös maahan, mutta paikat voivat olla toisenlaisiakin. Kiteellä on kallio, jonka aarteen eräs paikkakuntalainen emäntä yritti tarinan mukaan löytää. Emäntä näki unessa haltijan, joka neuvoi emäntää lähtemään vanhana juhannusyönä kalliolle ruoka-astia mukanaan. Hän teki neuvon mukaan, mutta lähti peloissaan pois kalliolta kuullessaan miesten puhetta. Haltija oli unessa nimittäin sanonut naiselle, että verinen miehen pää ilmestyy kalliosta eikä sitä saa pelätä.
 
Valtimolla sijaitsee Aarrekynnäs-niminen luonnonpaikka, jossa on kerrottu olevan aarre. Valtimolaisen naisen tarinan mukaan Aarrekyntään aarteen sai itselleen syysyönä hirvensarvesta tehdyn jauheen avulla, mutta itse hän ei koskaan uskaltanut etsiä aarretta. Mieskertoja kertoi aarteista tarinoita, jotka olivat tuntuneet hänen lapsuudessaan jännittäviltä. Kertojan tuntemat mies ja vaimo olivat tekemässä Aarrekyntäällä koivuvastoja, kun puun sisältä alkoi kuulua aivan kuin rahan helinää. Heidän olisi pitänyt tietää loitsu, jotta aarteen haltija olisi tiennyt aarteen etsijöistä.
 
Pirutarinoita

Hugo Simberg 1897. Piru padan ääressä. Kansallisgalleria ja Ateneumin taidemuseo.
 
Pirutarinat ovat kansantarinoita, joissa kohtaavat tavallisesti ihminen ja piru. Piru näyttäytyy syntinä tai rikkomuksina pidettyjen asioiden, kuten kortinpeluun, tanssimisen ja huijaamisen yhteydessä. Joensuulainen nainen kertoi nuoruudessaan tanssien jälkeen kohdatusta pirusta. Kertoja ja joukko muita nuoria kävelivät Joensuussa Pekkolan kohdalla, jossa sijaitsi kertomishetkellä 1960-luvulla vanhainkoti. Nuoret näkivät sarvipäisen, kavio- ja ihmisjalkaisen pirun kallion kolossa. Seurueen pojat olisivat halunneet mennä katsomaan pirua lähemmin, mutta tytöt kielsivät heitä ja kaikki lähtivät nopeasti koteihinsa. Sama piru oli kuulemma näyttäytynyt myös Nepenmäellä. Toinen tarina kertoo miesten kortin peluusta Penttilän sahalla. Pelikortti tipahti kesken pelin pöydän alle. Korttia nostaessa kavio- ja ihmisjalkainen piru näyttäytyi pöydän alla.
 
Tarinoiden pirut asustavat tavallisesti talossa tai kivikkoisessa paikassa, kuten onkalossa, rotkossa, kallionkolossa tai luolassa. Liperin Korpivaarassa kalliossa asui tarinan mukaan piru vanhoina aikoina. Erään naisen lehmä oli joutunut suohon ja hän pohti ääneen, oliko piru ajanut eläimen suohon. Kalliossa asunut piru kuuli kaiken ja nosti lehmän suosta, kun nainen meni hakemaan apua. Naisen palattua lehmä oli laitumella ja hän tokaisi Jumalan nimeen lehmän ylös pääsemisestä. Piru suuttui kunnian antamisesta Jumalalle ja muutti pois Korpivaarasta. Onpa pirusta kerrottu jääneen kavio- ja ihmisjalan jälkiä Joensuun entisen Pielisensuun Vestinkallion alueen kallioon.
 
Tarinoiden piru kiusaa, huijaa, viettelee sekä tuomitsee ja rankaisee ihmisiä synnin teosta, huijaamisesta tai rikkomuksista. Enolaisen miehen tarinassa karvainen piru tuli kahta kylän asukasta, miestä ja poikaa vastaan heinänteon aikana. Piru sanoi miehelle, että mies joutuu tilille hänen kanssaan. Mies oli vain vastannut, ettei hänellä ole tilin tekemistä pirun kanssa.
 
Tarinoissa ihminen voi tehdä sopimuksen pirun kanssa ja menettää sielun pirulle saadakseen menestystä, omaisuutta tai apua. Osassa tarinoista sopimus myös raukeaa. Ilomantsilainen mies kertoi ilmeisesti kuulemansa tarinan pirun kanssa tehdystä sopimuksesta. Sopimuksen mukaan jänisansoihin tulisi jäniksiä, mutta samalla mies myi sielunsa pirulle. Mies keksi, että hän laittaa yhden jänisansoista korkeaan kuusen latvaan, ettei piru saisi jäniksiä kaikkiin ansoihin. Piru yritti ajaa jäniksiä ansaan onnistumatta eikä mies menettänyt sieluaan pirulle.
 
Vinkkejä paikkakunta- ja kerääjähakuun
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Perinteen ja nykykulttuurin kokoelman kerääjä ja -paikkakuntahakua ja siihen sisältyviä kirjoituksia pääsee käyttämään ja lukemaan Joensuussa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston toimipisteellä.
 
Käynnistä kannattaa sopia toimipisteen henkilökunnan kanssa etukäteen, jotta he voivat varata sinulle työskentelypaikan tutkijasalista. Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston nettisivuilta löytyvät Joensuun toimipisteen yhteystiedot.

Ennen hakua voi pohtia minkälaisia perinnelajeja (esim. sadut, leikit, kansanlaulut) haluaa tarkastella. Apua saa perinnelajien luettelosta, joka on saatavilla arkistolla sekä Suomalaisen kirjallisuuden seuran internetsivulla.
 
Joensuussa hakutoiminnolla voi etsiä aineistoja paikkakunnan, kerääjän tai perinnelajin mukaan. Haun avulla henkilökunta etsii pääkortistosta mikrofilmatun aineiston numerot ja halutun aineiston luettavaksi. Helsingin toimispisteellä voi käyttää apuna perinnelajien ja aihepiirin mukaan muodostettuja kopio- ja viitekortistoja.
 
Tarkempien kopio- ja viitekortistojen puuttumisen vuoksi Joensuu toimipisteellä tekstien etsimisessä ja lukemisessa saattaa tarvita pitkäjänteisyyttä. Siksi onkin hyvä lähteä liikkeelle sellaisesta kirjoittajasta, jolla on paljon tekstejä. Käsialojen lukutaidosta on hyötyä, koska iso osa teksteistä on kirjoitettu käsin ja osa teksteistä voi olla vaikeaselkoisia.
 
On hyvä muistaa, että aineistoihin on voitu asettaa käyttörajoituksia. Kertoja voi kertoa käyttörajoituksesta esimerkiksi saatetekstissä, loppusanoissa tai tietyn tekstin kohdalla. Lisäksi julkaistavien tekstien suorien lainausten käytöstä kannattaa keskustella henkilökunnan kanssa, koska he osaavat neuvoa täytyykö lainauksille hakea käyttölupaa. Viittauskäytännöistä on myös hyvä käydä keskustelua henkilökunnan kanssa.
 
Tekstin lähteet:
Klemettinen Pasi. Kansanuskon yöpuoli: Hiidet, maahiset ja muut demonit. 2022.
Purola Mari. Pirun ja ihmisen sopimus. Elore 1/2020.
Sarmela Matti. Suomen perinneatlas. 1994.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma:
SKS KRA. Hirvonen, Olga. TK 17: 30, 31, 43, 44, 55. 1961. Joensuu.
SKS KRA. Peimi, Einari. KT 241: 76. 1939. Ilomantsi.
SKS KRA. Lappalainen, Lauri. KRK 161: 186. 1935-1936. Liperi.
SKS KRA. Kähkönen, Ida. KRK 160: 58. 1936. Kitee.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, äänitteet:
Ilomantsi. SKS JPA. KarTL 14. 1971. Karhapää, V.
Valtimo. SKS JPA. KarTL 58. 1973. Häkkinen, M.
Valtimo SKS JP. KarTL 53. 1973. Häkkinen, O.
 
Lisää piruista ja aarteista:
Purola Mari. Kaupat pirun kanssa: suomalaisia uskomustarinoita pirun ja ihmisen sopimuksesta. 2021.
Myllyniemi Satu-Maarit. Maaginen aarrekartta: eräretki 200 kainuulaiseen tarinapaikkaan. 2016.

Jenna Pitkänen, historianopiskelija
 
Syksyllä 2022 historian opinnoissani tuli vastaan mielenkiintoinen opintojakso: Historiallinen kuvatutkimus eli mielikuvatutkimus. Siinä tutkitaan lähteistä niiden sisältämiä mielikuvia sekä niiden muodostumista, olemassaoloa, tarkoitusta ja muutoksia. Tutkimuskohteena on myös lähteen ja mielikuvan tuottaja, jonka motiiveja ja toimintaa tarkastelemalla pyritään saamaan käsitys tämän arvoista ja maailmankäsityksistä. Samalla tutkittava asia yhdistetään ajalliseen kontekstiinsa.
 
Kurssilla käsiteltiin mielikuvia ja sitä, mitkä tekijät voivat vaikuttaa niiden vahvistumiseen ja muuttumiseen myös niiden syntyajankohdan jälkeen. Pohdin ja avaan tekstissä joitakin luentokurssilla esille tulleita yksityiskohtia mielikuvista ja mielikuvatutkimuksesta.
 
Mielikuvia on jokaisella ihmisellä ja ne voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Mielikuvia voi muodostua esimerkiksi tapahtumista, ihmisryhmistä, sotien osapuolista ja valtioista. Omasta kansasta ja kulttuurista luodut mielikuvat on helppo huomata. Sen sijaan toisista kansoista ja kulttuureista luotujen mielikuvien tunnistaminen on vaikeampaa. Mielikuvien taustalla vaikuttavat henkilökohtaiset ja yleiset normit, arvot ja aatteet. Mielikuvat voivat syntyä tiedostamatta ja vahvistua ajan kuluessa. Joissain tapauksissa, kuten propagandassa, mielikuvien luominen on tiedostettua ja harkittua. Propagandaa voivat harjoittaa esimerkiksi sotien osapuolet.

Esimerkkejä mielikuvatutkimukseen soveltuvista lähteistä. Yläpuolella suomalaisten lentolehtinen neuvostoliittolaisille sotilaille ja alapuolella neuvostoliittolaisten lentolehtinen suomalaisille sotilaille. Kuvien lähteet: ylh. suomalainen propagandalentolehtinen jatkosodan alusta. Museovirasto ja alh. Tiedote; sotapropagandalehtinen. Ilomantsin museosäätiö.
 
Mielikuvatutkimuksen lähteitä ovat monenlaiset teksti-, kuva- ja äänilähteet. Erityisesti erilaiset mediat ja oppikirjat rakentavat mielikuvia. Niitä tuottavat myös kaunokirjallisuus, taide, elokuvat, matkakirjallisuus ja musiikkivideot. Mielikuvatutkimuksessa lähteiden tarkastelu ei kuitenkaan keskity totuuden tarkasteluun. Huomiota ei kiinnitetä myöskään kohteeseen, josta mielikuvat kertovat. Vaikka mielikuvien kohde ei ole tarkastelun kohteena, se kulkee silti tutkimuksen rinnalla.
 
Mielikuviin yhdistyvät esimerkiksi kansalliset kuvastot, kuten Zacharias Topeliuksen vuonna 1875 ilmestynyt Maamme kirja. Kansallisissa kuvastoissa yleisiä aiheita ovat muun muassa yhteinen alkuperä, ihmiset, paikat, arkkivihollinen, sodat, kärsimys, uskonto, kollektiiviset kansalliset omakuvat sekä toisiin liittyvät ominaisuudet. Topelius kertoo Maamme kirjassa esimerkiksi Kustaa Vaasasta, karjalaisista ja vuoden 1808 sodasta. On hyvä tiedostaa, että vähemmistöt voidaan tehdä näkymättömiksi yhtenäisyyttä painottamalla.
 
Toiseuttaminen sekä stereotypiat eli yleistykset ovat esimerkkejä mielikuvista. Mielikuviin voivat sisältyä myös vastakohtaparit, kuten ”paha ja hyvä”, ”itä ja länsi” sekä ”me ja muut”, joilla tuodaan esille eroja. Esimerkiksi vastakohtapari hyvä ja paha on tyypillinen sotatilanteessa: vastapuolen sotilaista saatetaan luoda stereotyyppinen kuva hirmutöiden tekijöinä ja vastaavasti omista sotilaista voidaan luoda sankarimainen kuva.
 
Vastakohtapari itä ja länsi nousee esiin Suomalaisuuden Liiton alaosaston Eesti Toimiston vuonna 1929 julkaisemassa Matkusta Eestiin! matkaopaskirjasessa. Siihen viittaavat esimerkiksi maininnat idän ja lännen tavaranvaihdosta ja kauppateiden solmukohdasta sekä pohjoismaalaisista ja venäläisistä hallitsijoista. Venäläiset hallitsijat esitetään kirjasessa lähinnä valloittajina tai voitettuina. Pohjoismaalaiset hallitsijat sen sijaan kuvaillaan kaupunkien perustajina. Erojen esille tuomiseen ovat voineet vaikuttaa esimerkiksi mielikuvat idän uhkasta ja lännen sivistyksestä sekä Suomen suuntautuminen länteen sisällissodan jälkeen ja vahvan kansallisen yhtenäisyyden rakentaminen.
 
Mielikuvia on tärkeää pohtia lähteen alkuperäisen tuottajan tai lähteen myöhempien versioiden tuottajien näkökulmasta. Tuottajan aatteet, arvot tai poliittinen asenteellisuus voivat toimia kontekstina mielikuvien tarkastelussa. Jos lähteen tuottaja ei ole tiedossa, tuottajan taustan tarkastelu ei välttämättä ole mahdollista.
 
Keisarillinen matkakertomus

​Kuvan lähde: Aleksanteri III, k. & Hoppen, E. Heidän keisarillisten majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885; julkaisu; matkakertomus.
 
Venäjän keisari Aleksanteri III:n ensimmäisestä virallisesta Suomen vierailusta kirjoitettiin kaksikymmentäsivuinen ja kuusitoista kuvaa sisältävä matkakirjanen. Kirjasen nimi on Heidän Keisarillisen majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885. Kuvat liittyvät ajanviettoon, kuten keisarin ja hänen perheensä kaupunkeihin saapumiseen, tanssiaisiin ja paraatiin. Kirja on alun perin julkaistu venäjänkielisenä ja kuvitettu puupiirroksin. Alkuperäisen kirjasen kirjoittaja oli ilmeisemmin kirjeenvaihtaja R. Brosehin.
 
Suomenkielisen version kustantaja oli Anton Lindeberg, joten hän saattoi olla kirjasen tuottaja. Lindeberg oli kauppaneuvos, kirjakauppias sekä kulttuurivaikuttaja. Hän asui Pietarissa ja vaikutti erityisesti Pietarin suomalaisten keskuudessa, joille hän myi suomenkielistä kirjallisuutta. Kirjasen kansikuvan piirtäjästä tai kirjapainosta ei ole tarkempaa tietoa. Kirjan kansiin on kirjoitettu käsin T. Nikunen, mutta hänen taustansa jää epäselväksi.
 
Tuottajan luomia mielikuvia Suomesta voi tulkita kirjasen kansikuvasta. Kuvan Väinämöis-patsas voi viitata kalevalaiseen kulttuuriin tai Väinämöisen merkityksellisyyteen. Mielikuvan taustalla on voinut vaikuttaa Elias Lönnrotin Kalevala, vaikka sen merkitys oli vielä vähäinen 1800-luvulla. Väinämöinen kuitenkin oli tärkeä myyttinen hahmo kansanperinteessä jo ennen Kalevalaa, joten se voi viitata kiinnostukseen kansan suullisen perinteen laulajatietäjistä. Kirjasen kansikuva painottaa mielikuvana myös perinteisiä elämäntapoja, kuten saaristolaiselämää.
 
Mielikuva perinteisistä elämäntavoista sekä kalevalaisuuden tai Väinämöisen merkityksestä voi liittyä suomalaisen kulttuuriin luomiseen. Kirjasen julkaisuvuosi 1885 on karelianismin aikakauden kynnyksellä. Karelianismille oli tyypillistä Karjalaan suuntautuva innostus ja suomalaisen kulttuurin alkuperän löytäminen. Tärkeitä henkilöitä karjalainnostuksessa olivat suomalaiset kulttuurielämän vaikuttajat. Mielikuvat voivat yhdistyä myös nousevaan 1890-luvun kansallisromantiikan aikakauteen. Kansallisromantiikan taustalla vaikutti Kalevala ja sortokausien kansallinen herääminen.
 
Kansikuvasta korostuvat mielikuvana Suomen kulttuurista myös luonto, kuten metsät ja vesistöt, joita on laajasti käytetty eri aikojen matkailukuvastossa. Luontomielikuviin yhdistyvät etenkin romantiikka ja koskematon luonto rehevine metsineen ja kallioineen. Luonto on esimerkiksi ollut edustettuna Topeliuksen teoksessa Maamme kirja jo vuonna 1875. Romantiikka oli mukana matkatekstien luonnon kuvaamisessa 1700–1800-luvuilla. Tuolloin kirjoittajat halusivat korostaa koskematonta luontoa, syrjäseutuja ja jylhiä maisemia osana romanttisen luontotunteen hakemista.
 
Kirjan ajanviettokuvista herää kysymys: mikä kirjasen tarkoitus oikeastaan oli? Matkakirjasen aikakaudella julkaistiin kansanjulkaisuja, kuten julisteita ja kirjasia viihde- ja valistamistarkoituksessa. Kirjanen saattoi hyvinkin kansanjulkaisuna välittää mielikuvia keisarista. Matkakirja saattoi myös esitellä ajanviettokuvia viihdetarkoituksessa, koska keisarilliset vierailut olivat merkittävä mediatapahtuma ja kansanjuhla.

​Kuvan lähde: Convegni Ancisa, Pixabay.
 
Historiallisen kuvatutkimuksen opintojakso muistutti, että on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, minkälaisia mielikuvia itse kullakin on. Ukrainan sota on hyvä esimerkki tapahtumasta, joka on vaikuttanut kauan olemassa olleiden mielikuvien vahvistumiseen. Sota on nostanut pinnalle esimerkiksi venäläisvihaa. Samalla on hyvä muistaa, että mielikuvat eivät ole muuttumattomia. Niiden muuttuminen tai korvautuminen on kuitenkin vaikeaa, jos uusi mielikuva ei tue sen hetkistä mielikuvaa tai sitä ei hyväksytä uudeksi käsittämisen tavaksi.
 
Tekstin lähteet:
Aleksanteri Suomessa. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?sivu=1910
 
Anton Lindeberg. https://biografiasampo.fi/henkilo/p10206
 
Hirn, Sven 1995. Kosken kuohuista keskiyön aurinkoon: Suomi matkailukirjallisuudessa. Teoksessa Hannes Sihvo (toim) Toisten Suomi eli mitä meistä kerrotaan maailmalla. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
 
Kansallisromantiikka
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kansallisromantiikka
 
Matkusta Eestiin! 1929. Helsingin Uusi-Kirjapaino Osakeyhtiö, Helsinki.
 
Parppei, Kati. Luentodiat ja luennot opintojaksolta Historiallinen kuvatutkimus.
 
Sanomia Turusta 11.12.1885
 
Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta:
Alenius, Kari & Fält, Olavi K. (toim) 2012. Vieraan rajalla. Studia historica septentrionalia 64. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi.
 
Fewster, Derek 2006. Visions of past Glory: nationalism and the construction of early Finnish History. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. SKS, Helsinki.
 
Hänninen, Marja-Leena (toim) 2013. Vieras, outo, vihollinen: toiseus antiikista uuden ajan alkuun. Historiallinen arkisto 137. SKS, Helsinki.
 
Parppei, Kati 2017. The Battle of Kulikovo refought : "the first national feat". Russian history and culture 17. Brill, Leiden; Boston.