​Kesä on tunnetusti matkailun aikaa. Mikäpä olisi oivallisempaa kesäreissaamista kuin tutustuminen Pohjois-Karjalan museokohteisiin. Maakunnassa on noin 50 museota, jotka esittelevät muun muassa kulttuuria, paikallishistoriaa, asutusta, sota-aikaa, henkilöhistoriaa, karjalaisuutta, elinkeinoja, kulkuvälineitä, myllytoimintaa, sairaanhoitoa ja sähköntuotantoa. Esittelen tekstissäni vain pienen osan Pohjois-Karjalan museokohteista. Valitsin tekstiin museoita, jotka keskittyvät etenkin esineisiin, vanhoihin rakennuksiin ja paikkakuntien historiaan. Lisäksi halusin nostaa esille museoita, jotka saattavat olla museovieraille hieman tuntemattomampia. Tekstin lopussa on linkkejä, joiden kautta löydät lisää tietoa maakunnan museoista.
​

​Kauppa-, koulu-, mylly- ja kievarimuseoita
 
Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo sijaitsee Tuupovaaran Öllölässä. Pihapiirissä on aittoja, Mylly-Kievari ja vanha mylly. Rakennuksissa on esillä vanhan ajan esineistöä. Kievarin pihalta lähtee myös Timo-Hilipan 1,2 kilometrin mittainen vanhoja metsästysansoja esittelevä ansapolku. Kävelymatkan päästä pihapiiristä ovat myös koski, uimaranta ja kota.
 
Juuan myllymuseo tarjoaa myllytoiminnasta kiinnostuneille oivallisen käyntikohteen. Juuan Leskelän tai toiselta nimeltään Herralankosken myllyn historia ulottuu 1800-luvun lopulle, jolloin myllytoiminta alkoi. Viimeisen myllyn toiminta päättyi 1950-luvulla. Alueella on myllytupa, sauna, aitta ja mylly. Museon kupeessa on Herralankosken puisto ja lähistöllä sijaitsee Puu-Juuka.
 
Koulumuistoihin vie vierailu Kaurilan koulumuseossa Tohmajärvellä. Museossa on näytteillä vanhoja kouluesineitä, kuten kuvatauluja. Kaurilan koulua kävi hiihtäjä Siiri ”Äitee” Rantanen, joka lahjoitti museolle muun muassa kilpailuasunsa.
 
Kaupankäynnin historiasta innostuneille mainio kohde on Kiteen Savikossa sijaitseva kauppamuseo. Kankkusen suvun omistuksessa olleella kaupalla on takanaan satavuotinen historia. Kyse on mahdollisesti Suomen ainoasta alkuperäisasussaan säilyneestä maakaupasta. 
 
Talo- ja ulkomuseoita
​
Yksi tunnetuimmista maakunnan talomuseoista on Murtovaaran talomuseo Nurmeksessa. Museon pihapiirissä tutustut vanhoihin hirsirakennuksiin. Murtovaaran pitkä historia alkaa vuodesta 1840, jolloin Tahvo Saastamoinen pystytti pihapiirin ensimmäiset rakennukset. Murtovaaran viimeinen asukas muutti pois pihapiiristä vuonna 1985.
​

​Toinen tunnettu nurmekselainen museo on Ikolan museo. Museon alueelle on siirretty muualta vanha päärakennus, savupirtti, vilja-aitta ja pariaitta. Pihapiirin vanhassa navettarakennuksessa pääset kartuttamaan tietouttasi esimerkiksi Kuokkastenkosken rautaruukin ja Nurmeksen osuusmeijerin historiasta. Museon päärakennus on kalustettu 1900-luvun alun mukaisella tavalla. Vierailijoille on nähtävillä taiteilija Alma Pääkkösen valamia eläinveistoksia.
 
Tohmajärvellä sijaitseva Pitäjänmuseo sekä Nymanin talo ja apteekkimuseo tulivat itselleni tutuiksi viime kesän vierailulla. Museoon kuuluvat muun muassa kruununvoudin vaunuliiteriaitta, Nymanien käymälä ja kirjailija Maiju Lassilan eli Algot Untolan kotiaitta. Yhdessä museoaitoista on kattavasti tietoa Maiju Lassilasta. Nymanin talo on käymisen arvoinen rakennus, jossa voi vierailla oppaan johdolla. Talossa on esillä muun muassa vanhaa apteekkiesineistöä ja Nymanin perheen esineitä. Museoaitoissa on esineistöä kotitalouteen, terveydenhoitoon, maatalouteen ja käsitöihin liittyen unohtamatta paikallishistorian esittelyä. Renkituvan näyttely Katri Helenasta ja vanhan navetan possuesinenäyttely ovat hauska lisä museoalueen perinteisempien näyttelyjen rinnalla. 
 

Tohmajärven museoalueen tuulimylly. Kuvaaja: Jenna Pitkänen
​

Kotiseutumuseoita
​
Kesälahdella on kotiseutumuseo, jonka alueella on muun muassa savutupa, riihi, aittoja ja mylly. Riihi on alueen ainoa alkuperäinen rakennus. Museossa on nähtävillä ihmisten arjessa käyttämiä esineitä. Kesän 2023 vaihtuvan näyttelyn aiheena on Viipuri. 
 
Kiihtelysvaaran paikallis- ja kulttuurihistoriaan voit uppoutua Kiihtelysvaaran kotiseutumuseossa, jossa on pysyvän näyttelyn ohella vaihtuvia näyttelyitä. Pysyvän näyttelyn aiheita ovat muun muassa kirkkohistoria, metsätyöt, käsityöt, maanviljely, suojeluskunta ja Lotta-Svärd.
 
Jos Kolilla haluaa välillä tehdä muutakin kuin retkeillä, voi Kolin Ryynäsen pihapiirissä sijaitsevassa kotiseutumuseossa ammentaa tietoa alueen historiasta esineiden, tekstien ja kuvien välityksellä. Museossa on muun muassa ”Sutkavaaran erakon” eli Ari Koistisen muistonäyttely. Koistinen tunnetaan yli 1 000 esinettä käsittävän perinnekokoelman keruutyöstä. 
 
Kävin viime kesänä Komperon kylän kotiseutumuseossa Liperissä. Museon alueella on esimerkiksi savutupa, luhtiaitta ja navetta. Rakennuksista löytyy monenlaisia vanhoja esineitä, kuten työkaluja, kotitarve-esineitä ja suutarin välineistöä. Siikakosken alueen historiaa esitellään myös tekstein ja kuvin. Joen rannalla on tiettävästi Suomen pienimpiin kuuluva savusauna, joka on mukana elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Onpa museon läheisyydessä myös kuvaukselliset Siikakosken kivisillan rauniot.
​

​Eräs Komperon kotiseutumuseon rakennuksista. Kuvaaja: Jenna Pitkänen
 

Muita museoita
​
Sinkkolan kotieläinpiha on tuttu paikka monelle joensuulaiselle. Siellä pääset maatilan eläinten lisäksi tutustumaan museoksi muutettuun pieneen aittahuoneeseen. Kävin vierailemassa Sinkkolan aittahuoneessa viime kesänä. Huoneessa oli esillä monia mielenkiintoisia esineitä, kuten hevostarvikkeita sekä vanhoja pulloja ja kalastusvälineitä.
 
Leluja, leikkejä ja leikkeihin mukaan otettuja esineitä pääset ihailemaan Rääkkylän leikkimuseo Kotistassa, jonka vanhimmat leikkikalut ovat 1800-luvulta. Museossa voi käydä tilauksesta yksin tai ryhmänä. 
 
Jos sähköverkkoihin liittyvät esineet ja laitteet tai voimalaitoksen koneet innostavat, kannattaa suunnaksi ottaa Saarion voimalaitosmuseo Jänisjoen rannalla Tohmajärvellä. Voimalaitos rakennettiin paikalleen 1908. Museosta on tehty internetiin virtuaalinen kävelykierros.
 
Innokkaille sotahistorian harrastajille sopiva museo on jatkosodan 1944 taisteluistaan tunnettuun Ilomantsin Hattuvaaraan 1988 rakennettu Taistelijan talo, jossa näyttelyiden aiheita ovat esimerkiksi Lotta Svärd, Lauri Törni sekä talvi- ja jatkosota. Läheisellä Makkolan tilalla on esillä myös Lauri Törnin elämänkertanäyttely. 
 
Liperin apteekki- ja sairaalamuseo Penttilän museoalueella on hyvä kohde, jos koet terveydenhoidon mielenkiintoisena teemana. Museossa on näytillä Liperin entisen apteekin ja kunnansairaalan esineistöä.
 
Nightwish-fanien kannattaa ottaa suunnaksi Kiteen Nightwish -keskus, jossa on esillä valokuvia ja esineitä, kuten kiertueiden soittimia, lavasteita ja asuja. Pääseepä keskuksen karaokekopissa tekemään omanlaisensa version yhtyeen yhdestä tai useammasta laulusta. 
 

​Löydät lisää Pohjois-Karjalan museoita täältä:
https://pohjoiskarjalanmuseo.fi/pohjois-karjalan-museokohteet
 
Tekstin lähteet:
Ikolan museo: https://www.nurmes.fi/ikolan-museo
Juukan myllymuseo: https://juukaseura.fi/museot/myllymuseo/
Kesälahden kotiseutumuseo: https://kesalahti.blogspot.com/p/museoalue.html
Kiihtelysvaaran kotiseutumuseo: https://kiihtelysvaara-seura.fi/museo/nayttelyt ja https://www.facebook.com/kiihtelysvaaraseura/?locale=fi_FI
Kolin kotiseutumuseo: https://www.koli.fi/fi/Nahtavyydet/Museot-ja-kirkot ja
https://www.facebook.com/kolinkotiseutuyhdistys
Komperon kotiseutumuseo: http://www.komperonmuseo.fi/ ja https://www.facebook.com/profile.php?id=100064367581347
Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo: http://www.tuupovaara.fi/matkailu/nahtavyydet/koskenniskan-mylly-ja-kievarimuseo/
 ja https://www.facebook.com/profile.php?id=100046240406094
Leikkimuseo Kotista https://www.leikkimuseokotista.fi/   ja https://www.facebook.com/people/Leikkimuseo-Kotista/100057491707382/
Liperiin apteekki- ja sairaalamuseo: https://www.liperi-seura.fi/penttilan-museoalue/apteekki-ja-sairaalamuseo/
Murtovaaran museoalue: https://murtovaara.com/fi/etusivu
Nightwish -keskus: https://nightwishstory.com/
Savikon kauppamuseo http://kiteeseura.com/kotiseutumuseo/savikon-kauppamuseo/
Taistelijan talo: www.taistelijantalo.fi/index.html
Tohmajärven museot: https://www.tohmajarviseura.fi/museot/
 

Sanna Joska, Kansallisarkisto ja Jenni Merovuo, Itä-Suomen yliopisto
​

​Kansallisarkisto aloitti helmikuussa 2023 käsialantunnistustalkoot, jossa pyydettiin vapaaehtoisten apua 1700- ja 1800-lukujen tekstien puhtaaksikirjoittamiseen. Puhtaaksikirjoitettujen tekstien, niin kutsutun opetusaineiston, avulla kehitetään käsialamalleja, jotka osaavat lukea käsin kirjoitettua tekstiä. Digitoidut aineistot prosessoidaan käsialamallilla, minkä tuloksena saadaan käsin kirjoitetuista aineistoista koneluettuja tekstejä.

Tällaista tekoälyä hyödyntävää teknologiaa on käytetty Kansallisarkiston Tuomiokirjahaku-verkkopalvelussa (https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/), jossa on tarjolla yli kolme miljoonaa sivua 1800-luvun tuomiokirjoja koneluetussa muodossa. Koneluettuihin teksteihin on mahdollista tehdä Google-tyyppisiä hakuja, mikä mahdollistaa tiedon hakemisen suuresta aineistomäärästä. Tämän lisäksi koneluetun tekstin lukeminen on helpompaa kuin alkuperäisen, käsin kirjoitetun tekstin.
​
Kansallisarkisto on ottanut sekä käsin kirjoitetun tekstin tunnistuksen että joukkoistamisen, eli suuremman yleisön osallistamisen, osaksi toimintaansa. Vapaaehtoisten osaamista ja apua on pyydetty mm. sotapäiväkirjatalkoisiin kesällä 2022 sekä Suomalaiset Venäjällä -hankkeen tutkimusaineistojen tallentamiseen. Nyt alkaneet 1700- ja 1800-lukujen käsialojen talkoot ovat olleet aiempia pienimuotoisempi projekti, sillä näiden vuosisatojen käsialojen puhtaaksikirjoittaminen vaatii erityistä osaamista vanhoista käsialoista ja ruotsin kielen taitoa. Talkoolaisia haettiin Kansallisarkiston sosiaalisen median kanavilla ja mukaan saatiin pieni, mutta tehokas joukko osaavia vapaaehtoisia. Apua talkoisiin saatiin myös Itä-Suomen yliopiston kanssa tehdyllä yhteistyöllä.
​

​Transkribus mahdollistaa käsialojen koneavusteisen tulkinnan

Puhtaaksikirjoittamistyö tehdään Transkribus Lite -nimisessä sovelluksessa. Transkribus (https://readcoop.eu/transkribus/) on READ-osuuskunnan ylläpitämä tekstintunnistuspalvelu, jonka avulla voidaan luoda opetusaineistoa, harjoittaa käsialamalleja ja konelukea sovellukseen ladattua puhtaaksikirjoittamatonta aineistoa. Sovellus on vapaasti käytettävissä internetissä.
​
Käsialantunnistustalkoisiin valittiin monenlaista aineistoa Kansallisarkiston kokoelmista, muun muassa kirjeitä, muistelmia ja päiväkirjoja, joista otetut digitaaliset kuvat ladattiin Transkribus-sovellukseen. Digitaalisiin kuviin tehdään Transkribuksessa ensin sivun asettelun tunnistus, joka piirtää kuvaan rivit, joilla kone tunnistaa olevan tekstiä. Tämän jälkeen tekstiä voidaan alkaa kirjoittaa puhtaaksi kirjain kirjaimelta ja välimerkki välimerkiltä. Puhtaaksikirjoitettaessa on tärkeää kirjoittaa teksti juuri siten kuin se kuvassa on. Alkuperäisen kirjoittajan tekemiä kirjoitusvirheitä ei korjata.
​

​Vanhat käsialat eivät avaudu helpolla

1700-luvulla ruotsia kirjoitettiin uusgoottilaisella tyylillä, johon sekoitettiin humanistikirjoitusta. Pystysuorat linjat ja vahvat kulmat olivat ominaisia uusgoottilaiselle tyylille 1500-luvulla, mutta 1600-luvun aikana tyyli vakiintui oikealle taipuvaksi, pehmeäksi, koukeroiseksi ja koristeelliseksi. 1700-luvulla kirjaimiin lisätyt silmukat korostuivat entisestään.

Esteettisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta pidettiin tärkeänä, minkä vuoksi kirjeiden, päiväkirjojen ja pöytäkirjojen muoto oli ensisijaisen tärkeä. Kieliopilla ei ollut samanlaista asemaa kuin nykypäivänä. Lyhenteiden käyttö väheni varhaisella uudella ajalla, mutta niitä käytettiin edelleen 1700-luvulla. Erikoismerkkien lisäksi sanoja lyhennettiin keskeltä ja lopusta. Kohdat voi tunnistaa kontraktio- ja suspensiomerkeistä.
Uusgoottilainen tyyli oli ennen kaikkea protestanttisen Euroopan kirjoitustyyli. Katolisessa Euroopassa käytettiin humanistikirjoitusta. Myös Ruotsissa latinan- ja ranskankieliset sanat ja sanonnat kirjoitettiin humanistikirjoituksella ja sitä käytettiin tehokeinona korostamaan esimerkiksi erisnimiä. Suomea saatettiin kirjoittaa humanistityylisesti niin, että jokunen kirjaimista oli uusgoottilaista tyyliä.
​
Voimme puhua vuosisadoille ominaisista tyyleistä vain viitteellisesti, sillä muutokset tapahtuivat hitaasti ja vaihtelevuutta oli paljon. Ihmisen käsialassa on persoonallisia ominaispiirteitä ja yleensä hän säilyttää oppimansa kirjoitustyylin läpi elämänsä. Siksi myös historiallisesta lähdeaineisosta löytyy monenlaisia paleografisia ulottuvuuksia.
Ennen puhtaaksikirjoittamiseen ryhtymistä on hyvä tehdä hieman ennakkotutkimusta työn sujuvoittamiseksi. Kokenutkin paleografi saa apua tutkimuskirjallisuudesta, käsialaoppaista, sanastoista sekä tietysti toisilta osaajilta.
​

​Piispa Gezeliuksen konseptikirja

Piispa Johannes Gezelius nuoremman (1647–1718) konseptikirja on yksi vanhimmista aineistokokonaisuuksista talkoissa. Konseptikirja on tiivistelmä lähetettyjen kirjeiden sisällöstä. Koneluvun opetusaineistona tämän konseptikirjan hyöty on siinä, että siinä on vain kahden henkilön käsialaa. Puumerkeistä päätellen tiivistelmät on kirjoittanut todennäköisesti piispan apulainen tai sihteeri. Sitä on täydennetty ja korjattu marginaaleihin mahdollisesti Gezeliuksen itsensä toimesta.
​
Gezelius nuorempi tunnetaan isänsä kanssa tekemästään työstä ruotsinkielisen Raamatun selitysteoksen parissa. Hän opiskeli suurvalta-Ruotsissa Tartossa, Uppsalassa, Turussa sekä ulkomailla ja päätyi lopulta teologian professoriksi Turun akatemiaan. Hän jatkoi isänsä tehtävässä Turun piispana, jonka lisäksi hänet nimettiin Narvan superintendentiksi, joka hoiti Inkerinmaan piispallisia toimia sekä Viipurin hiippakunnan piispan tehtävien hoitajaksi. 
​

​Konseptikirja ajoittuu suuren Pohjan sodan aikaan vuosiin 1712–1715. Sota levisi kohti pohjoista Inkerinmaalta lähtien. Pähkinälinnan ja Nevanlinnan taistelut voitettuaan venäläiset tuhosivat Käkisalmen lääniä ja Karjalaa sekä tekivät hävitysretkiä muun muassa Savoon. Vuosikymmenen taitteessa etelän taistelukentiltä palaavat ruotsalaissotilaat sekä heitä seuraavat venäläiset levittivät ruttoa myös tuolloin rauhallisemmalla Suomenlahden rannikolla.

Vuonna 1712 sota kuumeni uudelleen Suomessa ja niin kutsutun isonvihan eli venäläisen miehitysajan katsotaan alkaneen vuonna 1713 ja kestäneen Uudenkaupungin rauhan solmimiseen saakka. Gezelius pysyi Turussa keskikesään 1713, mutta matkusti valtiopäiville Tukholmaan hieman ennen kuin venäläiset saapuivat Turkuun. Valtiopäivillä Gezelius kannatti Kaarle XII:n siskon Ulrika Eleonoran ryhtymistä rauhantunnusteluihin kuninkaan poissa ollessa. Helmikuussa 1714 Gezelius puhui istunnossa, että rauhaa tahtoivat kaikki eivätkä rauhantunnustelut voineet olla kuninkaan tahdon vastaisia, kunhan vain se tapahtuisi tämän korkea arvo säilyttäen.

Puhtaaksikirjoittaessaan talkoolainen pääsee tutustumaan sota-ajan kirjeiden sisältöön. Tiivistelmistä käy ilmi, että sota-aikanakin keskusteltiin tavanomaisista hallinnollisista asioista kuten virantäytöistä, mutta myös sota näkyy kirjeissä. Kirkko oli tiiviisti mukana ihmisten elämässä. Monet papeista jäivät seurakuntiinsa, vaikka heitä vangittiin ja kidutettiin – myös julkisesti. Kynnelle kykenevät pakenivat venäläisten armeijan tieltä kohti länttä.
​
Kirjeessään kesällä 1714 Gezelius lohdutti isonvihan kauhuja kokenutta pastori Jacob Carlqvistia hänen pakomatkallaan kohti Ruotsia, että ”Sama armollinen Jumala suojelee edelleen heitä, joilla on luja usko Häneen, ja suo meille kurjille armossaan kauan odotetun rauhan!” 15. heinäkuuta 1714 Gezelius kuitenkin arveli rovasti Georg Helsingiukselle, että paluu rauhallisempiin aikoihin tulee vielä lykkääntymään, kuten kävikin. Valitettavasti Carlqvistkaan ei päässyt pakenemaan näkemättä ja kokematta vielä uusia väkivallantekoja. 
​  

​Yhteistyöllä kohti 1700-luvun käsialamallia

Blogin kirjoittajat ovat olleet talkoissa aktiivisesti mukana. Kansallisarkistossa tutkijana työskentelevä Sanna Joska koordinoi talkoita arkiston puolesta. Karjalan tutkimuslaitoksella työskentelevä historiantutkija Jenni Merovuo on mukana talkoolaisena sekä Itä-Suomen yliopiston yhteyshenkilönä. Myös paleografian kurssille keväällä osallistuneet historian opiskelijat pääsivät tutustumaan yhteistyöhön.

Kansallisarkiston kannalta vapaaehtoisten tekemä puhtaaksikirjoittamistyö on ollut valtavan tärkeää. Käsialantunnistustalkoiden koordinointi on ollut palkitsevaa, mutta aikaa vievää työtä. Yhteistyössä ja osaamisen jakamisessa on kuitenkin voimaa. Mahdollisimman hyvin toimiviin, laajoihin käsialamalleihin tarvitaan satojatuhansia, jopa yli miljoona, puhtaaksikirjoitettua sanaa, eikä tällainen määrä synny hetkessä. Käsialamallien luomisen ei ole tarkoitus hyödyntää pelkästään Kansallisarkistoa ja sen tavoitteita, vaan yhtä lailla auttaa niin historiantutkijoita työssään kuin sukututkijoita pääsemään historiallisten lähteiden jäljille.
​
Historiantutkijalle yhteistyö on ollut yhtä lailla tärkeää. Yhteisön tuki Transkribus-ohjelman käytössä on parantanut henkilökohtaisia valmiuksia hyödyntää digihumanistisia menetelmiä tutkimustyössä. Moni Transkribus-sovellukseen liittyvä kysymys on saanut vastauksen talkoolaisten ryhmä-chatissa ja verkkotapaamisissa. Laajan koulutusaineiston ansiosta tuleva käsialamalli on laadukkaampi kuin mitä tutkija yksin pystyisi tuottamaan. 
​
​

​Kirjallisuus

Impola, Petteri & Frigren, Pirita & Karonen, Petri & Roitto Matti & Räihä Antti. Vanhojen käsialojen lukutaito ja digitaalisen ajan historiantutkimus. Teoksessa Petteri Impola, Pirita Frigren, Petri Karonen, Matti Roitto & Antti Räihä (toim.) Vanhojen käsialojen lukuopas. Gaudeamus. 11–19. 

Karonen, Petri 1998. Vanhat käsialat keskiajalta 1800-luvulle. Teoksessa Vanhojen käsialojen lukukirja. Toim. Petri Karonen, Toivo Nygård, Heikki & Kustaa H. J. Vilkuna. Kampus kustannus. 9–12.

Lamberg, Marko 2020. Latinalainen paleografia. Teoksessa Keskiajan avain. Toim. Marko Lamberg, Anu Lahtinen ja Susanna Niiranen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 365–378.

Laasonen, Pentti 2009. Vanhan ja uuden rajamaastossa. Johannes Gezelius nuorempi kulttuurivaikuttajana. Historiallisia Tutkimuksia 245. SKS. https://www.doria.fi/handle/10024/182960 

Lind, Gunnar. Brända hemman Roslagen. Det ryska anfallet mot Stockholms skärgård 1719. Carlsson Bokförlag.

Vilkuna, Kustaa H. J. 2005. Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia Tutkimuksia 229. SKS.

Vanhat käsialat ja asiakirjat. Valtionarkisto 1977.

Gezeliuksen ja hänen sukulaistensa muistiinpanoja, saarnoja (myös suomeksi), kirjeenvaihtoa ym. lähdemateriaalia löytyy digitoituna Doriasta useassa niteessä nimeltään Gezelius-Olevercreutz -sukuarkisto 1634–1797. https://www.doria.fi/discover?scope=%2F&query=Gezelius-Olivecreutz&submit=
​
Gezelius nuoremman konseptikirja digitoituna Kansallisarkiston Astia-palvelussa: https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=1149799627

Jenna Pitkänen, filosofian maisteri
 
Mielenkiinto uskomustarinoihin ja paikallistarinoihin heräsi, kun kiinnostuin suku- ja paikallistutkimusharrastuksena lapsuuden kotipaikkakunnastani. Olen käynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistolla Joensuussa etsimässä kerääjä- ja paikkakuntahaulla uskomus- ja paikallistarinoita, kuten aarretarinoita, paikkojen nimien syntytarinoita ja pirutarinoita. Uskomustarinat, kuten aarre- ja pirutarinat ovat sellaisia, mitkä toistuvat sisällöltään samankaltaisina eri paikkakunnilla. Ismo Björnin blogiteksti kummituksista innosti pohtimaan, minkälaisia piru- ja aarretarinoita Pohjois-Karjalasta on talletettu arkistoon. Nostan tekstissä esille joitain tarinoita, jotka ovat löytyneet arkiston paikkakunta- ja kerääjähaun avulla. Tekstissä on käytetty myös haun ulkopuolista äänitiedostoaineistoa. Tekstin lopussa annan vinkkejä Suomalaisen kirjallisuuden seuran kerääjä ja -paikkakuntahaun käyttämiseen.
 
Aarretarinoita
Aarretarinat ovat maagisia ja myyttisiä kansantarinoita, jotka sijoittuvat todellisiin paikkoihin. Tarinoissa on tavallisesti mukana aarteesta kertovia unihaltijoita tai muita uniolentoja, aarteen paikan osoittavia hahmoja, aarretulia ja -matoja ja erikoisia ehtoja aarteen saamiseksi, kuten uhraaminen. Joihinkin tarinoihin liittyy epäonnistunut aarteen nostamisyritys.
 
Järvet, lähteet, saaret, luodot ja joet ovat aarretarinoiden paikkoja. Tarinoiden mukaan Pyhäselän Hopeasaareen ja Pielisjoen Ruuhisaareen on kätketty aarteet. Hopeasaaren aarteen löytämiselle on asetettu ehtona etsijän ajaminen saareen yhden yön ikäisellä varsalla juuri jäätynyttä jäätä pitkin. Ruuhisaaren aarteen saa heittämällä tietyn painoisen kirveen usean kymmenen metrin päähän saareen. Valtimolla on tarinan mukaan aarre Autiojoessa, jonka upottamispaikalle pitää kulkea juuri jäätynyttä jäätä pitkin ja viedä paikalle yhden yön ikäinen ihminen. Tarina kertoo padan nousseen vedenpinnalle ja uponneen takaisin joen pohjaan.
 
Tarinoiden aarteet on haudattu myös maahan, mutta paikat voivat olla toisenlaisiakin. Kiteellä on kallio, jonka aarteen eräs paikkakuntalainen emäntä yritti tarinan mukaan löytää. Emäntä näki unessa haltijan, joka neuvoi emäntää lähtemään vanhana juhannusyönä kalliolle ruoka-astia mukanaan. Hän teki neuvon mukaan, mutta lähti peloissaan pois kalliolta kuullessaan miesten puhetta. Haltija oli unessa nimittäin sanonut naiselle, että verinen miehen pää ilmestyy kalliosta eikä sitä saa pelätä.
 
Valtimolla sijaitsee Aarrekynnäs-niminen luonnonpaikka, jossa on kerrottu olevan aarre. Valtimolaisen naisen tarinan mukaan Aarrekyntään aarteen sai itselleen syysyönä hirvensarvesta tehdyn jauheen avulla, mutta itse hän ei koskaan uskaltanut etsiä aarretta. Mieskertoja kertoi aarteista tarinoita, jotka olivat tuntuneet hänen lapsuudessaan jännittäviltä. Kertojan tuntemat mies ja vaimo olivat tekemässä Aarrekyntäällä koivuvastoja, kun puun sisältä alkoi kuulua aivan kuin rahan helinää. Heidän olisi pitänyt tietää loitsu, jotta aarteen haltija olisi tiennyt aarteen etsijöistä.
 
Pirutarinoita

Hugo Simberg 1897. Piru padan ääressä. Kansallisgalleria ja Ateneumin taidemuseo.
 
Pirutarinat ovat kansantarinoita, joissa kohtaavat tavallisesti ihminen ja piru. Piru näyttäytyy syntinä tai rikkomuksina pidettyjen asioiden, kuten kortinpeluun, tanssimisen ja huijaamisen yhteydessä. Joensuulainen nainen kertoi nuoruudessaan tanssien jälkeen kohdatusta pirusta. Kertoja ja joukko muita nuoria kävelivät Joensuussa Pekkolan kohdalla, jossa sijaitsi kertomishetkellä 1960-luvulla vanhainkoti. Nuoret näkivät sarvipäisen, kavio- ja ihmisjalkaisen pirun kallion kolossa. Seurueen pojat olisivat halunneet mennä katsomaan pirua lähemmin, mutta tytöt kielsivät heitä ja kaikki lähtivät nopeasti koteihinsa. Sama piru oli kuulemma näyttäytynyt myös Nepenmäellä. Toinen tarina kertoo miesten kortin peluusta Penttilän sahalla. Pelikortti tipahti kesken pelin pöydän alle. Korttia nostaessa kavio- ja ihmisjalkainen piru näyttäytyi pöydän alla.
 
Tarinoiden pirut asustavat tavallisesti talossa tai kivikkoisessa paikassa, kuten onkalossa, rotkossa, kallionkolossa tai luolassa. Liperin Korpivaarassa kalliossa asui tarinan mukaan piru vanhoina aikoina. Erään naisen lehmä oli joutunut suohon ja hän pohti ääneen, oliko piru ajanut eläimen suohon. Kalliossa asunut piru kuuli kaiken ja nosti lehmän suosta, kun nainen meni hakemaan apua. Naisen palattua lehmä oli laitumella ja hän tokaisi Jumalan nimeen lehmän ylös pääsemisestä. Piru suuttui kunnian antamisesta Jumalalle ja muutti pois Korpivaarasta. Onpa pirusta kerrottu jääneen kavio- ja ihmisjalan jälkiä Joensuun entisen Pielisensuun Vestinkallion alueen kallioon.
 
Tarinoiden piru kiusaa, huijaa, viettelee sekä tuomitsee ja rankaisee ihmisiä synnin teosta, huijaamisesta tai rikkomuksista. Enolaisen miehen tarinassa karvainen piru tuli kahta kylän asukasta, miestä ja poikaa vastaan heinänteon aikana. Piru sanoi miehelle, että mies joutuu tilille hänen kanssaan. Mies oli vain vastannut, ettei hänellä ole tilin tekemistä pirun kanssa.
 
Tarinoissa ihminen voi tehdä sopimuksen pirun kanssa ja menettää sielun pirulle saadakseen menestystä, omaisuutta tai apua. Osassa tarinoista sopimus myös raukeaa. Ilomantsilainen mies kertoi ilmeisesti kuulemansa tarinan pirun kanssa tehdystä sopimuksesta. Sopimuksen mukaan jänisansoihin tulisi jäniksiä, mutta samalla mies myi sielunsa pirulle. Mies keksi, että hän laittaa yhden jänisansoista korkeaan kuusen latvaan, ettei piru saisi jäniksiä kaikkiin ansoihin. Piru yritti ajaa jäniksiä ansaan onnistumatta eikä mies menettänyt sieluaan pirulle.
 
Vinkkejä paikkakunta- ja kerääjähakuun
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Perinteen ja nykykulttuurin kokoelman kerääjä ja -paikkakuntahakua ja siihen sisältyviä kirjoituksia pääsee käyttämään ja lukemaan Joensuussa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston toimipisteellä.
 
Käynnistä kannattaa sopia toimipisteen henkilökunnan kanssa etukäteen, jotta he voivat varata sinulle työskentelypaikan tutkijasalista. Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkiston nettisivuilta löytyvät Joensuun toimipisteen yhteystiedot.

Ennen hakua voi pohtia minkälaisia perinnelajeja (esim. sadut, leikit, kansanlaulut) haluaa tarkastella. Apua saa perinnelajien luettelosta, joka on saatavilla arkistolla sekä Suomalaisen kirjallisuuden seuran internetsivulla.
 
Joensuussa hakutoiminnolla voi etsiä aineistoja paikkakunnan, kerääjän tai perinnelajin mukaan. Haun avulla henkilökunta etsii pääkortistosta mikrofilmatun aineiston numerot ja halutun aineiston luettavaksi. Helsingin toimispisteellä voi käyttää apuna perinnelajien ja aihepiirin mukaan muodostettuja kopio- ja viitekortistoja.
 
Tarkempien kopio- ja viitekortistojen puuttumisen vuoksi Joensuu toimipisteellä tekstien etsimisessä ja lukemisessa saattaa tarvita pitkäjänteisyyttä. Siksi onkin hyvä lähteä liikkeelle sellaisesta kirjoittajasta, jolla on paljon tekstejä. Käsialojen lukutaidosta on hyötyä, koska iso osa teksteistä on kirjoitettu käsin ja osa teksteistä voi olla vaikeaselkoisia.
 
On hyvä muistaa, että aineistoihin on voitu asettaa käyttörajoituksia. Kertoja voi kertoa käyttörajoituksesta esimerkiksi saatetekstissä, loppusanoissa tai tietyn tekstin kohdalla. Lisäksi julkaistavien tekstien suorien lainausten käytöstä kannattaa keskustella henkilökunnan kanssa, koska he osaavat neuvoa täytyykö lainauksille hakea käyttölupaa. Viittauskäytännöistä on myös hyvä käydä keskustelua henkilökunnan kanssa.
 
Tekstin lähteet:
Klemettinen Pasi. Kansanuskon yöpuoli: Hiidet, maahiset ja muut demonit. 2022.
Purola Mari. Pirun ja ihmisen sopimus. Elore 1/2020.
Sarmela Matti. Suomen perinneatlas. 1994.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma:
SKS KRA. Hirvonen, Olga. TK 17: 30, 31, 43, 44, 55. 1961. Joensuu.
SKS KRA. Peimi, Einari. KT 241: 76. 1939. Ilomantsi.
SKS KRA. Lappalainen, Lauri. KRK 161: 186. 1935-1936. Liperi.
SKS KRA. Kähkönen, Ida. KRK 160: 58. 1936. Kitee.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, äänitteet:
Ilomantsi. SKS JPA. KarTL 14. 1971. Karhapää, V.
Valtimo. SKS JPA. KarTL 58. 1973. Häkkinen, M.
Valtimo SKS JP. KarTL 53. 1973. Häkkinen, O.
 
Lisää piruista ja aarteista:
Purola Mari. Kaupat pirun kanssa: suomalaisia uskomustarinoita pirun ja ihmisen sopimuksesta. 2021.
Myllyniemi Satu-Maarit. Maaginen aarrekartta: eräretki 200 kainuulaiseen tarinapaikkaan. 2016.

Jenna Pitkänen, historianopiskelija
 
Syksyllä 2022 historian opinnoissani tuli vastaan mielenkiintoinen opintojakso: Historiallinen kuvatutkimus eli mielikuvatutkimus. Siinä tutkitaan lähteistä niiden sisältämiä mielikuvia sekä niiden muodostumista, olemassaoloa, tarkoitusta ja muutoksia. Tutkimuskohteena on myös lähteen ja mielikuvan tuottaja, jonka motiiveja ja toimintaa tarkastelemalla pyritään saamaan käsitys tämän arvoista ja maailmankäsityksistä. Samalla tutkittava asia yhdistetään ajalliseen kontekstiinsa.
 
Kurssilla käsiteltiin mielikuvia ja sitä, mitkä tekijät voivat vaikuttaa niiden vahvistumiseen ja muuttumiseen myös niiden syntyajankohdan jälkeen. Pohdin ja avaan tekstissä joitakin luentokurssilla esille tulleita yksityiskohtia mielikuvista ja mielikuvatutkimuksesta.
 
Mielikuvia on jokaisella ihmisellä ja ne voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Mielikuvia voi muodostua esimerkiksi tapahtumista, ihmisryhmistä, sotien osapuolista ja valtioista. Omasta kansasta ja kulttuurista luodut mielikuvat on helppo huomata. Sen sijaan toisista kansoista ja kulttuureista luotujen mielikuvien tunnistaminen on vaikeampaa. Mielikuvien taustalla vaikuttavat henkilökohtaiset ja yleiset normit, arvot ja aatteet. Mielikuvat voivat syntyä tiedostamatta ja vahvistua ajan kuluessa. Joissain tapauksissa, kuten propagandassa, mielikuvien luominen on tiedostettua ja harkittua. Propagandaa voivat harjoittaa esimerkiksi sotien osapuolet.

Esimerkkejä mielikuvatutkimukseen soveltuvista lähteistä. Yläpuolella suomalaisten lentolehtinen neuvostoliittolaisille sotilaille ja alapuolella neuvostoliittolaisten lentolehtinen suomalaisille sotilaille. Kuvien lähteet: ylh. suomalainen propagandalentolehtinen jatkosodan alusta. Museovirasto ja alh. Tiedote; sotapropagandalehtinen. Ilomantsin museosäätiö.
 
Mielikuvatutkimuksen lähteitä ovat monenlaiset teksti-, kuva- ja äänilähteet. Erityisesti erilaiset mediat ja oppikirjat rakentavat mielikuvia. Niitä tuottavat myös kaunokirjallisuus, taide, elokuvat, matkakirjallisuus ja musiikkivideot. Mielikuvatutkimuksessa lähteiden tarkastelu ei kuitenkaan keskity totuuden tarkasteluun. Huomiota ei kiinnitetä myöskään kohteeseen, josta mielikuvat kertovat. Vaikka mielikuvien kohde ei ole tarkastelun kohteena, se kulkee silti tutkimuksen rinnalla.
 
Mielikuviin yhdistyvät esimerkiksi kansalliset kuvastot, kuten Zacharias Topeliuksen vuonna 1875 ilmestynyt Maamme kirja. Kansallisissa kuvastoissa yleisiä aiheita ovat muun muassa yhteinen alkuperä, ihmiset, paikat, arkkivihollinen, sodat, kärsimys, uskonto, kollektiiviset kansalliset omakuvat sekä toisiin liittyvät ominaisuudet. Topelius kertoo Maamme kirjassa esimerkiksi Kustaa Vaasasta, karjalaisista ja vuoden 1808 sodasta. On hyvä tiedostaa, että vähemmistöt voidaan tehdä näkymättömiksi yhtenäisyyttä painottamalla.
 
Toiseuttaminen sekä stereotypiat eli yleistykset ovat esimerkkejä mielikuvista. Mielikuviin voivat sisältyä myös vastakohtaparit, kuten ”paha ja hyvä”, ”itä ja länsi” sekä ”me ja muut”, joilla tuodaan esille eroja. Esimerkiksi vastakohtapari hyvä ja paha on tyypillinen sotatilanteessa: vastapuolen sotilaista saatetaan luoda stereotyyppinen kuva hirmutöiden tekijöinä ja vastaavasti omista sotilaista voidaan luoda sankarimainen kuva.
 
Vastakohtapari itä ja länsi nousee esiin Suomalaisuuden Liiton alaosaston Eesti Toimiston vuonna 1929 julkaisemassa Matkusta Eestiin! matkaopaskirjasessa. Siihen viittaavat esimerkiksi maininnat idän ja lännen tavaranvaihdosta ja kauppateiden solmukohdasta sekä pohjoismaalaisista ja venäläisistä hallitsijoista. Venäläiset hallitsijat esitetään kirjasessa lähinnä valloittajina tai voitettuina. Pohjoismaalaiset hallitsijat sen sijaan kuvaillaan kaupunkien perustajina. Erojen esille tuomiseen ovat voineet vaikuttaa esimerkiksi mielikuvat idän uhkasta ja lännen sivistyksestä sekä Suomen suuntautuminen länteen sisällissodan jälkeen ja vahvan kansallisen yhtenäisyyden rakentaminen.
 
Mielikuvia on tärkeää pohtia lähteen alkuperäisen tuottajan tai lähteen myöhempien versioiden tuottajien näkökulmasta. Tuottajan aatteet, arvot tai poliittinen asenteellisuus voivat toimia kontekstina mielikuvien tarkastelussa. Jos lähteen tuottaja ei ole tiedossa, tuottajan taustan tarkastelu ei välttämättä ole mahdollista.
 
Keisarillinen matkakertomus

​Kuvan lähde: Aleksanteri III, k. & Hoppen, E. Heidän keisarillisten majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885; julkaisu; matkakertomus.
 
Venäjän keisari Aleksanteri III:n ensimmäisestä virallisesta Suomen vierailusta kirjoitettiin kaksikymmentäsivuinen ja kuusitoista kuvaa sisältävä matkakirjanen. Kirjasen nimi on Heidän Keisarillisen majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885. Kuvat liittyvät ajanviettoon, kuten keisarin ja hänen perheensä kaupunkeihin saapumiseen, tanssiaisiin ja paraatiin. Kirja on alun perin julkaistu venäjänkielisenä ja kuvitettu puupiirroksin. Alkuperäisen kirjasen kirjoittaja oli ilmeisemmin kirjeenvaihtaja R. Brosehin.
 
Suomenkielisen version kustantaja oli Anton Lindeberg, joten hän saattoi olla kirjasen tuottaja. Lindeberg oli kauppaneuvos, kirjakauppias sekä kulttuurivaikuttaja. Hän asui Pietarissa ja vaikutti erityisesti Pietarin suomalaisten keskuudessa, joille hän myi suomenkielistä kirjallisuutta. Kirjasen kansikuvan piirtäjästä tai kirjapainosta ei ole tarkempaa tietoa. Kirjan kansiin on kirjoitettu käsin T. Nikunen, mutta hänen taustansa jää epäselväksi.
 
Tuottajan luomia mielikuvia Suomesta voi tulkita kirjasen kansikuvasta. Kuvan Väinämöis-patsas voi viitata kalevalaiseen kulttuuriin tai Väinämöisen merkityksellisyyteen. Mielikuvan taustalla on voinut vaikuttaa Elias Lönnrotin Kalevala, vaikka sen merkitys oli vielä vähäinen 1800-luvulla. Väinämöinen kuitenkin oli tärkeä myyttinen hahmo kansanperinteessä jo ennen Kalevalaa, joten se voi viitata kiinnostukseen kansan suullisen perinteen laulajatietäjistä. Kirjasen kansikuva painottaa mielikuvana myös perinteisiä elämäntapoja, kuten saaristolaiselämää.
 
Mielikuva perinteisistä elämäntavoista sekä kalevalaisuuden tai Väinämöisen merkityksestä voi liittyä suomalaisen kulttuuriin luomiseen. Kirjasen julkaisuvuosi 1885 on karelianismin aikakauden kynnyksellä. Karelianismille oli tyypillistä Karjalaan suuntautuva innostus ja suomalaisen kulttuurin alkuperän löytäminen. Tärkeitä henkilöitä karjalainnostuksessa olivat suomalaiset kulttuurielämän vaikuttajat. Mielikuvat voivat yhdistyä myös nousevaan 1890-luvun kansallisromantiikan aikakauteen. Kansallisromantiikan taustalla vaikutti Kalevala ja sortokausien kansallinen herääminen.
 
Kansikuvasta korostuvat mielikuvana Suomen kulttuurista myös luonto, kuten metsät ja vesistöt, joita on laajasti käytetty eri aikojen matkailukuvastossa. Luontomielikuviin yhdistyvät etenkin romantiikka ja koskematon luonto rehevine metsineen ja kallioineen. Luonto on esimerkiksi ollut edustettuna Topeliuksen teoksessa Maamme kirja jo vuonna 1875. Romantiikka oli mukana matkatekstien luonnon kuvaamisessa 1700–1800-luvuilla. Tuolloin kirjoittajat halusivat korostaa koskematonta luontoa, syrjäseutuja ja jylhiä maisemia osana romanttisen luontotunteen hakemista.
 
Kirjan ajanviettokuvista herää kysymys: mikä kirjasen tarkoitus oikeastaan oli? Matkakirjasen aikakaudella julkaistiin kansanjulkaisuja, kuten julisteita ja kirjasia viihde- ja valistamistarkoituksessa. Kirjanen saattoi hyvinkin kansanjulkaisuna välittää mielikuvia keisarista. Matkakirja saattoi myös esitellä ajanviettokuvia viihdetarkoituksessa, koska keisarilliset vierailut olivat merkittävä mediatapahtuma ja kansanjuhla.

​Kuvan lähde: Convegni Ancisa, Pixabay.
 
Historiallisen kuvatutkimuksen opintojakso muistutti, että on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, minkälaisia mielikuvia itse kullakin on. Ukrainan sota on hyvä esimerkki tapahtumasta, joka on vaikuttanut kauan olemassa olleiden mielikuvien vahvistumiseen. Sota on nostanut pinnalle esimerkiksi venäläisvihaa. Samalla on hyvä muistaa, että mielikuvat eivät ole muuttumattomia. Niiden muuttuminen tai korvautuminen on kuitenkin vaikeaa, jos uusi mielikuva ei tue sen hetkistä mielikuvaa tai sitä ei hyväksytä uudeksi käsittämisen tavaksi.
 
Tekstin lähteet:
Aleksanteri Suomessa. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?sivu=1910
 
Anton Lindeberg. https://biografiasampo.fi/henkilo/p10206
 
Hirn, Sven 1995. Kosken kuohuista keskiyön aurinkoon: Suomi matkailukirjallisuudessa. Teoksessa Hannes Sihvo (toim) Toisten Suomi eli mitä meistä kerrotaan maailmalla. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
 
Kansallisromantiikka
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kansallisromantiikka
 
Matkusta Eestiin! 1929. Helsingin Uusi-Kirjapaino Osakeyhtiö, Helsinki.
 
Parppei, Kati. Luentodiat ja luennot opintojaksolta Historiallinen kuvatutkimus.
 
Sanomia Turusta 11.12.1885
 
Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta:
Alenius, Kari & Fält, Olavi K. (toim) 2012. Vieraan rajalla. Studia historica septentrionalia 64. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi.
 
Fewster, Derek 2006. Visions of past Glory: nationalism and the construction of early Finnish History. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. SKS, Helsinki.
 
Hänninen, Marja-Leena (toim) 2013. Vieras, outo, vihollinen: toiseus antiikista uuden ajan alkuun. Historiallinen arkisto 137. SKS, Helsinki.
 
Parppei, Kati 2017. The Battle of Kulikovo refought : "the first national feat". Russian history and culture 17. Brill, Leiden; Boston.

Kummitustarinat ovat kiehtoneet ihmismieltä aina. Kauhu, pelko ja jännitys kannustavat myös matkailuun, ja kohteesta, jossa ei varsinaisesti olisikaan mitään pahaa tapahtunut, voi tulla pimeän matkailun paikka. Erilaiset kummitteluun liittyvät julkaisut ja tv-sarjat ovat viime vuosina kasvattaneet edelleen suosiotaan. Ilmiön vanavedessä kummitustalobongauksesta ja kummittelupaikkaturismista on tullut yksi vaihtoehtoinen matkailutapa. Vinkkejä ja mielenkiintoisia kohteita jaetaan sosiaalisessa mediassa ja useita matkailukohteita markkinoidaan kummitustarinoiden avulla. Aika ajoin järjestetään tapahtumia, joissa erilaisten teknisten laitteiden kanssa yhdessä jäljitetään yliluonnollista, paranormaalia. Vuosi kaksi sitten etsittiin kummituksia Outokummun vanhasta kaivoksesta. Paikka on kummituksille mitä mainioin: vanha, suuri ja salaperäinen rakennus pimeiden kaivoskuilujen yllä. Eipä ihme, että sieltä kuvitellaan
kaivosmiesten haamuja ja muita kummajaisia löytyvän.
 
Joensuun tunnetuin kummitus on Joensuun kaupungintalon kummitus Hilippa tai Hilppa. Hänen kerrotaan olevan vanha mustapukuinen nainen. Hahmo on nähty seuraamassa näytelmiä ja harjoituksia. Hän saattaa kulkea korkokengissään pylvään taakse tai portaita alas ja kadota ilmaan. Hilppa on kiltti kummitus. Hän koputtelee ovia, sammuttaa ja sytytteleevaloja, siirtää tavaroita. Hilppaan liittyy myös romantiikkaa, sillä kerrotaan, että etenkin rakastavaiset kuulevat hänen hyräilyään.
 
Kuka Hilippa sitten on? Erään tarinan mukaan hän on nainen, joka ammuttiin Teatteriravintolassa mustasukkaisuusriidan yhteydessä. Toinen tarina kertoo hänen olleen talon entinen työntekijä, joka ei ole halunnut jättää taloa edes kuoltuaan.
 

Joensuun kaupungintalossa voi aavistaa kiltin Hilppa-kummituksen läsnäolon. Kuva: Yksityiskokoelma. 

Pielisjoen linnan kummitus on monella tapaa erikoinen, sillä hänestä on vain yksi kirjattu havainto. Hän on kuollut, verinen mies, joka näyttäytyi talvisota-aikana keskiyön aikaan. Kellarikerrokseen johtavilla portaille lukittujen ovien välissä oli näkynyt verta, sitten lisää verta ja lopulta verilammikko, jossa makasi ruumis. Ruumiin nähnyt mies oli joutunut ohittamaan ruumiin, koska oli ollut pakko ottaa kello 24 sähkötysyhteys. Miehen palatessa katsomaan ruumista, se oli salaperäisesti kadonnut, ja taas lukittujen ovien läpi.
 
Niittylahden vanhassa opintorakennuksessa on kummitus, jolle on annettu Mummo-Ankan nimi Vieno-Kaino. Erikoista kyllä, kummituksen sukupuoli on epäselvä. Yhden version mukaan hän on mies, nuori sotilas, joka kuoli Niittylahdessa sota-aikaa, jolloin paikka oli sotilassairaalana. Tässä tarinassa Kaino, verisissä siteissään, etsii morsiantaan opiston käytävillä. Toisen tarinan mukaan Vieno on 1920-luvulla opiston päärakennuksen palossa kuollut nuori nainen, joka leijailee eteerisenä hahmona opiston käytävillä. Hänen läsnäolonsa on havaittu, kun ovet ja ikkunat avautuvat itsekseen, tavarat vaihtavat paikkaa, ja nukkuja tuntee jonkun seisovan vuoteensa vierellä.

Vainoniemen huvilan kummitus on nuori poika. Hänet on nähty istuvan puussa ja veistelevän puukolla jotain. Kummitus on hyväntahtoinen. Hän liikkuu talossa, sillä askeleet kuuluvat, mutta ketään ei näy. Koirat tunnistavat hänen läsnäolonsa ja saattavat haukkua jotain, mitä ihminen ei näe, ei kuule.
 
Linnunniemen kummitus on poikaansa sureva mies, joka vaeltelee tunnontuskissaan huvilan käytävillä. Hänet on nähty istumassa pää painoksissa keittiön portailla. Miehen tarinasta tiedetään sen verran, että hän oli riitautunut poikansa kanssa ja ajanut sitten vihapäissään autolla poikansa yli. Tätä tekoa hän katuu ja kärsii tunnontuskissaan rauhaa sielulleen.

Nämä tarinat liittyvät vanhoihin rakennuksiin. Ei ole talo eikä mikään, jos siihen ei kummitustarinaa liity. Toinen perinteinen kummittelupaikka ovat hautausmaat ja muut kuoleman paikat. Näin on myös Joensuussa.
 
Moni on kuullut tarinan Joensuun hautausmaan aidan vierellä kummittelevasta valkoisiin pukeutuneesta tytöstä. Kertomuksen mukaan teinityttö seisoskelee kesäillan hämärissä Joensuun hautausmaan lähistöllä ja ”pummaa” ohikulkijalta tupakkaa. Ja ken hänelle tupakan antaa, niin se putoaa tytön käden läpi ja tyttö katoaa. Tytön kerrotaan kuolleen moottoripyöräonnettomuudessa yhdessä poikaystävänsä kanssa. Toinen tarina kertoo, että tyttö on murhattu, murha on selvittämättä, eikä tyttö ole saanut rauhaa. Muutama joensuulainen tietää jopa tytön nimen ja osaa kertoa hautakivenpaikan. (Se on heti sankarihautojen takana, siinä ensimmäisessä rivissä.) Mitenkään yllättävää ei ole, että samalainen tarina moottoripyöräonnettomuudesta kuolleesta ja kummittelevasta tytöstä liittyy myös Ylämyllyltä Liperiin johtavaan tiehen. Valkoisiin pukeutunut tyttö näyttäytyy tien varressa, kuten hänen kaltaisensa tyttö näyttäytyy kymmenillä Suomen paikkakunnilla. Yleensä hän on apteekkarin tai jonkun muun silmäätekevän tyttö, jolla oli edessä loistava tulevaisuus, ja se moottoripyörä, joka ojaan ajoi, oli vähintään 750 kuutioinen Honda. Onttolan hautausmaalla, siis Kontiolahden puolelle rajaa, on erikoinen kummitus. Se on eräänlainen haamuvalo, hahmoton väriä vaihtava aarnivalkea, joka liikkuu hautausmaan aidan molemmin puolin. Tätä valoa on yritetty lähestyä monelta suunnalta, mutta aina ennen kiinnisaamista on valo kadonnut.

Hautausmaakuvat: Kimmo Brandt

Siilaisten venäläisten sotilaiden joukkohautaan liittyy useita tarinoita. Yksi tarina kertoo miehestä, joka oikaisi haudan poikki, ja jalka upposi hautaan. Jalan mukana maasta nousi ihmiskäden jäänteet. Vaikka vainajien luut 1964 siirrettiin Kuopion tien alta ja haudattiin Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle, niin luita uskotaan jääneen tien alle ja lähimaastoon. Muistokiven liepeillä saattaa nähdä iltahämärissä liikuskelevan ammuttujen haamuja etsimässä siunattua maata. Tarinaa kerrotaan myös nuoresta naisesta, jonka sulhanen, nuori luutnantti, ammuttiin joukkohautaan. Naisen kerrotaan tuoneen paikalle kukkia.

Kummittelua on havaittu myös Siilaisten toisessa joukkohaudassa, jossa on sisällissodan aikana punaisina teloitettuja suomalaisia ja kertomusten mukaan yksi sota-aikana Polvijärvellä kuollut desantti, joka oli lentokoneesta pudottaessa haavoittunut, ja jonka muut neuvostodesantit olivat joutuneet ampumaan.  Kaikki tänne haudatut ovat siis ikään kuin ”omien” ampumia. Jos muistopaateen painaa korvansa kevättalven yönä, voi kuulla laukauksia ja tuskanhuutoja. Kummitusjahtiin siis paranormaalia jäljittämään.
​

Venäläisten sotilaiden joukkohauta Siilaisilla jäi 1960-luvulla Kuopion tien alle. Kuva: Yksityiskokoelma. 

​***

​Kummitusjahti on jännittävä ja hauska tapa tutustua tarkemmin tuttuun tai tuntemattomaan paikkaan ja sen historiaan. Kyseessä on perheretki pimeään ja tällöin myös tutut paikat voivat saada uuden sisällön. Pimeässä tai hämärässä paikat näyttävät toisilta, jopa vierailta. Ollaan turistina omalla takapihalla, omassa kotikaupungissa sen salaisuuksien äärellä. Levottomia sieluja on myös muualla kuin hautausmaalla, joten rohkeasti etsimään kotiseudun salaisuuksia. Mukaan matkaan tarvitaan avoin mieli ja leikkimielisyys. Lisää hauskuutta retkeen tuo, jos mukana kannetaan kummituslaitteistoa. Välttämättömiä ovat ainakin taskulamppu ja kynttilä. Erilaiset mittaus- ja äänityslaitteet tuovat lisäjännitystä.

Yli sadan vuoden takaisia suomenkielisiä sanomalehtiä selatessa ei voi olla huomaamatta Maaseudulta tai Kotimaasta -otsikon alla julkaistuja kirjoituksia yksittäisten paikkakuntien elämästä ja tapahtumista. Nämä paikalliskirjeet ovat herkullinen lähdeaineisto niin paikallishistoriasta kuin laajemmin 1800–1900-luvun vaihteen yhteiskunnallisesta muutoksesta kiinnostuneille, mutta tähän asti tietyn alueen tai paikkakunnan kirjeiden löytäminen on ollut pitkälti sattuman kauppaa tai kovan selaamisen takana. Torstaina 9. helmikuuta 2023 julkaistu Kansalliskirjaston digitaalisiin aineistoihin sisältyvä Translocalis-tietokanta tarjoaa paikalliskirjeiden käyttöön ja tutkimukseen uusia mahdollisuuksia. 

Translocalis-tietokanta valmistui osana Tampereen yliopistossa vuosina 2021–2023 käynnissä ollutta Alfred Kordelinin säätiön rahoittamaa digitaalista historiaprojektia, ja on nyt avoinna kaikille käyttäjille. Tällä hetkellä tietokanta käsittää vuosina 1775–1885 julkaistut suomenkieliset sanomalehdet ja kaikkiaan yli 70 000 paikalliskirjettä. Mikäli hanke saa jatkoa, on suunnitelmissa laajentaa tietokantaa 1900-luvun alkuun. Paikalliskirjeilmiö jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin lehdet alkoivat täyttyä kasvaneella ulkomaan uutisoinnilla. Ilmiö on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Vastaavasta, valtakunnallisesti kattavasta paikalliskirjeiden lähettämisestä ei ole tietoa muualta maailmasta. 

Translocalis-hankkeen projektipäällikkö, tutkijatohtori Heikki Kokko luonnehtii paikalliskirjeiden kirjoittamista ”1800-luvun sosiaaliseksi mediaksi”. Sanomalehti Suomettaren toimitukseen alkoi 1850-luvun alkuvuosina tulvia kirjeitä eri puolilta maata sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät olleet lehden kirjeenvaihtajaverkostossa. Elettiin kiristyneen sensuurin aikaa, mutta paikalliskirjeisiin sensuurin ankara koura ei juurikaan ulottunut. Niitä pidettiin harmittomina, lähinnä paikkakuntien taloudellista toimintaa vilkastuttavina kirjoituksina, vaikka todellisuudessa paikalliskirjeiden kautta saatettiin nimimerkin varjossa kritisoida paikallisia vallanpitäjiä ja ottaa kantaa meneillään olleeseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. 

Paikalliskirjekulttuuri olikin varhaista kansalaisyhteiskuntatoimintaa. Varsinainen aluelehdistö syntyi Suomessa vasta 1870-luvulla, joten paikalliskirjeilmiöstä tuli heti valtakunnallinen ja se levisi Suomettaren lisäksi myös muihin sanomalehtiin. Pappien, lukkareiden, opettajien, kirjailijoiden ja oppineiden talonpoikien ohella paikalliskirjeitä kirjoittivat myös itseoppineet torpparit, työläiset ja palkolliset. On laskettu, että vuonna 1860 noin 10 % yli 15-vuotiaista suomalaisista luki sanomalehtiä, joten paikalliskirjeiden lukijakunta ei ollut vähäinen. Paikalliskirjeiden kirjoittaminen antoi alemmille kansanryhmille väylän ilmaista itseään julkisessa keskustelussa. 

Paikalliskirjeissä kirjoitettiin hyvin arkisista asioista, kuten säästä, vuodentulosta, terveystilanteesta ja tiehankkeista. Tärkeää oli kuvata, miten kotipitäjässä otettiin askeleita kohti modernia kehitystä ja sivistystä, mutta tuoda esiin myös epäkohtia. Kiinnostavaa on, että paikalliskirjeitä kirjoitettiin eniten Keski-Suomesta, Pohjois-Pohjanmaalta, Kainuusta, Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Itse asiassa Tohmajärvi, Nurmes ja Ilomantsi olivat koko maan huomioiden eniten paikalliskirjeitä lähettäneiden maaseutupitäjien joukossa. Heikki Kokon mukaan kirjeiden lähettäminen oli riippuvainen siitä, että paikkakunnalla sattui olemaan aktiivisia kirjallisesti suuntautuneita toimijoita. Se, miksi paikalliskirjeilmiö painottui juuri sisä-Suomeen, on yksi tulevaisuuden tutkimuskysymyksistä. 
​

​Suomettaressa julkaistiin 22.6.1860 Tohmajärveltä lähetetty kirje, joka kuvasi kansakouluaatteen juurtumista paikkakunnalle. Pyhäkouluja oli perustettu useisiin kyliin, ja kiinnostus lukutaidon edistämistä kohtaan oli kasvussa. Edelleen isännät kuitenkin katsoivat koulun tulevan seurakunnalle liian kalliiksi. ”Hra tohtori Andelin [Tohmajärven kirkkoherra ja tuleva valtiopäivämies Erik Johan Andelin, 1804–1893] piti wiime syksynä kokouksen, jossa pani kysymykseen: eikö pitäjän miehet ostaisi käräjä-kartanon, joka tuli poismyötäwäksi, kansa-kouluksi? Waan ei ollut kuin pari miestä jotka siihen suostuiwat, ja sen tähden ei tullut siitä mitään tolkkua.” Kuvassa näkymä Kemielle, Tohmajärven keskuskylälle, jossa pitäjän ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1876. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kokoelma. 
​

​”Tärkein kuuluminen täältä on nälkä”, aloittaa nimimerkki H. H–n. Nurmeksessa 30.12.1856 päivätyn kirjeensä (Kuopion Sanomat 10.1.1857). Iso osa paikalliskirjeistä kirjoitettiin nimimerkin suojissa, ja usein kirjoittajan henkilöllisyys jääkin arvailujen varaan. Tässä tapauksessa nimimerkki on kuitenkin helppo tunnistaa Nurmeksen pitkäaikaiseksi kanttoriksi Heikki Hannikaiseksi (1816–1878), joka toimi myös valtiopäivämiehenä ja oli yksi tärkeimpiä lukutaidon ja kansakouluaatteen levittäjiä paikkakunnalla. Kuvassa lukkari Hannikaisen aikainen Nurmeksen kirkko, joka paloi vuonna 1891. Kuva: Nurmeksen museo. 
​

Heikki Hannikaisen Kuopion Sanomissa 10.1.1857 julkaistu kirjoitus kokonaisuudessaan

​
Tietokanta ja sen käyttöohjeet löytyvät täältä: 
https://digi.kansalliskirjasto.fi/collections?id=742

Lisää tietoa Translocalis-hankkeesta: 
https://projects.tuni.fi/translocalis/

Lähteet: 
Kokko, Heikki 2022. Kotomaamme koko kuva? Lehdistön lukijakirjekulttuuri 1800-luvun puolivälissä. Esitelmä Postimuseo Vapriikissa 13.5.2022. 

Kokko, Heikki 2022. Lehdistön paikallislukijakirjekulttuurin kokemuksia tallentava Translocalis-tietokanta. Esitelmä 1800-luvun tutkimuksen päivillä Tampereella 9.6.2022. 
​
Stark, Laura 2013. Itseilmaisun into ja lehdistön portinvartijat. Teoksessa Leena Laitinen & Kati Mikkola, Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki. 

Suomessa tehtävän Venäjä- ja rajatutkimuksen identiteetti on helmikuun 2022 jälkeen ollut koetuksella. Viralliset yliopistotason yhteydet venäläisiin tutkijoihin ja yliopistoihin on katkaistu, ja arkisto- ja kenttätyö Venäjällä on vaikeutunut tai muuttunut mahdottomaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjään liittyvä tutkimus olisi menettänyt merkityksensä. Venäjä on ja pysyy naapurinamme, lähteitä ja näkökulmia vain joudutaan miettimään uudelleen. Voidaan jopa ajatella, että rajan ja Venäjän tutkimus on nyt entistä tärkeämpää muuttuvassa ja monimutkaistuvassa geopoliittisessa tilanteessa.
 
Raja on aina määritellyt elämänmenoa myös Pohjois-Karjalassa. Siksipä Karjalan tutkimuslaitoksella ryhdyttiin jo vuosia sitten pohtimaan, että olisi korkea aika koota talteen eri alojen ihmisten kokemuksia Venäjän Karjalaan suuntautuneesta rajat ylittävästä yhteistyöstä. Idea jalostui tutkimushankkeeksi, jolle Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö myönsi rahoituksen viikkoa ennen Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen alkamista. Tutkimuksen konteksti muuttui kertaheitolla, mutta aihe tuntui ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Mikä merkitys rajat ylittävällä yhteistyöllä on ollut Pohjois-Karjalan maakunnalle ja mitä siitä ajatellaan nyt, kun yhteistyöhankkeet ovat (ainakin) toistaiseksi jäissä?
 
Toimijoiden Karjalat – 30 vuotta rajat ylittävää yhteistyötä Pohjois-Karjalassa -tutkimushankkeessa on mukana kuusi tutkijaa Karjalan tutkimuslaitokselta. Hankkeen vetäjänä toimii Joni Virkkunen ja apurahatutkijana Jukka Kokkonen. Muita tutkijoita ovat Ismo Björn, Alina Kuusisto, Minna Piipponen ja Pirjo Pöllänen. Hankkeella on kolme keskeistä tavoitetta: 1) tallentaa Karjala-yhteistyöhön liittyvää muistitietoa, 2) julkaista aiheeseen liittyvä tieteellisin kriteerein toteutettu, mutta suurelle yleisölle suunnattu tietokirja, 3) laatia ja julkaista tieteellisiä artikkeleita kunkin tutkijan erityiskiinnostuksen pohjalta. Haastatteluiden tekeminen käynnistyi syksyllä 2022, ja hanke jatkuu vuoteen 2025.
 
Monipuolista rajat ylittävää yhteistyötä
 
Suomen ja Karjalan välistä yhteistyötä tehtiin Neuvostoliiton aikana muun muassa kaupankäynnin, yliopistojen välisen vaihdon sekä ystävyyskaupunki ja -seuratyön muodossa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen yhteistyö sai virallisen aseman sekä Suomen ja Venäjän kahdenvälisenä lähialueyhteistyönä, joka jatkui virallisesti vuoteen 2012, että vuodesta 1995 lähtien EU-ohjelmien puitteissa. Rajan ylittävää yhteistyötä ovat ministeriö- ja EU-tasoisen rahoituksen ulkopuolella tehneet myös lukuisat järjestöt, organisaatiot ja yritykset. Yhteistyön kenttä on ollut monipuolinen. Alkuvaiheen avustusluonteisesta toiminnasta siirryttiin vähitellen kumppanuuspohjaiseen, molempia osapuolia hyödyttävään kanssakäymiseen, jonka keskeisiä painopisteitä ovat olleet esimerkiksi koulutus, kulttuuri, ympäristö, liikenne, maatalous ja sosiaali- ja terveydenhuolto, matkailu sekä yritystoiminta.
 
Ruohonjuuritasolta katsottuna yhteistyö on ennen kaikkea ammatillisten tai henkilökohtaisten motiivien siivittämää arjen vuorovaikutusta – uteliaisuutta ja kiinnostusta tehdä ja toimia yli rajan, joka vuosikymmeniä oli lähes kokonaan suljettu. Ylätasolta katsottuna lähialue- ja raja-alueyhteistyön voi nähdä Suomen ja EU:n Venäjä-poliittisena strategiana tai Suomen pyrkimyksenä profiloitua unionissa itärajan erityisosaajana. Kyse on ollut myös kansallisesta aluepolitiikasta. Pohjois-Karjalassa itärajan avautuminen ja Niiralan raja-aseman perustaminen vuonna 1992 nähtiin loistavina mahdollisuuksina vahvistaa alueen talouselämää ja läänin statusta. Venäjä on Pohjois-Karjalassa kuten koko Suomessa nähty taloudellisen kasvun potentiaalisena toimintakenttänä, ja esimerkiksi metsäsektorilla Venäjälle suuntautunut toiminta on ollut keskeisessä asemassa. Optimistiset ja osin ylimitoitetutkin odotukset törmäsivät pian käytännön realiteetteihin, mutta silti ei ole liioiteltua sanoa, että rajan ylittävä yhteistyö on viimeisen 30 vuoden aikana ollut keskeinen maakunnallista identiteettiä ja kansainvälistymistä määritellyt tekijä.
 
Eräs kiinnostava näkökulma raja-alueyhteistyössä on alue- ja ulkopolitiikan limittyminen toisiinsa. Suomen ja Venäjän välinen lähialueyhteistyösopimus neuvoteltiin syksyllä 1991, jolloin Neuvostoliitto oli hajoamassa ja Venäjä nousemassa sen seuraajavaltioksi. Maiden välinen sopimus kahdenkeskisestä yhteistyöstä allekirjoitettiin Helsingissä 10. päivä tammikuuta 1992 samassa tilaisuudessa, jossa Suomen ja Venäjän hallitukset vahvistivat YYA-sopimuksen lakanneen olemasta voimassa. Itänaapurin mullistukset edellyttivät Suomelta ulkopoliittista uudelleenarviointia, ja lähialueyhteistyön virallistaminen ja laajentaminen oli yksi sen keskeisiä osa-alueita. Suomen ja Venäjän lähialueilla tehtävän yhteistyön uskottiin madaltavan maiden välistä elintasokuilua ja edistävän talouden ja demokratian kehitystä Venäjällä, mikä Suomen kannalta oli ennen paitsi taloudellinen myös turvallisuuspoliittinen kysymys.
 
Samaan aikaan Suomessa kurkotettiin Euroopan Unionin ytimeen. Suomen EU-visionääri, pääministeri Paavo Lipponen muotoili lähialueyhteistyön merkitystä eduskunnalle vuonna 1995: ”Lähialueyhteistyö on ikään kuin seuraava rintama, seuraava suuri projekti, Suomelle. Suomesta on tehtävä uuden eurooppalaisen kasvualueen kehittämiskeskus tässä meidän ympäristössämme”. Lipposen näkemykset heijastivat vallalla ollutta ajatusta alueiden Euroopasta, jossa kansallisvaltioiden rajat menettäisivät vähitellen merkitystään ja yhteistyö noudattelisi ennemmin toiminnallisia ja kulttuurisia kuin valtiollisia rajoja. Itä-Suomessa alueiden Eurooppa sai institutionaaliset puitteet vuonna 2000, jolloin Kainuun, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien sekä Karjalan tasavallan muodostama Euregio Karelia yhteistyöalue perustettiin. Euregio Karelia oli ensimmäinen Euroopan Unionin ja Venäjän maarajalle perustettu Euregio-alue.
 
Lähi- ja raja-alueyhteistyötä voisikin luonnehtia alueiden ulkopolitiikaksi. Jo lähialueyhteistyösopimus antoi sopimuksentekovaltaa alueellisille ja paikallisille viranomaisille eli lääninhallituksille, valtion piirihallintoviranomaisille sekä kunnille ja kuntainliitoille. EU-kaudella maakuntaliittojen rooli muodostui tässä suhteessa keskeiseksi. Eikä kyse ollut vain ylhäältä käsin ohjatuista toimintamalleista, vaan taustalla oli alueiden omaehtoista aktiivisuutta. Pohjois-Karjalassa niin kunnat, yliopisto kuin lääninhallitus virittelivät omia hankkeitaan rajan takaiseen Karjalaan jo ennen virallisen lähialueyhteistyön alkamista. Näitä koordinoimaan Pohjois-Karjalan ja Kainuun seutukaavaliitot sekä venäläinen osapuoli perustivat vuodenvaihteessa 1989–1990 Itä-Suomen ja Karjalan tasavallan välisen neuvottelukunnan, jonka työtä luonnehti keskusteluyhteyksien avaaminen ja molemminpuolinen tutustuminen. Alkuvaiheen yksittäisistä henkilöistä etenkin maaherra Esa Timosen rooli yhteistyösuhteiden solmimisessa Karjalan tasavaltaan vaikuttaa olleen keskeinen.
 
Tutkimusaineistona haastattelut – lisää haastateltavia haetaan

Tähän mennessä kootusta haastatteluaineistosta nousee esiin monia mielenkiintoisia näkökulmia Pohjois-Karjalasta Venäjän Karjalaan suuntautuneen yhteistyön alkuvaiheisiin. Keskeisenä motivaattorina yhteistyölle oli esimerkiksi yksittäisten ihmisten kiinnostus Venäjää ja Venäjän Karjalaa kohtaan. Monet haastatellut informantit tuovat myös esille venäjän kielen taidon merkityksen suhteiden luomisessa ja yhteistyön käynnistymisessä. Venäjää osaavat toimijat, jotka ymmärsivät venäläisen yhteiskunnan ja kulttuurin koodistoja, olivat kultakimpaleita organisaatioilleen, samoin tulkit, jotka hallitsivat paikallisen kielen ja kulttuurin sekä tunsivat niin hankkeisiin liittyvän ammattisanaston kuin yhteistyöhön kykeneviä ihmisiä Venäjän puolella. Haastattelut myös piirtävät kuvaa Karjala-yhteistyöstä oppimiskokemuksena, jossa toiminnalla on ollut iso merkitys niin informanttien omassa kuin heidän edustamiensa organisaatioiden kansainvälistymisessä, oman työn kehittämisessä ja uusien toimintamallien omaksumisessa.
 
Tutkimushankkeen haastattelut antavat äänen Karjala-yhteistyössä eri tasoilla mukana olleille toimijoille ja heidän konkreettisille ja arkisille kokemuksilleen ja näkemyksilleen yhteistyön tavoitteista, haasteista ja onnistumisista. Hankkeessa ollaan kiinnostuneita niin organisaatiotason yhteistyöstä kuin yhteistyötä tehneiden ihmisten käytännönläheisistä muistoista, siitä mitä yhteistyö ruohonjuuritasolla vaati, millaisia vaikeuksia ja etuja yhteistyö toi mukanaan sekä millaisia sattumuksia ja tarinoita yhteistyön tekemiseen on vuosien varrella liittynyt.
 
Haastattelut jatkuvat vuonna 2023. Mikäli olet kiinnostunut tulemaan haastateltavaksi tai haluat ehdottaa haastateltavia, olethan yhteydessä: alina.kuusisto@uef.fi.
 
 
Toimijoiden Karjalat: 30 vuotta rajat ylittävää vuorovaikutusta Pohjois-Karjalassa - UEFConnect
 

Myös musiikki vauhditti lähialueyhteistyötä. Joensuun laulujuhlien konsertti Sortavalan laulujuhlien yhteydessä Vakkosalmen puistossa kesällä 1990. Kuva: Pohjois-Karjalan museo, kuvaaja Kimmo Kirves.

Kuuntelin maanantaiaamuna 19.12. radion asiaohjelmaa. Aiheena oli Suomen osallistuminen Afganistanin operaatioon ja operaation kokonaisvaltainen epäonnistuminen. Teema oli nostettu esiin Ulkopoliittisen instituutin samana aamuna julkaiseman raportin vuoksi. Radio-ohjelmassa todettiin, että yksi syy operaation kokemiin hankaluuksiin oli riittämätön ymmärrys Afganistanin kulttuurista, hallinnosta, hajanaisuudesta ja olosuhteista ylipäätään. Tosin sanoen, ei ymmärretty maan historiaa eikä nykyisyyttä. Suljettuani radion päätin kirjoittaa muutaman sanan aiheeseen liittyen.
Kuluvana vuonna Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut historian hyvin näkyväksi osaksi tapahtumien ja motiivien ymmärtämistä ja selittämistä. On myös pantu merkille, kuinka räikeästi historiaa voi poliittisin päämäärin vääristellä, esittää valikoiden ja jopa täysin harhaisesti. Jos jotakin positiivista asiassa hakee, niin se on historian- ja muiden tutkijoiden kasvanut asema osana yhteiskunnallista keskustelua. Onpa erästä näkyvän aseman saanutta tutkijaa povattu presidenttiehdokkaaksikin. 

Historia ei ole loppunut, toisin kuin Francis Fukuyama 1990-luvun alun tunnelmissa julisti. Viime vuodet olemme saaneet todistaa ideologisten kamppailujen nousua niin meillä kuin muualla. Liberaali demokratia on saanut vastaansa vaihtoehtoja, jotka pahimmillaan ovat kuin kauhukertomuksesta. Ukrainan sota on raadollisin ja konkreettisin esimerkki tästä. Maailmalla kamppailua käydään monilla tahoilla: ympäristöasioista, liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä, demokratian ja autoritäärisyyden välillä ja niin edelleen. Pessimistisimmät pelkäävät USA:n ajautuvan sisällissotaan maata repivän kyynisen identiteettipolitiikan johdosta.
​
Vuoden aikana on allekirjoittaneelle herännyt useaan otteeseen ajatuksia historian ja historiantutkijoiden asemasta yhteiskunnassa. Historialla on merkitystä, yksittäisten kansalaisten tasolta aina yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen tasoon saakka. Tutkijoiden tärkeänä tehtävänä on välittää riippumatonta ja koeteltua tulkintaa siitä mitä, miksi ja kenen toimesta milloinkin on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa. Yksilöllä ja yhteisöillä on vastuu käyttää tuota tietoa vastuullisesti, ei lokeroinnin, alistamisen tai yksisilmäisen eduntavoittelun välineenä. Yhteiskunnan instituutioilla on vastuunsa siitä, että tutkittu tieto pääsee käyttöön siellä missä sitä tarvitaan. Ettei kävisi niin kuten vaikkapa Afganistanissa kävi. Sillä useinkaan ei ole kyse siitä, etteikö tutkimusta ja tietoa olisi tarjolla, vaan siitä, että se syystä tai toisesta omaksutaan puolivillaisesti tai pahimmassa tapauksessa ohitetaan kokonaan.
​

Lopullista, aukotonta ja kaiken kattavaa historian tulkintaa tutkijoilla ei ole tarjottavanaan, vaikka sellaista yleisö aika ajoin tuntuu kaipaavan. Eikä tarvitsekaan, sillä sellaiseen menneisyyteen kurkottamiseen eivät tutkimuksen menetelmät ja ihmisen kyvyt riitä. Lopullista totuutta ja historian tulkintaa tarjoavat lähinnä pahaa tarkoittavat propagandakoneistot ja poliittiset äänitorvet. Yksinkertaiset, yksinkertaistavat ja mustavalkoiset selitykset ovat houkuttelevia, ja niitä on helppo levittää. Tämä on haaste kaikelle tutkitulle tiedolle, historian tutkimus mukaan luettuna. Vaikka kilpailu populistisen propagandan ja muun vastaavan puheen kanssa on välillä turhauttavaa, täytyy tutkijoiden jaksaa pitää päänsä kylmänä. Ei nimittäin ole näköpiirissä, että yhteiskunnallinen keskustelu eri asioiden tiimoilta olisi rauhoittumassa, päinvastoin.
​
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys pyrkii omalta osaltaan edistämään historiaharrastusta, rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua sekä tutkitun tiedon tuottamista ja esille pääsyä. Tässä mielessä vuosi 2022 oli onnistunut.  Vuosikirjamme Baarikierros sai mainion vastaanoton ja oli yleiselläkin tasolla onnistunut avaus ravintolakulttuurin tutkimuksen saralla. Montaa samankaltaista teosta ei aikaisemmin ole julkaistu. Vaikka se ei varsinaista historiantutkimusta olekaan, niin yhdistyksen julkaisema Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen teos Itä on itä oli merkittävä ulostulo. Kyseessä oli ensimmäinen varsinaisesti Itä-Suomeen kohdistuva ja Itäsuomen käsitettä problematisoiva tietokirja. Teos on saanut paljon huomiota ja positiivista palautetta. Julkaisujen ohella järjestimme totuttuun tapaan itse ja olimme tukemassa muiden järjestämiä esitelmätilaisuuksia. 

Tutkiessani käsityksiä Suomen suuriruhtinaskunnasta ja Karjalasta Ruotsin säätyvaltiopäivillä 1700-luvulla, olen pohdiskellut, minkälaista mahtoi olla matkustaa Ruotsin itäiseltä rajaseudulta pääkaupunkiin ja elää ja toimia valtiopäivillä. Onneksi matkoista löytyy sekä lähteitä että tutkittua tietoa. Valtiopäiväasiakirjojen lisäksi tiedonmurusia on löytynyt ruotsalaisista sanomalehdistä. Tässä kirjoituksessa tukeudun myös erityisesti muutamaan tärkeään tutkimukseen. Karin Sennefeltin (2015) kirja Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm käsittelee Tukholmaa valtiopäivien aikana. Michael F. Metcalfin (1987) osuus teoksessa The Riksdag: A History of the Swedish Parliament kuvaa valtiopäivien toimintaa 1700-luvulla. Toivo J. Palokosken (1980), Veijo Saloheimon (1980) ja Jukka Kokkosen (2010) tutkimukset sekä Lauri Lehikoisen (2011) pro gradu -tutkielma johdattavat omilta osiltaan valtiopäivämiesten elämään ja edesottamuksiin. 
 
Valtiopäivät Ruotsissa vapaudenajalla
​
Nykyisen Pohjois-Karjalan asema Ruotsin valtakunnassa muuttui vuonna 1723. Entistä voittomaata ryhdyttiin integroimaan kiinteäksi osaksi valtakuntaa, joka tarkoitti myös sitä, että Ruotsin Karjalasta kutsuttiin ensimmäistä kertaa edustaja valtiopäiville. Ruotsissa oli joitakin vuosia aikaisemmin alkanut niin kutsuttu vapaudenaika (1719–1772), jolloin valta keskittyi kuninkaalta valtaneuvostolle ja säätyvaltiopäiville. Suurin osa väestöstä jäi edelleen säätyedustuksen ulkopuolelle. Naiset, tilattomat, kartanoiden talonpojat ja ortodoksit olivat valtiopäiväsäätyjen ulkopuolella ja saattoivat vaikuttaa vain välillisesti ja epävirallisin keinoin. 
​

Neljän säädyn – aateliston, porvariston, papiston ja talonpoikien – edustajat kohtasivat valtiopäivillä Tukholmassa vähintään kolmen vuoden välein ja vähintään kolmen kuukauden ajan. Vapaudenajalla valtiopäivät kestivät pisimmillään lähes kaksi vuotta. 
Valtiopäivien suurin ja vaikutusvaltaisin sääty oli aatelisto, jonka edustus koostui periaatteessa yli tuhannesta aatelissuvun päämiehestä. Valtiopäiviin osallistuneiden määrä vaihteli. Porvaristo valikoi edustajansa kaupungeissa toimitettavilla vaaleilla. Tukholmasta valittiin kymmenen edustajaa, Turusta ja muista alueellisesti merkittävistä kaupungeista kolme ja kustakin pikkukaupungista yksi. Piispat ja alueellisesti valitut papit edustivat papistoa, joka oli säädyistä vähäväkisin.

Talonpojat valitsivat edustajansa kihlakunnittain vaalilla, ja edustettavan alueen asukkaat kustansivat matkan yhdessä. Säästösyistä saatettiin valita useamman kihlakunnan yhteinen edustaja, joskus ei lähetetty ketään. Ei kuitenkaan ollut myöskään epätavallista, että karjalaisia edustajia saapui Tukholmaan enemmän kuin heitä oli kutsuttu.
​
Ensimmäiset ruotsinkarjalaiset edustajat lähtivät Tukholmaan vasta 1738, mutta heitä lähti yhden sallitun edustajan sijaan kaksi. Liperiläiset halusivat lähettää oman edustajansa Matts (Matti) Härkäsen ajamaan pitäjäläisten etua, kun Staffan (Tahvo) Partanen Pielisjärveltä edusti muuta Karjalaa. Ruotsinkarjalaiset osallistuivat vapaudenajalla 10 valtiopäiville, joille osallistui yhteensä 12 edustajaa, jotka olivat kotoisin Liperistä, Kontiolahdelta, Pielisjärveltä, Nurmeksesta, Kesälahdelta, Kiteeltä ja Tohmajärveltä. 
​

Kohti Tukholmaa

Tavallisesti kutsu saapui 3–6 kuukautta ennen valtiopäivien alkua, jonka jälkeen oli ryhdyttävä matkavalmisteluihin. Matkaan oli varattava aikaa. Ensimmäiselle valtiopäivämatkalleen lähtiessään Staffan Partasen valtakirja allekirjoitettiin 23.4.1738, ja hän oli Tukholmassa valtiopäivien avajaisissa 13.5.

Ruotsinkarjalaisten matka Tukholmaan koettiin hankalaksi. Erityisesti Hattujen sodan (1741–1743) rajamuutosten jälkeen Ruotsin Karjala jäi ikään kuin pussin perälle, kun valtakunnanraja katkaisi parhaat vesireitit. Tieverkoston kehittämisen tarve ymmärrettiin, mutta se eteni hitaasti. Valtiopäivien aloitus vaihteli, mutta ajoittui useimmiten sulan aikaan. Vapaudenaikana vain kolmet valtiopäivät avattiin talvikuukausina. 
​
Liikkuminen maantietä oli Pohjois-Karjalassa tehtävä mieluusti talvella parhaiden rekikelien aikaan, joskin ilman kuormaa matkustavan taival oli rahdinajoa helpompi. Liperistä pääsi Vihtarin ja Rantasalmen kautta Mikkeliin, josta saattoi jatkaa Mäntyharjun ja Heinolan kautta kohti rannikkoa. Kuitenkin Pohjanlahden ylitys jään yli oli huomattavan vaarallinen talvella. Ihanteellisin purjehduskausi taas oli toukokuusta marraskuuhun, jolloin matka Karjalasta rannikolle oli vaivalloinen. Tukholmaan matkustettiinkin myös kiertämällä Pohjanlahden ympäri tai Oulusta laivalla.

Matkustaessaan valtakunnan sisällä oli edustajien kannettava mukanaan maaherran myöntämää passia ja saavuttava kaupunkiin tullin kautta. Matkustavaisten oli ilmoitettava viranomaisille matkansa tarkoitus ja majapaikkansa sekä osoitettava hyvää käytöstä ja riittävää terveydentilaa. Tohmajärveläinen Johan (Juho) Partanen pidätettiin päiväksi Södermalmin Skanstulliin hänen loukattuaan tullimiestä.

Valtiopäivillä
​
Valtiopäivät alkoivat edustajien valtakirjojen tarkastamisella sekä hyväksymisellä säädyn edustajaksi. Sitten suoritettiin vaalit puhemiehiksi ja valiokuntiin, jonka jälkeen kokoonnuttiin valtionsaliin avajaisiin.

Ohjelma oli tiukka ja täytti päivän lähes kokonaan. Säädyt järjestivät täysistuntojaan useita kertoja viikossa, jonka lisäksi erilaisilla valiokunnilla ja deputaatioilla oli omat istuntonsa. Aateliset kokoontuivat ritarihuoneella, porvaristo raatihuoneella Bonden palatsissa ja papisto Tukholman konsistorin tiloissa Suurkirkossa. Talonpojat joutuivat ahtautumaan jos minkälaisiin väliaikaistiloihin, kunnes vakituinen kokoustila löytyi 1750-luvulla Bonden palatsin uudesta siivestä. Valtiopäiväkokoukset olivat periaatteessa salaisia, mutta kokoustilojen liepeillä maleksineet kuulivat monia kiinnostavia keskusteluja portaikoissa, eteisessä tai avoimesta ikkunasta.

Valtiopäivät eivät olleet aina sopuisia. Säätyrajojen lisäksi edustajia erottivat hattujen ja myssyjen väliset puoluepoliittiset raja-aidat, jotka tosin olivat hyvinkin liukuvia. Talonpojat käyttivät istunnoissaan huutoäänestystä, ja joskus keskustelu äityi huutamiseksi. Tunteiden kiihdyttyä veisattiin virsiä joukon rauhoittamiseksi. Vuonna 1755 talonpojat riitelivät olan takaa salissa keskustellessaan kuninkaanvallan uudelleenvahvistamisaikeista. Edustajat huusivat, paukuttivat kepeillään lattiaa, sättivät toisiaan, puhemiestään ja sihteeriä voimasanoin ja uhkasivat vuoroin itse poistua, vuoroin heittää puhemies salista. Puhemies Olof Håkansson pahoinpideltiin, minkä jälkeen veisattiin.

Suomenkielisille talonpoikaisedustajille oli tärkeää, että Suomeen saataisiin kieltä osaavaa virkamiehistöä ja he saisivat valtiopäivillä tulkkausapua voidakseen osallistua päätöksentekoon. Nurmeslainen Thomas Kuittinen piti kesällä 1771 suomenkielisen puheen säädylleen, vaikka tuskin oli täysin osaamaton ruotsin kielessä. Kuittinen oli aikaansaava ja osaava edustaja, jolla oli verkostoja ja kykyä osallistua aktiivisesti valtiopäivätoimintaan ja valiokuntiin kolmilla valtiopäivillä.

Valtiopäiviltä lähtiessään edustajalle annettiin todistus toiminnastaan edustettavien hyväksi ja heidän tuli kertoa tästä kotona myös suullisesti.
 
Majoittuminen 

Tukholma oli 46 000–60 000 asukkaan kaupunki, ja valtiopäivät keräsivät määräajaksi pääkaupunkiin vähintään tuhat asukasta lisää. Edustajien vanavedessä kaupunkiin virtasi seurueita, politiikasta kiinnostuneita, siihen vaikuttamaan pyrkiviä sekä lisäansioita hakevia ihmisiä.

Edustajat elivät valtiopäivilläkin säätynsä ja varallisuutensa mukaista elämää. Ihanteellista oli löytää majapaikka läheltä tapahtumapaikkoja Vanhastakaupungista (Staden), Norrmalmilta, Kungsholmenilta tai Södermalmin pohjoisosista. Esimerkiksi Pielisjärven kirkkoherra Jacob Stenius vanhempi majoittui saapuessaan valtiopäiville 1760 Appelbergsgatanilla melko lähellä Hötorgetia.
​
Sanomalehdissä haettiin ja tarjottiin asuntoja. Säätyläisten toiveita saattoivat olla lämpimät ja valoisat huoneet, aamukahvit sekä petivaatteet. Kahvi oli useaan otteeseen 1700-luvun jälkipuolella tuonti- ja valmistuskiellossa Ruotsissa, mikä teki siitä vain halutumpaa. Hyviltä asuinalueilta löytyi myös vaatimattomia majapaikkoja viikkovuokralla. 
​

Kaupungilla

Lukumääräisesti pienimmän säädyn, papiston, edustajat osallistuivat istuntoihin tunnollisimmin. Osallistumisinto aateliston istuntoihin oli vaihtelevaa. Vain jokunen kymmentä aatelista kävi lähes kaikissa istunnoissa, mutta sääty teki politiikkaansa myös muilla areenoilla. Myös talonpoikaistosta tunnettiin edustajia, joita saattoi tavata kaupungilla, mutta tuskin koskaan istunnossa.

Juhlat ja vierailut yksityiskodeissa olivat tärkeä ajanviete. Yksityisten tilojen lisäksi ihmiset tapasivat ulkona toreilla ja puistoissa, joissa käytiin neuvotteluja, väittelyjä ja tappelujakin. Kaupunkitilan jakaminen eri säätyjen edustajien kesken saattoi aiheuttaa kitkaa. Ulkotilat olivat oiva paikka myös muulle väestölle lähestyä edustajia pyyntöineen tai valituksineen. Erityisesti nuoret viettivät aikaa kaupungilla. 
​
Riddarhustorgetin laidalla ja läheisyydessä oli puoteja, kirjapainoja, viinikellareita, klubeja ja kahviloita. Niissä saattoi näyttäytyä, verkostoitua ja kerätä kannatusta aloitteilleen. Joku saattoi innostua pitämään puheita, toiset tyytyivät utelemaan uusimpia uutisia ja tarkkailemaan muita. Joskus edustajien erimielisyydet levisivät salin ulkopuolelle. Valtiopäivien lopulla 1747 Staffan Partanen aiheutti pahennusta krouvissa leuhkimalla itse kuninkaan palkinneen hänet uskollisuudestaan ja rehellisyydestään valkoisella kepinnauhalla. Itsekehu synnytti mekkalan, jota selviteltiin myöhemmin istunnossa.
​

Politiikkaa ei pidetty naisille sopivana, mutta sukupuolihistorian tutkijat ovat havainneet, että naisilla oli vaikutuskeinoja ja -mahdollisuuksia. Emännät, vaimot ja sukulaiset jakoivat edustajien jokapäiväistä elämää ja osallistuivat tapaamisiin, mutta näistä kohtaamisista on jäänyt vain vähän suoria lähteitä jälkipolville. 

Kirjoittaja toimii tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Grand Duchy of Finland as Political Space, jossa keskitytään Suomen suuriruhtinaskunnan muuttuviin ja moniulotteisiin merkityksiin käsitehistoriallisista lähtökohdista käsin. 
https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/grand-duchy-of-finland-as-political-space-suomen-suuriruhtinaskunta-poliittisena-tilana/

Lähteitä
Valtiopäiväasiakirjat 1719–1772. Kungliga Biblioteket. https://riksdagstryck.kb.se/standsriksdagen.html. 

Ruotsalaisten sanomalehtien arkisto, Svenska dagstidningar. Kungliga biblioteket. https://tidningar.kb.se/. 

Tukholman kaupungin historialliset kartat, palvelussa karttoja eri vuosisadoilta. https://stockholmskallan.stockholm.se/sok/?map=true
 
Kirjallisuutta
Kokkonen, Jukka 2010. Valtiopäivämiehen nousu ja tuho – Tahvo Partanen Pielisjärveltä. Teoksessa Ismo Björn (toim.) Viekin mummo ja Mannerheim: kirjoituksia henkilöhistoriasta. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 14. 

Kuusisto, Alina & Merovuo, Jenni 2021. ”Suomeen kuuluu Karjalakin” – Maakunnan käsitteellinen rakentuminen 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Faravid. https://faravid.journal.fi/article/view/110863. 

Lehikoinen, Lauri 2011. Harmaanutut Tukholmassa. Talonpoikaissäädyn suhtautuminen aatelistoon ja kuninkaanvaltaan säätyjen ajan valtiopäivillä 1720–1772. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto. https://erepo.uef.fi/handle/123456789/10076. 

Metcalf, Michael F. 1987. Parliamentary Sovereignty and Royal Reaction, 1719–1809. Teoksessa Michael F. Metcalf et al. (Ed.) The Swedish Riksdag: A History of the Swedish Parliament. [Riksdagen genom tiderna. English]. St. Martin’s Press, New York. 109–164. 

Nenonen, Marko & Toivo, Raisa 1996. 1550–1809. Teoksessa Matti Turunen (toim.) Tienraivausta Pohjois-Karjalassa1550–1990. Tiemuseon julkaisuja 14. Tielaitos. 
Paloposki, Toivo J. 1961. Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustus vapaudenajalla. Historiallisia tutkimuksia 57. SHS.

Saloheimo, Veijo 1980. Pohjois-Karjalan historia III. 1722–1809. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. 

Savolainen, Panu 2021. Matkaopas 1700-luvun Turkuun. Sammakko. 
​
Sennefelt, Karin 2015. Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm. Stockholmia Förlag. 

Elokuun ensimmäisenä päivänä 2008 hyppäsin bussista Petroskoin rautatieaseman kupeessa pari matkalaukkua mukanani. Pienoisbussi, kapea ja ahdas, oli lähtenyt Helsingin rautatieaseman takaa viisi tuntia aiemmin. Jalat puuduksissa hain katseellani Raisaa, tulevaa vuokraemäntääni. Olimme viestitelleet sähköpostin kautta ja sopineet, että vuokraan hänen asuntonsa tulevaksi viideksi kuukaudeksi jouluun saakka. Ja siinä hän olikin, kolmekymppinen hymyilevä nainen, joka puhui vain venäjää. Hyvin alkeellisella venäjälläni pääsimme kuitenkin väliaikaiskotiini Golikovkaan, Lohijoen toiselle puolelle. Talo oli uusi, maalaamattoman rappukäytävän betoni haisi vielä betonille, mutta oli siisti ja alaoven ja yksiöni ovien lukot olivat lujaa tekoa.

Koska olin paikantanut tulevan asuntoni ennen tuloani, olin innoissani: Wau! Asuin samoilla huudeilla kuin ensimmäiset amerikansuomalaiset taloudelliset pakolaiset 1930-luvulla: Siirtolaishotelli, Työ-parakit, siirtolaisruokala! Kenttämatkani suomalaisten jalanjäljille Petroskoihin oli alkanut paremmin kuin hyvin. Olin heti asian ytimessä. Yhtenä kerroksena ajallisen historian läpäisevässä tilassa. Sama paikka, eri aika; välissä vajaa 80 vuotta. Huikea tunne seisoa samassa kadunkulmassa kuin suomalaiset siirtolaisnaiset. Muistelujen mukaan he olivat haistaneet läheisten tehtaiden savut ja puutalojen pihojen käymälät. Minä aistin siistiytyneen kulmakunnan.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina istuin Karjalan tiedeakatemian kellarissa laitakaupungilla ja kirjasin käsin suomalaisnaisten pienoiselämäkertoja siniseen vihkooni: kopioita ei saanut ottaa eikä kuvata aineistoa. Käsi uupui tuntien raapustamisien jälkeen, mutta tunsin vahvasti suomalaispakolaisten äänen kellarin hiljaisuudessa. Naiset kertoivat toistuvasti kahdesta asiasta: Suomesta lähdöstä ja mitä sitten tapahtui, kun itäraja oli ylitetty ja katse avautui uusille kotisijoille.

Naisten pienoiselämäkerrat olivat osa Skp:n ja etenkin Yrjö Sirolan aloittamaa muistitietokeruuta: Suomen vallankumoushistorian koostamisprojektia, joka liittyi laajempaan Neuvostoliiton kumoushistoria-hankkeeseen. Suomalaisten muistot ja kokemushistoriat koottiin 1931‒1935. Kuten ajankohdasta nähdään, elettiin muistitietokeruun viimehetkillä ennen tuhoisia vuosia, puhdistuksia, pidätyksiä, teloituksia, leirille lähettämisiä, joissa tuhoutui noin 15 000 neuvostosuomalaista.
Johtuen ajankohdasta, kukaan ei ollut hyödyntänyt löytämääni aineistoa ennen minua. Löysin vain yhdestä dokumentista merkinnän: Entinen Terijoen hallituksen opetusministeri Inkeri Lehtinen oli käynyt 1962 lukemassa äitinsä Sandra Lehtisen muistelmat. Inkeri, joka kielsi isänsä Jussi (Jeesus Kristus) Lehtisen bolsevismin kavaltajana.
​
Noina kellaripäivinäni elin uudestaan suomalaisten naisten, sekä 1918 poliittisten sotapakolaisten että 1920‒30-lukujen taloudellisten pakolaisten tuntoja ja tunteita; hätää, kuolemanpelkoa, katkeruutta, vihaa ja toivoa kaoottisen paon aikana 1918 sekä hermoja raastavien laittomien rajanylitysten paineet heidän juostessaan Venäjälle pitkin metsiä työttömyyttä, mustia listoja ja syrjäytymistä pakoon, toivo mielessään.
​

                                                                       
                                                                          ***
​
Nyt, maailman historiankirjoihin jäävänä mustana vuonna 2022, olemme joutuneet tilanteeseen, jossa Venäjän Karjala on sulkeutunut meiltä, tutkijoilta ja turisteilta. Omalta osaltani jätän haikeat hyvästit Karjalalle julkaisemalla kirjani suomalaisnaisten, ja vähän muidenkin, elämästä ja kohtalosta toivon ja tuhon vuosina 1918‒1938 Neuvosto-Venäjällä.

Selaillessani valmista kirjaani, olen hämmentynyt siitä, kuinka samanlaista puhdistuspolitiikkaa Stalin ja Putin ovat käyttäneetkään: autokratia ja totalitarismi kasvavat toisinajattelijoiden likvidoinneista, vapaan median tukahduttamisesta, ylitsepursuavasta disinformaatiosta ja pidäkkeettömästä väkivallasta, päämäärä pyhittää keinot -ajattelua propagoitiin sekä stalinistisessa mallissa että nyt.

Entä miten suhtautuivat suomalaispakolaiset, neuvostokansalaisiksi muuttuneet, vainotoimiin, kansanmurhaansa: Luulivat niitä virkamiesten virheiksi, pyysivät apua Stalinilta, mutta pidätysten ja teloitusten kasvaessa muuttuivat lopulta apaattisiksi, kyyristyivät kohtalonsa alle. Onko nyt samoin?
 
Lisälukemista: Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus 2022. Ilmestyy myös nettikirjana ja äänikirjana 12.10.2022.
​
maria.lahteenmaki@uef.fi
050-3727676