Liukuva viettelys - curlingin saapuminen Suomeen

Jenni Merovuo, kirjoittaja on projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella sekä innokas curlingin harrastaja

​Joensuussa pelattiin maaliskuun toisena viikonloppuna 2024 curlingin SM-sarjan päätösturnaus, mikä sai pohdiskelemaan lajin juuria Suomessa. Curling (”köling, pitkä e:n ja ö:n välinen ääntiö alussa”, Etelä-Saimaa 2.2.1924), jota on yritetty suomentaa ainakin luutapalloksi, kivikiekoksi, harjapalloksi, lakaisupalloksi ja kurlaukseksi, on Skotlannista lähtöisin oleva laji, joka tunnetaan ainakin 1500-luvulta lähtien. Pohjois-Amerikassa lajia on pelattu tiettävästi 1700-luvulta lähtien. Skotlannin curlingliitto perustettiin 1838 ja laji levisi keskiluokkaisten siirtolaisten ja kauppiaiden mukana, mutta sitä pelasivat myös alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvat. Urheilukulttuurin murroksen myötä curlingklubeja perustettiin esimerkiksi Ruotsiin 1840-luvulla ja Venäjälle sekä turismin mukana Sveitsiin 1870-luvulla.

Suomeen curling saapui 1900-luvun alussa, mutta laji ei saanut jalansijaa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen curling-uutisointia toiseen maailmansotaan saakka suomalaisen digitoidun sanomalehtiaineiston valossa ja pohdin, mitkä tekijät vaikuttivat curlingin leviämiseen. 
​

Curling-peli Ruotsissa 1887. Bohuslänin museo. 
​

​Jännittävämpää kuin jääkiekko

Ensimmäisen kerran curling esiintyy suomalaislehdissä jo 1824 Åbo Tidningarin fiktiivisessä jatkokertomuksessa Modersdrömmen. Tarinan kertoja on nainen, jonka puheessa kuului ”sävyisä skottilainen melodia”. Tarinan lopulla järjestetään suuri curling Bonspiel (turnaus) seudun ukkomiesten ja poikamiesten välillä. Lajista selitettiin vain, että siinä singotaan pyöreitä jäälohkareita järven jäällä. Tuskin moni suomalainen lukija vielä ymmärsi mistä oli kyse, eivätkä lehdet kirjoittaneet lajista varsinaisesti ennen vuosisadan loppua.

Curlingiin alettiin suhtautua uteliaan positiivisesti 1800-luvun lopun Suomessa. Useat lehdet noteerasivat lajin Tukholmassa 1901 järjestettyjen Nordiska spelen -talviurheilukilpailujen ansiosta, jossa se oli uutuus suurimmalle osalle ruotsalaisiakin. Curlingia verrattiin italialaiseen bocciaan, koska molemmat lajit vaativat tarkkaa arviointikykyä ja vakaata otetta. ”Ei niin hieno, mutta virkistävämpi ja jännittävämpi peli kuin jääkiekko”, vertasi Hufvudstadsbladet curlingia toiseen uutuuslajiin.

Peliä esiteltiin useissa sanomalehdissä. Tarvittiin noin 35 metriä pitkä jäärata, kahdeksan noin 17 kiloa painavaa kiveä, jotka muistuttivat kahvallisia juustokiekkoja ja kaksi nelihenkistä joukkuetta – kaikki miehiä. Kiviä ei heitetty vaan ne sysättiin liikkeelle kierteellä, jonka ansiosta saattoi ”ajaa pois” vastustajan kiven, vaikka suoraan sen edessä olisi toinen kivi. Tavoitteena oli saada omat kivet mahdollisimman keskelle radan toisessa päässä sijaitsevaa maalitaulua, jonka keskellä seisoi keila. Voittaja sai niin monta pistettä kuin kiviä oli maalissa lähempänä vastustajan parasta kiveä. Hufvudstadsbladetin mukaan voittopisteet sovittiin etukäteen ja peli jatkui, kunnes toinen joukkueista saavutti lukeman, mutta muissa lehdissä suuremman pistemäärän saavuttanut voitti ottelun. Hog-linjat ja niihin liittyvät säännöt esiteltiin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta myöhemmin.

Päivälehden kirjeenvaihtaja uutisoi pohjoismaisista talvikisoista, että Nybrovikenin rannat olivat mustanaan yleisöä seuraamassa curlingia. Ruotsalaislehdet uutisoivat, että väkijoukko koostui lähinnä eliitistä ja ulkomaalaisista, mutta suomalaiset pistivät merkille, että laji kiinnosti erityisesti naisia.

” Koetinpa minäkin onneani pelissä sillä seurauksella, että limppu hirmuista vauhtia lähti kiitämään, meni yhden herrasmiehen varpaiden ylitse, kaatoi toisen ja tuopsahti viimein lumen sisään luistinradan päässä noin 75 metriä keilasta eteenpäin. Ei sen heittämiseen paljo voimaa tarvitakaan, sillä kivilimppu liukuu paljon helpommin kuin lihava sika sileällä jäällä.”
​
Seuraavissa pohjoismaisissa talvikisoissa Tukholmassa 1905 curling oli edelleen suuressa suosiossa, kun turnaukseen ilmoittautui lukuisia nuoria opiskelijajoukkueita.
​

Curling-pelaajia stadionilla. Hufvudstadsbladet 14.2.1913. 
​

​Curling rantautuu Viipuriin

Karjala uutisoi joulun alla 1908, että Viipurin Reippaassa oli ryhdytty pelaamaan uutta peliä skotlantilaisen Geoffrey W. Eastonin johdolla, joka tunnettiin paremmin jalkapalloilijana. Kari Sundellin mukaan Easton myös toi ensimmäiset curlingvälineet Skotlannista.

Vuonna 1910 Viipurin talvikisoissa saatiin pystyyn jo kolmen joukkueen kansainvälinen turnaus. Viipurin Reipas kapteeninaan Easton ja Ponteva kapteeninaan Keltonen saivat haastajakseen Englantilaisen curlingklubin Moskovasta. Reippaan joukkue Easton, Saxbeck, Helsingius ja Wartiainen veivät voiton. Wiborgs Nyheter uutisoi, että kaupunkiin oli päätetty perustaa curlingklubi heti kisojen jälkeen.

Viipurin kisojen ja pohjoismaalaisten talvikisojen aikana lehdet noteerasivat lajin sopivuuden myös keski-ikäisten harrastukseksi. Curlingia verrattiin keilaukseen ja sitä kuvattiin myös vanhemmille ihmisille sopivaksi urheiluleikiksi, jossa tuli vietettyä aikaa raittiissa ulkoilmassa. Kanadassa ja Yhdysvalloissa lehdistö korosti parhaiden pelaajien piirteinä päättäväisyyttä, mielenhallintaa, lojaalisuutta sekä kurinalaisuutta, jotka olivat ajan kanssa saavutettavia miehisiä ihanteita erityisesti 1800-luvun lopulla.
​
Vuonna 1913 curlingin suosio Viipurissa oli edelleen nousussa. Viipurin luistinseura järjesti maaliskuussa 1914 ensimmäistä kertaa curlingturnauksen ja sitä varten tarvittiin erillinen rata. Viipuri oli edelläkävijä lajissa, mutta innostus curlingia kohtaan alkoi hiipua. Puhuttiin, että lajin suosio olisi laskussa Ruotsissakin. Tukholmasta ei enää raportoitu suuresta naisyleisöstä, vaan lajin kerrottiin kiinnostavan harvan yleisön lisäksi 51-vuotiasta prinssi Eugenia. Jatkossakin lehdet silti seurasivat ruotsalaista curlingia ja Hufvudstadsbladetissa kerrottiin myös Åren Curlingviikosta.
​

Hufvudstadsbladet 14.2.1913. 

​
Vieraslaji curling

Ensimmäisen maailmansodan, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan vuosina ei curlingista juuri puhuttu. Vuonna 1921 ryhdyttiin Ranskassa suunnittelemaan talviolympialaisia, joissa laji olisi mukana. Kilpailujen alkaessa Ranskan Chamonix’ssa tammikuussa 1924, oli suomalaislehdistön näkemys curlingista kääntynyt suorastaan negatiiviseksi. Useassa sanomalehdessä kierrätettiin tekstiä, jonka mukaan ”vanhat äijän köntykset lakaisevat luutien tapaisilla vehkeillä jäälle asetettuja kumilevyjä toistensa maaleihin. Siis täydellistä humpuukiurheilua, jolla ranskalaiset aikovat anastaa itselleen pisteitä, joita eivät muuten saa.” Borgåbladet sentään näki kehittämistä myös kotioloissa. Mikäli curlingia voisi harrastaa kotimaassa, voisivat suomalaisetkin päästä ensi kerralla turnaukseen ja kartuttaa pistetiliään kuten Ruotsi.

Lehtijutuissa näkyy urheilun yhteys nationalismiin. Maidenvälistä mitalitilastoa pidettiin tiukasti silmällä, minkä vuoksi etusijalla olivat lajit, joissa saatiin menestystä. Suomalaisia urheilijoita oli mukana pikaluistelussa, taitoluistelussa sekä pohjoismaisissa hiihtolajeissa, mutta ei curlingissa. Ennen itsenäistymistä urheilu oli ollut väylä tehdä pesäeroa muuhun keisarikuntaan ja nyt nuori valtio janosi tunnustusta. Helsingin Sanomien pakinassa tuskailtiin jo pari viikkoa ennen avajaisia, että ”piru periköön koko curlingin, se on taas sitä ulkomaalaista keinottelua, jonka avulla suomalaisilta puijataan pisteitä!”

Curlingia ryhdyttiin kuvaamaan kaupunkilaisherrain urheiluksi ja ulkomaalaiseksi huviksi. Hufvudstadsbladetin mukaan siinä oli kiinnostavaa lähinnä kummastella skotlantilaisten ”pikanttia” asukokonaisuutta. Maaseudun Sanomat epäili, että curlingradalle hakeutuvat miehet halusivat vain katsella naisia polvihousuissa. Uusi Suomi kuvasi lajia vitsiksi, joka ei kiinnosta edes Olympia-yleisöä. ”Jos […] miehet eräänä päivänä ilmestyisivät luistinradalle luudat olalla ja heittelisivät silitysrautaa muistuttavia kiviä toisilleen, niin illusiooni curlingista olisi aivan erehdyttävän oikea.” Erityisen kriittinen Vaasa-lehti huomautti yleisölleen, että kansan tulisi kiinnostua jääpallosta oikeana Pohjolan jääpelinä curlingin sijaan ja että laji ei kiinnostanut suomalaisia, koska he osasivat urheilla muutenkin. Lajin viipurilainen perintö vaikuttaakin unohtuneen. Monissa lehdissä muualla maassa kirjoitettiin, etteivät suomalaiset vielä tunne lajia laisinkaan.
 

​Curling löydetään uudelleen
​
Olympialaisten jälkeen ivallinen sävy katosi ja ajatus lajin vakiinnuttamisesta Suomeen alkoi jälleen itää. Vuonna 1928 Turun Sanomissa pohdittiin, voisivatko suomalaiset kohota curlingissa nopeasti Ruotsin tasolle ja saavuttaa vastaavaa menestystä helposti vähäisen osanottajamäärän ansiosta. Ruotsalaiset olivat voittaneet skotlantilaiset edellisvuonna Davosissa. 
​

Turun Sanomat 7.2.1928. 

 
Vaasa-lehtikin käänsi kritiikin curlingista suomalaisiin itseensä: ”Uusien urheilulajien ohjelmaan ottaminen herättää meissä suomalaisissa aina vaistomaista vastustushenkeä. […] Meillä junnataan ja junnataan vain niitä viittä kuutta lajia, joihin on totuttu. Ja sittenkin juljetaan, tai on juljettu, sanoa, että me suomalaiset olemme urheilukansaa.” Lake Placidin olympialaisten alla Kivi-Kalle kirjoitti Warkauden Lehdessä, että ”[h]arras toivomukseni on, että Varkaudessakin mahdollisimman nopeasti ryhdyttäisiin harrastamaan curlingia, että edes jo seuraaviin talviolympialaisiin etenkin, jos ne hyvässä lykyssä ovat Suomessa pystyttäisiin asettamaan täysijoukkue curlingilaisia.” Nyt curling haluttiin mukaan suomalaiseen urheilukulttuuriin, mutta uutuudenvastaisuus nähtiin jarruna edistykselle. Todellisuudessa lajille olisi tarvittu taloudellisia edellytyksiä.

Curlinginpelaajat olivat olleet merkittävässä asemassa Tukholman Jääpalatsin suunnittelussa, ja lajilla oli Ruotsissa puitteet kehittyä muiden isojen talvilajien kuten jääpallon ohella. Suomalaiset jääpallonpelaajat suorastaan innostuivat jännittävästä lajista vieraillessaan Tukholmassa 1933. Se ei ollutkaan vanhojen ja keski-ikäisten ukkojen laji, vaan harrastajiin kuului runsaasti nuoria naisia ja miehiä. Hallissa kaikui kapteenin huuto "Harjaa, harjaa, koko ajan!" Suomessa jääpallon vanavedessä pääsi kehittymään jääkiekko.

Viipurissa muistettiin vielä toisen maailmansodan alla lajin ensiaskeleet Salakkalahden jäällä ja tiedettiin, miten laji oli alun perin rantautunut Suomeen, mutta muualla Suomessa curling oli tuntematon laji lähes koko 1900-luvun ajan. Lajin vakiintumista vaikeuttivat kansainvälisen menestyksen sekä yhteyksien vähyys. Kivien ja ratojen puuttuessa seuratoiminnan kasvulle ei ollut edellytyksiä samalla tavalla kuin esimerkiksi jääkiekolla. Tuloksista raportoitiin lehdissä, mutta uutisointi pysyi esittelyhenkisenä aina vuosisadan lopulle saakka, kun yhä uudet toimittajat löysivät curlingin uudelleen.

Curling saavutti suosiota Helsingissä 1960-luvulla ja hyvinkääläiset kehittivät lajia etunenässä 1970-luvulta lähtien. SM-mitaleja on jaettu vuodesta 1983. 2000-luvulla suomalaiset ovat kilpailleet Olympialaisissa Salt Lake Cityssa, Torinossa sekä Pyeongchangissa.

Joensuun Curling perustettiin 1984, kun harrastajat olivat päässeet pelin makuun hotelli Kimmelin terassille jäädytetyllä radalla. Suullisen perimätiedon mukaan Viipurin kivet ovat seuran hallussa, mikä yhdistää sitä Suomen curlingin varhaisimpaan historiaan. Tuore Suomen mestari Team Hänninen on Joensuusta ja muissa sarjoissa kilpailee kymmeniä seuran jäseniä. Esittelytunneilla ja avoimilla vuoroilla käy satoja ihmisiä vuosittain. Curling on edelleen tulokaslaji, mutta vahvistamassa asemaansa Itä-Suomen talviurheilukentällä.
 


Lähteet ja kirjallisuus
​
Allain, Kristi A. & Marshall, Barbara 2016. ‘Buff boys’ with brooms: shifting representations of masculinity in Canadian men’s curling. Norma, vol 13. 119–135.

Curling und Eislauf. Historische Lexikon der Schweiz (HLS). Wintersport. https://hls-dhs-dss.ch/de/.

Isotalo, Kimmo 2021. Luonnonjäiltä areenoille ja kansallislajiksi: suomalainen jääkiekkoilu liikunta- ja urheilukulttuuristen sekä yhteiskunnallisten muutosten ilmentäjänä. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in social sciences and business studies, 242. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-3715-5.

Kolehmainen, Taru 2006. Curling – luutapallosta kurlaukseen. Kieli-ikkuna (1996–2010). Kotimaisten kielten keskus. https://www.kotus.fi/nyt/kolumnit_artikkelit_ja_esitelmat/kieli-ikkuna_%281996_2010%29/curling_luutapallosta_kurlaukseen.

Malinen, Mika 2003. Curlingin historiaa Joensuussa. Curling-lehti 1/2003. https://www.curling.fi/fi/yhteiso/curlinglehti/2003-01/1158

McDowell, Matthew L. 2021. ‘Frae Land o’ Lakes to land o’ Cakes’: curling, Scotland, Sweden, and historical undercurrents. Sport in History, vol 41. 496–523. 

Mott, Morris & Allardyce, John 1989. Curling Capital. Winnipeg and the Roarin’ Game, 1876 to 1988. The University of Manitoba Press, Winnipeg.
Sanomalehdet. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER .

Svenska dagstidningar. Kungliga biblioteket. https://tidningar.kb.se/

Sundell, Kari 2003. Curlingin historiaa Suomessa. Curling-lehti 1/2003.
ttps://www.curling.fi/fi/yhteiso/curlinglehti/2003-01/1157

Text reuse in the Swedish-language press, 1645–1918. SLS. https://textreuse.sls.fi/hits/search