Jenna Pitkänen, historianopiskelija
 
Syksyllä 2022 historian opinnoissani tuli vastaan mielenkiintoinen opintojakso: Historiallinen kuvatutkimus eli mielikuvatutkimus. Siinä tutkitaan lähteistä niiden sisältämiä mielikuvia sekä niiden muodostumista, olemassaoloa, tarkoitusta ja muutoksia. Tutkimuskohteena on myös lähteen ja mielikuvan tuottaja, jonka motiiveja ja toimintaa tarkastelemalla pyritään saamaan käsitys tämän arvoista ja maailmankäsityksistä. Samalla tutkittava asia yhdistetään ajalliseen kontekstiinsa.
 
Kurssilla käsiteltiin mielikuvia ja sitä, mitkä tekijät voivat vaikuttaa niiden vahvistumiseen ja muuttumiseen myös niiden syntyajankohdan jälkeen. Pohdin ja avaan tekstissä joitakin luentokurssilla esille tulleita yksityiskohtia mielikuvista ja mielikuvatutkimuksesta.
 
Mielikuvia on jokaisella ihmisellä ja ne voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Mielikuvia voi muodostua esimerkiksi tapahtumista, ihmisryhmistä, sotien osapuolista ja valtioista. Omasta kansasta ja kulttuurista luodut mielikuvat on helppo huomata. Sen sijaan toisista kansoista ja kulttuureista luotujen mielikuvien tunnistaminen on vaikeampaa. Mielikuvien taustalla vaikuttavat henkilökohtaiset ja yleiset normit, arvot ja aatteet. Mielikuvat voivat syntyä tiedostamatta ja vahvistua ajan kuluessa. Joissain tapauksissa, kuten propagandassa, mielikuvien luominen on tiedostettua ja harkittua. Propagandaa voivat harjoittaa esimerkiksi sotien osapuolet.

Esimerkkejä mielikuvatutkimukseen soveltuvista lähteistä. Yläpuolella suomalaisten lentolehtinen neuvostoliittolaisille sotilaille ja alapuolella neuvostoliittolaisten lentolehtinen suomalaisille sotilaille. Kuvien lähteet: ylh. suomalainen propagandalentolehtinen jatkosodan alusta. Museovirasto ja alh. Tiedote; sotapropagandalehtinen. Ilomantsin museosäätiö.
 
Mielikuvatutkimuksen lähteitä ovat monenlaiset teksti-, kuva- ja äänilähteet. Erityisesti erilaiset mediat ja oppikirjat rakentavat mielikuvia. Niitä tuottavat myös kaunokirjallisuus, taide, elokuvat, matkakirjallisuus ja musiikkivideot. Mielikuvatutkimuksessa lähteiden tarkastelu ei kuitenkaan keskity totuuden tarkasteluun. Huomiota ei kiinnitetä myöskään kohteeseen, josta mielikuvat kertovat. Vaikka mielikuvien kohde ei ole tarkastelun kohteena, se kulkee silti tutkimuksen rinnalla.
 
Mielikuviin yhdistyvät esimerkiksi kansalliset kuvastot, kuten Zacharias Topeliuksen vuonna 1875 ilmestynyt Maamme kirja. Kansallisissa kuvastoissa yleisiä aiheita ovat muun muassa yhteinen alkuperä, ihmiset, paikat, arkkivihollinen, sodat, kärsimys, uskonto, kollektiiviset kansalliset omakuvat sekä toisiin liittyvät ominaisuudet. Topelius kertoo Maamme kirjassa esimerkiksi Kustaa Vaasasta, karjalaisista ja vuoden 1808 sodasta. On hyvä tiedostaa, että vähemmistöt voidaan tehdä näkymättömiksi yhtenäisyyttä painottamalla.
 
Toiseuttaminen sekä stereotypiat eli yleistykset ovat esimerkkejä mielikuvista. Mielikuviin voivat sisältyä myös vastakohtaparit, kuten ”paha ja hyvä”, ”itä ja länsi” sekä ”me ja muut”, joilla tuodaan esille eroja. Esimerkiksi vastakohtapari hyvä ja paha on tyypillinen sotatilanteessa: vastapuolen sotilaista saatetaan luoda stereotyyppinen kuva hirmutöiden tekijöinä ja vastaavasti omista sotilaista voidaan luoda sankarimainen kuva.
 
Vastakohtapari itä ja länsi nousee esiin Suomalaisuuden Liiton alaosaston Eesti Toimiston vuonna 1929 julkaisemassa Matkusta Eestiin! matkaopaskirjasessa. Siihen viittaavat esimerkiksi maininnat idän ja lännen tavaranvaihdosta ja kauppateiden solmukohdasta sekä pohjoismaalaisista ja venäläisistä hallitsijoista. Venäläiset hallitsijat esitetään kirjasessa lähinnä valloittajina tai voitettuina. Pohjoismaalaiset hallitsijat sen sijaan kuvaillaan kaupunkien perustajina. Erojen esille tuomiseen ovat voineet vaikuttaa esimerkiksi mielikuvat idän uhkasta ja lännen sivistyksestä sekä Suomen suuntautuminen länteen sisällissodan jälkeen ja vahvan kansallisen yhtenäisyyden rakentaminen.
 
Mielikuvia on tärkeää pohtia lähteen alkuperäisen tuottajan tai lähteen myöhempien versioiden tuottajien näkökulmasta. Tuottajan aatteet, arvot tai poliittinen asenteellisuus voivat toimia kontekstina mielikuvien tarkastelussa. Jos lähteen tuottaja ei ole tiedossa, tuottajan taustan tarkastelu ei välttämättä ole mahdollista.
 
Keisarillinen matkakertomus

​Kuvan lähde: Aleksanteri III, k. & Hoppen, E. Heidän keisarillisten majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885; julkaisu; matkakertomus.
 
Venäjän keisari Aleksanteri III:n ensimmäisestä virallisesta Suomen vierailusta kirjoitettiin kaksikymmentäsivuinen ja kuusitoista kuvaa sisältävä matkakirjanen. Kirjasen nimi on Heidän Keisarillisen majesteettiensa matkustus Suomessa v. 1885. Kuvat liittyvät ajanviettoon, kuten keisarin ja hänen perheensä kaupunkeihin saapumiseen, tanssiaisiin ja paraatiin. Kirja on alun perin julkaistu venäjänkielisenä ja kuvitettu puupiirroksin. Alkuperäisen kirjasen kirjoittaja oli ilmeisemmin kirjeenvaihtaja R. Brosehin.
 
Suomenkielisen version kustantaja oli Anton Lindeberg, joten hän saattoi olla kirjasen tuottaja. Lindeberg oli kauppaneuvos, kirjakauppias sekä kulttuurivaikuttaja. Hän asui Pietarissa ja vaikutti erityisesti Pietarin suomalaisten keskuudessa, joille hän myi suomenkielistä kirjallisuutta. Kirjasen kansikuvan piirtäjästä tai kirjapainosta ei ole tarkempaa tietoa. Kirjan kansiin on kirjoitettu käsin T. Nikunen, mutta hänen taustansa jää epäselväksi.
 
Tuottajan luomia mielikuvia Suomesta voi tulkita kirjasen kansikuvasta. Kuvan Väinämöis-patsas voi viitata kalevalaiseen kulttuuriin tai Väinämöisen merkityksellisyyteen. Mielikuvan taustalla on voinut vaikuttaa Elias Lönnrotin Kalevala, vaikka sen merkitys oli vielä vähäinen 1800-luvulla. Väinämöinen kuitenkin oli tärkeä myyttinen hahmo kansanperinteessä jo ennen Kalevalaa, joten se voi viitata kiinnostukseen kansan suullisen perinteen laulajatietäjistä. Kirjasen kansikuva painottaa mielikuvana myös perinteisiä elämäntapoja, kuten saaristolaiselämää.
 
Mielikuva perinteisistä elämäntavoista sekä kalevalaisuuden tai Väinämöisen merkityksestä voi liittyä suomalaisen kulttuuriin luomiseen. Kirjasen julkaisuvuosi 1885 on karelianismin aikakauden kynnyksellä. Karelianismille oli tyypillistä Karjalaan suuntautuva innostus ja suomalaisen kulttuurin alkuperän löytäminen. Tärkeitä henkilöitä karjalainnostuksessa olivat suomalaiset kulttuurielämän vaikuttajat. Mielikuvat voivat yhdistyä myös nousevaan 1890-luvun kansallisromantiikan aikakauteen. Kansallisromantiikan taustalla vaikutti Kalevala ja sortokausien kansallinen herääminen.
 
Kansikuvasta korostuvat mielikuvana Suomen kulttuurista myös luonto, kuten metsät ja vesistöt, joita on laajasti käytetty eri aikojen matkailukuvastossa. Luontomielikuviin yhdistyvät etenkin romantiikka ja koskematon luonto rehevine metsineen ja kallioineen. Luonto on esimerkiksi ollut edustettuna Topeliuksen teoksessa Maamme kirja jo vuonna 1875. Romantiikka oli mukana matkatekstien luonnon kuvaamisessa 1700–1800-luvuilla. Tuolloin kirjoittajat halusivat korostaa koskematonta luontoa, syrjäseutuja ja jylhiä maisemia osana romanttisen luontotunteen hakemista.
 
Kirjan ajanviettokuvista herää kysymys: mikä kirjasen tarkoitus oikeastaan oli? Matkakirjasen aikakaudella julkaistiin kansanjulkaisuja, kuten julisteita ja kirjasia viihde- ja valistamistarkoituksessa. Kirjanen saattoi hyvinkin kansanjulkaisuna välittää mielikuvia keisarista. Matkakirja saattoi myös esitellä ajanviettokuvia viihdetarkoituksessa, koska keisarilliset vierailut olivat merkittävä mediatapahtuma ja kansanjuhla.

​Kuvan lähde: Convegni Ancisa, Pixabay.
 
Historiallisen kuvatutkimuksen opintojakso muistutti, että on toisinaan hyvä pysähtyä miettimään, minkälaisia mielikuvia itse kullakin on. Ukrainan sota on hyvä esimerkki tapahtumasta, joka on vaikuttanut kauan olemassa olleiden mielikuvien vahvistumiseen. Sota on nostanut pinnalle esimerkiksi venäläisvihaa. Samalla on hyvä muistaa, että mielikuvat eivät ole muuttumattomia. Niiden muuttuminen tai korvautuminen on kuitenkin vaikeaa, jos uusi mielikuva ei tue sen hetkistä mielikuvaa tai sitä ei hyväksytä uudeksi käsittämisen tavaksi.
 
Tekstin lähteet:
Aleksanteri Suomessa. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?sivu=1910
 
Anton Lindeberg. https://biografiasampo.fi/henkilo/p10206
 
Hirn, Sven 1995. Kosken kuohuista keskiyön aurinkoon: Suomi matkailukirjallisuudessa. Teoksessa Hannes Sihvo (toim) Toisten Suomi eli mitä meistä kerrotaan maailmalla. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
 
Kansallisromantiikka
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kansallisromantiikka
 
Matkusta Eestiin! 1929. Helsingin Uusi-Kirjapaino Osakeyhtiö, Helsinki.
 
Parppei, Kati. Luentodiat ja luennot opintojaksolta Historiallinen kuvatutkimus.
 
Sanomia Turusta 11.12.1885
 
Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta:
Alenius, Kari & Fält, Olavi K. (toim) 2012. Vieraan rajalla. Studia historica septentrionalia 64. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi.
 
Fewster, Derek 2006. Visions of past Glory: nationalism and the construction of early Finnish History. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. SKS, Helsinki.
 
Hänninen, Marja-Leena (toim) 2013. Vieras, outo, vihollinen: toiseus antiikista uuden ajan alkuun. Historiallinen arkisto 137. SKS, Helsinki.
 
Parppei, Kati 2017. The Battle of Kulikovo refought : "the first national feat". Russian history and culture 17. Brill, Leiden; Boston.

Kummitustarinat ovat kiehtoneet ihmismieltä aina. Kauhu, pelko ja jännitys kannustavat myös matkailuun, ja kohteesta, jossa ei varsinaisesti olisikaan mitään pahaa tapahtunut, voi tulla pimeän matkailun paikka. Erilaiset kummitteluun liittyvät julkaisut ja tv-sarjat ovat viime vuosina kasvattaneet edelleen suosiotaan. Ilmiön vanavedessä kummitustalobongauksesta ja kummittelupaikkaturismista on tullut yksi vaihtoehtoinen matkailutapa. Vinkkejä ja mielenkiintoisia kohteita jaetaan sosiaalisessa mediassa ja useita matkailukohteita markkinoidaan kummitustarinoiden avulla. Aika ajoin järjestetään tapahtumia, joissa erilaisten teknisten laitteiden kanssa yhdessä jäljitetään yliluonnollista, paranormaalia. Vuosi kaksi sitten etsittiin kummituksia Outokummun vanhasta kaivoksesta. Paikka on kummituksille mitä mainioin: vanha, suuri ja salaperäinen rakennus pimeiden kaivoskuilujen yllä. Eipä ihme, että sieltä kuvitellaan
kaivosmiesten haamuja ja muita kummajaisia löytyvän.
 
Joensuun tunnetuin kummitus on Joensuun kaupungintalon kummitus Hilippa tai Hilppa. Hänen kerrotaan olevan vanha mustapukuinen nainen. Hahmo on nähty seuraamassa näytelmiä ja harjoituksia. Hän saattaa kulkea korkokengissään pylvään taakse tai portaita alas ja kadota ilmaan. Hilppa on kiltti kummitus. Hän koputtelee ovia, sammuttaa ja sytytteleevaloja, siirtää tavaroita. Hilppaan liittyy myös romantiikkaa, sillä kerrotaan, että etenkin rakastavaiset kuulevat hänen hyräilyään.
 
Kuka Hilippa sitten on? Erään tarinan mukaan hän on nainen, joka ammuttiin Teatteriravintolassa mustasukkaisuusriidan yhteydessä. Toinen tarina kertoo hänen olleen talon entinen työntekijä, joka ei ole halunnut jättää taloa edes kuoltuaan.
 

Joensuun kaupungintalossa voi aavistaa kiltin Hilppa-kummituksen läsnäolon. Kuva: Yksityiskokoelma. 

Pielisjoen linnan kummitus on monella tapaa erikoinen, sillä hänestä on vain yksi kirjattu havainto. Hän on kuollut, verinen mies, joka näyttäytyi talvisota-aikana keskiyön aikaan. Kellarikerrokseen johtavilla portaille lukittujen ovien välissä oli näkynyt verta, sitten lisää verta ja lopulta verilammikko, jossa makasi ruumis. Ruumiin nähnyt mies oli joutunut ohittamaan ruumiin, koska oli ollut pakko ottaa kello 24 sähkötysyhteys. Miehen palatessa katsomaan ruumista, se oli salaperäisesti kadonnut, ja taas lukittujen ovien läpi.
 
Niittylahden vanhassa opintorakennuksessa on kummitus, jolle on annettu Mummo-Ankan nimi Vieno-Kaino. Erikoista kyllä, kummituksen sukupuoli on epäselvä. Yhden version mukaan hän on mies, nuori sotilas, joka kuoli Niittylahdessa sota-aikaa, jolloin paikka oli sotilassairaalana. Tässä tarinassa Kaino, verisissä siteissään, etsii morsiantaan opiston käytävillä. Toisen tarinan mukaan Vieno on 1920-luvulla opiston päärakennuksen palossa kuollut nuori nainen, joka leijailee eteerisenä hahmona opiston käytävillä. Hänen läsnäolonsa on havaittu, kun ovet ja ikkunat avautuvat itsekseen, tavarat vaihtavat paikkaa, ja nukkuja tuntee jonkun seisovan vuoteensa vierellä.

Vainoniemen huvilan kummitus on nuori poika. Hänet on nähty istuvan puussa ja veistelevän puukolla jotain. Kummitus on hyväntahtoinen. Hän liikkuu talossa, sillä askeleet kuuluvat, mutta ketään ei näy. Koirat tunnistavat hänen läsnäolonsa ja saattavat haukkua jotain, mitä ihminen ei näe, ei kuule.
 
Linnunniemen kummitus on poikaansa sureva mies, joka vaeltelee tunnontuskissaan huvilan käytävillä. Hänet on nähty istumassa pää painoksissa keittiön portailla. Miehen tarinasta tiedetään sen verran, että hän oli riitautunut poikansa kanssa ja ajanut sitten vihapäissään autolla poikansa yli. Tätä tekoa hän katuu ja kärsii tunnontuskissaan rauhaa sielulleen.

Nämä tarinat liittyvät vanhoihin rakennuksiin. Ei ole talo eikä mikään, jos siihen ei kummitustarinaa liity. Toinen perinteinen kummittelupaikka ovat hautausmaat ja muut kuoleman paikat. Näin on myös Joensuussa.
 
Moni on kuullut tarinan Joensuun hautausmaan aidan vierellä kummittelevasta valkoisiin pukeutuneesta tytöstä. Kertomuksen mukaan teinityttö seisoskelee kesäillan hämärissä Joensuun hautausmaan lähistöllä ja ”pummaa” ohikulkijalta tupakkaa. Ja ken hänelle tupakan antaa, niin se putoaa tytön käden läpi ja tyttö katoaa. Tytön kerrotaan kuolleen moottoripyöräonnettomuudessa yhdessä poikaystävänsä kanssa. Toinen tarina kertoo, että tyttö on murhattu, murha on selvittämättä, eikä tyttö ole saanut rauhaa. Muutama joensuulainen tietää jopa tytön nimen ja osaa kertoa hautakivenpaikan. (Se on heti sankarihautojen takana, siinä ensimmäisessä rivissä.) Mitenkään yllättävää ei ole, että samalainen tarina moottoripyöräonnettomuudesta kuolleesta ja kummittelevasta tytöstä liittyy myös Ylämyllyltä Liperiin johtavaan tiehen. Valkoisiin pukeutunut tyttö näyttäytyy tien varressa, kuten hänen kaltaisensa tyttö näyttäytyy kymmenillä Suomen paikkakunnilla. Yleensä hän on apteekkarin tai jonkun muun silmäätekevän tyttö, jolla oli edessä loistava tulevaisuus, ja se moottoripyörä, joka ojaan ajoi, oli vähintään 750 kuutioinen Honda. Onttolan hautausmaalla, siis Kontiolahden puolelle rajaa, on erikoinen kummitus. Se on eräänlainen haamuvalo, hahmoton väriä vaihtava aarnivalkea, joka liikkuu hautausmaan aidan molemmin puolin. Tätä valoa on yritetty lähestyä monelta suunnalta, mutta aina ennen kiinnisaamista on valo kadonnut.

Hautausmaakuvat: Kimmo Brandt

Siilaisten venäläisten sotilaiden joukkohautaan liittyy useita tarinoita. Yksi tarina kertoo miehestä, joka oikaisi haudan poikki, ja jalka upposi hautaan. Jalan mukana maasta nousi ihmiskäden jäänteet. Vaikka vainajien luut 1964 siirrettiin Kuopion tien alta ja haudattiin Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle, niin luita uskotaan jääneen tien alle ja lähimaastoon. Muistokiven liepeillä saattaa nähdä iltahämärissä liikuskelevan ammuttujen haamuja etsimässä siunattua maata. Tarinaa kerrotaan myös nuoresta naisesta, jonka sulhanen, nuori luutnantti, ammuttiin joukkohautaan. Naisen kerrotaan tuoneen paikalle kukkia.

Kummittelua on havaittu myös Siilaisten toisessa joukkohaudassa, jossa on sisällissodan aikana punaisina teloitettuja suomalaisia ja kertomusten mukaan yksi sota-aikana Polvijärvellä kuollut desantti, joka oli lentokoneesta pudottaessa haavoittunut, ja jonka muut neuvostodesantit olivat joutuneet ampumaan.  Kaikki tänne haudatut ovat siis ikään kuin ”omien” ampumia. Jos muistopaateen painaa korvansa kevättalven yönä, voi kuulla laukauksia ja tuskanhuutoja. Kummitusjahtiin siis paranormaalia jäljittämään.
​

Venäläisten sotilaiden joukkohauta Siilaisilla jäi 1960-luvulla Kuopion tien alle. Kuva: Yksityiskokoelma. 

​***

​Kummitusjahti on jännittävä ja hauska tapa tutustua tarkemmin tuttuun tai tuntemattomaan paikkaan ja sen historiaan. Kyseessä on perheretki pimeään ja tällöin myös tutut paikat voivat saada uuden sisällön. Pimeässä tai hämärässä paikat näyttävät toisilta, jopa vierailta. Ollaan turistina omalla takapihalla, omassa kotikaupungissa sen salaisuuksien äärellä. Levottomia sieluja on myös muualla kuin hautausmaalla, joten rohkeasti etsimään kotiseudun salaisuuksia. Mukaan matkaan tarvitaan avoin mieli ja leikkimielisyys. Lisää hauskuutta retkeen tuo, jos mukana kannetaan kummituslaitteistoa. Välttämättömiä ovat ainakin taskulamppu ja kynttilä. Erilaiset mittaus- ja äänityslaitteet tuovat lisäjännitystä.

Yli sadan vuoden takaisia suomenkielisiä sanomalehtiä selatessa ei voi olla huomaamatta Maaseudulta tai Kotimaasta -otsikon alla julkaistuja kirjoituksia yksittäisten paikkakuntien elämästä ja tapahtumista. Nämä paikalliskirjeet ovat herkullinen lähdeaineisto niin paikallishistoriasta kuin laajemmin 1800–1900-luvun vaihteen yhteiskunnallisesta muutoksesta kiinnostuneille, mutta tähän asti tietyn alueen tai paikkakunnan kirjeiden löytäminen on ollut pitkälti sattuman kauppaa tai kovan selaamisen takana. Torstaina 9. helmikuuta 2023 julkaistu Kansalliskirjaston digitaalisiin aineistoihin sisältyvä Translocalis-tietokanta tarjoaa paikalliskirjeiden käyttöön ja tutkimukseen uusia mahdollisuuksia. 

Translocalis-tietokanta valmistui osana Tampereen yliopistossa vuosina 2021–2023 käynnissä ollutta Alfred Kordelinin säätiön rahoittamaa digitaalista historiaprojektia, ja on nyt avoinna kaikille käyttäjille. Tällä hetkellä tietokanta käsittää vuosina 1775–1885 julkaistut suomenkieliset sanomalehdet ja kaikkiaan yli 70 000 paikalliskirjettä. Mikäli hanke saa jatkoa, on suunnitelmissa laajentaa tietokantaa 1900-luvun alkuun. Paikalliskirjeilmiö jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin lehdet alkoivat täyttyä kasvaneella ulkomaan uutisoinnilla. Ilmiö on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Vastaavasta, valtakunnallisesti kattavasta paikalliskirjeiden lähettämisestä ei ole tietoa muualta maailmasta. 

Translocalis-hankkeen projektipäällikkö, tutkijatohtori Heikki Kokko luonnehtii paikalliskirjeiden kirjoittamista ”1800-luvun sosiaaliseksi mediaksi”. Sanomalehti Suomettaren toimitukseen alkoi 1850-luvun alkuvuosina tulvia kirjeitä eri puolilta maata sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät olleet lehden kirjeenvaihtajaverkostossa. Elettiin kiristyneen sensuurin aikaa, mutta paikalliskirjeisiin sensuurin ankara koura ei juurikaan ulottunut. Niitä pidettiin harmittomina, lähinnä paikkakuntien taloudellista toimintaa vilkastuttavina kirjoituksina, vaikka todellisuudessa paikalliskirjeiden kautta saatettiin nimimerkin varjossa kritisoida paikallisia vallanpitäjiä ja ottaa kantaa meneillään olleeseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. 

Paikalliskirjekulttuuri olikin varhaista kansalaisyhteiskuntatoimintaa. Varsinainen aluelehdistö syntyi Suomessa vasta 1870-luvulla, joten paikalliskirjeilmiöstä tuli heti valtakunnallinen ja se levisi Suomettaren lisäksi myös muihin sanomalehtiin. Pappien, lukkareiden, opettajien, kirjailijoiden ja oppineiden talonpoikien ohella paikalliskirjeitä kirjoittivat myös itseoppineet torpparit, työläiset ja palkolliset. On laskettu, että vuonna 1860 noin 10 % yli 15-vuotiaista suomalaisista luki sanomalehtiä, joten paikalliskirjeiden lukijakunta ei ollut vähäinen. Paikalliskirjeiden kirjoittaminen antoi alemmille kansanryhmille väylän ilmaista itseään julkisessa keskustelussa. 

Paikalliskirjeissä kirjoitettiin hyvin arkisista asioista, kuten säästä, vuodentulosta, terveystilanteesta ja tiehankkeista. Tärkeää oli kuvata, miten kotipitäjässä otettiin askeleita kohti modernia kehitystä ja sivistystä, mutta tuoda esiin myös epäkohtia. Kiinnostavaa on, että paikalliskirjeitä kirjoitettiin eniten Keski-Suomesta, Pohjois-Pohjanmaalta, Kainuusta, Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Itse asiassa Tohmajärvi, Nurmes ja Ilomantsi olivat koko maan huomioiden eniten paikalliskirjeitä lähettäneiden maaseutupitäjien joukossa. Heikki Kokon mukaan kirjeiden lähettäminen oli riippuvainen siitä, että paikkakunnalla sattui olemaan aktiivisia kirjallisesti suuntautuneita toimijoita. Se, miksi paikalliskirjeilmiö painottui juuri sisä-Suomeen, on yksi tulevaisuuden tutkimuskysymyksistä. 
​

​Suomettaressa julkaistiin 22.6.1860 Tohmajärveltä lähetetty kirje, joka kuvasi kansakouluaatteen juurtumista paikkakunnalle. Pyhäkouluja oli perustettu useisiin kyliin, ja kiinnostus lukutaidon edistämistä kohtaan oli kasvussa. Edelleen isännät kuitenkin katsoivat koulun tulevan seurakunnalle liian kalliiksi. ”Hra tohtori Andelin [Tohmajärven kirkkoherra ja tuleva valtiopäivämies Erik Johan Andelin, 1804–1893] piti wiime syksynä kokouksen, jossa pani kysymykseen: eikö pitäjän miehet ostaisi käräjä-kartanon, joka tuli poismyötäwäksi, kansa-kouluksi? Waan ei ollut kuin pari miestä jotka siihen suostuiwat, ja sen tähden ei tullut siitä mitään tolkkua.” Kuvassa näkymä Kemielle, Tohmajärven keskuskylälle, jossa pitäjän ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1876. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kokoelma. 
​

​”Tärkein kuuluminen täältä on nälkä”, aloittaa nimimerkki H. H–n. Nurmeksessa 30.12.1856 päivätyn kirjeensä (Kuopion Sanomat 10.1.1857). Iso osa paikalliskirjeistä kirjoitettiin nimimerkin suojissa, ja usein kirjoittajan henkilöllisyys jääkin arvailujen varaan. Tässä tapauksessa nimimerkki on kuitenkin helppo tunnistaa Nurmeksen pitkäaikaiseksi kanttoriksi Heikki Hannikaiseksi (1816–1878), joka toimi myös valtiopäivämiehenä ja oli yksi tärkeimpiä lukutaidon ja kansakouluaatteen levittäjiä paikkakunnalla. Kuvassa lukkari Hannikaisen aikainen Nurmeksen kirkko, joka paloi vuonna 1891. Kuva: Nurmeksen museo. 
​

Heikki Hannikaisen Kuopion Sanomissa 10.1.1857 julkaistu kirjoitus kokonaisuudessaan

​
Tietokanta ja sen käyttöohjeet löytyvät täältä: 
https://digi.kansalliskirjasto.fi/collections?id=742

Lisää tietoa Translocalis-hankkeesta: 
https://projects.tuni.fi/translocalis/

Lähteet: 
Kokko, Heikki 2022. Kotomaamme koko kuva? Lehdistön lukijakirjekulttuuri 1800-luvun puolivälissä. Esitelmä Postimuseo Vapriikissa 13.5.2022. 

Kokko, Heikki 2022. Lehdistön paikallislukijakirjekulttuurin kokemuksia tallentava Translocalis-tietokanta. Esitelmä 1800-luvun tutkimuksen päivillä Tampereella 9.6.2022. 
​
Stark, Laura 2013. Itseilmaisun into ja lehdistön portinvartijat. Teoksessa Leena Laitinen & Kati Mikkola, Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki.