​Via Karelia -matkailusivustolla karjalaisuuden todetaan olevan tahtotila, jonka jokainen matkailuyrittäjä rakentaa vuorovaikutuksessa vieraansa kanssa. Tämä etenkin puheen tasolla ylläpidetty karjalaisuus liittyy kirjoittajan mukaan erityisesti ystävällisyyden ja ruoan konteksteihin. Matkailun karjalakuva on siis ensi sijassa vastaanottamista, kestitsemistä, vieraanvaraisuutta, ruoalla rakastamista ja lämmintä kohtaamista. Ja mikä tiivistäisi karjalaisuuden imaginaarin paremmin kuin – aito karjalanpiirakka.
 
Tämä karjalaisuusimaginaarin ruokarepertuaari toisintuu myös sosiaalisen median, etenkin Instagramin, rinnakkaistodellisuudessa. Visuaalisuudelle perustuva alusta ruokkii (sic.) tarvetta kuvata ravintoa. Ruoan kulttuuriset ja sosiaaliset merkitykset saavat instant-maailmassa uuden ulottuvuuden; ne ovat usein väriä uhkuvia, lämpöä simuloivaa höyrykiehkuraa ja viimeistä tomusokerinmurusta myöten täydellisiä. Samalla niiden oletetaan edustavan spontaania nyt-hetkeä, kun ruoka on vielä tuoksuvaa ja lämmintä, ja pian se hellii silmien ja nenän lisäksi myös vatsaa ja koko kehoa.

​Allekirjoittaneen helsinkiläisellä työhuoneella tekemä Instagram-päivitys ”aitoine” liperiläisine piirakoineen. Aihetunnisteena muun muassa #livingculturalheritage. 

​​Ruoalla rakastavat paitsi matkailuyrittäjät myös vanhemmat ja isovanhemmat – rakkauden osoittaminen ruoan välityksellä onnistuu yleensä välttelevämmältä ja traumatisoituneemmaltakin huoltajalta. Ruokamuistot linkitetään erityisesti isovanhempiin ja heidän kanssaan koettuihin hetkiin sekä heiltä saatuun tietotaitoon. Karjalaisuuden kontekstissa tämä aspekti tuntuu – menetyksen diskurssin myötävaikutuksella – korostuvan. Instagramissa #karjalaisetjuuret on suosittu aihetunniste, ja hyvin usein se liitetään ruokamuistoa kantavan kuvan yhteyteen. Äkkiseltään voisi arvella, että muitakin maakuntaidentiteettejä kuvaltaisiin juuret-aihetunnisteella, mutta karjalaisuuden ylivoimaisuus on tässä suhteessa hämmästyttävä: #karjalaisetjuuret tai #juuretkarjalassa -aihetunnisteilla on tehty yli 2000 päivitystä, kun pohjalaiset ja savolaiset juuret mainitaan joissakin kymmenissä, lappalaiset, satakuntalaiset, kainuulaiset tai hämäläiset vain yksittäisissä päivityksissä. – Ja mitä #juurekarjalassa tai #karjalaisetjuuret sitten tarkoittavat? Käsitöiden, vanhojen valokuvien, punaisen värin, ortodoksisuuden ja Karjalan käen ohella etenkin erilaisia viljatuotteita: leipiä, leivonnaisia ja kymmeniä ja taas kymmeniä piirakoita.
 
2020-luvun Instagram-karjalaisuutta edustaa minulle etenkin pohjoiskarjalainen Taru Korhonen, joka Hellasta itään- ruokatilillään on rakentanut vanhoista aineksista tämän päivän maakunnallista identiteettiä. Korhosen raikas ote mahdollistaa myös karjalaisuuksien kyseenalaistamisen, ja hän on pohtinut muun muassa karjalaiskeskustelun hegemonisuutta ja kliseisen välittömyyskarjalaisuuden sopimattomuutta vaarakarjalaiseen mentaliteettiin. Myös Korhosen kuvien ja tekstien ydin on ylisukupolvisuudessa: tili on syntynyt tarpeesta muistella yllättäen menehtynyttä isoäitiä, olla apuna surutyössä. Korhonen esittelee ja muokkaa karjalaista ruokaperinnettä nykykeittiöihin sopivaksi, mutta samalla hän hyvin henkilökohtaisella tasolla elää todeksi omaa osaansa sukupolvien ketjussa, elävän perinnön välittäjänä.

​Korhonen on esimerkki modernista, semiurbaanista karjalaisuudesta, jossa hyödynnetään sosiaalista mediaa, huumoria ja karjalaisuuteen liittyviä kulttuurisia piirteitä ilman tiukkaa maantieteellisten rajojen tuijottamista. Nurmeslaissyntyisen Korhosen oikeutus karjalaisuuden sanansaattajaksi on aika ajoin kyseenlaistettu, johon nuori nainen on reagoinut pyytämällä näyttämään ”ne neliömetrit, joiden sisällä saan puhua.” Verkkokurssinsa mainoksessa feresiin pukeutuneet Korhonen ja hänen kollegansa, ”kaksi Korhoskaa”, nauravat, että leivät pääsivät palamaan, kun ”piti vähän sometella”. Korhosessa ja hänen persoonaansa sulautuvassa roolihahmossa yhdistyvät historia, paikallisidentiteetti ja sosiaalinen media niin saumattomasti, että hänen uutisvirtansa alkaa seuraajamäärien kasvaessa tuottaa uudenlaista, modernia karjalaisuutta.
 
Instagramissa julkaistaan nykyisyyden pysäytetty ideaalikuva, sen alle kirjataan oman elämän kuvateksti. Instagramin visuaalisessa maailmassa tapahtuva identiteetin rakentaminen on kiinnostava kontaktipinta alueelliseen identiteettiin. Hankkeemme aikana olemme toistuvasti törmänneet hegemoniseen karjalaisuuskäsitykseen, jossa urbaani karjalaisuus voi olla korkeintaan sortavalaisuutta tai viipurilaisuutta, ei jotain, mitä eletään nykyisen Suomen rajojen sisäpuolella. Tämä näkyy myös sosiaalisen median #karjalaisetjuuret -ajattelussa; ne viittaavat usein juuri siirtokarjalaisuuteen. Kun irrotamme (tai edes yritämme irrottaa) karjalaisuuden menetyksen diskurssista, on elävä nykykarjalaisuus Instagramin aihetunnisteiden ja kuvien perusteella pääosin ruokaa.
 
Vaikka kymmenet ja sadat karjalanpiirakkakuvat saattavat ensin tuntua kliseisiltä, kytkeytyy ruoanlaittoon, sen tarjoamiseen ja nauttimiseen juuri tuo Korhosenkin mainitsema sukupolvien välinen lohtu – puhutaanhan yleisesti lohturuoasta (eng. comfort food), joka usein liitetään lapsuuden turvallisiin hetkiin. Ruoka on turvaa, rakkautta ja kulttuuriperintöä. Syöminen ja ruokkiminen tuovat turvallisuudentunnetta myös poikkeusaikoina; lämmin leipä korvaa halauksen, antaa tunteen perusturvasta. Tästä kertoo myös Covid-pandemian alkuvaiheen leivontabuumi. Karjalaisen mummon leipätaikina ei liene huono kiinnekohta poikkeusajan todellisuudessa.
​

https://viakarelia.fi/karjalaisuus-on-tahtotila/
 
https://yle.fi/uutiset/3-11350111
 
https://www.puukarinpysakki.com/kaks-korhoskaa/
​

​ ”Laatokka on tärkein vesistö minun elämässä.” (Lasse Pöysti 2007)
 
Lasse Pöysti piti itseään sortavalalaisena. Hänen karjalaisuutensa oli jotain erilaista kuin mielikuvien tyypillinen karjalaisuus. Pöysti oli virkailijaperheen lapsi, joka saattoi muiden sortavalalaislasten ja aikakautensa 1930-luvun kansallismielisten suomalaisten kauhuksi puhua äitinsä kanssa Sortavalan torilla ruotsia. Niin muistelmissaan Lassen oppivuodet (Otava 1990) kuin Sortavalasta kertovassa televisiodokumentissa Sortavala – Laatokan portti (https://areena.yle.fi/1-3125763) Pöysti kertoo, kuinka pojat häntä tämän jälkeen koulussa kutsuivat nimellä Venska-Ville. Erilaisuuteen oli kiinnitetty huomiota, ja tämä jäi Pöystin mieleen.
​
Pöystit elivät yläluokkaista elämää, johon olennaisena osana kuului kesäinen huvilaelo. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Pöystin äidin Signe Marian os Köhler varoja. Lasse Pöystin ukki oli porilainen liikemies, voikauppias Fredrik Emil Köhler. Isän puoleisesta, talonpoikaisesta Pöysti-suvusta ei rahoja löytynyt, eikä toisellakaan ukilla, kansakoulunopettaja, lähetyssaarnaaja ja kansanedustaja Erik Pöystillä ollut varoja Eino-pojalleen antaa. Kamreeri Pöystin eli Eino Pöystin pankista saama palkka ei tällaiseen elämään riittänyt. Pöystit elivät yli varojensa, kuten Lasse Pöysti muistelmissaan kertoo.

Lasse Pöysti oli oikea ihminen, mutta häntä voidaan käsitellä myös tyyppinä, lassepöystinä, Tällaisen lassepöysti-tyypin kautta voi nostaa esiin yhtä yksilöä laajempia ja kuvailevampia kokonaisuuksia ja silti säilyttää inhimillinen ihminen, tarina ja kiinnittää katse yhtä ihmistä laajempaan aiheeseen. Lassepöysti on  myös muistelija, Karjala-nostalgikko.  Se oikea Lasse Pöysti kertoo Laatokan makean veden aaltojen erilaisesta rytmistä ja saariston ihmeistä. Hän laulaa karjalaisia lauluja Valamoon matkaavan laivan keulassa.
​

Tyyppinä lassepöysti on osa Sortavala-, Laatokka- ja Karjala-muistelijoiden ketjua. Hän on kivijalkamatkalainen kuten tuhannet muut Luovutetun Karjalan jälkeläiset. Pöysti vieraili useasti Haavuksessa perheensä entisellä huvilapaikalla ja ystävystyi sen uusien omistajien kanssa. Muistelussa tulee esiin, kuinka Haavuksessa ei ollut kaivoa, vaan juomavesi nostettiin suoraan Laatokasta. Lassepöystit kertovat veneretkistä, seikkaluista, käynnistään Valamossa ja tarinoinneista munkkien kanssa.
​
Lasse Pöysti kuvaa muistelmissaan 1930-luvun Sortavalan saariston kesäistä huvilaelämää.  Sortavalan kaupunki oli Pöystille pelkkä ei-kesäajan pitkä intermezzo. Huvilalla vietetyn ulkoilmaelämän kiintopisteet olivat savusauna ja Laatokka, lähiseudun kukat, isän rakentama leikkimökki, hiekkaranta, perhosentoukat, rantakalat, verkot, moottoriveneet, soutaminen ja uinti. Huvilassa oli kaksi mansikkamaata, vadelma- ja kirsikkatarha, vihannes- ja perunamaa, viinimarjapensaita ja tomaatteja. Kesällä riitti kitkemistä, mutta syksyllä oli mitä säilöä.

Saaristolaiselämää Laatokalla. Kuva: Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Karjalan Liiton kokoelma. 
​

​Pöystin nuoruuden aikaan Laatokan hulppeimmat huvilat olivat sortavalalaisen tohtori Hannes Winterin Tarulinna ja helsinkiläinen apteekkari Tauno Jääskeläinen Kirjavalahti. Tarulinnan suunnitteli Eliel Saarinen. Winterin huvila tunnetaan myös nimellä Turkaman huvila sen seuraavan omistajan apteekkari Turkaman mukaan. Winterin huvilaa vastapäätä Riekkalansaaressa oli toinen Eliel Saarisen piirtämä huvila Mairutlahti.  Sen rakennutti Hannes Saarinen, Eliel Saarisen vanhempi veli, joka oli Sortavalassa Kansallis-Osake-Pankin pankinjohtajana.

Näillä ja Sortavalan saariston lukuisilla muilla tohtoreiden, johtajien, kauppiaiden, puutavaraliikkeiden omistajien, pormestareiden ja erilaisten liikemiesten huviloilla oli aikaa ja varaa hoitaa Winterin tapaan italialaista puutarhaa ja rakentaa lemmenpolkuja, oli mahdollista pataroida luonnokivestä rakennetun funkiskivilinnan rauniopuutarhassa ja istuskella linnan karjalaistyypisessä pirtissä, kuten Jääskeläinen, hoitaa kasvimaita ja kalastaa. Varsinaiset maatyöt kuten kylvö ja puinti olivat näille lassepöysteille leikkiä, josta elämä ei ollut kiinni. Kalastusmatkoilla saatettiin käydä, olla mukana naapuruston maanviljelijä-kalastajien pyyntimatkoilla. Saariston vakituisille asukkaille se oli toistuvaa jokapäiväistä työtä ja elannon hankkimista, lassepöysteille se oli jännittävä ja mieleen jäävä yksittäinen retki. Saariston kymmenet huvilat muodostivat verkoston, jossa kestittiin niin kesävieraita kuin juhlissa käyneitä kyläisiä. Veivattiin jäätelöä, ja puutarhamansikat olivat mehevimmillään. 
​

Pöysti oli partiopoika ja kuului Laatokan Veikot-lippukuntaan. Lippukunta omisti veneen, jolla viiletettiin pitkin Laatokkaa. Lasse Pöysti muisteli mennyttä 1930-lukua, rajan taakse jäänyttä Laatokkaa, Sortavalaa ja Karjalaa. Samalla tapaa rajan taakse jäänyttä Laatokkaansa, Sortavalaansa ja Karjalaansa muisteli 2000-luvun lassepöysti, runoilija-tutkija Aleksander Isotov: ”Nuorten merimiesten kerhon purjehtijoiden seuralla oli oma alus, Kaimanov, jolla kesäisin purjehdittiin ja talvisin opiskeltiin navigointia”. Molemmat Karjalaa nostalgoivat lassepöystit olivat tulleet Suomeen, toinen evakkona, toisen toisen polven paluumuuttajana. Sortavalaa ja Laatokkaa voitiin katsoa rajan takaa parhaat muistot poimien ja sen arjen huolet unohtaen. Arki rajan takana ei ollut enää henkilökohtaista, vaan sitä katsottiin toisaalta.
​
Suomalaisten lähdettyä Sortavalan saariston rooli mantereen asukkaiden vapaa-ajan käytössä säilyi entisellään. Neuvostoliiton aikana Laatokan hulppeimmat huvilat saivat uudet käyttäjät. Laatokan saariston käyttötarkoitus pysyi samana: lepona ja virkistyksenä, veneretkinä Laatokalle. Neuvostoliiton hajotessa ja uuden Venäjän synnyttyä markkinatalouden voittajat yhtyivät rakentamaan saaristoon huviloitaan. Hulppeimmat huvilat Winterin huvila ja Marjalahti yhdistettiin presidentti Vladimir Putiniin ja hänen lähipiiriinsä. Marjalahden omistaa Putinin ystävä Juri Kovaltšiuk. Sen lähistölle rakennetaan huvilaa Roman Abramovitšille, tuolle jalkapallojoukkue Chelsean ja jääkiekkojoukkue Avantgadr Omskin omistavalle venäläis-israelilaiselle miljardöörille. Saaristolaisten ja uusien lassepöystien sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen statuksen erot näyttäytyvät edelleen suurina.
​

​

Kansalaisuudet, kansallisuudet ja yhteiskuntajärjestelmät muuttuvat mutta saaristoluonto sekä  saariston ja mantereen, vakituisten asukkaiden ja väliaikaisten huvila-asukkaiden, lomailijoiden suhteet säilyvät. Tyyppi lassepöysti nousee ajattomaksi eli irtautuu Sortavalan saariston suomalaiselta 1930-luvulta ja on siirrettävissä neuvostoliittolaiselle 1950-luvulle ja edelleen nykypäivän venäläiseen Sortavalan saaristoon. Puheet saariston kauneudesta ja luonnosta ovat muistelijan ja eliitin puhetta, jolla ei ole aina suoraa sidosta saariston todellisuuteen, vuodenaikojen ja säiden vaihteluun ja eristyneisyyteen. Saariston asukkaille ulkoilmaelämä on ollut elettyä arkea ja työtä elämisen eteen. Ulos on lähdetty ennen kaikkea töihin ja eräänlaisen pakon vuoksi. Lomailijalle, huvila-asukkaalle tai muulle satunnaiselle kävijälle Sortavalan saaristo on luontoidylli, ulkoilmaparatiisi, jossa lassepöystit viettävät ikuista kesää.
tätä.