Jos "jos" olisi totta niin Joensuussakin olisi kulttuuritalo

Alina Kuusisto
Jossittelu ja toteutumattomilla suunnitelmilla leikittely on historioitsijoiden parjattua hupia, jota voi harrastaa niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Suomen historian käännekohtiin tätä soveltavat professoristason miehet, Nils Erik Villstrands Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta, toimittamassaan kirjassa Kulkemattomat polut – mahdollinen Suomen historia (2017). Myös Mari K. Niemi ja Ville Pernaa ovat intoutuneet spekuloimaan hieman vähemmän teoreettisemmin kuin edelliset kirjassaan Entäs jos: Vaihtoehtoinen Suomen historia (2006).  
 
Villstrandin ja Karosen ajatus on, että historia on valintoja ja avoimia mahdollisuuksia. Heidän katseensa ei ole tyypilliseen tapaan jo tapahtuneen selittämisessä vaan historian ihmisten erilaisten tulevaisuudenkuvien arvioimisessa. Mitä olisi tapahtunut, jos Ruotsi olisi voittanut Pohjan sodan tai venäjästä olisi tullut Suomen virkakieli 1800-luvulla? Myöskään Suomen itsenäistyminen 1917 ei tästä vinkkelistä näytä vauraaksi hyvinvointivaltioksi johtavan kehityskertomuksen alkupisteeltä vaan epävarmuutta ja arkisia huolia tulvillaan olleelta lumisateiselta joulukuun päivältä, jolloin tulevaisuuteen ei todellakaan ollut luottamista.
 
Niemen ja Pernaan kirjassa taas pohditaan ihan konkreettisesti, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan tai jos voittaja olisi ollut laajan valkoisen porvarillisen rintaman sijaan itsenäisyysaktivistit. Tai mitä jos Katri-Helenan Letkajenkka olisikin lähetetty vuoden 1965 Euroviisuihin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen -kappaleen sijaan. Kyseiset viisut nimittäin voitti aivan Katri-Helenan oloinen tyttö Luxemburgista hyvin samanlaisella rallatuksella. Siinä tapauksessa vuoden 1966 viisut oli järjestetty Helsingissä – ja mitä siitä olisikaan seurannut.
 
Kansakunnan suurten kohtalonhetkien ohella arkisempi jossittelun kohde on toteutumattomat julkiset rakennuskohteet, joita täällä idearikkaassa mutta köyhässä ja kurjassa Karjalassa riittää. Jo yksin Joensuussa ja etenkin kulttuurin ja hengenviljelyn saralla. Aikanaan tehdyillä valinnoilla ja pöytälaatikkoon jääneillä rakennuspiirustuksilla on ollut iso vaikutus Joensuun kaupunkikuvaan: ne kertovat siitä, millaisena ajan ihmiset Joensuun tulevaisuuden halusivat nähdä, millaisiin asioihin he pitivät tärkeänä uhrata taloudellisia resursseja ja mikä on ollut säilyttämisen arvoista uudemman ja ehomman tuomista mahdollisuuksista huolimatta.
 
Kuningasesimerkki toteutumattomista arkkitehtoonisista vaihtoehdoista on Joensuun symboli ja maamerkki, kaupungintalo, joka kyllä rakennettiin, mutta olisi voitu rakentaa hyvinkin toisenlaiseksi. Miltä Joensuun keskusta näyttäisi, jos Eliel Saarisen sijaan vuonna 1909 julkistetun arkkitehtikilpailun olisikin voittanut joku muu 18 toinen toistaan monumentaalisemmasta ja laajalle levittyneemmästä kilpailuehdotuksesta? Olisiko Joensuun kaupunki koskaan kyennyt kasvamaan kiinni matalan puukaupungin keskellä väistämättä varsinaiselta kivikolossilta vaikuttaneeseen hallintorakennukseen? Sitähän oli myös Saarisen luomus, mutta ympäröivien kivitalojen noustessa se on tyyliltään tarkoituksenmukaisena ja krumeilemattomana sulautunut hyvin jokivarren maisemaan.
 
Toisaalta Joensuun sen ajan päättäjille on nostettava hattua kaukonäköisyydestä. He aidosti luottivat siihen, että Joensuu kasvaa ja kehittyy eikä Saarisen luomus jää kaupungin viimeiseksi puiden latvojen yläpuolelle nousevaksi rakennukseksi. Tätä todistaa sekin, että kaupunginisät halusivat korottaa tornia Saarisen ehdotusta korkeammaksi.
 
Toki kaupungintalo etenkin 1966 tapahtuneen tulipalon jälkeen arvioitiin monien käyttäjien – etenkin teatterilaisten – taholla ahtaaksi ja epäkäytännölliseksi. Kuten Samu Aarnio Joensuun kaupungintalo -kirjassa (2016) kertoo, suunnitelmat uuden teatteritalon rakentamisesta Kimmelin rantaan Sirkkalan puistoon olivat melkein toteuttamista vaille valmiit. Teatteritaloa ei koskaan noussut, mutta sen sijaan PKO rakensi paikalle hotellin. Lieneekö kukaan siinä vaiheessa osannut aavista millaisia aluevaltauksia paikallinen osuuskauppa tulisi tulevaisuudessa tekemään.
 
Toinen uudelle teatteritalolle kaavailtu joen itärannalla sijainnut paikka oli Penttilänranta, ja myös tätä varten kaupunginarkkitehti Mauno Tuomisto piirsi 1970-luvulla luonnoksen jokirannan ja kevyen liikenteen tarpeet näyttävällä tavalla huomioineesta teatteritalosta. Hanke ei saanut tuulta alleen, mutta kuten Aarnio toteaa, toteutuessaan se olisi aloittanut Joensuun Niinivaaran puoleisen kehittämisen jo vuosikymmeniä tapahtunutta aikaisemmin.
 
Jo kauan ennen teatteritalokaavailuja Joensuussa oli kaivattu lisää tiloja kaupungin sivistystoimijoille, kuten museolle, kirjastolle ja vapaaopistolle eli Rajaseudun kansankorkeakouluyhdistykselle. Tilanpuutteen kanssa painiskeli myös palokunta. Valistustalohankkeesta ryhdyttiin puhumaan jo 1920-luvulla. Kirkkoarkkitehtina tunnettu Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehti Ilmari Launis oli vuonna 1925 piirtänyt vapaaopiston rehtorin Olla Teräsvuoren tilauksesta mahtipontisen ja linnamaisen rakennuskompleksin Ilosaarelle ja Niskasaarelle. Samoihin tiloihin koko läänin kattavan kansankorkeakoulun kanssa olisivat tulleet Karjalan läänin keskuskirjasto, Pohjois-Karjalan museo, nuorisoseuraliike, käsityökoulu ja talouskoulu. Saarten entiset rakennukset Pielisjoen linnaa myöten aiottiin purkaa. Olisi rokki nykynimellään jäänyt syntymättä, mutta ainakin opintokerhoille olisi ollut tilaa ja kansa olisi saanut valistusta.
 
Teräsvuoren kunnianhimoiset suunnitelmat kaatuivat opetushallituksen vastustukseen, ja kaupungin sivistystoimijoiden tilanahtaus oli edelleen hoitamatta. Kaupunginvaltuusto tilasikin 1930-luvulla valistustaloa varten piirustukset helsinkiläiseltä arkkitehti K. Routiolta. Paikkavaihtoehtoina olivat nykyinen Lyseon tontti ja Kanavakoulun alue.  
Roution suunnitelma edusti Launiksen näkemystä huomattavasti hillitympää funkistyyliä. Kaupungintalon takapihalle kaavailtu rakennus olisi ollut käytännöllinen ja estänyt museon ja erityisesti kirjaston lähitulevaisuudessa häämöttävät polttavat tilaongelmat. Tänä päivänä se olisi – mikäli olisi säästynyt purkuvimmalta – varmaankin yksi Joensuun arvokkaimpia historiallisia rakennuksia.
 
Valistustalon ja teatteritalon kanssa samaa jatkumoa on 1980-luvulla virinnyt keskustelu Joensuun kulttuuritalosta ja musiikkitalosta. Konservatorion eli entisen kauppaoppilaitoksen sali oli akustisesti hyvä, mutta 1970-luvun lopulta lähtien kovaa vauhtia ammattimaistuneelle kaupunginorkesterille liian pieni. Carelia-sali tuli 1980-luvulla paikkaamaan tätä tarvetta, mutta vaikka kaupunki eli nousukauden kulttuurihuumaa, säästettiin jättämällä alkuperäisestä suunnitelmasta pois monta oleellista asiaa, kuten orkesterin harjoitus- ja sosiaalitilat.
 
Musiikki/kulttuuritalokeskustelu on virinnyt 2000-luvulla aika ajoin uudelleen. Vuonna 2005 orkesterivaltuuskunnan puheenjohtaja Rauno Halme herätteli joensuulaista kulttuuriväkeä ja penäsi kaupunkiin kulttuurin monitoimitaloa, joka olisi jokaisen kaupunkilaisen olohuone. Viime vuosina kulttuuritalon äänitorveksi on noussut kuorovaikuttaja Helena Hulmi. Aihe on entistä ajankohtaisempi, sillä konservatorion tilat Rantakadulla ovat tulleet kaupungin näkemyksen mukaan tiensä päähän, eikä entisiä tiloja kannata remontoida. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ratkaisu tulee olemaan eräänlainen kompromissi, jossa konservatorio ja kaupunginorkesteri siirtyvät Carelia-salin yhteyteen ja Carelia-salia laajennetaan. Varsinainen kulttuuritalo ei tälläkään kertaa toteutuisi, ja tuskin toteutuisi pitkään aikaan.
 
Pertti Haapala maalailee Villstrandin ja Karosen kirjassa Suomen tulevaisuuden historiaa. ”Nykyhetki on leikkauspiste, josta näemme kumpaankin suuntaan. Nykypäivä voi olla etappi, jonka kautta mennyt jatkuu tulevaisuutena, tai se voi olla taite, johon mennyt päättyy ja josta uusi alkaa”. Toivottavasti Joensuun päättäjät osaavat katsoa nykyhetken kautta sekä menneeseen että tulevaan.