February 04th, 2019

Minna-Liisa Mäkiranta

Monet historian harrastajat arvelevat, että tuo se on oikea unelmatyö. Viettää nyt kaikki arkipäivänsä Kansallisarkiston historiaa huokuvien seinien sisällä vanhojen asiakirjojen kuiskintaa kuunnellen. Todellisuudessa virkamiehen pöytä täyttyy viranomaisten sähköistä asiakirjahallintaa koskevien kiperien kysymysten painosta ja historia vilahtaa siellä vain viitteellisinä ja pieninä pilkahduksina. Menneiden vuosisatojen fiilistely on siis enimmäkseen tehtävä vapaa-ajalla.
 
Tapoja harrastaa historiaa on monia. Toiset matkailevat ikuiseen Roomaan tai kapuavat toiveikkaina kivikehään Skotlannissa. Eräät mätkivät toisiaan pufferimiekoilla ja viihtyvät keskiaikamarkkinoilla. Yksi tavallisimmista tavoista taitaa kuitenkin olla lukeminen. Hyvä historiallinen romaani on varmasti edullisin ja varmin tapa matkustaa sekä antiikin Roomaan että 1700-luvun Skotlantiin. Kirjastosta näitä elämysmatkoja löytyy metrikaupalla. Aikanaan tulin ahmineeksi Mika Waltarit, Väinö Linnat ja Leon Urikset ja olin kovinkin innostunut sotureista ja sankareista. Aikuisuuden myötä olen kuitenkin alkanut kaivata kirjoilta, kuten historialtakin, naisnäkökulmaa. Kuvauksia tavallisten naisten tavallisesta elämästä, joka sekin nykyajasta käsin katsottuna on ollut melko uskomatonta selviytymistä. Viimeisin viehtymykseni onkin ollut aikamatka 1600-luvun Kainuuseen ja Lappiin Paula Havasteen romaanien matkassa. Siinä lukiessani saamelaisnaisten työntäyteisestä elämästä tulin useampaankin kertaan pohtineeksi, miten käsittämätön näky mahtaisi heidän mielestään olla tämä kirja sylissä sohvalla lojuva laiska akka, joka ei osaa edes poron jännettä langaksi pureskella.
 
Esiäitien käsityötaidot ovatkin hämmästyttäviä. Niistä saa jonkinlaisen käsityksen tarkastelemalla museoiden kokoelmissa olevia vaatekappaleita esimerkiksi Finnan kautta. Viime vuosina myös lukuharrastukseni on painottunut tietokirjoihin ja yksi suosikeistani ja kirjahyllyni aarteista onkin Leena Holstin vuonna 2011 julkaistu ja upealla kuvituksella varustettu teos Kansallispuku. Kansallispuvut ovat 1700 - 1800 -luvuilla rahvaan naisten ja miesten käyttämien juhlavaatteiden eli kansanpukujen pohjalta toteutettuja kokonaisuuksia. Holstin kirja keskittyy niin sanottuihin tarkistettuihin kansallispukuihin, eli pukuihin, joiden taustalla on erityisen huolellista ja dokumentoitua tutkimustyötä ja jotka ovat uskollisia museoihin tallennetuille esikuvilleen. Poikkeuksetta kansallispuvun tarkistaminen tarkoittaa entistä runsaampia helmoja ja värejä sekä erikoisempia leikkauksia ja muotoja. Holstin kirja onkin täynnänsä mielenkiintoista tietoa pukuperinteestä ja kuvia upeista yksityiskohdista.
 
Kansallispukuun pukeutuminen on myös mainio tapa harrastaa historiaa. Ei haittaa, vaikka olisi rippikirkon outolintu, kun tietää, että onkin ainoana osannut viisaasti suojata siveyttään esiliinalla ja karkottaa pahoja voimia sulkemalla kauluksensa hopeasoljella. Kansanpukujen kauniit yksityiskohdat ovat hämmästyttäviä: esiliinan nyytingit, rekkopaidan kirjonnat ja kaikki kauniit pirta- ja ristikkonauhat. Räätäli saattoi ommella ison talon emännälle röijyn ja liivin, mutta suuri osa taidokkaista puvun osista syntyi naisten käsissä. Naisten, jotka taidoistaan huolimatta eivät kelvanneet ammattia harjoittaviksi pitäjänkäsityöläisiksi. Kansanpuvun hienot ja runsaat kankaat sekä kauniit kirjonnat ovat olleet naisten keinoja esitellä etevyyttään ja ahkeruuttaan kädentaidoissa sekä toisaalta perheensä varakkuutta. Varakkuuden näyttämiseen liittyi sekin, että ostettua pidettiin hienompana kuin itse tehtyä. Painokuvioiset puuvillat ja kuvioon kudotut brokadit olivat hienointa hienoa. Voi vain kuvitella sitä kivennapalaisen talontyttären ylpeyttä, kun hän tilkku tilkun perään sai hankittua ja ommeltua essunsa helmaan kokoelman mitä upeimpia kangaspaloja. Eipä ihme, että käräjille joutuneista naisista moni olikin syytettynä kateutta herättäneen vaatekappaleen kähveltämisestä tai toisaalta vaatimassa itselleen kuuluvaa piian palkkaa, joka yleensä maksettiin vaatteina.  
 
Omat taitoni eivät riitä revinnäisiin tai pukukankaan kutomiseen. Viime kesänä harjoittelin uutterasti ristikkonauhan punomista ja pitkän rupeaman jälkeen sain lopulta valmiiksi sen kolme metriä, mitä kansanomaisiin sukkasiteisiin tarvitaan. Myös kansallispuvun villasukat ovat neulomatta, lähinnä siitä syystä, että yksiväristen polvisukkien neulominen 1,5 mm paksuisilla sukkapuikoilla tuntuu tappavan tylsältä urakalta. Iloa tuottaa sen sijaan aina uudestaan erään Museoviraston julkaiseman pienen kirjasen selaaminen. Kirja, tai oikeastaan vihkonen, on nimeltään Neuleita Suomen kansallismuseon suomalais-ugrilaisista kokoelmista. Ja siinä niitä on: kananvarpaita ja lemmenlehtisiä, vastuskirjoja ja jäniksen korvia. Erityisesti itäkarjalaiset ja vienalaiset geometriset kuviot ovat koukuttavia. Samoja kuvioita löytyy myös kauempaa idästä komien sekä hantien ja mansien kintaista ja sukanvarsista eri versioina, sekä karjalaisista punapoimintaliinoista.
 
Neuletaidon historia on pitkä, sillä vanhimmat tunnetut fragmentit on löydetty Egyptistä ja ajoitettu 1000-luvulle. Euroopassa puikkoja kilkuteltiin keskiajalta lähtien, jopa Neitsyt Maria on ikuistettu useampaankin piirrokseen kutimet käsissään. Virosta on löydetty neulottu kintaan palanen 1200-luvun vatjalaisesta haudasta, mutta lahden tältä puolen neuletaidon juurista ei ole varmaa tietoa. Kirjallisissa lähteissä kinnasneulalla neulottuja ja puikoilla neulottuja vaatekappaleita on vaikea varmuudella erottaa toisistaan ja vanhimmat museoon talletetut neulotut kintaat ovat ilmeisesti vasta 1800-luvulta. Säilyneiden lapasten kuvioiden kirjo on runsas, monipuolinen ja inspiroiva, niissä on samaa silmiä hivelevää väri-iloittelua kuin kansanpuvuissakin. Historian harrastajan sydäntä lämmittääkin aivan erityisesti yhtäaikaa rouhea ja suloisen pehmeä kotimainen kasvivärjätty lampaanvilla sekä kintaan varteen pikkuhiljaa muodostuvat pilpuslehtoset.
 
Suomalaisissa kansanomaisissa neulekuvioissa on yhtäläisyyksiä niin Viroon, Ruotsiin kuin Itä-Karjalaankin. Jopa 1000-luvun egyptiläisessä sukassa on samoja kuvioita. Uuden, viehättävän ja vähän haastavankin mallin löytäminen on neulojalle ilo, joten voi vain kuvitella, miten morsiuslahjojaan kartuttava neitonen katseli aina tilaisuuden tullen sillä silmällä naapurin ja markkinaväen vaatekappaleet ja painoi tiukasti mieleen, jos jokin uusi, kaunis kuvio sattui vastaan. Kuviomallit kulkivat sillä tavoin neulojalta toiselle ja kylästä toiseen. Tänä päivänä sama käy selaamalla malleja kirjoista, lehdistä ja netistä. Kansainvälisen Ravelry-neuleyhteisön verkkosivuilla on yli kahdeksan miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää ja uusimmat neuletrendit leviävät ympäri maapallon vain muutamissa tunneissa.

Kansanomaisten koristekuvioiden lainautuminen ja kulkeutuminen voisi kertoa paljonkin eri aikojen ja paikkojen yhteyksistä. Useimmiten pohjolan arvellaan olleen melko puhtaasti kulttuurivaikutteita vastaanottaneena suuntana. Shetlannin Fair Isle -neuleperinnettä tutkinut Alice Starmore on kuitenkin arvellut, että Skotlannin saarten maailmankuulu kuviomaailma perustuisikin neuletuontiin idästä, aina suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoilta saakka. On kiehtovaa ajatella, että oma kulttuurinen koti olisi voinut olla synnyttävänä tekijänä niinkin elinvoimaiselle perinteelle. Skotlannissa kirjoneuleet olivat tärkeä osa pukeutumista, mutta myös tärkeää kauppatavaraa. Bisnes kasvoi siinä määrin, että neulomisesta tuli kansalaistaidon lisäksi miesten käsityöläisammatti. Toteaahan Jamie Fraserin hahmo Outlander -sarjassakin, että tottahan kaikki ylämaiden pojat opetetaan jo pienestä pitäen neulomaan. Ja siinäpä jälleen yksi leppoisa tapa harrastaa historiaa. 1700-luvun Skotlantiin pääsee nimittäin myös TV:n avaamalla.
 
Lähteitä:
Holst Leena, Kansallispuku. Porvoo 2011.
Kaukonen, Toini-Inkeri, Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo 1985.
Lehtinen Ildiko, Punamäki Anja, Neuleita Suomen kansallismuseon suomalais-ugrilaisista kokoelmista. Museovirasto. Vammala 1995.
Olki Mary, Kirjokintaita ja muita kansanomaisia neuletöitä. Porvoo 1943.
Schurch Charlene. Mostly Mittens. Ethnic Knitting Designs from Russia. 2009.

Lyffland Anneke, A study of a 13th-century votic knit fragment http://2cinquefoils.net/anneke/13thC-knit-fragment.pdf

Jäniksenkorvia

Laatokankarjalainen nainen. Piirtänyt H.J.Strömmer. Julkaistu Otavassa 1829.