Alina Kuusisto, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos

​Suomalainen ja Suomea käsittelevä historiantutkimus alkoi kehittyä 1810-luvulla. Ensimmäinen varsinainen Suomen historian yleisesitys oli Turun romantikkojen piiristä ponnistaneen kirjailijan, toimittajan ja tiedemiehen, keskisuomalaisen papinpojan Adolf Ivar Arwidssonin (1791–1858) käsialaa. Vuonna 1832 ilmestynyt Lärobok i Finlands historia och geografi oli vuosikymmenien ajan koulujen vakiolukemistoa.
 
Arwidssonin aikana ja vaikutuksesta suomalainen historiankirjoitus kansallistui. Helposti se ei kuitenkaan käynyt. Suomen historia oli paljolti yhtä kuin Ruotsin historiaa, ja omaan valtiolliseen menneisyyteen viittaavia historiallisia todisteita oli etsimällä etsittävä. Vuosina 1808–1809 käyty Suomen sota osoittautui kuitenkin historiantutkimuksen kannalta hedelmälliseksi käännekohdaksi. Se oli vuosien 1918 ja 1939–1945 sotien kaltainen kansallinen kipupiste, jonka jälkipyykkiä oli tarve käydä koko seuraavan vuosisadan.
 
Sota antoi käyttökelpoisen välineen esittää suomalaiset ruotsalaisista erillisinä aktiivisina toimijoina, joiden taisteluhenkeä isänmaan puolustaminen nostatti. Suomen sodan historia innosti tiedemiesten ohella myös muistelijoita, historian harrastajia ja puoliammattilaisia ennen näkemättömän vilkkaaseen historia-aiheisen kirjallisuuden julkaisemiseen. Itse asiassa kyse oli yhdestä ensimmäisistä populaareista historiankirjallisuuden aloista Suomessa.
​

Kuva: Pohjois-Karjalan museosäätiö

​​Samalla kun historiankirjoituksen kautta rakennettiin identiteettiä suomalaiselle kansakunnalle, alkoi myös maakunnallinen historiatietoisuus nousta esiin julkisuudessa. Sanomalehdissä ja kirjallisuudessa 1800-luvun jälkipuolella ilmestyneet kertomukset liittivät nykyisen Pohjois-Karjalan alueen asukkaita kansalliseen kertomukseen ja yhteisen isänmaan kohtaloihin. Hattujen sodan (1741–1743) kuvauksissa Ruotsin Karjalan pohjois- ja itäosien asukkaita kuvattiin ”urhoollisina, nerollisina miehinä”, jotka pakottivat venäläiset perääntymään. Kustaa III:n sodassa (1788–1790) ”[w]arsinkin pohjois-Karjalaiset olivat erinomaisen hyvästi järjestetyt. Niin esm. suojelivat Pielisen asukkaat itse pitäjänsä sillä lailla että 1500 miestä oli aina aseissa.”
 
Historiallisissa kuvauksissa Pohjois-Karjala näyttäytyy kahden suurvallan välisten rajasotien taistelutantereena ja uhrina, syrjäisenä ja unohdettuna kolkkana, joka asemansa vuoksi oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Vaikka alue koki toistuvien sotien ja miehitysten aikana hävitystä ja tuhoa, eivät alueen asukkaat kuvauksissa kuitenkaan alistuneet ehdoitta mielivaltaan, vaan voimansa yhdistäen kapinoivat lääninherroja, veronvuokraajia ja ruotujakolaitosta vastaan. Sodat, kaltoinkohtelu ja Venäjän vastaisen rajan vapaaehtoinen puolustaminen kuvattiin Pohjois-Karjalan asukkaita yhdistäneinä tekijöinä.

Kuva: Opetustaulu vuodelta 1913

Pietari Hannikainen (1813–1899) oli Savossa Säämingissä talonpoikaisperheeseen syntynyt maanmittari, joka vaikutti näkyvästi Viipurin suomalaisuuspiireissä. Hän kirjoitti näytelmiä ja toimitti lehteä Kanava, Sanansaattaja Viipurista (1845–1847), joka oli yksi varhaisimmista suomenkielisistä sanomalehdistä. Hannikaisen kytköksiä Pohjois-Karjalaan vahvisti hänen veljensä Heikki Hannikainen, Nurmeksessa pitkän päivätyön tehnyt lukkari, valtiopäivämies ja kansanvalistuksen edistäjä. Pietari Hannikaisen kirjallisiin tuotoksiin kuuluivat Kuvaelmia Suomen maakunnista -kirjasarjan Savoa ja Karjalaa käsittelevät osat (II ja III) vuodelta 1864.

​Pietari Hannikaisen maakuntakuvaelmien julkaisuajankohtana käsitys Pohjois-Karjalasta erillisenä ja omaleimaisena maakuntana oli vielä hatara. Hannikaiselle alue oli osa laajaa karjalaisten asuttamaa aluetta, joka ulottui ”Rajajoesta pohjoiseen päin siihen maaselän harjuun mikä on Kuopion ja Oulun läänien rajana, sekä Wehkalahden pitäjän rajasta Suomenlahden rannalle Aunuksen rajaan”. Hannikaisen historiallisessa kuvauksessa Venäjän vallan aika ja venäläinen kulttuuri kuvataan sortona ja takapajuisuutena, kun taas 1600-luvulla edennyt ruotsalaisvalloitus merkitsi ”onnen aikaa”.  Alueelle levinnyt ruotsalaisasutus toi mukanaan sivistyksen: ”Niiden häwinneiden greikan uskoisten entisten Karjalaisten sijaan tuli uusi kansasto luterilais-uskoisia, jotka ahkeruudella edistiwät wiljelystä Karjalan puoliautioille sydänmaille”.
 
Kun valtakuntien raja 1700-luvun sodissa jälleen siirtyi kohti itää, koitti karjalaisille ”uusi onneton aikakausi”. Se osa Karjalasta, joka jäi Ruotsille, alkoi Hannikaisen mukaan ”korota muun Suomen kanssa samalle kannalle” Venäjälle joutuneen Karjalan vajotessa päivä päivältä heikompaan tilaan. Näin Hannikainen vahvisti kuvauksellaan erontekoa Viipurin Karjalan ja Ruotsin Karjalan välillä, vaikka ei puhunutkaan Pohjois-Karjalasta erillisenä maakuntana.
​

Kuva: Kansalliskirjasto

​Historiakuvaukset ovat rakennusaineita myös nykyisille maakuntaidentiteeteille. Pohjois-Karjalan kohdalla ne vahvistivat mielikuvaa suurvaltasotien jalkoihin ja kehityksestä syrjään jääneestä alueesta, jossa kuitenkin asui sisukkaita, luovia ja yhteen hiileen puhaltavia ihmisiä. Alue on vuosisatojen ajan tasapainoillut itäisen ja läntisen kulttuurisuunnan välillä. 1800-luvulla korostettiin suomalaisuutta, kun taas toisen maailmansodan jälkeen muodissa on ollut omaleimainen karjalaisuus.
 
 
Kirjallisuutta
 
Juhani Mylly. Kansallinen projekti. Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa. Kirja-Aurora. Turku 2002.
 
Pietari Hannikainen. Kuvaelmia Suomen maakunnista III. Karjala. Turku 1864.

Yury Shikalov, FT, dosentti

Lähes jokainen Neuvostoliitossa 1970–1980-luvulla käynyt suomalainen matkailija tapasi rajan takana reippaita nuoria miehiä, jotka tarjosivat edullista viinaa, valuutanvaihtoa ja muita ”kaupantekoja”. Suomessa heitä kutsuttiin trokareiksi. Esimerkiksi Viipurissa 1980-luvulla trokari oli usein ensimmäinen henkilö, joka tuli suomalaista turistia vastaan bussin tai hotellin ovella. Monet suomalaiset käyttivät heidän palvelujaan, sillä se oli usein kannattavaa. Trokauksesta tuli suomalaisen neuvostomatkailun erottamaton osa ja se nostetaan esille lähes aina kun muistellaan matkoja Neuvostoliittoon.

Viipurissa, Leningradissa ja Karjalan kannaksella trokaus kehittyi laajaksi ilmiöksi ennen kaikkea suomalaisten turistien ansiosta jo 1950-luvulla. Neuvostoliitossa suomalaisturisti saattoi lyödä rahoiksi länsimaisilla vaatteilla ja tavaroilla, joita paikalliset trokarit ostivat. Kun matkailu Neuvostoliittoon räjähti kasvuun 1970-luvulla, monista suomalaisista tuli äkkirikkaita. Tuhannet matkailijat rahoittivat vuosikausia riehakkaita luksuslomia myymällä trokareille farkkuja ja sukkahousuja. Ruplia tuli joskus niin paljon, että niitä ei ehditty tuhlata matkalla ja rahaa heitettiin ikkunasta ulos ennen Suomen rajaa. Näin Leningradin ja Viipurin reissuista tuli monille suomalaisille kuin huumetta.

Ilmiön varsinainen buumi oli 1970–1980-luvulla. Viipurissa trokaus kehittyi erityisen paljon 1980-luvun alussa, sen jälkeen, kun kaupungissa avattiin hotelli ”Družba”, ja suomalaiset matkailijat saivat mahdollisuuksia yöpyä kaupungissa. Suomalisten turistien ja venäläisten trokareiden pimeä kauppa kehittyi hyvin nopeasti myös Leningradiin johtavalla maantiellä sekä Leningradissa.

Trokauksen laittomuudesta huolimatta Suomessa asiasta ei puhuttu julkisesti eikä siihen puututtu mitenkään. Trokarit saivat olla suhteellisen rauhassa myös Neuvostoliitossa. Miliisikään ei ollut kovin halukas puuttumaan trokareiden touhuun, sillä se aiheutti paljon ylimäärästä työtä. Tavalliset kansalaiset suhtautuivat trokareihin usein kielteisesti, mutta samalla monet käyttivät heidän palvelujaan. Näin trokaus pääsi kukoistamaan, ja 1980-luvun lopussa vain harva suomalainen ei käyttänyt trokareiden ”palvelua”.

Ilmiö oli varsin laaja ja näkyvä, mutta syystä tai toisesta se ei ole saanut paljon huomiota historioitsijoiden keskuudessa. Venäjällä trokareista on kirjoitettu lyhyesti vain Neuvostoliiton arkielämää tai taloutta käsittelevissä tutkimuksissa. Suomessa aihetta ei ole tutkittu juuri ollenkaan. Syksyllä 2020 ilmestynyt kirjani Markat, farkut ja sukkahousut — Laiton kauppa ja länsimuodin lumo Neuvostoliitossa on ensimmäinen perusteellinen tutkimus suomalaisen turismin varjopuolesta Neuvostoliitossa.

Markat, farkut ja sukkahousut vie lukijan railakkaalle matkalle 1950–1980-luvun neuvostoarkeen ja samalla suomalaisen turismin lähihistoriaan. Teos kertoo, miten laiton länsitavaran kauppa toimi Neuvostoliitossa ja millaiset taustatekijät edistivät sen syntyä. Mitä merkitystä länsimuodilla oli neuvostoliittolaisten, etenkin nuorten, arjessa? Keitä olivat bisnestä pyörittäneet trokarit ja tavaraa rajan yli vieneet suomalaiset? Millaiset jäljet trokaus jätti yhteiskuntaan?
​
Suomalaiset turistit näkivät vain trokauksen ulkokuoren. Heillä ei ollut käsitystä, millainen trokareiden ”bisnes” oli kokonaisuudessaan ja kuinka se pyöri turistibussien ja Intouristin hotellien ulkopuolella. Kirjassa kuvataan trokauksen mekanismeja, rakennetta ja toimintaa erilaisissa olosuhteissa sekä sitä, miksi lainvalvojat eivät onnistuneet taistelussa trokareita vastaan. Pohditaan, mikä oli trokareiden asema neuvostoyhteiskunnassa ja miten heihin suhtauduttiin. Kirja antaa myös kattavan kuvan neuvostokansalaisten arkielämästä 1960–1980-luvulla. Se kuvaa neuvosto-Viipurin ja Leningradin elämän vähemmän tunnettuja vaiheita ja valaisee neuvostoliittolaisten arjen niitä piirteitä, joista ei omana aikanaan julkisesti juuri puhuttu.

Yury Shikalov esittelee teosta yhdistyksen Studia Generalia -luentosarjassa perjantaina 23.4.2021 klo 17.00. Verkkoesitelmä jaetaan yhdistyksen Youtube-kanavalla (https://www.youtube.com/…/UCakkWlBYjGt_Zdu3iVYh7vw/featured). Luennolle osallistuminen on maksutonta eikä vaadi ilmoittautumista. Voit osallistua live-chatin keskusteluun klikkaamalla Sano jotain ‑kohtaa lähetyksen oikealla puolella ja kirjoittamalla viestin. Klikkaa lopuksi lähetyskuvaketta.

Trokarit Viipurissa 1980-luvulla. Kirjan kuvitusta. 

Pikkutrokarit eli purkkapojat Leningradissa 1980-luvulla. Kirjan kuvitusta.