Putin ja Moldovan ”historiallinen läheisyys”

Nico Lamminparras
Kirjoittaja on sotilasasiantuntija, mutta pitkäaikaistyötön FM siitäkin huolimatta, että omaa 11 vuoden julkaisuhistorian pääosin Moldovasta, Transnistrian konfliktista ja Ukrainasta.

Rintamatilanne. Kuva: Kirjoittaja (24.5.2024).

Vanha sanonta tietää kertoa, että Venäjä on toista maata. Likipitäen tämä pitää paikkansa, mikäli kysymystä tarkastelee Suomen tai laajemmin länsimaiden katsantokannasta. Sillä on kuitenkin rajoitteensa. Jos asiaa lähestyisi Venäjän kulmasta, käsitys ”toisesta” osoittautuisi etäiseksi, niin psykologisesti kuin maantieteellisesti. Esimerkiksi presidentti Putin – joka ei toki edusta kaikkien maanmiestensä ajatuksia – alleviivasi kesän 2021 esseessään venäläisten ja ukrainalaisten (sekä valkovenäläisten!) ykseyttä saman historian perillisinä (Putin 2021). Politiikaksi käännettynä tämä tarkoittaa Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän erottamattomuutta. Kremlistä tähyten toiseus on siten pikemminkin löytyvä ei-(itä)slaavilaisista, mutta silti tiivisti Venäjään limittyvistä kansoista.

Välittömästi Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun 24. pnä 2022 spekuloitiinkin taistelujen eskalaatiota itäiseen Moldovaan, Moskova-kuuliaiseen Transnistrian tasavaltaan. Ajatus sinänsä oli mahdollinen, mutta huomionarvoisesti Putin ei ”sotilaallisen erikoisoperaation” julistaessaan sanallakaan viitannut Moldovaan (Putin 2022a). Huhti-toukokuussa 2022 Venäjän eteläisen etenemisen pysähtyminen Mykolajivin edustalle myös muutti tämän vaihtoehdon epätodennäköiseksi. Syksyllä 2022 sotilaallis-poliittinen analyysi totesi yhtä lailla Valko-Venäjän kuin Transnistrian sivustoiksi, jotka ilman tosiasiallista osallistumista sotilasoperaatioihin rajoittavat Ukrainan strategisia ja poliittisia toimintasuuntia (Lamminparras 2023). Viimeistelyhetkellä Slaavilaisen kirjallisuuden ja kulttuurin päivänä 24. toukokuuta 2024 yleistilanne on yhä kuvatun mukainen.

Vasta seitsemisen kuukautta Ukrainan-sodan syttymisen jälkeen Venäjän presidentti ensi kerran avasi näkemystään Moldovasta. Uusien suurlähettiläiden valtuuskirjojen luovuttamistilaisuudessa syyskuussa 2022 Putin kuvaili Moldovaa ”historiallisesti läheiseksi” (Putin 2022b). Toisin kuin Ukrainan tapauksessa, Venäjän presidentti jätti kuitenkin selventämättä, mihin historianvaiheisiin hän viittasi ja millainen side on kyseessä. Tämä on oudoksuttavaa siksikin, että historian käyttö ja menneisyydestä esitetyt tulkinnat ovat merkittävästi vaikuttaneet ulkopolitiikkaan Itä-Euroopassa ja aivan erityisesti Putinin johtamalla Venäjällä (Mikkonen & Parkkinen 2023, 6). Tosin historian opetuksen ja vaalimisen periaatteet ja tavoitteet koko maassa on vasta hiljan säädetty Putinin vahvistamassa laissa ’Venäjän Federaation valtiollisen politiikan perusteista historiallisen valistamisen alalla’ (OGPOIP).
 
Viittauksia muinaisuuteen
Ukrainan tapahtumien viitekehyksessä Putinin Moldova-historiatulkintojen umpinaisuus on peräti hämmästyttävää. Ylsihän slaaviheimojen levinneisyysalue vuosina 450–550 Tonavan rantaan (Kirkinen 2006, 31). Ajankohta tarjoaisi oivan alkupisteen Putinin mainitsemalle läheisyydelle. Toisaalta virran alajuoksulla, Moesiassa, slaavit alistuivat heti 600-luvun ensimmäisellä puoliskolla Kreikan niemimaalle vaeltavien bolgaarien valtaan (ibid.).

Täten yksi selitys Putinin vähäsanaisuudelle muinaisten aikojen tapauksessa tarjoutuu Nicholas Diman teesissä, jonka mukaan esiromaaninen heimo piileksi levottomien kansainvaellusten aikana Karpaateilla ja metsissä (2001, 7). Mikäli olettama on oikeansuuntainen, yhteydet ja kohtaamiset Venäjän ja Moldovan esi-isien välillä saattoivat todella jäädä vähäisiksi. Kuitenkin viimeistään sen valossa, että Putin vahvasti korostaa Kiovan Rus'ia Venäjän ja Ukrainan ykseyden lähteenä (Putin 2021; ks. myös ibid. 2022c), olisi loogista odottaa häneltä tulkintaa nykyisen Moldovan (ja osaksi Romanian) osuudesta valtiokokonaisuudessa. Tämä siitäkin huolimatta, että maantieteellisesti Venäjän presidentti määrittää Rus'in alueen Laatokalta ja Pihkovasta Kiovaan ja Tšernihiviin (Putin 2021).

Esimerkiksi vuonna 969 Kiovan ruhtinas Svjatoslav taisteli Bysantin vallananastaja-keisari Nikeforos Fokaan rinnalla bulgaareja vastaan. Svjatoslav haltioitui Tonavan rantamaista siinä määrin, että päätti muutattaa valtionsa keskuksen virralle. Uudesta majapaikastaan käsin Kiovan ruhtinas myös ryösteli alisen Tonavan maita, kunnes uusi keisari Ioannes Tzimiskes löi hänet vuonna 971. (Kirkinen 2006, 41.) Näistä vaiheista Putin ei mainitse sanallakaan, vaikka yhteys sydänkeskiajan Kiovan ja Tonavan rantojen välillä on ilmeinen.
Sikäli kuin lavea tulkinta Putinin ajattelusta on perusteltu, on mahdollista nähdä vähäinen viittaus Moldovan ja Romanian alueisiin. Putinin mukaan ”Batu-kaanin hävitysretken jälkeen [1240] eteläiset ja läntiset venäläiset maat pääasiassa siirtyivät osaksi Liettuan Suuriruhtinaskuntaa”. (Putin 2021.) Koska Kiovan Rus’ vielä 1000-luvun puolivälissä ylsi Karpaattien itärinteille ja Tonavan suulle (Kirkinen 2006, 46), tässä Venäjän presidentti etäisesti vihjasi Moldovan historiallis-maantieteellisestä siteestä Venäjään. Toisaalta, kuten Mikkonen & Parkkinen toteavat (2023, 9), 800–1000-lukujen Kiovan valtakunnan kielellinen, poliittinen ja taloudellinen yhtenäisyys on yleinen harhakäsitys.

Tätä tukee se, että ensimmäiset romaaniset valtiomuodostelmat kehkeytyivät varhain 900–1200-luvuilla (Bărbulescu et al. 1998, 143–152). Tosin tällöinkin petšenegien, kumaanien ja tataarien muuttoliikkeet muovasivat väestöpohjaa nykyisten Romanian ja Moldovan alueilla (Bruchis 1996, 8). Moldavian keskiaikainen ruhtinaskunta syntyi legendan mukaan vuonna 1359, kun transilvanialaisruhtinas Dragoş nimesi alueen metsästäessä menehtyneen Molda-koiransa mukaan (Dima 2001, 8; King 2000, 13).

Ruhtinaskunta oli laajimmillaan 1400-luvun alkuvuosikymmeninä Alexandru cel Bunin – Aleksanteri Hyvän – hallitessa. Merkillepantavaa on, että näihin aikoihin romaanista kieltä kirjoitettiin kyrillisin aakkosin (Ţîcu 2019, 89), mikä kertonee tiiviistä slaaviyhteyksistä. Tunnetuin Moldavian ruhtinas on vuosina 1457–1504 hallinnut Ştefan cel Mare, Tapani Suuri, joka vielä kykeni torjumaan ottomaanit ja joka tataariuhan vuoksi vahvisti nykyisen Benderin ja Sorocan linnoituksia Dnestrin varrella. Cel Mare solmi jopa dynastiset suhteet Moskovan kanssa, mutta ne katkesivat heti 1500-luvun alussa. (Atsvatsaturov 1997, 31–33; Bărbulescu et al. 1998, 189–193; Dulgheru 2016, 142–146, 163–164.)

Moldavian ruhtinaita n. 1359–1859, cel Mare keskiössä. Kuva: Kirjoittaja (Muzeul de Istorie Militară, 3.6.2023).

Merkittävä 1650-luku
Kun Moldavia alistui ottomaanien vasalliksi cel Maren kuoltua, se sai yhä pitää omat lakinsa vuositribuuttia vastaan. Sen ottomaanit rangaistuksena ruhtinaskuntien vapauspyrkimyksistä tosin 13-kertaistivat vuosisadan kuluessa. (Bruchis 1996, 9; Dima 2001, 11.) Vuonna 1538 siihen saakka Tighinana tunnettu itäinen rajavarustus uudelleennimettiin Benderiksi, ja se yhdessä 18 lähikylän kanssa siirtyi ottomaanihallintaan. Puolustuksensa varmistamiseksi ottomaanit aloittivat linnoituksen jälleenrakennustyön. (Atsvatsaturov 1997, 40–41, 46–49, 63–64; Bărbulescu et al. 1998, 213–214; Dulgheru 2016, 147–148.) Niin Venäjän kuin Ukrainan näkökulmasta on maininnan arvoista, että vuosina 1540–1692 Moldavian vasalliruhtinaat ja kasakat pyrkivät toistuvasti murtamaan ottomaanien lukon Dnestrillä, so. Benderin – tuloksetta (Atsvatsaturov 1997, 51, 64–75; Babilunga 2015, 28–30; Dulgheru 2016, 149).

Putinin ajattelussa 1600-luvun puoliväli saa kuitenkin ylevän merkityksen. Venäjän presidentti katsoo Perejaslavissa 1654 solmitun liittosopimuksen yhdistäneen Dnipro-joen keskijuoksun ”ortodoksiset venäläiset” itäisiin veljiinsä. Liitto toimi vastauksena Puolan ja Liettuan valtioliittoon Lublinissa [1569] sekä Brestin kirkolliseen unioniin 1596, jossa ”osa länsivenäläisestä ortodoksisesta papistosta alistui Rooman paavin valtaan”. (Putin 2021.)

Latinalaistamisen ja vainojen keskessä alisesta Dniprosta kehkeytyi ortodoksisen väestön vastarintakeskus. Hetmani Bogdan Hmelnitskij seuraajineen pyrki autonomiaan Puolan alla, mutta [sikäläisiä kasakkoja] ”zaporogeja ei kuultu”. Hmelnitskij kääntyi Venäjän maapäivien puoleen, jotka lokakuussa 1653 päättivät ”ottaa uskonveljet suojelukseensa”. Tammikuussa 1654 [kasakoiden] Perejaslavin Rada yhtyi päätökseen. (Ibid.)

Huomionarvoista on, ettei Venäjän presidentti tässä yhteydessä viittaa sanallakaan Dnestrin-varteen. Se on erikoista, sillä Perejaslavissa osa pohjoista Transnistriaa, so. Moldovan koilliskulma, liittyi myös Venäjään (Babilunga 2018, 7). Tarkemmin nähtynä Perejaslav saattoi jopa toimia tulevien Venäjään-liittymisten ennakkotapauksena.

Dulgherun mukaan tsaari Aleksej Mihailovitš ja Moldavian ruhtinas Gheorge Ştefan solmivat vain kaksi vuotta myöhemmin liiton. Siinä Moskova takasi Moldavian suvereniteetin ottomaanien valtaamiin Cetatea Albăan, Kiliaan, Tighinaan ja Budžakiin. (2016, 158–159.) Liitto kaatui onnistumatta tavoitteissaan. Siten Venäjän pysyvämmän läsnäolon Dnestrillä voi katsoa alkaneen Poltavan taistelun jälkimainingeista (Poltavasta ks. esim. Englund 1988).

Kesästä 1709 syksyyn 1712 Ruotsin kuningas Kaarle XII ja Ivan Mazepaa hetmanina seurannut Fylyp Orlyk laativat Venäjän-vastaista sotajuonta Turkin vieraina Benderissä. Moldavian ruhtinas Mihai Ion Racoviţă vuoti suunnitelman Pietari I’lle, ja sulttaani viraltapani vasalliruhtinaansa. Tilalle nimitetty Dimitrie Cantemir pyrki hänkin yhtä lailla Moldavian ja Valakian irtaantumiseen ottomaanivallasta, mitä sulttaani ilmeisesti ei aavistanut. (Babilunga 2015, 31–32.)

Vaikkei Venäjän presidentti juurikaan arvioi tätä tapahtumaketjua, käy hänen näkemyksensä Mazepasta selväksi – Mazepa ”kapinoi” Pietari I vastaan (Putin 2021). Aivan kuten Mikkonen & Parkkinen terävästi huomauttavat, kysymys ei Putinin silmissä ole niinkään henkilösidonnainen. Mazepan tosiasiallinen synti oli nousta itse Venäjää vastaan. (2023, 12.)
 
Turkkilaissodat 1700-luvulla
Olisi loogista odottaa Venäjän presidentin esittävän ruhtinas Cantemiria hetmanin myönteiseksi vastakohdaksi. Cantemirin suunnitelmana oli toteuttaa ruhtinaskunnan vapautus paitsi Venäjän myös Tonavan eteläpuolisten kansojen kanssa ja samalla korvata pajarivalta perinnöllisellä monarkialla. Lutskin allianssissa huhtikuussa 1711 Pietari I takasi aikeet, joskin tsaarin kesäkuussa ylitettyä Dnestrin lopputulos pikemmin läheni pajarien ja ruhtinaan kompromissia. (Bărbulescu şi alţ. 1998, 273–274.) Kuukautta myöhemmässä Stănileştin taistelussa Prut-joen länsirannalla 38 000 venäläistä ja 6000 moldovalaista vastaan asettui 120 000 turkkilaista (Dulgheru 2016, 158–159).

Babilunga mainitsee Turkin janitsaarien ja krymtšakien määräksi 200 000 sotilasta, mutta kuvaa tulosta ratkaisemattomaksi. Venäjä menetti Azovan linnoituksen, ja Cantemir mukanaan Pietari I vetäytyi Moldaviasta. (2015, 32.) Allianssin tappio selittänee Putinin vaiteliaisuuden, siitäkin huolimatta, että maanpaossa Cantemir kehitti Venäjän tiedemaailmaa ja taiteita sekä palveli Pietari I:n neuvonantajana (Dulgheru 2016, 159). Samoin ruhtinas Cantemirin alleviivaaminen nostaisi esiin Moskovalle epäsuotuisan ennakkotapauksen: koska elämäntyönään Cantemir argumentoi moldovalaisten latinalaisuutta ja romaanista perimää (Ţîcu 2019, 88–90), kohdistuisi näiden historiallinen läheisyys perustellusti Romaniaan – eikä Venäjään.

Tämä tulkinta varjoaisi myös sen näkemyksen, että juuri Venäjä kävi koko vuosisadan pitkittynyttä taistoa ortodoksiveljien – moldovalaisten, valakialaisten, bulgaarien ja serbien – vapauden edestä (Babilunga 2018, 7; Moldavia ja Valakia 1700-luvun suurvaltapolitiikassa ks. esim. Lamminparras 2024, 169–172). Edelleen Babilunga kuvaa, kuinka venäläiset eri vaiheissa etenivät niin Iaşiin Prutin länsipuolella kuin Izmailiin Tonavan varrella, vapauttaen Moldavian (2015, 33–35). Osaltaan nämä ihannoivat kuvaukset pitävät paikkansa, sillä Kücük Kajnardžin rauhasta 1774 lähtien Venäjä edusti Tonavan ruhtinaskuntia sulttaanin edessä ja esiintyi Balkanin kristittyjen varjelijana (King 2000, 17).

Asianomaisiin vaiheisiin Putin syyskuussa 2022 viittasi perustellessaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen sekä Hersonin ja Zaporižžjan läänien liittämistä Venäjään. Putinin mukaan ”täällä, Novorossijassa, taistelivat Rumjantsev, Suvorov ja Ušakov, perustivat uusia kaupunkeja Katarina II ja Potjomkin.” (Putin 2022c.) Arvattavasti Venäjän presidentin ajatuksissa erikoisoperaation venäläissotilaat ainoastaan seuraavat edellä mainittujen jalanjälkiä – vieläpä Uuden-Venäjän, Novorossijan, jälleen valloittaen. Iaşin rauhan mukaisesti Venäjä vuonna 1792 annektoi Dnestrin ja Bugin välisen maa-alan ja laajeni siten Moldavian ruhtinaskunnan rajalle (Dulgheru 2016, 165). Puolan jaoissa myös nykyinen Pohjois-Transnistria tuli osaksi Venäjää (Babilunga 2018, 7), aivan kuten Perejaslavissa 138 vuotta aiemmin.

Vaikka Putinin ilmaisu tässäkin pysyi varsin korkeatyylisenä, on viittauskohde hyvin jäljitettävissä. Transnistriassa itsessään näiden alueliitosten merkityksestä ei jää epäilystä. Rajavaruskunnaksi 1792 rakennetun pääkaupunki Tiraspolin pääkadulla perustaja-kenraali Suvorov yhä vastaanottaa tasavallan juhlat ja paraatit, silminnähtävästi tähyten yli Dnestrin. Historian tragikomediaa kuvastaakin se, että Transnistrian itsenäisyys sekä Moskova-orientaatio varmistuivat tasan 200 vuotta myöhemmin niin ikään sodassa – nimenomaan Venäjän armeijan sinetöiminä.

Kenraali Suvorov. Kuva: Kirjoittaja (Tiraspol, 18.5.2023).

Lähteet:
Atsvatsaturov, Georgi (1997). Benderskaja Krepost. Bendery: OOO ”Petitsa”.
Babilunga, Nikolai (2018). Russkaja natsionalnaja ideja i Pridnestrov’je. – Kul’turologitšeski žurnal 2018/4(34). Moskva: Rossijski nautšno-issledovatels’ki institut kul’turnogo i prirodnogo nasledija imeni D.S. Lihatšova, 1–14.
(2015). Pridnestrov’je: Šagi istorii. Tiraspol: MID PMR.
Bărbulescu, Mihai, Deletant, Dennis, Hitchins, Keith, Papacostea Şerban & Teodor, Pompiliu (1998). Istoria Romȃniei. Bucureşti: Editura Enciclopedică.
Bruchis, Michael (1996). The Republic of Moldavia from the collapse of the Soviet Empire to the restoration of the Russian Empire. Transl. Laura Treptow. East European Monographs. New York: CUP.
Dima, Nicholas (2001). Moldova and the Transdnestr Republic. East European Monographs, No. DLXXIX. New York: CUP.
Dulgheru, Valeriu (2016). Istoria Integrală a Basarabiei. Chişinău: Serebia.
Englund, Peter (1988). Poltava. Berättelsen om en armés undergång. Stockholm: Atlantis.
King, Charles (2000). The Moldovans. Romania, Russia, and the Politics of Culture. Stanford: Hoover Institution Press Publication No. 472.
Kirkinen, Heikki (2006). Venäjän juuret. – Venäjän historia. Neljäs painos. Toim. Heikki Kirkinen. Keuruu: Otava, 17–80.
Lamminparras, Nico (2024). Dnestrin epätoivotut vartijat. Moldovan & Transnistrian presidentin diskurssi Venäjän sotilaista Moldovassa 2021. – Tiede ja ase. Vol 2023, Nro 83. Toim. Evl. Esa Lappi. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen seura, 155–190.
(2023). Sotimatta sitovat Ukrainaa: Valko-Venäjän & Transnistrian rooli Venäjän ”erikoisoperaatiossa”. – Tiede ja ase. Vol 2022, Nro 80. Toim. Evl. Esa Lappi. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen seura, 136–162.
(2014). Vain Venäjän vasalli? Transnistria EU:n ja Euraasian välillä. – Tiede ja ase. Vol 2014. Nro 72. Toim. Ev. Ismo Turunen. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen seura, 42–74.
Mikkonen, Simo & Parkkinen, Jari (2023). “Historioitsija Vladimir Putin” Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta. – Ennen ja nyt: Historian tietosanomat Vol 23 Nro 3 (2023). Toim. Kati Parppei. Turku: Historiallinen yhdistys, 4–19.
OGPOIP (Osnovy gosudarstvennoy politiki v oblasti istoritšeskogo prosveštšenija), 8.5.2024.
Putin (Prezident Rossii, 2022a). Obraštšenije Prezidenta Rossijskoj Federatsii. 24.2.2022. http://kremlin.ru/events/president/news/67843 (17.5.2024).
(2022b). Tseremonija vrutšenija veritel’nyh gramot. 20.9.2022. http://kremlin.ru/events/president/news/69379 (24.5.2024).
(2022c). Podpisanije dogovorov o prinjatii DNR, LNR, Zaporožkoj i Hersonskoj oblastej v sostav Rossii. 30.9.2022. http://kremlin.ru/events/president/news/69465 (24.5.2024).
(2021). Ob istoritšeskom jedinstve russkih i ukraintsev. 12.7.2021.
Ţîcu, Octavian (2019). Homo Moldovanus Sovietic. Teorii şi practici de construcţie identitară în R(A)SSM (1924–1989). Chişinău: Editura Arc.