uskossa vahvat, toivossa väkevät: suomalaisnaisten jalanjäljillä neuvosto-karjalassa

Maria Lähteenmäki, historian professori, Karjalan tutkimuslaitos

Elokuun ensimmäisenä päivänä 2008 hyppäsin bussista Petroskoin rautatieaseman kupeessa pari matkalaukkua mukanani. Pienoisbussi, kapea ja ahdas, oli lähtenyt Helsingin rautatieaseman takaa viisi tuntia aiemmin. Jalat puuduksissa hain katseellani Raisaa, tulevaa vuokraemäntääni. Olimme viestitelleet sähköpostin kautta ja sopineet, että vuokraan hänen asuntonsa tulevaksi viideksi kuukaudeksi jouluun saakka. Ja siinä hän olikin, kolmekymppinen hymyilevä nainen, joka puhui vain venäjää. Hyvin alkeellisella venäjälläni pääsimme kuitenkin väliaikaiskotiini Golikovkaan, Lohijoen toiselle puolelle. Talo oli uusi, maalaamattoman rappukäytävän betoni haisi vielä betonille, mutta oli siisti ja alaoven ja yksiöni ovien lukot olivat lujaa tekoa.

Koska olin paikantanut tulevan asuntoni ennen tuloani, olin innoissani: Wau! Asuin samoilla huudeilla kuin ensimmäiset amerikansuomalaiset taloudelliset pakolaiset 1930-luvulla: Siirtolaishotelli, Työ-parakit, siirtolaisruokala! Kenttämatkani suomalaisten jalanjäljille Petroskoihin oli alkanut paremmin kuin hyvin. Olin heti asian ytimessä. Yhtenä kerroksena ajallisen historian läpäisevässä tilassa. Sama paikka, eri aika; välissä vajaa 80 vuotta. Huikea tunne seisoa samassa kadunkulmassa kuin suomalaiset siirtolaisnaiset. Muistelujen mukaan he olivat haistaneet läheisten tehtaiden savut ja puutalojen pihojen käymälät. Minä aistin siistiytyneen kulmakunnan.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina istuin Karjalan tiedeakatemian kellarissa laitakaupungilla ja kirjasin käsin suomalaisnaisten pienoiselämäkertoja siniseen vihkooni: kopioita ei saanut ottaa eikä kuvata aineistoa. Käsi uupui tuntien raapustamisien jälkeen, mutta tunsin vahvasti suomalaispakolaisten äänen kellarin hiljaisuudessa. Naiset kertoivat toistuvasti kahdesta asiasta: Suomesta lähdöstä ja mitä sitten tapahtui, kun itäraja oli ylitetty ja katse avautui uusille kotisijoille.

Naisten pienoiselämäkerrat olivat osa Skp:n ja etenkin Yrjö Sirolan aloittamaa muistitietokeruuta: Suomen vallankumoushistorian koostamisprojektia, joka liittyi laajempaan Neuvostoliiton kumoushistoria-hankkeeseen. Suomalaisten muistot ja kokemushistoriat koottiin 1931‒1935. Kuten ajankohdasta nähdään, elettiin muistitietokeruun viimehetkillä ennen tuhoisia vuosia, puhdistuksia, pidätyksiä, teloituksia, leirille lähettämisiä, joissa tuhoutui noin 15 000 neuvostosuomalaista.
Johtuen ajankohdasta, kukaan ei ollut hyödyntänyt löytämääni aineistoa ennen minua. Löysin vain yhdestä dokumentista merkinnän: Entinen Terijoen hallituksen opetusministeri Inkeri Lehtinen oli käynyt 1962 lukemassa äitinsä Sandra Lehtisen muistelmat. Inkeri, joka kielsi isänsä Jussi (Jeesus Kristus) Lehtisen bolsevismin kavaltajana.
​
Noina kellaripäivinäni elin uudestaan suomalaisten naisten, sekä 1918 poliittisten sotapakolaisten että 1920‒30-lukujen taloudellisten pakolaisten tuntoja ja tunteita; hätää, kuolemanpelkoa, katkeruutta, vihaa ja toivoa kaoottisen paon aikana 1918 sekä hermoja raastavien laittomien rajanylitysten paineet heidän juostessaan Venäjälle pitkin metsiä työttömyyttä, mustia listoja ja syrjäytymistä pakoon, toivo mielessään.
​

Karjalan naisia kaasuhyökkäysharjoituksissa. Kuva: Karjalan tasavallan kansallinen arkisto.

                                                                       
                                                                          ***
​
Nyt, maailman historiankirjoihin jäävänä mustana vuonna 2022, olemme joutuneet tilanteeseen, jossa Venäjän Karjala on sulkeutunut meiltä, tutkijoilta ja turisteilta. Omalta osaltani jätän haikeat hyvästit Karjalalle julkaisemalla kirjani suomalaisnaisten, ja vähän muidenkin, elämästä ja kohtalosta toivon ja tuhon vuosina 1918‒1938 Neuvosto-Venäjällä.

Selaillessani valmista kirjaani, olen hämmentynyt siitä, kuinka samanlaista puhdistuspolitiikkaa Stalin ja Putin ovat käyttäneetkään: autokratia ja totalitarismi kasvavat toisinajattelijoiden likvidoinneista, vapaan median tukahduttamisesta, ylitsepursuavasta disinformaatiosta ja pidäkkeettömästä väkivallasta, päämäärä pyhittää keinot -ajattelua propagoitiin sekä stalinistisessa mallissa että nyt.

Entä miten suhtautuivat suomalaispakolaiset, neuvostokansalaisiksi muuttuneet, vainotoimiin, kansanmurhaansa: Luulivat niitä virkamiesten virheiksi, pyysivät apua Stalinilta, mutta pidätysten ja teloitusten kasvaessa muuttuivat lopulta apaattisiksi, kyyristyivät kohtalonsa alle. Onko nyt samoin?
 
Lisälukemista: Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus 2022. Ilmestyy myös nettikirjana ja äänikirjana 12.10.2022.
​
[email protected]
050-3727676