sotaa, kurjuutta, yhteishenkeä - pohjois-karjala 1800-luvun historiakuvauksissa

Alina Kuusisto, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos

​Suomalainen ja Suomea käsittelevä historiantutkimus alkoi kehittyä 1810-luvulla. Ensimmäinen varsinainen Suomen historian yleisesitys oli Turun romantikkojen piiristä ponnistaneen kirjailijan, toimittajan ja tiedemiehen, keskisuomalaisen papinpojan Adolf Ivar Arwidssonin (1791–1858) käsialaa. Vuonna 1832 ilmestynyt Lärobok i Finlands historia och geografi oli vuosikymmenien ajan koulujen vakiolukemistoa.
 
Arwidssonin aikana ja vaikutuksesta suomalainen historiankirjoitus kansallistui. Helposti se ei kuitenkaan käynyt. Suomen historia oli paljolti yhtä kuin Ruotsin historiaa, ja omaan valtiolliseen menneisyyteen viittaavia historiallisia todisteita oli etsimällä etsittävä. Vuosina 1808–1809 käyty Suomen sota osoittautui kuitenkin historiantutkimuksen kannalta hedelmälliseksi käännekohdaksi. Se oli vuosien 1918 ja 1939–1945 sotien kaltainen kansallinen kipupiste, jonka jälkipyykkiä oli tarve käydä koko seuraavan vuosisadan.
 
Sota antoi käyttökelpoisen välineen esittää suomalaiset ruotsalaisista erillisinä aktiivisina toimijoina, joiden taisteluhenkeä isänmaan puolustaminen nostatti. Suomen sodan historia innosti tiedemiesten ohella myös muistelijoita, historian harrastajia ja puoliammattilaisia ennen näkemättömän vilkkaaseen historia-aiheisen kirjallisuuden julkaisemiseen. Itse asiassa kyse oli yhdestä ensimmäisistä populaareista historiankirjallisuuden aloista Suomessa.
​

Kuva: Pohjois-Karjalan museosäätiö

​​Samalla kun historiankirjoituksen kautta rakennettiin identiteettiä suomalaiselle kansakunnalle, alkoi myös maakunnallinen historiatietoisuus nousta esiin julkisuudessa. Sanomalehdissä ja kirjallisuudessa 1800-luvun jälkipuolella ilmestyneet kertomukset liittivät nykyisen Pohjois-Karjalan alueen asukkaita kansalliseen kertomukseen ja yhteisen isänmaan kohtaloihin. Hattujen sodan (1741–1743) kuvauksissa Ruotsin Karjalan pohjois- ja itäosien asukkaita kuvattiin ”urhoollisina, nerollisina miehinä”, jotka pakottivat venäläiset perääntymään. Kustaa III:n sodassa (1788–1790) ”[w]arsinkin pohjois-Karjalaiset olivat erinomaisen hyvästi järjestetyt. Niin esm. suojelivat Pielisen asukkaat itse pitäjänsä sillä lailla että 1500 miestä oli aina aseissa.”
 
Historiallisissa kuvauksissa Pohjois-Karjala näyttäytyy kahden suurvallan välisten rajasotien taistelutantereena ja uhrina, syrjäisenä ja unohdettuna kolkkana, joka asemansa vuoksi oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Vaikka alue koki toistuvien sotien ja miehitysten aikana hävitystä ja tuhoa, eivät alueen asukkaat kuvauksissa kuitenkaan alistuneet ehdoitta mielivaltaan, vaan voimansa yhdistäen kapinoivat lääninherroja, veronvuokraajia ja ruotujakolaitosta vastaan. Sodat, kaltoinkohtelu ja Venäjän vastaisen rajan vapaaehtoinen puolustaminen kuvattiin Pohjois-Karjalan asukkaita yhdistäneinä tekijöinä.

Kuva: Opetustaulu vuodelta 1913

Pietari Hannikainen (1813–1899) oli Savossa Säämingissä talonpoikaisperheeseen syntynyt maanmittari, joka vaikutti näkyvästi Viipurin suomalaisuuspiireissä. Hän kirjoitti näytelmiä ja toimitti lehteä Kanava, Sanansaattaja Viipurista (1845–1847), joka oli yksi varhaisimmista suomenkielisistä sanomalehdistä. Hannikaisen kytköksiä Pohjois-Karjalaan vahvisti hänen veljensä Heikki Hannikainen, Nurmeksessa pitkän päivätyön tehnyt lukkari, valtiopäivämies ja kansanvalistuksen edistäjä. Pietari Hannikaisen kirjallisiin tuotoksiin kuuluivat Kuvaelmia Suomen maakunnista -kirjasarjan Savoa ja Karjalaa käsittelevät osat (II ja III) vuodelta 1864.

​Pietari Hannikaisen maakuntakuvaelmien julkaisuajankohtana käsitys Pohjois-Karjalasta erillisenä ja omaleimaisena maakuntana oli vielä hatara. Hannikaiselle alue oli osa laajaa karjalaisten asuttamaa aluetta, joka ulottui ”Rajajoesta pohjoiseen päin siihen maaselän harjuun mikä on Kuopion ja Oulun läänien rajana, sekä Wehkalahden pitäjän rajasta Suomenlahden rannalle Aunuksen rajaan”. Hannikaisen historiallisessa kuvauksessa Venäjän vallan aika ja venäläinen kulttuuri kuvataan sortona ja takapajuisuutena, kun taas 1600-luvulla edennyt ruotsalaisvalloitus merkitsi ”onnen aikaa”.  Alueelle levinnyt ruotsalaisasutus toi mukanaan sivistyksen: ”Niiden häwinneiden greikan uskoisten entisten Karjalaisten sijaan tuli uusi kansasto luterilais-uskoisia, jotka ahkeruudella edistiwät wiljelystä Karjalan puoliautioille sydänmaille”.
 
Kun valtakuntien raja 1700-luvun sodissa jälleen siirtyi kohti itää, koitti karjalaisille ”uusi onneton aikakausi”. Se osa Karjalasta, joka jäi Ruotsille, alkoi Hannikaisen mukaan ”korota muun Suomen kanssa samalle kannalle” Venäjälle joutuneen Karjalan vajotessa päivä päivältä heikompaan tilaan. Näin Hannikainen vahvisti kuvauksellaan erontekoa Viipurin Karjalan ja Ruotsin Karjalan välillä, vaikka ei puhunutkaan Pohjois-Karjalasta erillisenä maakuntana.
​

Kuva: Kansalliskirjasto

​Historiakuvaukset ovat rakennusaineita myös nykyisille maakuntaidentiteeteille. Pohjois-Karjalan kohdalla ne vahvistivat mielikuvaa suurvaltasotien jalkoihin ja kehityksestä syrjään jääneestä alueesta, jossa kuitenkin asui sisukkaita, luovia ja yhteen hiileen puhaltavia ihmisiä. Alue on vuosisatojen ajan tasapainoillut itäisen ja läntisen kulttuurisuunnan välillä. 1800-luvulla korostettiin suomalaisuutta, kun taas toisen maailmansodan jälkeen muodissa on ollut omaleimainen karjalaisuus.
 
 
Kirjallisuutta
 
Juhani Mylly. Kansallinen projekti. Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa. Kirja-Aurora. Turku 2002.
 
Pietari Hannikainen. Kuvaelmia Suomen maakunnista III. Karjala. Turku 1864.