Valtiopäivämiehen kirjeitä kotiin

Alina Kuusisto, FT

Kirjoitus on osa Pohjois-Karjala 300 vuotta -sarjaa

”Keisarin olen nähnyt likeltä ja kaukaa samoin keisarinnan. Hänen käynnistään Suomessa odotetaan suomalaisessa piirissä täällä, että hän korkean isänsä lahjan käskee panna käytäntöön ilman mutkitta, koska hään oli sanonna senaatissa näin. ’Minä olen kuvernöörille määrännä asioita jotka te hänen minun siaissani ollessaan puheenjohtajana yksimielisenä ulos antakaa minun nimissäni’. Tämä oli siunattu asia jos suomi tulisi julistetuksi viralliseksi kieleksi!!!” (Valtiopäivämies Mikko Heikuran kirje pojalleen Ollille Nurmekseen 10.8.1885)
 
Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäiville (1863–1905) valitut edustajat osallistuivat aitiopaikalla Suomen poliittiseen elämään. Talonpoikaissäädyn jäsenet valittiin tuomiokunnittain, joten nykyisen Pohjois-Karjalan maakunnan alueelta oli enimmillään jopa neljä talonpoikaisedustajaa yksillä valtiopäivillä. Lisäksi alueelta oli edustajia porvaris- ja pappissäädyissä. Joensuun kaupungin porvaristo lähetti valtiopäiville oman puhemiehensä, ja usein myös Kuopion hiippakunnan edustajissa oli Pohjois-Karjalan seurakunnissa virassa olleita pappeja.
 
Talonpoikaissäädyn jäsenten velvollisuudentunto kotiseutuaan kohtaan oli vahva, sillä paikalliset asukkaat olivat valinneet heidät valtiopäiville ajamaan alueelle tärkeitä asioita. Heistä kyvykkäimmät ja tehtäväänsä vihkiytyneimmät osoittivat kiinnostusta myös paikalliset intressit ylittäviä kysymyksiä kohtaan ja saivat säädyssään luottamusta osoittavia toimia.
 
Kaikkiaan säätyvaltiopäiville osallistui Pohjois-Karjalasta 22 talonpoikaista edustajaa Kiteen, Liperin, Ilomantsin ja Pielisjärven tuomiokunnista. Anomusesityksillään ja puheenvuoroillaan he tekivät maakuntaansa tunnetuksi, toivat valtakunnalliseen tietoisuuteen syrjäisen Karjalan olosuhteita ja ongelmia ja liittivät alueen osaksi Suomen alueellista verkostoa. Samalla he lisäsivät paikkakuntansa asukkaiden tietämystä valtakunnan asioista ja tapahtumista.

Talonpoika kansaa edustamassa
 
Pitkäaikaisin pohjoiskarjalainen kansanedustaja oli nurmekselainen maanviljelijä ”Putsolaisena” tunnettu Mikko Heikura (1822–1903), joka oli mukana kaikkiaan seitsemillä valtiopäivillä vuosina 1863–64 ja 1882–1894. Hänen veroisensa valtiopäivämiesura oli pohjoiskarjalaisista vain kiihtelysvaaralaisella kauppias ja maanviljelijä Pekka Leppäsellä (1855–1911), jonka edustajavuodet ajoittuivat 1880- ja 1890-luvulle sekä 1900-luvun alkuun.
 
Niin Heikura, Leppänen kuin useimmat muut valtiopäiväedustajat olivat kouliintuneet kunnallisissa luottamustoimissa ja tottuneita yhteisten asioiden hoitoon. He olivat pitäjiensä vaikutusvaltaisimpia ja valistuneimpia talonpoikia, ja usein myös niitä, jotka olivat perustamassa kansakouluja, maanviljelysseuroja, meijereitä ja muita kehittyvien maalaiskuntien tunnusmerkkejä.

Nurmekselainen Mikko Heikura osallistui kaikkiaan seitsemille valtiopäiville 1860 - 1890-luvuilla. Kuva: Nurmeksen museo. 

Edustajien istunnoissa käyttämät puheenvuorot ja säädyssä tekemät anomusesitykset ovat luettavissa valtiopäivien painetuista pöytäkirjoista. Ne antavat kuvan edustajien aktiivisuudesta, poliittisista kiinnostuksen kohteista ja puheenparren luonteesta. Ne eivät kuitenkaan kerro valtiopäivämiesten elämästä istuntokausien aikana tai siitä, miten nämä kokivat pitkät työrupeamat poissa kotiseudultaan.
 
Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä säilytettävään Mikko Heikuran henkilöarkistoon on tallentunut pieni kokoelma Heikuran pääasiassa 1880-luvulla Helsingistä pojalleen Ollille, miniälleen Lovisalle ja muille perheenjäsenilleen lähettämiä kirjeitä, joissa valtiopäivämiehen työteliäs toimi käy hyvin ilmi. Heikura oli valittu jäseneksi useisiin valtiokuntiin, jotka lisäsivät edustajan työmäärää. Neljillä viimeisillä valtiopäivillään hän kuului myös puhemiesneuvostoon.
 
Kotona Nurmeksessa Heikuraa odottivat kolme maatilaa (Putsonvaara, Hevoslahti ja Haapolahti) sekä kuntakokouksen puheenjohtajan tehtävät. Heikura oli kouluja käymätön, mutta lahjakas, ahkera ja sinnikäs. Hän oli opetellut lukemaan Nurmeksen lukkarin Heikki Hannikaisen opastuksella ja jatkanut lukuharrastusta koko ikänsä. Heikura sai kotitilansa Putsonvaaran haltuunsa 19-vuotiaana ja raivasi sen sekä kaksi muuta myöhemmin hankkimaansa tilaa paikkakunnan eturivin maatiloiksi. Maanviljelyn uutuudet kääntöaurasta heinänsiemeneen saapuivat Nurmekseen Heikuran esimerkin välittämänä.
 
Heikura oli hyvillä puheenlahjoilla varustettu suomen kielen aseman puolesta puhuja, joka 1890-luvulla liittyi nuorsuomalaisiin. Koska suomalaisuusliike oli Nurmeksessa jakautunut, eikä Heikura enää 1890-luvun alussa saanut paikallisten talonpoikien tarvittavaa kannatusta, osallistui hän valtiopäiville 1891 Pielaveden ja 1894 Liperin tuomiokunnan edustajana. Heikura tunnettiin laajasti paitsi Pohjois-Karjalassa myös Savon puolella.
 
Mikko Heikura oli osallistuessaan 40-vuotiaana ensimmäisille valtiopäivilleen moniin säätyveljiinsä nähden lukenut ja tunsi valtakunnan ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Vuosien 1882 ja 1885 valtiopäivillä, joiden aikana säilyneet kirjeet on kirjoitettu, hän oli jo varsinainen konkari.
 
 Työtä, ystäviä ja arvostusta
 
Heikuran säädyssä kokema arvostus ja hyvät suhteet moniin kanssaedustajiin käyvät esiin kirjeistä. Heikura oli ylpeä saamastaan luottamuksesta ja kokemastaan toveruudesta, minkä voi ajatella pitäneen työvirettä yllä vuodesta toiseen. ”Monta vanhaa hyvää ystävää olen tavanna, jotka sydämmestä iloitsevat että olemme taas yhteen sattuneet maamme kalliita asioita valvomaan. Sen tiedän sanoa, että en jouda nytkään Herrain päiviä pitämään. Olen kuullut olevani kaikkein vaikeimpien valjokuntien kantitaattina pidettävän”, hän kirjoitti vuoden 1882 valtiopäivien alussa. Vuoden 1885 valtiopäivien alussa tunnelmat olivat yhtä myönteiset: ”Luottamustani säädyssä en näytä menettäneeni enkä ulkonakaan. Kaikki vanhat ystävät sylin tervehtii, ja uusia on aina tarjona, joka on huvittavaa”.

Vuoden 1863-1864 valtiopäivien talonpoikaissäädyn edustajia. Alarivissä vasemmalta: Anders Gustaf Westerlund (seisomassa), Lars Pelkonen, August Mäkipeska, Johan Brusila ja Mikko Heikura. Ylärivissä vasemmalta: Lars Määttä, Mats Holma ja Henrik Punttola. Kuva: Museovirasto, historiallinen kuvakokoelma.  

​​Kirjeiden perusteella Heikura vaikutti kuuluneen talonpoikaissäädyn ja suomalaisuusliikkeen johtohahmon Agathon Meurmanin sisäpiiriin. Tammikuussa 1882 Heikura kertoi, kuinka Meurman oli kutsunut ”meitä muutamia” illanviettoon ravintolaan, jossa he lukittujen verhojen takana keskustelivat kahden tunnin ajan asioista, ”joista ei puhella sanaakaan muille”. Läheisistä väleistä kertoo myös se, kuinka Meurman oli tammikuussa 1885 talvituiskussa ollut vastassa Heikuraa rautatieasemalla ja tilannut tälle valmiiksi huoneen matkustajakodista. Ainakin kahdesti Heikura vieraili talven ja kevään 1882 aikana pappissäädyssä vaikuttaneen ja suomalaisen puolueen johtomiehiin yhdessä Meurmanin kanssa lukeutuneen Yrjö Koskisen (myöhemmin Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) luona.
 
Pitkäksi venyneet päivät istunnoissa ja valiokuntien kokouksissa sekä edustamiseen liittyneet viralliset ja epäviralliset sosiaaliset tilaisuudet alkoivat rasittaa 60 vuotta täyttäneen miehen terveyttä. Kiire on alati läsnä kirjeissä, jotka oli usein kirjoitettu aamuyön tunteina. ”Kirjeesi 1 p. t.k. sain 6 päivänä vaan en ole voinut vastata, kuin nyt on taas asioiden tulva että täytyy yöt ja päivät olla toimessa, jotta todella en jaksasi”, Heikura huokaili pojalleen tammikuussa 1882. Eräässä kirjeessään hän kuvailee päivän ohjelmaansa: kello 8.00 herätys, lukemista, tupakointia, peseytyminen ja aamiainen. Sen jälkeen työhön, päivällinen kello 14.30, kello 16.00 takaisin työhön, jota jatkuu kello 20.00 asti. Sänkyyn puolilta öin ilman iltaruokaa.
 
Päänsärky vaivasi. Talvella 1882 Heikuran jalka oli kipeä, ja hän joutui olemaan poissa istunnoista sekä turvautumaan vossikkakyytiin selvitäkseen yli kahden kilometrin matkasta majapaikaltaan ritarihuoneelle, jossa lakivaliokunta kokoontui. Huhtikuussa 1882 valtiopäivämiehet saivat kuuden päivän pääsiäisloman, jolloin useimmat säädyn jäsenistä matkustivat joko kotiinsa tai tekivät vierailun Pietariin, Turkuun, Tampereelle, Hämeenlinnaan tai Ruotsiin. Heikura jäi kuitenkin lepäämään asuntoonsa ”syystä että olin niin peräti väsynnä talven töistä, jotta oli välttämätön saada levätä lupa aika, joksi olen yksinäisyydessä viettännä koko pyhät asunnossani, paitsi ensi pääsiäis päivänä kävin Lenrudin kunnioitus juhlassa, ja olen nyt taas voimistunna, jotta voin hyvällä toivolla odottaa tehtäviäni!”
 
Koti-ikävää ja rahahuolia
 
Rivien välistä voi lukea huonoa omaatuntoa pitkistä poissaoloista kotoa. Ajan oloissa oli kuitenkin ymmärrettävää, etteivät lyhyet istuntotauot mahdollistaneet käyntiä Nurmeksessa. Savon rataa ei vielä 1880-luvun puolivälissä ollut olemassa, ja höyrylaivalla matkustaminen oli mahdollista vain sulien vesien aikana. Kiireen korostaminen ei varmasti ollut liioittelua, mutta samalla Heikura tuli todistelleeksi niin itselleen kuin kotiväelle tehtäviensä ja poissaolonsa välttämättömyyttä. Päinvastoin kuin hän itse, edustajissa oli Heikuran kuvausten mukaan paljon ”jouto miehiä säädyssä joita ei ole tarvittu eikä tarvita”.

​​Aina piioille ja rengeille asti ulottuneiden terveisten lukuisuudesta päätellen ikävä läheisiä ja etenkin huoli heidän terveydestään oli alati läsnä kiireenkin keskellä. Mahdollisesti nurmekselaiset toisinaan vierailivat Helsingissä - helmikuussa 1882 kirjoittamassa kirjeessään hän toivoi perheenjäseniään käymään.
 
Oma ja perheen talous olivat jatkuvana huolenaiheena. Helsingissä ollessaan Heikura asui täysihoidossa, vuonna 1882 osoitteessa Antinkatu 32 ja 1885 osoitteessa Annankatu 20. Antinkadun kortteerissa, omissa huoneissaan, asuivat myös valtiopäivämiehet Lassi Laitinen Nilsiästä, Pekka Leppänen Kiihtelysvaarasta ja Juho Brusila Alastarolta. Annankadulla hän asui yhdessä kymmenen ”Suomi kiihkoisen” ylioppilaan ja viiden valtiopäivämiehen kanssa, jotka ruokailivat samassa pöydässä. Ylöspito oli Heikuran mukaan hyvä ja siisti, mutta piikojaan talon rouva kohteli huonosti läimien näitä poskille aamutöikseen. ”Vaan meille on rauhan antanna tähän asti”. Ylimääräiset vossikkamaksut, majoituksen hinnankorotukset ja seuraelämän kulut kuitenkin rasittivat budjettia, joka perustui paljolti vaalipiirin maksamaan päiväpalkkioon.
​

Näissä Annankadun puutaloissa Mikko Heikura majoittui vuoden 1885 valtiopäivien aikana. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. 

​Katovuosien murheita
 
Keskeisin Heikuran Nurmekseen lähettämien kirjeiden sisältö on maanviljelyyn, tilanpitoon ja kunnallisten asioiden hoitoon liittyneiden ohjeiden antaminen. Mikko Heikura koki, ja sen myös avoimesti kirjoitti, että Olli oli ainoa, johon hän saattoi taloudenpidossa luottaa. Ollille hän kuvasi yksityiskohtaisesti miten ja missä vaiheessa maa tuli muokata sekä milloin ja mille palstoille siemenet tuli kylvää. Olli sai ohjeet Hevoslahden rakennuksen korjaustöistä ja hevosten kavioiden hoidosta sekä muistutukset heinäseipäiden teroittamisesta ja uunien varovaisesta käsittelystä. Ollin välityksellä hoituivat niin työmiesten hankinta kuin lukuisat kunnallisiin toimiin liittyneet velvollisuudet. Heikura puolestaan toimitti Helsingissä nurmeslaisten virallisia asioita ja lähetti sanomalehtiä.
 
Katovuodet, hätäravinnon käyttö ja kulkutaudit olivat 1800-luvun lopun Itä-Suomessa yleisiä, ja jokapäiväinen leipä oli konkreettisesti kiinni sadon onnistumisessa. Siksi oli elintärkeää opastaa kotiväkeä kaikissa tilanpidon kysymyksissä. Heikura myös puhui valtiopäivillä painokkaasti kaskiviljelyn jatkamisen puolesta, sillä piti sitä Itä-Suomen hallanaroille maille ja karjanhoitoon keskittyneelle maataloudelle luonnollisena ja välttämättömänä.
 

Kaskea poltettiin vielä 1880-luvun Nurmeksessa yleisesti etenkin laitumia varten. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. 

​Nälkävuodet eivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ennen Nurmes-Joensuu-rautatien valmistumista ja tuontiviljan kuljetusyhteyksien paranemista, olleet Ylä-Karjalassa talollisperheissäkään harvinaisia. Kevät 1885 oli ilmeisesti ollut tässä suhteessa erityisen vaikea, sillä Mikko Heikura kirjoitti toukokuussa pojalleen: ”Kyllä taitasi olla parasta että oleksin täällä jos elää hohdan edes kesän ajan, siellä ei kuitenkaan mahda nähdä kuin kurjuutta ja nälkää, jota ei vissiin tavallisessa elämässä olisi, ja jos minä en olisi tiennä pelätä kotiani niin, en olisi elävitte joukossa”. Helsingistä käsin Heikura huolehti ruokatarpeiden hankkimisesta Pietarista perheelleen ja tuttavilleen. Toukokuussa 1882 hän ilmoitti tulevan 50 säkkiä jauhoja sekä kauroja, ohraryynejä ja herneitä.
 
Mikko Heikura osallistui vielä 76-vuotiaana vuonna 1898 Pielisjärven tuomiokunnan valtiopäivämiesvaaliin. Nurmeksen kauppalassa pidetyn koevaalin yhteydessä todettiin, että ”Mikko Heikura pelkkänä maanviljelijänä ja kansanmiehenä olisi sopivampi näille valtiopäiville”. ”Arwoisan wanhuksen” arveltiin kuitenkin olevan jo niin korkeassa iässä, ettei tämä jaksaisi kestää matkan ja työn rasituksia. Heikuran sijaan nurmekselaiset valitsivatkin edustajakseen valtiopäiville vuodesta 1891 lähtien osallistuneen kansakoulunopettaja Juho Pitkäsen.
 
 
 
Lähteet
 
Hytönen, Viljo 1926: Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 II osa säädyn jäsenet, sihteerit ja tulkit. Otava, Helsinki.
 
Mikko Heikuran arkisto, kirjeet A: 1–4, Kansallisarkisto, Joensuu.
 
Suomen talonpoikaissäädyn pöytäkirjat valtiopäivillä 1863–1894.