Pentti Kuokkanen
Kaksi munkkia, buddhalaisia kaiketikin, olivat pyhiinvaellusmatkalla. He tulivat vuolaan joen rantaan, jonka ylitse ei ollut siltaa, oli vain kahluupaikka. Samalle ylityspaikalle saapui nuori, kaunis nainen, eikä hän uskaltanut ylittää jokea kahlaamalla, kun virta oli niin vuolas. Niinpä hän kysyi munkeilta, voisivatko he ystävällisesti auttaa häntä joen ylityksessä. Vanhempi munkeista tarjoutuikin auttamaan. Tyttö kapusi hänen selkäänsä ja yhteistyöllä joki ylitettiin onnistuneesti. Vastarannalla tyttö jatkoi omaa matkaansa kohti länttä ja munkit puolestaan kohti itää. Nuorempi munkeista oli kovin mietteliäs, ja kun matkaa oli tehty jonkin aikaa, hän uskaltautui kysymään vanhemmalta munkilta: ”Kuulehan, kun me munkiksi ruvetessamme vannoimme siveellisyysvalan, jossa lupasimme että emme milloinkaan koske naiseen, niin etkö sinä nyt tunne rikkoneesi valasi, kun kannoit äsken neidon virran yli? Tähän vanhempi munkeista vastasi: ”Minä jätin sen tytön rannalle, mutta sinä kannat häntä yhä mukanasi”. Se oli hyvin sanottu. Tämä tarina tuli mieleen, kun Liperin maaseutumuseolla oli käymässä ryhmä moskovalaisia lapsia ja nuoria tutustumassa suomalaisen talonpojan historiaan. Museolla on toisen maailmansodan aikaisen, suomalaisen Junkers-pommikoneen osia. Koneen, joka putosi Oriveden lahteen ollessaan menossa pommituslennolle Karjalankannakselle. Tunsin, että aihe olisi perin kiusallinen, kun kävijäjoukko oli venäläisiä nuoria, joiden isovanhempia silloin oltiin menossa pommittamaan. Ja kun vielä muistaa sodassa kuolleiden venäläisten lukumäärän, yli 20 miljoona (joista puolet siviilejä), ja sen kansallistunteen, jolla toukokuun yhdeksännettä Voitonpäivää siellä juhlitaan, olisi perusteltua hienotunteisuutta olla esittelemättä pommikonetta, joka kuului silloisen vihollisen arsenaaliin. Siksi yritin välttää kiusallisen tilanteen hiipimällä lentokoneromun ohitse. Mutta niin on laki, että aina kun jotakin yrittää kiertää, niin sen joutuu kuitenkin kohtaamaan. Ja tämä laki astui voimaan, kun nuori noin 18-vuotias mies pyysi kertomaan miksi lentokoneen osia oli museolla. Kerroin tapahtumasta, painotin sen onnettomuusluonnetta ja lopuksi pahoittelin käytyä sotaa. Selitin miksi tunsin itseni kiusaantuneeksi. Nuorukainen naurahti ja vastasi: ”Never mind, it’s only history”. Että ”älä huoli, sehän on vain historiaa”. Se oli hyvin sanottu: toinen oli jättänyt tytön rannalle, toinen kantoi sitä yhä selässään. Historia on paljolti sotien historiaa, ainakin jos sitä katsoo ei-tutkijan näkökulmasta. Vahvimmat muistot ovat niillä, jotka ovat itse joutuneet osallistumaan tapahtumiin, ja meillä suomalaisilla näitä vahvimpia muistoja on sotaan osallistuneilla rintamamiehillä ja sodan jälkiseuraamuksena kotinsa jättäneillä siirtolaisilla. Mutta niin on armelias ihmisen mieli, että kun aikaa tulee tarpeeksi väliin, kivuliaatkin muistot muuttuvat ”vain muistoiksi”. Liperissä pidettiin muutama vuosi sitten esitelmäsarja, jonka yksi kokoontumiskerta käsitteli siirtolaisuutta. Tapahtuman alustajina oli neljä siirtolaismiestä, jotka olivat sodan loppuessa vähän toisella kymmenellä, niin että he ikänsä puolesta muistivat tarkkaan tuohon aikaan kuuluneet tapahtumat ja tunsivat yhä rajan tuolle puolelle jääneen kotiseudun omakseen. Mutta se mitä he kertoivat, se ei ollut katkeruuden sävyttämää. He ikään kuin vain totesivat, että heidän kohdallaan historian kulku oli nyt sattunut olemaan tällainen. Ja että he olivat kaikesta huolimatta pystyneet rakentamaan oman aikuisikäisen elämänsä onnellisissa merkeissä uudella kotiseudullaan. Ja tuon saman suhtautumistavan totesin haastatellessani 100-vuotiasta rintamamiesveteraania, jonka sota kesti yhtäjaksoisesti yli viisi vuotta. Hänen muistonsa olivat korkeasta iästä huolimatta jäsentyneitä ja pikkutarkkoja, mutta en kuullut yhtään valituksen sanaa enkä sankaritarinaa, vain kerrontaa. Samalla viivalla olivat tapahtumat rintamalla, kaksi viikon lomaa viiden vuoden aikana ja se, että hänen autonsa renkaat otettiin pakkolunastukseen rintamalla olon aikana. Auto ei onneksi kelvannut, kun sen moottoriteho oli liian pieni. Ne olivat hyviä kertomuksia: tapahtumia ei oltu unohdettu, mutta niitä ei kannettu mukana reppuselässä. Toisinkin voi olla. Kun tuo edellä mainittu muistelutapahtuma loppui ja tuli yleisöpuheenvuorojen aika, niin eräässä niistä ruodittiin suurella antaumuksella sitä vääryyttä, että ruotsinkielisellä alueelta ei luovutettu maata siirtolaisten asuttamiseen. Tyttöä voi kantaa mukanaan loputtomiin, jos siihen on tarvetta. Julkiseen keskusteluun on tullut kaksi uutta käsitettä ”kupla” ja ”heimoutuminen”, joilla kuvataan ihmisten tarvetta kuulua johonkin ryhmään ja sulkea muu sen ulkopuolelle. Historia tarjoaa oivalliset työkalut heimon luomiselle ja sen koossa pitämiselle. Voidaan etsiä sankarimyyttejä ja kansallisia voitonhetkiä korostamaan omaa paremmuutta ja vahvistamaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Toisaalta historian tapahtumia voidaan käyttää vihollisen osoittamiseen: tarvitaan kasakoita, kartanonherroja, partisaaneja ja viattomia siviiliuhreja. Tämä käyttäytymistapa näyttää toistavan niin vääjäämättömällä tavalla itseään, että siitä ei voi enää sanoa onko se hyvä tai paha. Se on osa meidän perusluontoamme, joka kaivautuu pintaan kunhan vain olosuhteet vain ovat sille otolliset. Ja tällä hetkellä ne näyttävät sitä olevan. ”Ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä”. Sitten kun aikaa on kulunut niin paljon, että historian tapahtumat eivät ole enää kenenkään henkilökohtaisia muistoja, ja jos niitä onkin toistettu sukupolvelta toiselle, niin pohjalla ollut henkilökohtainen tunne ja tarina on jo laimentunut lähdevedeksi, käy historialle niin kuin Koljonvirran taistelulle: Sukeltajat etsivät sillan palkkien sijaintia, tutkijat pohtivat oliko Sven Dufva todellinen henkilö vai Runebergin luoma henkilöhahmo, ja taistelun sankari, eversti Sandels, päätyy olutpullon etikettiin. Tyttö on jäänyt rannalle, ja se mitä on jäljellä, se on vain historiaa. Kirjoittaja on aktiivinen Liperi-seuran ja Liperin maaseutumuseon toimija
0 Comments
Leave a Reply. |
Arkisto
October 2024
|