Alina Kuusisto, Karjalan tutkimuslaitos Karjalan Liiton uusi historiateos, Katja Tikan kirjoittama Politiikkaa ja piirakkaterapiaa. Karjalan Liitto 1940–2020 (SKS Kirjat 2023) on kunnianhimoinen järjestöhistoria. Teos haastaa perusteellisuudellaan ja temaattisuudellaan niin aikaisemmat liiton historiaa käsittelevät tutkimukset kuin lukijankin. Siirtokarjalaisuus ja siinä sivussa karjalainen järjestötoiminta ovat paljon tutkittuja teemoja, mutta uusi, aiempaa kokonaisvaltaisempi tulkinta Karjalan Liiton kuluneista vuosikymmenistä on perusteltu monestakin syystä. Teos kuvaa järjestön roolia siirtoväen sopeutumisessa ja siirtokarjalaisuuden muotoutumisessa sodan jälkeisessä Suomessa, mutta asettaa samalla siirtolaisuusilmiön laajempaan historialliseen kontekstiin. Massasiirtolaisuus on yhtä lailla ajankohtainen 2020-luvun Euroopassa kuin toisen maailmansodan jälkeen. Karjalan Liitto perustettiin 1940 pitämään yllä uuden itärajan taakse jääneiden kuntien, seurakuntien, järjestöjen ja yhteisöjen toimintaa. Siitä muodostui karjalaisen siirtoväen vaikutusvaltainen edunvalvontajärjestö, mutta alusta lähtien sillä on ollut keskeinen merkitys myös siirtokarjalaisen kulttuurin ylläpitäjänä ja luojana. Liiton kolmanneksi tärkeäksi tehtäväksi Katja Tikka nostaa sen jäsenistölleen antaman henkisen ja terapeuttisen tuen. Kirjan rakenne pakoilee kronologiaa, mutta pureutuu syvälle kolmeen teemakokonaisuuteen. Keskiössä ei ole aiemman tutkimuksen tapaan Karjalan Liiton muutos etujärjestöstä kulttuurijärjestöksi, vaan Tikka osoittaa näiden kolmen keskeisen toiminnan tason kulkeneen rinta rinnan koko liiton olemassaolon ajan. Lukijan hereillä pitävän järjestöhistorian kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Karjalan Liiton kaltaisen laajasti eri kentillä ja aluetasoilla vaikuttaneen järjestön toiminnan tiivistäminen yhden kirjan kansien väliin vaatii valintoja, rajaamista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Jo kirjan takakannessa todetaan, että ”liiton historia on samalla kaikkien suomalaisten historiaa”. Mielekästä ja kiinnostavaa teosta ei voi kirjoittaa irrallaan yhteiskunnallisista ja kulttuurisista murroksista. Silti kirjoittaja on omien sanojensa mukaan pyrkinyt painottamaan nimenomaan liiton, ei siirtoväen historiaa. Tätä tukee lähdeaineisto, joka keskittyy pitkälti liiton omiin arkistoihin. Haastatteluja ja muistitietokokoelmia on myös hyödynnetty, mutta niiden rooli jää toissijaiseksi arkistoaineistoon nähden. Siinä mielessä teos on perinteistä järjestöhistoriaa. Karjalan Liiton ensimmäinen työsarka oli vuoden 1940 pika-asutuslakiin liittynyt vaikuttamistyö. Seuraavat 15 vuotta liiton johtajisto keskittyikin siirtokarjalaisten asemaa koskevan uuden lainsäädännön luomiseen, mikä näkökulma on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa pimentoon. Katja Tikan mukaan liitosta muodostui eduskunnan eräänlainen karjalainen ulkosaareke, joka tarjosi alustan asioiden käsittelyyn virallisen eduskuntatyön ulkopuolella. Kansanedustajatoimijoidensa kautta sillä oli suora yhteys ministeriöihin, ja tässä mielessä liiton rooli oli toimia eräänlaisena karjalaisten ja valtion johdon välikappaleena ja viestinviejänä. Liitto toi julkisuuteen keskustelun siirtokarjalaisten asemasta, mikä osaltaan edisti myös siirtolaisten henkistä jaksamista. Toinen keskeinen edunajokysymys Karjalan Liitolle oli ei enempää eikä vähempää kuin Karjalan palauttaminen. Tässä suhteessa liitto edusti maltillista linjaa, vaikka voimakkaampiin esiintuloihin olikin liiton jäsenistön taholta paineita. Karjalan palautuskeskustelu väistyi 1960-luvulta lähtien ulkopoliittisen ilmapiirin vuoksi taka-alalle, ja samalla liiton luonne etujärjestönä hiipui. Kysymys nousi uudelleen esiin vasta Neuvostoliiton hajoamisen myötä 1990-luvulla, jolloin esimerkiksi liiton kunniapuheenjohtaja, kansanedustajan tehtävät jättänyt Johannes Virolainen sekä liiton puheenjohtajiston jäsen Riitta Uosukainen esiintyivät rohkeasti palautuksen kannattajina. Järjestönä Karjalan Liitto ei missään vaiheessa toiveista huolimatta ajanut palautusta kovaäänisesti. Palautuskeskustelu kaikkiaankin alkoi hiipua vuosituhannen vaihteessa Venäjän presidentti Vladimir Putinin valtaannousun myötä, eikä liitto nähnyt enää mahdolliseksi edes kansalaiskeskustelun ylläpitämistä aiheen ympärillä. Liitto keskittyi Karjala-yhteistyöhön, johon kuuluivat muun muassa avustus- ja kehittämistyö, kulttuurivaihto ja kotiseutumatkat. Asian voi muotoilla Katja Tikan tapaan: ”Karjalaan päästiin takaisin yhteistyön avulla.” Karjalaisten arkielämän kysymykset olivat liitolle yhtä luonnollinen toimintakenttä kuin valtakunnan tason politiikka. Jäsenistön henkistä jaksamista auttoi esimerkiksi se, että useimpien siirtoseurakuntien toimintaa jatkettiin 1940-luvun loppupuolelle asti. Myös hengellisen toiminnan, muistopatsaiden pystyttämisen, rajantakaisten hautausmaiden hoidon sekä erilaisten rituaalien ja perinteiden, kuten kesä- ja suurjuhlien merkitys oli suuri. Teoksessa pohditaan myös Helsingin Käpylään vuonna 1974 valmistuneen Karjalantalon merkitystä eräänlaisena henkisen hoivan muotona, joka sai Karjala-innostuksen ja karjalaisten itsetunnon uuteen nousuun. Talon myötä liiton toiminnan painopiste alkoi siirtyä politiikasta kulttuuriin. Kulttuuritoiminnan keskeisiä ulottuvuuksia oli ”karjalaisuuden löytäminen ja jopa keksiminen sekä tämän paketoiminen suurelle yleisölle helposti lähestyttävään muotoon”. Vastuun kulttuurityöstä kantoivat käytännössä alatason karjalaisyhteisöt ja -järjestöt. Tämä tarkoitti muun muassa urheilutoimintaa, musiikkia, teatteria ja pitäjänjuhlia. Pohjoiskarjalaisittain kiinnostavaa on, että täällä kulttuuritoiminta organisoitui ja keskittyi vuonna 1950-perustetun Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön varaan. KKES:n tavoitteena oli itäisten rajaseutujen kulttuurin säilyttäminen muun muassa tallentamalla perinnetietoa, säilyttämällä murteita, perustamalla arkisto- ja museokokoelmia sekä tukemalla karjalaistaustaisia opiskelijoita ja henkistä työtä tekeviä ammattilaisia. Liitto ja säätiö tekivät läheistä yhteistyötä, ja rajanveto niiden välille oli vaikeaa jo siitä syystä, että Karjalan Liiton järjestösihteeri Simo Härkönen toimi KKES:n asiamiehenä sen ensimmäiset yksitoista vuotta. Säätiön asema Pohjois-Karjalassa on ollut niin vahva, että maakuntaan on syntynyt vain vähän liiton alajärjestöjä ja alueen piirikin lakkautettiin muutama vuosi sitten. Politiikkaa ja piirakkaterapiaa pureutuu syvälle karjalaisen järjestötoiminnan identiteettiin, vaikka alueellisista eroista ja painopisteistä olisi Pohjois-Karjalan esimerkin ohella lukenut mielellään enemmänkin. Kirjan temaattinen rakenne on tutkimuksellisesta näkökulmasta toimiva, mutta lukijalle, joka ei tunne Karjalan Liiton keskeisiä vaiheita tai ei ole lukenut aiempia historiateoksia, on liiton kehityskaaren hahmottaminen välillä hankalaa. Jonkinlainen aikajana olisi voinut paikata tätä puutetta. Käsittely on yksityiskohtaista ja monisanaista, joten hätäisemmälle lukijalle olennaisten käännekohtien tai tapahtumien löytäminen runsaan kerronnan seasta on toisinaan vaikeaa. Toisaalta monet karjalaisuudelle ja karjalaiselle järjestötoiminnalle tunnusomaiset ilmiöt kyykästä karjalanpiirakkaan ja Karjalaisista kesäjuhlista kotiseutumatkailuun taustoitetaan hyvin osaksi Karjalan Liiton järjestöllistä merkitystä. Syystä tilaa on säästetty myös karjalaisen järjestötoiminnan ajankohtaisille merkityksille. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole arvioida tulevaa, mutta ei ole vaikea ennustaa, että karjalaisen kulttuurin muovautuminen jatkuu ja Karjalan Liiton toiminta sen mukana.
1 Comment
Katja Tikka
8/8/2023 02:00:22 am
Kiitos asiallisesta kirja-arviosta, josta huomaa perehtyneisyyden.
Reply
Leave a Reply. |
Arkisto
October 2024
|