tilaushistorioiden kirjoittamisesta

Jukka Kokkonen & Alina Kuusisto
 
Historia on ihmistieteenä siinä mielessä poikkeuksellinen, että alan ammattitutkijoilla on mahdollisuus hankkia toimeentulonsa kaupallistamalla oma tutkimustyönsä. Sosiologiaan, kasvatustieteisiin, perinteentutkimukseen tai vaikkapa filosofiaan verrattuna historiantutkijoiden ekologiset lokerot ovat selvästi moninaisempia. Elanto voi löytyä niin sukututkimuksista, populaareista historia-artikkeleista kuin perinteisistä tilaushistorioista, joiden kohteina ovat esimerkiksi kunnat, kylät, yritykset, järjestöt tai koulut.
 
Useimmille akateemiselle uralle päätyneille historioitsijoille tilaushistorian kirjoittaminen osuu jossain vaiheessa kohdalle, mutta joillekin niistä muodostuu varsinainen, lähes yksinomainen leipälaji. Tilaushistoriamarkkinoiden tyypillisimpiä edustajia ovat kuitenkin ne, joilla akateemisen yhteisön liepeillä tehtävät tilaustyöt ja toisaalta yliopiston piiriin lukeutuvat tutkimushankkeet vuorottelevat. Tässä kirjoituksessa pohdimme omien kokemustemme pohjalta tilaushistoriahankkeiden luonnetta ja niiden sovittamista osaksi tutkijaidentiteettiä.
 
Prekaarisuus ja sirpaleisuus

Tilaushistoria-ala on muuttunut paljon viime vuosikymmenten aikana. Yhä harvemmin tutkijan on mahdollista sitoutua ja keskittyä vain ja ainoastaan yksittäiseen useita vuosia kestävään hankkeeseen, joita varsinkin kuntahistoriat perinteisesti ovat olleet. Virityksiä on eri suuntiin ja ovi on jätettävä raolleen myös muita hankkeita silmällä pitäen. Tämä siksi, että töitä olisi myös jatkossa.
 
Usein laaja tilaushistoriahanke toteutetaankin tänä päivänä työryhmänä, mikä mahdollistaa kirjoittajien keskittymisen omille erikoisaloilleen. Parhaassa tapauksessa lopputuloksena on laadukas kokonaisuus aihepiiriä tai paikkakuntaa eri näkökulmista valottavia ja tutkimuksellisestikin ansiokkaita artikkeleita. Työryhmä mahdollistaa myös ryhmätyön synergian ja yhdessä tekemisen ilon. Onhan yhden hengen tilaushistoria usein melko lailla yksinäistä puurtamista.
 
Työryhmien varjopuolena ovat kuitenkin lyhyeksi pätkityt tutkimusperiodit ja kiire. Jo yksin tilaushistorioiden laskennallinen tavoite, 16 liuskaa kuukaudessa, vaati sinnikästä arkistossa istumista ja rivakkaa tekstintuottokykyä. Harhapoluille, kokeiluille tai tuumaustauoille ei juuri jää aikaa. Varsinkin kuntahistorioiden kohdalla lyhyet tutkimusperiodit tuovat eteen myös lähteiden käyttöön liittyviä ongelmia. Itsenäisesti, vaikkapa kolme vuotta saman hankkeen parissa työskentelevällä tutkijalla on mahdollisuus käydä keskeiset lähdeaineistot ja -sarjat kokonaisuutena läpi ja muodostaa näin laaja kokonaiskuva tutkimusaiheesta. Neljän kuukauden pätkän aikana sata vuotta valtuuston pöytäkirjoja on yksinkertaisesti liian iso urakka.  
 
Odotukset ja ambitiot

Tilaushistoria on tieteellinen tutkimus ja edellyttää tutkijan ammattitaitoa. Itse asiassa tilaushistoriat, etenkin kuntahistoriahankkeet, ovat historioitsijoiden todellisia peruskouluja. Ne opettavat projektinhallintataitoja, käyttämään ja tulkitsemaan erilaisia lähteitä sekä kirjoittamaan sujuvasti aikataulussa pysyen. Samalla tilaushistoria kuitenkin poikkeaa monella tapaa varsinaisista akateemisista tutkimuksista. Jonkin instituution kehityskaaren kuvaaminen mahdollistaa harvoin puhtaasti ongelmalähtöistä lähestymistapaa, mitä yleensä pidetään tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkkinä. Mahdotonta se ei ole, mutta vaatii rohkeaa rajaamista ja sen tunnustamista, että kaikkea ja kaikesta ei voi kirjoittaa. Tässä suhteessa niin sanotut paikallishistoriat ovat kuitenkin ottaneet 1950-luvulta isoja harppauksia eteenpäin. Se, että tietyn paikkakunnan kehitys sidotaan aikansa yhteiskunnalliseen ja alueelliseen kontekstiin on jo itsestäänselvyys.
 
Näkökulmaa, rajausta tai käsittelytapaa ei rajaa yksin käytettävissä oleva aika tai kirjoittajan kunnianhimo. Sananvaltaa on suuresti myös tilaajalla, jota yleensä edustaa erilaisista asiantuntijoista ja poliittisista toimijoista koostuva historiatoimikunta. Historiatoimikunta päättää (yleensä kirjoittajan kanssa neuvotellen) teoksen painopisteistä, kommentoi, tarjoaa tietämystään ja tukee muutenkin kirjoittajaa tutkimusprosessin aikana. Koordinoivana elimenä historiatoimikunta on välttämätön. Ei voi kuitenkaan voi kieltää, että toimikunnan jäsenten toiveet ja odotukset ovat joskus ristiriitaisia ja ylimitoitettuja. Lisäksi nykymenon lyhytsykkeisyys heijastuu toisinaan historiatyöryhmien toimintaan. Kiire voi syödä tarmoa paneutua todella perusteellisesti ja vakavasti tilaustyön sisältöön.
 
Oma kysymyksensä on tilaushistorioiden merkitys tekijänsä ansioluettelossa. Puhtaasti tilaustöillä leipänsä tienaavalle jokainen julkaisu tuo kokemusta, uskottavuutta ja yleensä myös uusia työtilaisuuksia – toimeentulosta puhumattakaan. Akateemisten pätkätyöläisten kohdalla kysymys on kompleksisempi. Taidot ja julkaisuluettelo toki kasvavat, mutta akateemisen maailman sisäisessä meriittien metsästyksessä niistä ei aina ole hyötyä.
 
Kärjistäen historioitsijayhteisön sisälle voi muodostua kaksi leiriä, joista toiselle historiantutkimus on aineistolähtöistä perustutkimusta, ja jonka mielestä tutkija ei ole kunnolla pätevöitynyt ennen kuin hänellä on takanaan laaja kaupunki-, kunta- tai maakuntahistoriatyö. Toisessa ääripäässä on kansainvälisesti verkostoitunut ja ulkomaisissa journaaleissa julkaiseva tutkijakunta, jolle populaarimmat julkaisukanavat eivät näyttäydy yhtä mielekkäinä. Akatemian sisäisessä arvioinnissa tilaushistoriat tai kotimainen julkaiseminen ylipäätään eivät aina saavuta ansaitsemaansa arvostusta. Vastakkainasettelu on kuitenkin turhaa, ja kannattaa muistaa, että suuren yleisön laajasti tavoittamat tilaushistoriat täyttävät mitä parhaimmalla tavalla yliopistojen kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista.
 
 
Yrittäjä ja kutsumustyöläinen

Harvaa historioitsijaa motivoi alalle hyvä palkka tai pitkät lomat. Joustavat työajat ehkä jossain määrin. llman korvausta tehtäviä ylitöitä joutuu tekemään melkoisen paljon. Mutta ne tehdään mukisematta, sillä harva haluaa laskea käsistään kirjaa, jonka taittovedoksen tarkistus on jäänyt puolitiehen tai josta puuttuvat kuvatekstit. Työn voi kokea eräänlaisena elämäntapana tai kutsumuksena – työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä, mutta parhaina hetkinä tekemisestä nauttii niin, ettei se työltä edes tunnu. Historioitsijakin pitäisi kuitenkin kehdata laskuttaa matkakuluista, sillä pelkällä hyväntahtoisuudella ja kiitollisuudella ei elä. Työprosessiin kuuluville kaikille vaiheille on uskallettava asettaa oma hintalappunsa. Niistä muodostuvat tilaushistorian tekijän ja pätkätyöläisen toimeentulo.
 
Tänä päivänä ammattikirjoittajan työ on yhä yritysmäisempää. Toisinaan yrittäjästatus on jopa edellytys sille, että tarjolla olevaa työtä voi ylipäätään edes hakea. Osallistuminen taannoin Joensuun kaupunkihistoriahankkeen tarjouskilpailu edellytti toiminimeä kaikilta toimeksiannosta kiinnostuneilta. Kilpailutuskäytäntö oli monimutkainen, byrokraattinen ja alalle sopimaton, mutta opetti paljon hankintalain kiemuroista.
 
Yrittäjästatus tuo mukanaan riskejä ja velvoitteita. Suunta tuntuu silti olevan, että yhä useampi tilaaja on haluton ottamaan kirjoittajaa palkkalistoilleen. Ainoa mahdollisuus selviytyä lienee sopeutuminen, vaikka sitkeitä vastarinnan sissejä yhä löytyy. Tulevaisuuden kuva ei kuitenkaan ole toivoton. Kaikkeen ulottuvasta pikakulutuksesta ja kertakäyttökulttuurista huolimatta perinteiset pitkän kaavan kuntahistoriat eivät vuonna 2020 ole kuolemassa muusta menneisyyden hyödyntämisestä puhumattakaan. Tarinallisuus on tätä päivää, joten tutkimuksellisten lähestymistapojen hallinta ja kyky ymmärtää ja esittää pitkiä kehityskaaria nykyhetken taustalla avaa historioitsijalle uudenlaisia tapoja hyödyntää osaamistaan.