"samat ovat kekkosenkin konstit" - antti kukkonen, la rochefoucauld ja urho kekkonen

Antero Heikkinen, Suomen historian professori emeritus

​
​Toisen maailmansodan suuria tunteita herättäneeseen jälkipykkiin kuului Suomessa oikeudenkäynti, jossa tuomittiin kahdeksan sodan aikaista vaikuttajaa sotasyyllisinä eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Heistä tunnetuin oli presidentti Risto Ryti, joka sai pisimmän tuomion, 10 vuotta, kun taas vähemmän tunnettujen joukkoon kuului jatkosodan aikana opetusministerinä toiminut maalaisliittolainen poliitikko Antti Kukkonen, rovasti Pohjois-Karjalasta (1889-1978). Hänen tuomionsa oli kaksi vuotta.

​Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on kiinnostanut jatkuvasti niin tutkijoita kuin sodan jälkeiset ajat kokeneita ihmisiäkin. Keskustelua on käyty ennen muuta kahdesta kysymyksestä. Kuka tai ketkä Suomessa toimineen toisen maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden valvontakomission jäsenistä olivat aktiivisesti ajamassa oikeudenkäynnin järjestämistä? Erityisesti on kiinnostanut komission puheenjohtajana toimineen Andrej Zdanovin rooli asiassa. Toinen kysymys on sitten se, miten syntyi taannehtiva laki, jota oikeudenkäynnissä käytettiin tuomioiden perusteena. Katseet ovat siinä suhteessa kohdistuneet ennen muuta Urho Kekkoseen, joka toimi tuolloin oikeusministerinä. Niin tuomittujen kuin tuomion epäoikeudenmukaiseksi kokeneiden ihmisten syyttävä sormi osoitti nimenomaan häneen. 

​
​Katkera vaiko ei?

Vankeusaika heikensi Antti Kukkosen terveyttä, mutta hänen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseensa se toi ainoastaan katkoksen. Kukkonen oli toiminut suhteellisen lyhyen aikaa pappina ja palannut sitten hoitamaan noin 150 ha:n suuruista kotitilaansa Pielisensuussa. Tie ministeriksi katkesi – Kukkonen ehti toimia opetusministerinä kolmella vuosikymmenellä kaikkiaan 2 737 päivää – mutta kansanedustajana Kukkonen toimi vuodesta 1954 alkaen vielä kahdeksan vuoden ajan. Pohjois-Karjalassa Antti Kukkonen oli monessa mukana kuten esimerkiksi perustamassa vuonna 1950 Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiötä, jonka hallintoelimiin hän kuului kauan. Neljä vuotta myöhemmin noussut Karjalan talo oli hänen ideansa.  

Julkisuudessa Antti Kukkonen puhui harvoin saamastaan tuomiosta, ja myös kotona politiikkaa käsiteltiin Elsa-vaimon toivomuksesta vähän. Liperiläinen rovasti Heikki Savola muisteli Karjalaisessa vuonna 2014 Kukkosen pitämää puhetta pappeinkokouksessa 1950-luvun lopulla. Sinä puhuja oli pitänyt ”Jumalan ihmeenä” sitä, että Suomi oli selviytynyt, vaikka vastassa oli ollut ”ateistinen, veren ja raudan diktatuuri sekä rajaton ylivoima”. Todennäköisesti Kukkonen piti sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä yhtenä välttämättömänä lenkkinä tuossa selviytymistaistelussa. Tämä näkökohta ei poistanut katkeruutta, mutta lievensi sitä.
​ 

Sotasyyllisyystuomio jätti jälkensä niin Antti Kukkosen terveyteen kuin hänen ja Urho Kekkosen suhteeseen. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut vuonna 1946. Antti Kukkonen on kolmantena vasemmalta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Kuvaaja: Eino Heinonen. 

Toukokuussa 1984 Karjalaiseen kirjoitti ”jo vanha, varsinaisesta työstä vapautunut ylivääpeli (reserviläinen)”, joka nosti Kukkosen esikuvaksi moittiessaan aseistakieltäytyjiä. Kirjoittaja sanoi keskustelleensa usein rovastin kanssa. Tämä oli ”katkera sotasyyllisenä saamastaan tuomiosta”, mutta ”yritti unohtaa syyttömästi saamansa rangaistuksen”.  Hieman toisin asian näki kontiolahtelainen kotiseutuneuvos Pentti Seutu, joka oli mennyt vuonna 1962 Mustialan maamiesopistoon ja suorittanut harjoittelun Kukkosen tilalla Kukkolassa. Karjalaisen haastattelussa vuonna 2002 Seutu kertoi, että hän oli jutellut Kukkosen kanssa usein myös oikeudenkäynnistä saunan lauteilla. Viittä vuotta myöhemmin antamassaan haastattelussa Seutu lisäsi, että ”sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä hän ei tuntenut katkeruutta”.  


Kekkonen ja Kukkonen

Tuomio ja Kekkosen rooli prosessissa liittyivät Antti Kukkosella varmasti osin yhteen, mutta ne eivät peittäneet toisiaan, sillä Kekkosen vieroksunnalla saattoi olla monia muitakin syitä. Antti Kukkosen saksalaissuhteita tutkinut Petrus Liukkonen korosti kyllä Ylen haastattelussa vuonna 2015 sitä, että ”tyynen pinnan alla kuohui sotasyyllisyysoikeudenkäynnin jälkeen”. Katkeruuden suuntakin oli Liukkosen mukaan selvä, Urho Kekkonen. Kukkonen ei ”koskaan päässyt katkeruudestaan esim. Urho Kekkosta kohtaan eroon, vaan koko prosessi jätti pysyvät jäljet”. Myös juuri mainitussa Ylen haastattelussa Antti Kukkosen tytär Irma Palve sanoi, että isä halveksi Kekkosta suunnattomasti, mutta hän ei tiennyt, mistä kaikesta kauna johtui.

Urho Kekkonen ja Antti Kukkonen olivat tunteneet toisensa kauan, sillä molemmat olivat eturivin maalaisliittolaisia poliitikkoja. Vaikka Kekkonen oli presidentiksi tultuaan luopunut puolueen jäsenyydestä, hän piti sitä kuitenkin edelleen otteessaan. Vuonna 1954 alkaneella toisella kansanedustajakaudellaan Kukkonen kuului puolueen oikeistosiipeen. Tuon ajan maalaisliiton historiaa tutkineen Kari Hokkasen mukaan mies oli jo 1950-luvun lopulla ajautunut puolueessa ”peruuttamattomasti sivuraiteille”. Ennen vuoden 1958 eduskuntavaaleja hänet yritettiin jopa pudottaa pois ehdokaslistalta. Kukkonen poikkesi mielipiteiltään monessa asiassa Kekkosen viitoittamalta linjalta, ja istuva presidentti oli epäluuloinen miehen aikeiden suhteen. Petrus Liukkonen korosti vuonna 2002 laatimassaan tutkielmassa Kukkosen saksalaissuhteista, että tämä edusti puolueessaan ”sodanaikaisten johtajien vähemmistöä, joka halusi palauttaa valtapolitiikan sijaan puolueen toimintaan alkuperäisiä alkiolaisia ja kristillisiä perusarvoja”.
​

Hyveiden valepukuja

Antti Kukkosen suhteesta presidentti Kekkoseen saa tuntumaa yllättävältä taholta, nimittäin reunamerkinnöistä, joita hän laati yhteen omistamaansa kirjaan, jonka oli kirjoittanut korkea-arvoinen ranskalainen aatelismies François de la Rochefoucauld (1613-1680). Rochefoucauld oli nuoruudessaan ollut aktiivinen julkisuuden henkilö. Eurooppalaisen kirjallisen perinteen oivallinen tuntija ruotsalainen Henrik Schück tiivistää miehen julkisen uran toteamalla, että ”urheudestaan huolimatta hänestä ei tullut sotapäällikköä eikä kunnianhimostaan ja juonittelustaan huolimatta poliitikkoa, ja hänen elämänsä tuntui yhtä tarkoituksettomalta kuin useimpien tuon ajan korkeitten herrojen”. Niinpä mies vetäytyi 40-vuotiaana (maatilalleen) ”väsyneenä, pettyneenä, leinin runtelemana, ennen aikojaan ukoksi tulleena”. Ajan yleinen vitsaus kihti synkensi La Rochefoucauldin elämää myöhemminkin. Hänen hyvä ystävänsä markiisitar de Sévigné näki maaliskuussa 1671 äärimmäisissä kihtikivuissa viruneen miehen. ”Niiden ylivoima oli sellaista, ettei hän pysynyt tuolillaan kovassa kuumeessa.” 

Julkisuudesta vetäytyminen tuotti sikäli yllättävän tuloksen, että La Rochefoucauld löysi loppuelämälleen todellisen tarkoituksen. Mies palasi vuonna 1659 Pariisiin, jossa 
hänen ihastuksensa kohteena ollut nainen piti salonkia. Siellä harrastettiin kirjallisuutta, erityisesti aforismin muotoon sovitettuja maksiimeja. La Rochefoucauld osoittautui niiden laadinnassa taitavaksi ja loppujen lopuksi hän julkaisi noin puolen tuhannen aforismin kokoelman ”Réflexions ou sentences et maximes morales”, jonka J.V. Lehtonen suomensi vuonna 1924 nimellä ”Mietelmiä”. Siitä ilmestyi vuonna 1961 toinen painos, jossa kieliasun tarkastajana ja modernisoijana toimi suomentajan tytär Maija Lehtonen.

”Reflexions” ilmestyi ensi kertaa vuonna 1665 eli miltei tasan 300 vuotta ennen ”Mietelmien” toisen painoksen ilmestymistä. Suomennokset ja niiden suosio kertovat osaltaan siitä, että kyse on yhdestä eurooppalaisen kirjallisuuden helmestä, joka on säilyttänyt arvonsa nykypäiviin asti. Ranskassa siitä ilmestyi jo kirjoittajan eläessä lukuisia painoksia, joissa tekijä hioi sanontaansa edelleen. Schück tiivistää niiden sanoman niin, että kirjoittaja eritteli kaikkia hyveitä ”ilman vahingoniloa ja myös ilman katkeruutta, mutta tyynen ja hiljaisen pessimistisesti, joskus hieman hymyillen” ja havaitsi ne kaikki ”enemmän tai vähemmän madonsyömiksi”. J.V. Lehtonen puolestaan kirjoitti ”Mietelmien” jälkisanoissaan, että tekijän mukaan ihmisen hyveet olivat ”usein vain verhottuja paheita”, ja hyveet hukkuivat ”oman edun tavoitteluun niinkuin virrat mereen”.

Ei ole tiedossa, milloin Antti Kukkonen oli hankkinut ”Mietelmien” toisen painoksen, mutta luultavasti hän oli tehnyt niin heti kirjan ilmestymisen jälkeen. Hän oli koko elämänsä ajan aktiivinen lukija – ollut 1800-luvun lopulla perustetun Joensuun Lastenkirjaston ensimmäisiä lainaajia. Rovastille oli kertynyt puolen tuhannen niteen kirjasto, jonka hän luovutti vuonna 1972 Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiölle. Säätiö oli kirjoille vain välietappi, sillä alusta saakka oli tarkoitus sijoittaa ne lopullisesti Joensuun korkeakoulun (yliopiston) kirjastoon, kunhan sillä olisi niille tilaa. Ja yliopiston kirjastoon ne myös päätyivät, kun säätiö lahjoitti Kalevalan juhlavuonna 1985 koko mittavan kirjastonsa yliopistolle.

Antti Kukkonen ei vain hankkinut ”Mietelmiä”, vaan hän myös perehtyi kirjaan huolella. Tämä seikka ilmenee konkreettisesti merkinnöistä, joita hän kirjoitti eri aforismien kohdalle. Niiden vakiokohde oli Urho Kekkonen, jonka luonnetta ja edesottamuksia lukija peilasi aforismien valossa. ”Mietelmät” antoivat siihen oivallisen sysäyksen jo siksi, että La Rochefoucauldin mielessä väikkyi aforismeja kirjoittaessaan itsevaltainen kuningas Ludvig XIV, joka kirjan suomentajan J.V. Lehtosen laatimien jälkisanojen mukaan käytti taitavasti hyväkseen ”ylhäisten kunnianhimoa, turhamaisuutta ja keskinäistä kateutta”. Kukkonen lisäsi Lehtosen sanojen kohdalle marginaaliin: ”Samat ovat Kekkosen konstit”.

Seuraavassa on aika kattava otos Kukkosen tekemistä huomautuksista itse aforismeihin. Yksi ”Mietelmien” iskevimmistä aforismeista toteaa, että ”oma etu puhuu kaikkia kieliä ja näytteleekin kaikkia osia, vieläpä epäitsekkäänkin” Lukija lisäsi aforismin loppuun vielä yhden roolin: ”jopa hurskaana kuten Kekkonen”. Toinen aforismi antoi ymmärtää, että ”kunnian himo, häpeän pelko, rikastumisen pyrkimys, mukavan ja miellyttävän elämän halu ja muiden alentamisen ilo on tuon urhoollisuuden syynä, jota ihmiset niin suuresti ylistävät”. Rovasti löysi vaivattomasti esimerkin omasta ajastaan: ”Kuva Urho Kekkosesta”. Yhtä vaivattomasti ajankohtainen kohde löytyi mietelmään, jonka mukaan ”menestyvät ihmiset eivät juuri ota ojentuakseen: he luulevat olevansa oikeassa silloin kun onni puolustaa heidän huonoja tekojaan”. Lukija lisäsi aforismin loppuun: ”Esim. Kekkonen”. Samoin se löytyi mietelmään, jonka mukaan ”eräiden ihmisten ainoana ansiona ovat paheet, jotka ovat otollisia elämän markkinoilla” – aforismin yläpuolelle on kirjoitettu: ”Kas siinä Kekkonen”.

​
Noottikriisi – poliittista teatteria?

”Mietelmät” ilmestyivät ajankohtana, jolloin Suomessa käytiin kiihkeää taistelua maan seuraavasta presidentistä – olin nuorena ylioppilaana Helsingissä seuraamassa esitelmää, jonka Kekkonen piti syksyllä 1961 Valtiotieteellisen yhdistyksen tilaisuudessa ja jossa SDP:n johtaviin poliitikkoihin kuulunut Väinö Leskinen hyökkäsi esitelmän jälkeen puheenvuorossaan voimallisesti häntä vastaan. Vaalit olivat varmaankin myös Antti Kukkosen mielessä, kun hän luki ”Mietelmiä”. Yhdessä aforismissaan niiden laatija kirjoittaa itsekylläisestä ihmisestä, joka luuli ”voivansa tulla toimeen ilman kaikkia muita”. Hän erehtyi, ”mutta joka luulee, ettei ilman häntä voida tulla toimeen, erehtyy vielä pahemmin”. Istuva presidentti sopi hyvin tähän kuvaan: ”Kekkonen presidenttinä”. Hänen oli myös turha elätellä suuria luuloja itsestään. Kun yhdessä aforismissa todettiin, että ”suurten miesten mainetta on aina mitattava niiden keinojen mukaan, joita he ovat käyttäneet sen luomiseen” , lukija kirjoitti marginaaliin lakonisen kommentin: ”Ei tule Kekkosesta suurmiestä”. 


Antti Kukkonen luovutti vuonna 1972 kirjojensa lisäksi myös arkistonsa Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiölle, joka siirsi sen kahtatoista vuotta myöhemmin Joensuun maakunta-arkistoon. Kun aikoinaan tutustuin siihen, löysin muutaman kommentin myös Urho Kekkosesta. Kukkonen oli mukana vuonna 1961 muodostetussa rintamassa, jonka tavoitteena oli nostaa oikeuskansleri Olavi Honka Suomen seuraavaksi presidentiksi. Parissa ilman päiväystä olevassa muistiinpanossaan, jotka melko varmasti ovat syksyltä 1961, Kukkonen arvioi Kekkosta vähemmän mairittelevaan sävyyn. Hän kirjoitti, että ”meillä Suomessa Urho Kekkonen ja hänen lakeijakuntansa sysäävät suosikkejaan virkoihin, hallintoneuvostoihin ja komiteoihin”.  Toinen muistiinpano saattoi olla tarkoitettu käytettäväksi vaalitaistelussa, koska siinä asioista puhuttiin me-muodossa. ”Emme epäile hänen haluaan valvoa maan parasta, vaikka emme voikaan pitää hänen menettelytapojaan kauttaaltaan tarkoituksenmukaisina.” Ne olivat usein myös ”täysin moraalittomia ja sen vuoksi vaarallisia”. Kekkonen oli myös siinä käsityksessä, että hän oli ”ainoa pätevä, ja korvauksena tästä armolahjasta hän vaatii itselleen ja lakeijakunnalleen valtaa ja moninaisia etuja”. Kommentit olivat siis ihan samansuuntaisia ”Mietelmien” reunamerkintöjen kanssa.
​

Antti Kukkonen ongella Pielisensuussa vuonna 1954. Kukkonen oli samana vuonna palannut politiikkaan ja toimi kansanedustajana vuoteen 1962 asti. Hän oli mukana myös  Honka-liitossa, jonka tavoitteena oli estää Urho Kekkosen uudelleenvalinta. Kuva: Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Kuvaaja: Pekka Kyytinen. 

Olavi Hongalla oli takanaan vankka kannatus, mutta NL:n syksyllä 1961 lähettämä nootti, jossa se esitti YYA-sopimukseen vedoten neuvotteluja, muutti tilanteen täysin. Karjalaisen toimittaja Tuula Rantonen palasi siihen vuosikymmeniä myöhemmin useassa kolumnissaan. Tuula oli syksyllä 1961 lukiolainen Joensuun Yhteiskoulussa. Hän kertoi, että nootti pelästytti hänet ja hänen toverinsa pahanpäiväisesti. Miten Suomen nyt kävisi? Silloin tuli rauhoittava viesti Kukkolasta. Hänen luokkatoverinaan oli Antti Kukkosen tytär Irma, jonka välityksellä isä totesi, ettei sotaa tulisi, koska siitä ei olisi Venäjälle hyötyä. Silloin kun suuri naapuri oli tosissaan, se ei turvautuisi kirjekuriireihin. Tuula sanoo tulkinneensa Antti Kukkosen sanat niin, että piti ”osata erottaa toisistaan politiikka ja poliittinen teatteri”. Tämä tulkinta osui ehkä oikeaan siinä, että Antti Kukkonen saattoi alun alkaen epäillä noottia Urho Kekkosen ’tilaamaksi’. Hänelle ja monelle muulle Kekkosen vastustajalle oli varmasti suuri pettymys, kun Olavi Honka ilmoitti luopuvansa ehdokkuudestaan.


Lähteet

Kansallisarkisto, Joensuun toimipiste: Antti Kukkosen arkisto, Puheita ym., kotelo 10.

Karjalainen: 5.5. 1984; 9.3. 1985; 7.3. 1986; 24.11. 1994; 12.3. 2000; 12.8. 2001; 3.4. 2002; 3.4. 2007; 19.10. 2014

Hokkanen, Kari, Kekkosen maalaisliitto 1950–1962. Maalaisliitto-Keskustan historia 4. Otava: Keuruu 2002.

La Rochefoucauld, Mietelmiä. Suom. J.V. Lehtonen. 2p. Tammi: Helsinki 1961.

Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648-1696. Suom. Ulla Tuomarla etc. Teos: Helsinki 2020.

Liukkonen, Petrus, Yhden kortin varassa. Antti Kukkosen suhteet ja suhtautuminen Saksaan sekä niihin vaikuttaneet tekijä vuosina 1940-1944. Turun yliopisto, Pro gradu-tutkielma 2002.

Pasanen, Kirsti, Kukkoset Joensuun kylässä ja kaupungissa. Granö Oy: Kuopio 2020.

Schück, Henrik, Yleinen kirjallisuuden historia 5. Suom. Katri Ingman-Palola. WSOY: Porvoo 1961.


Internet-lähteet:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Kukkonen
https://en.wikipedia.org/wiki/François_de_Rochefoucauld
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotasyyllisyysoikeudenkäynti
https://yle.fi/uutiset/kotimaa 15.11. 2015.