ruotsin kadonneet rajat

Jukka Kokkonen, FT, dosentti

Pohjois-Suomi jäi Täyssinän rauhan (1595) jälkeisessä rajankäynnissä ilman virallista käytyä ja vahvistettua valtakunnanrajaa. Sellainen valmistui Kuusamosta pohjoiseen vasta autonomian ajalla. Ruotsin rajat Venäjää vastaan olivat problemaattiset muuallakin. Oma erityinen ongelmakohtansa oli Turun rauhan (1743) myötä kaakossa niin sanotulla ”Riitamaalla” eli Olavinlinnan tienoilla ja sen takamaalla, missä ei ollut lainkaan virallista rajaa. Ruotsin ajan lopulla valtakunnanrajan tarkka sijainti oli kadoksissa myös Ruotsin Karjalassa. Näin ollen Ruotsin Suomi ei ollut Venäjään nähden sellainen selvärajainen kokonaisuus kuten monissa historiallisissa karttaesityksissä ja tutkimuksissa on ollut tapana esittää.

Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla Ruotsin ja Venäjän välinen osuus valtakunnanrajasta oli perua Stolbovan rauhan (1617) jälkeisestä rajankäynnistä. Viimeisen kerran rajan ylläpitoon kiinnitettiin huomiota luultavasti 1660-luvulla, jonka jälkeen rajankulku katosi niin maastosta kuin ihmisten mielistä. Ruotsin Karjalan rahvas esitti viimein valtiopäivillä 1771 pyynnön, että raja tulisi raivata.
​
Samanlaista rajan ylläpitoa oli tehty 1700-luvun puolivälissä etelämpänä Uudenkaupungin rauhan (1721) aikaisella rajaosuudella Tetrisuon rajapaikasta Parikkalan Kirjavalan kylässä ”Ilomantsin ja Suojärven väliseen rajapaikkaan” jo useamman kerran. Raivaaminen olikin ollut siellä tarpeen, sillä nautinta- ja omistusoikeuksiin liittyviä riitoja oli ollut paljon eritoten Ruotsille kuuluneen Pälkjärven ja Venäjälle kuuluneiden Ruskealan pitäjän Kirkkoleppälahden, Matkaselän ja Pirttipohjan kylien kesken.
​

​Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välistä rajaa (tummennettu viiva pystysuunnassa) Liusvaaran ja Megrijärven kylien tasalta Ilomantsin eteläosassa autonomian ajan alkupuolella. Itäraja oli tältä osin vanhaa Stolbovan rauhan (1617) rajaa. Keskeisenä rajapaikkana tällä seudulla oli Latvajärvi, josta kruununvouti Gabriel Walleniuksella ei ollut mitään tietoa 1700-luvun jälkipuoliskolla, kun rajan selvittämistä ja puhdistamista puuhattiin. Sen sijaan hän arveli rajapaikaksi alun toistakymmentä kilometriä idempänä olevaa Kuutamalahtea (venäjäksi Gudamguba) Suununjärven länsirannalla Aunuksen Karjalan puolella. Rajan tarkka sijainti rajapaikkoineen olisi selvinnyt Stolbovan rauhan jälkeisestä rajankäyntikirjasta (1621), jos se olisi ollut viranomaisten käytettävissä Pohjois-Karjalassa. Kuva: Kansallisarkisto.

Raja-alue oli useissa paikoissa riitaisa venäläisten rajanaapureiden kanssa. Venäjän puolen asukkaat olivat monin paikoin tunkeutuneet Ruotsin puolelle eritoten kaskeamaan. Uudenkaupungin rauhansopimuksen (1721) jälkeisen rajankäynnin myötä maaherra Frisenheim ja Viipurin ylikomendantti Šuvalov olivat sopineet suullisesti keskenään, että raja-asukkailla oli molemmin puolin lupa käyttää rajan taakse jääneitä ulkotiluksiaan. Ajan mittaan tieto tästä sopimuksesta kuitenkin katosi niin viranomaisten kuin raja-asukkaiden mielistä. Siitä mikä aiemmin oli ollut luvallista, tuli ennen pitkää riidanaihe rajan yli.

Ennen kuin Pohjois-Karjalan osalta ryhdyttiin rajan raivaamiseen, korkeat viranomaiset koettivat selvittää, missä rajan piti virallisesti kulkea. Karjalan pohjoisen kihlakunnan kruununvouti Gabriel Wallenius teki asiassa selkoa ylemmilleen kolmessa kirjeessään (28.4.1773, 19.1.1774, 4.7.1774). Ilomantsin osalta hän mainitsi Venäjän vastaisena pohjoisena rajakylänä ”Hattupään” (tarkoittaen Hattuvaaraa) ja Pielisjärven puolelta etelästä pohjoiseen Kontiovaaran, Louhivaaran, Ruunaan, Nurmijärven, Savijärven ja Jonkerin. Viimeksi mainittu oli Venäjän vastainen rajakylä ja samalla myös läänin- ja pitäjänraja (Kymenkartanon ja Savon lääni vs. Pohjanmaan lääni; Pielisjärven pitäjä vs. Sotkamon pitäjä). Mutta se, missä Venäjän rajan olisi tullut tarkasti ottaen olla, oli Walleniukselle epäselvää.

Walleniuksella oli käytössään ”Ruotsin yleiskartta”, jonka pohjalta hän luetteli Venäjän puolelta Repolan lähipokostan rajakyliä. Hänellä oli luultavasti jompikumpi vuosina 1737 ja 1740 valmistuneista Ruotsin valtakuntaa kuvaavista yleiskartoista. Ensiksi mainitun oli laatinut Johann Baptist Homann ja jälkimmäisen Guillaume Delisle. Myöhemmin (1799) valmistui vapaaherra S. G. Hermelinin toimesta vastaavanlainen yleiskartta, jossa myös Suomi ja itäraja olivat kuvattuina.
​
Sen Wallenius tiesi kertoa, että rajaa kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa vielä ”Pontuksen rajaksi kenraali Pontus De la Gardien mukaan”. Oli totta, että nykyinen Pohjois-Karjalan alue oli siirtynyt Ruotsille osana Käkisalmen lääniä sotaoperaatiossa, jota oli johtanut De la Gardie. Mutta se ei ollut tapahtunut Pontuksen (1520–1585), vaan tämän pojan Jakob De la Gardien (1583–1652) johtamassa sodassa 1610–1617. Pontuksen oli kylläkin syksyllä 1580 onnistunut vallata Käkisalmen strateginen linnoitus venäläisiltä, mutta Täyssinän rauhassa Käkisalmen lääni oli pitänyt luovuttaa takaisin linnoituksensa kanssa.
​

Nykyistä maastossa selvästi erottuvaa itärajaa Ilomantsin pohjoisosassa. Etualalla rajamerkki 597 Kumpulammen rannalla. Kuva: Juha Kivelä 2008, Rajavartiolaitos.
 

Walleniuksen mukaan raja kaikessa epämääräisyydessään ei ollut ”suora” (rät), vaan se noudatti ”luonnonrajoja” (naturliga skilnader), kuten jokia, järviä, notkoja ja soita. Samalla hän esitti painokkaasti, että rajan selvittelyyn venäläisten kanssa tuli ryhtyä varhain kevätaikaan, sillä toimituksesta tulisi pitkä, riitaisa ja vaikea. Siten kevään ja kesän pitkät päivät olisivat tuiki tarpeen. Lisäksi hän vaati, että toimituksessa olisi mukana Ruotsin virallisia edustajia. Venäläisten kanssa olevien riitojen vuoksi rajankäynti edellytti viranomaisten arvovaltaa ja asiantuntemusta.

Itäraja Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla jäi lopulta selvittämättä ja raivaamatta Ruotsin ajan lopulla. Keskeisin syy lienee ollut se, että Ruotsin mielenkiinto siirtyi pian sodan valmisteluun Venäjää vastaan. Kuningas Kustaa III halusi aiemmissa sodissa Venäjälle menetetyt alueet takaisin. Siten voittoisan sodan oli määrä määritellä itäraja uusiksi ja kenties kauemmas itään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt sodassa 1788–1790, ja kuningas itse murhattiin vuonna 1792 salaliiton seurauksena. Eikä asiaan myöhemmin Ruotsin ajan lopulla palattu.
​
Ruotsin ajan lopulla Pohjois-Karjalaa ei erottanut Venäjästä selkeä linjaraja vaan epämääräisen oloinen rajaseutu.

Asiaa koskeva hallinnollinen kirjeenvaihto sisältyy Kymenkartanon lääninkanslian saapuneisiin kirjeasiakirjoihin, joita säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa.