​Joensuussa pelattiin maaliskuun toisena viikonloppuna 2024 curlingin SM-sarjan päätösturnaus, mikä sai pohdiskelemaan lajin juuria Suomessa. Curling (”köling, pitkä e:n ja ö:n välinen ääntiö alussa”, Etelä-Saimaa 2.2.1924), jota on yritetty suomentaa ainakin luutapalloksi, kivikiekoksi, harjapalloksi, lakaisupalloksi ja kurlaukseksi, on Skotlannista lähtöisin oleva laji, joka tunnetaan ainakin 1500-luvulta lähtien. Pohjois-Amerikassa lajia on pelattu tiettävästi 1700-luvulta lähtien. Skotlannin curlingliitto perustettiin 1838 ja laji levisi keskiluokkaisten siirtolaisten ja kauppiaiden mukana, mutta sitä pelasivat myös alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvat. Urheilukulttuurin murroksen myötä curlingklubeja perustettiin esimerkiksi Ruotsiin 1840-luvulla ja Venäjälle sekä turismin mukana Sveitsiin 1870-luvulla.

Suomeen curling saapui 1900-luvun alussa, mutta laji ei saanut jalansijaa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen curling-uutisointia toiseen maailmansotaan saakka suomalaisen digitoidun sanomalehtiaineiston valossa ja pohdin, mitkä tekijät vaikuttivat curlingin leviämiseen. 
​

​Jännittävämpää kuin jääkiekko

Ensimmäisen kerran curling esiintyy suomalaislehdissä jo 1824 Åbo Tidningarin fiktiivisessä jatkokertomuksessa Modersdrömmen. Tarinan kertoja on nainen, jonka puheessa kuului ”sävyisä skottilainen melodia”. Tarinan lopulla järjestetään suuri curling Bonspiel (turnaus) seudun ukkomiesten ja poikamiesten välillä. Lajista selitettiin vain, että siinä singotaan pyöreitä jäälohkareita järven jäällä. Tuskin moni suomalainen lukija vielä ymmärsi mistä oli kyse, eivätkä lehdet kirjoittaneet lajista varsinaisesti ennen vuosisadan loppua.

Curlingiin alettiin suhtautua uteliaan positiivisesti 1800-luvun lopun Suomessa. Useat lehdet noteerasivat lajin Tukholmassa 1901 järjestettyjen Nordiska spelen -talviurheilukilpailujen ansiosta, jossa se oli uutuus suurimmalle osalle ruotsalaisiakin. Curlingia verrattiin italialaiseen bocciaan, koska molemmat lajit vaativat tarkkaa arviointikykyä ja vakaata otetta. ”Ei niin hieno, mutta virkistävämpi ja jännittävämpi peli kuin jääkiekko”, vertasi Hufvudstadsbladet curlingia toiseen uutuuslajiin.

Peliä esiteltiin useissa sanomalehdissä. Tarvittiin noin 35 metriä pitkä jäärata, kahdeksan noin 17 kiloa painavaa kiveä, jotka muistuttivat kahvallisia juustokiekkoja ja kaksi nelihenkistä joukkuetta – kaikki miehiä. Kiviä ei heitetty vaan ne sysättiin liikkeelle kierteellä, jonka ansiosta saattoi ”ajaa pois” vastustajan kiven, vaikka suoraan sen edessä olisi toinen kivi. Tavoitteena oli saada omat kivet mahdollisimman keskelle radan toisessa päässä sijaitsevaa maalitaulua, jonka keskellä seisoi keila. Voittaja sai niin monta pistettä kuin kiviä oli maalissa lähempänä vastustajan parasta kiveä. Hufvudstadsbladetin mukaan voittopisteet sovittiin etukäteen ja peli jatkui, kunnes toinen joukkueista saavutti lukeman, mutta muissa lehdissä suuremman pistemäärän saavuttanut voitti ottelun. Hog-linjat ja niihin liittyvät säännöt esiteltiin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta myöhemmin.

Päivälehden kirjeenvaihtaja uutisoi pohjoismaisista talvikisoista, että Nybrovikenin rannat olivat mustanaan yleisöä seuraamassa curlingia. Ruotsalaislehdet uutisoivat, että väkijoukko koostui lähinnä eliitistä ja ulkomaalaisista, mutta suomalaiset pistivät merkille, että laji kiinnosti erityisesti naisia.

” Koetinpa minäkin onneani pelissä sillä seurauksella, että limppu hirmuista vauhtia lähti kiitämään, meni yhden herrasmiehen varpaiden ylitse, kaatoi toisen ja tuopsahti viimein lumen sisään luistinradan päässä noin 75 metriä keilasta eteenpäin. Ei sen heittämiseen paljo voimaa tarvitakaan, sillä kivilimppu liukuu paljon helpommin kuin lihava sika sileällä jäällä.”
​
Seuraavissa pohjoismaisissa talvikisoissa Tukholmassa 1905 curling oli edelleen suuressa suosiossa, kun turnaukseen ilmoittautui lukuisia nuoria opiskelijajoukkueita.
​

Curling-pelaajia stadionilla. Hufvudstadsbladet 14.2.1913. 
​

​Curling rantautuu Viipuriin

Karjala uutisoi joulun alla 1908, että Viipurin Reippaassa oli ryhdytty pelaamaan uutta peliä skotlantilaisen Geoffrey W. Eastonin johdolla, joka tunnettiin paremmin jalkapalloilijana. Kari Sundellin mukaan Easton myös toi ensimmäiset curlingvälineet Skotlannista.

Vuonna 1910 Viipurin talvikisoissa saatiin pystyyn jo kolmen joukkueen kansainvälinen turnaus. Viipurin Reipas kapteeninaan Easton ja Ponteva kapteeninaan Keltonen saivat haastajakseen Englantilaisen curlingklubin Moskovasta. Reippaan joukkue Easton, Saxbeck, Helsingius ja Wartiainen veivät voiton. Wiborgs Nyheter uutisoi, että kaupunkiin oli päätetty perustaa curlingklubi heti kisojen jälkeen.

Viipurin kisojen ja pohjoismaalaisten talvikisojen aikana lehdet noteerasivat lajin sopivuuden myös keski-ikäisten harrastukseksi. Curlingia verrattiin keilaukseen ja sitä kuvattiin myös vanhemmille ihmisille sopivaksi urheiluleikiksi, jossa tuli vietettyä aikaa raittiissa ulkoilmassa. Kanadassa ja Yhdysvalloissa lehdistö korosti parhaiden pelaajien piirteinä päättäväisyyttä, mielenhallintaa, lojaalisuutta sekä kurinalaisuutta, jotka olivat ajan kanssa saavutettavia miehisiä ihanteita erityisesti 1800-luvun lopulla.
​
Vuonna 1913 curlingin suosio Viipurissa oli edelleen nousussa. Viipurin luistinseura järjesti maaliskuussa 1914 ensimmäistä kertaa curlingturnauksen ja sitä varten tarvittiin erillinen rata. Viipuri oli edelläkävijä lajissa, mutta innostus curlingia kohtaan alkoi hiipua. Puhuttiin, että lajin suosio olisi laskussa Ruotsissakin. Tukholmasta ei enää raportoitu suuresta naisyleisöstä, vaan lajin kerrottiin kiinnostavan harvan yleisön lisäksi 51-vuotiasta prinssi Eugenia. Jatkossakin lehdet silti seurasivat ruotsalaista curlingia ja Hufvudstadsbladetissa kerrottiin myös Åren Curlingviikosta.
​

​
Vieraslaji curling

Ensimmäisen maailmansodan, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan vuosina ei curlingista juuri puhuttu. Vuonna 1921 ryhdyttiin Ranskassa suunnittelemaan talviolympialaisia, joissa laji olisi mukana. Kilpailujen alkaessa Ranskan Chamonix’ssa tammikuussa 1924, oli suomalaislehdistön näkemys curlingista kääntynyt suorastaan negatiiviseksi. Useassa sanomalehdessä kierrätettiin tekstiä, jonka mukaan ”vanhat äijän köntykset lakaisevat luutien tapaisilla vehkeillä jäälle asetettuja kumilevyjä toistensa maaleihin. Siis täydellistä humpuukiurheilua, jolla ranskalaiset aikovat anastaa itselleen pisteitä, joita eivät muuten saa.” Borgåbladet sentään näki kehittämistä myös kotioloissa. Mikäli curlingia voisi harrastaa kotimaassa, voisivat suomalaisetkin päästä ensi kerralla turnaukseen ja kartuttaa pistetiliään kuten Ruotsi.

Lehtijutuissa näkyy urheilun yhteys nationalismiin. Maidenvälistä mitalitilastoa pidettiin tiukasti silmällä, minkä vuoksi etusijalla olivat lajit, joissa saatiin menestystä. Suomalaisia urheilijoita oli mukana pikaluistelussa, taitoluistelussa sekä pohjoismaisissa hiihtolajeissa, mutta ei curlingissa. Ennen itsenäistymistä urheilu oli ollut väylä tehdä pesäeroa muuhun keisarikuntaan ja nyt nuori valtio janosi tunnustusta. Helsingin Sanomien pakinassa tuskailtiin jo pari viikkoa ennen avajaisia, että ”piru periköön koko curlingin, se on taas sitä ulkomaalaista keinottelua, jonka avulla suomalaisilta puijataan pisteitä!”

Curlingia ryhdyttiin kuvaamaan kaupunkilaisherrain urheiluksi ja ulkomaalaiseksi huviksi. Hufvudstadsbladetin mukaan siinä oli kiinnostavaa lähinnä kummastella skotlantilaisten ”pikanttia” asukokonaisuutta. Maaseudun Sanomat epäili, että curlingradalle hakeutuvat miehet halusivat vain katsella naisia polvihousuissa. Uusi Suomi kuvasi lajia vitsiksi, joka ei kiinnosta edes Olympia-yleisöä. ”Jos […] miehet eräänä päivänä ilmestyisivät luistinradalle luudat olalla ja heittelisivät silitysrautaa muistuttavia kiviä toisilleen, niin illusiooni curlingista olisi aivan erehdyttävän oikea.” Erityisen kriittinen Vaasa-lehti huomautti yleisölleen, että kansan tulisi kiinnostua jääpallosta oikeana Pohjolan jääpelinä curlingin sijaan ja että laji ei kiinnostanut suomalaisia, koska he osasivat urheilla muutenkin. Lajin viipurilainen perintö vaikuttaakin unohtuneen. Monissa lehdissä muualla maassa kirjoitettiin, etteivät suomalaiset vielä tunne lajia laisinkaan.
 

​Curling löydetään uudelleen
​
Olympialaisten jälkeen ivallinen sävy katosi ja ajatus lajin vakiinnuttamisesta Suomeen alkoi jälleen itää. Vuonna 1928 Turun Sanomissa pohdittiin, voisivatko suomalaiset kohota curlingissa nopeasti Ruotsin tasolle ja saavuttaa vastaavaa menestystä helposti vähäisen osanottajamäärän ansiosta. Ruotsalaiset olivat voittaneet skotlantilaiset edellisvuonna Davosissa. 
​

 
Vaasa-lehtikin käänsi kritiikin curlingista suomalaisiin itseensä: ”Uusien urheilulajien ohjelmaan ottaminen herättää meissä suomalaisissa aina vaistomaista vastustushenkeä. […] Meillä junnataan ja junnataan vain niitä viittä kuutta lajia, joihin on totuttu. Ja sittenkin juljetaan, tai on juljettu, sanoa, että me suomalaiset olemme urheilukansaa.” Lake Placidin olympialaisten alla Kivi-Kalle kirjoitti Warkauden Lehdessä, että ”[h]arras toivomukseni on, että Varkaudessakin mahdollisimman nopeasti ryhdyttäisiin harrastamaan curlingia, että edes jo seuraaviin talviolympialaisiin etenkin, jos ne hyvässä lykyssä ovat Suomessa pystyttäisiin asettamaan täysijoukkue curlingilaisia.” Nyt curling haluttiin mukaan suomalaiseen urheilukulttuuriin, mutta uutuudenvastaisuus nähtiin jarruna edistykselle. Todellisuudessa lajille olisi tarvittu taloudellisia edellytyksiä.

Curlinginpelaajat olivat olleet merkittävässä asemassa Tukholman Jääpalatsin suunnittelussa, ja lajilla oli Ruotsissa puitteet kehittyä muiden isojen talvilajien kuten jääpallon ohella. Suomalaiset jääpallonpelaajat suorastaan innostuivat jännittävästä lajista vieraillessaan Tukholmassa 1933. Se ei ollutkaan vanhojen ja keski-ikäisten ukkojen laji, vaan harrastajiin kuului runsaasti nuoria naisia ja miehiä. Hallissa kaikui kapteenin huuto "Harjaa, harjaa, koko ajan!" Suomessa jääpallon vanavedessä pääsi kehittymään jääkiekko.

Viipurissa muistettiin vielä toisen maailmansodan alla lajin ensiaskeleet Salakkalahden jäällä ja tiedettiin, miten laji oli alun perin rantautunut Suomeen, mutta muualla Suomessa curling oli tuntematon laji lähes koko 1900-luvun ajan. Lajin vakiintumista vaikeuttivat kansainvälisen menestyksen sekä yhteyksien vähyys. Kivien ja ratojen puuttuessa seuratoiminnan kasvulle ei ollut edellytyksiä samalla tavalla kuin esimerkiksi jääkiekolla. Tuloksista raportoitiin lehdissä, mutta uutisointi pysyi esittelyhenkisenä aina vuosisadan lopulle saakka, kun yhä uudet toimittajat löysivät curlingin uudelleen.

Curling saavutti suosiota Helsingissä 1960-luvulla ja hyvinkääläiset kehittivät lajia etunenässä 1970-luvulta lähtien. SM-mitaleja on jaettu vuodesta 1983. 2000-luvulla suomalaiset ovat kilpailleet Olympialaisissa Salt Lake Cityssa, Torinossa sekä Pyeongchangissa.

Joensuun Curling perustettiin 1984, kun harrastajat olivat päässeet pelin makuun hotelli Kimmelin terassille jäädytetyllä radalla. Suullisen perimätiedon mukaan Viipurin kivet ovat seuran hallussa, mikä yhdistää sitä Suomen curlingin varhaisimpaan historiaan. Tuore Suomen mestari Team Hänninen on Joensuusta ja muissa sarjoissa kilpailee kymmeniä seuran jäseniä. Esittelytunneilla ja avoimilla vuoroilla käy satoja ihmisiä vuosittain. Curling on edelleen tulokaslaji, mutta vahvistamassa asemaansa Itä-Suomen talviurheilukentällä.
 


Lähteet ja kirjallisuus
​
Allain, Kristi A. & Marshall, Barbara 2016. ‘Buff boys’ with brooms: shifting representations of masculinity in Canadian men’s curling. Norma, vol 13. 119–135.

Curling und Eislauf. Historische Lexikon der Schweiz (HLS). Wintersport. https://hls-dhs-dss.ch/de/.

Isotalo, Kimmo 2021. Luonnonjäiltä areenoille ja kansallislajiksi: suomalainen jääkiekkoilu liikunta- ja urheilukulttuuristen sekä yhteiskunnallisten muutosten ilmentäjänä. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in social sciences and business studies, 242. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-3715-5.

Kolehmainen, Taru 2006. Curling – luutapallosta kurlaukseen. Kieli-ikkuna (1996–2010). Kotimaisten kielten keskus. https://www.kotus.fi/nyt/kolumnit_artikkelit_ja_esitelmat/kieli-ikkuna_%281996_2010%29/curling_luutapallosta_kurlaukseen.

Malinen, Mika 2003. Curlingin historiaa Joensuussa. Curling-lehti 1/2003. https://www.curling.fi/fi/yhteiso/curlinglehti/2003-01/1158

McDowell, Matthew L. 2021. ‘Frae Land o’ Lakes to land o’ Cakes’: curling, Scotland, Sweden, and historical undercurrents. Sport in History, vol 41. 496–523. 

Mott, Morris & Allardyce, John 1989. Curling Capital. Winnipeg and the Roarin’ Game, 1876 to 1988. The University of Manitoba Press, Winnipeg.
Sanomalehdet. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER .

Svenska dagstidningar. Kungliga biblioteket. https://tidningar.kb.se/

Sundell, Kari 2003. Curlingin historiaa Suomessa. Curling-lehti 1/2003.
ttps://www.curling.fi/fi/yhteiso/curlinglehti/2003-01/1157

Text reuse in the Swedish-language press, 1645–1918. SLS. https://textreuse.sls.fi/hits/search  

​Monet ovat varmasti lukeneet Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen mahdollisesta lakkauttamisesta (YLE:n uutinen 15.11.2023). Kyseessä olisi ruma isku joensuulaiselle historianopetukselle. Miten opiskelijat voivat harjoitella arkistotyöskentelyä ja konkreettisten lähteiden kanssa toimimista, jos paikallista arkistoa ei ole? Tämä tarkoittaisi sitä, että Itä-Suomen yliopiston historian koulutuksen lopettamista voitaisiin perustella sillä, että historiaa ei voi opettaa ja tutkia paikkakunnalla, jossa ei ole omaa arkistoa. Pohjois-Karjalan historiaa tutkiville tämä olisi kuolemantuomio, koska juuri paikallishistorioitsijat ovat ahkeria Kansallisarkiston palveluiden käyttäjiä. Kysynkin nyt, että onko tässä mitään järkeä, jos paikallinen tutkija joutuisi matkustamaan Pohjois-Karjalasta aina Helsinkiin asti, jotta voisi tutkia Liperin historiaa? Joensuun toimipisteen lakkauttaminen ei ole isku vain paikallishistoriaa tutkiville, vaan myös muille paikallisille historiantutkijoille, jotka tutkivat valtakunnallisia asioita. Otan seuraavaksi esimerkin omalta osaltani.

Tuleva väitöskirjani käsittelee suomalaisen teknisen rikostutkimuksen tuloa Suomeen 1920-luvulla Rikostutkimuskeskuksen kautta sekä sitä miten tekninen rikostutkimus kehittyi 1950-luvulle asti, jolloin Keskusrikospoliisi perustettiin. Tutkimukseni on holistinen, minkä vuoksi olen hyödyntänyt monia Kansallisarkiston aineistoja. Tämä on tarkoittanut useita työreissuja Helsinkiin. Suunnitelmissani on kuitenkin tilata joitakin arkistoaineistoja Joensuun toimipisteelle, jotta minun ei tarvitse erikseen matkustaa Helsinkiin. Tämä on kuitenkin hankalaa, jos Joensuun toimipiste lakkautettaisiin. Tämä merkitsisi työaikani tehokkaan käytön heikentymistä, kun aikaa menisi työmatkoihin. Kyllä, junassa voi tehdä töitä etänä, mutta junatyöskentely luo omat rajoitteensa verrattuna työhuonetyöskentelyyn. Ennen kaikkea tämä kuitenkin merkitsisi työmatkakulujen kasvua.
​
Joku voi argumentoida, että digitalisaatio on mahdollistanut tutkimuksen tekemisen kotoa käsin, kun digitoituja lähteitä ei tarvitse tutkia paikan päällä. Asia ei ole näin yksioikoinen. Esimerkiksi jotkut digitaaliset lähteet eivät ole vapaasti saatavilla, vaan niitä voi käydä läpi ainoastaan Kansallisarkiston toimipisteiden päätelaitteista käsin (Kansallisarkiston nettisivut). Omassa väitöskirjassani käytän digitoituja korkeimman oikeuden tuomiotaltioita, kun etsin millaisia päätöksiä korkein oikeus on aikanaan tehnyt tekniseen rikostutkimukseen liittyen. Joudun käyttämään Kansallisarkiston toimipisteen päätelaitetta, koska korkeimman oikeuden tuomiotaltiot ovat käyttörajoitettuja 100 vuoden ajalta. Joensuun toimipisteen lakkauttamispäätös tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi matkustaa Mikkeliin päästäkseni käsiksi Kansallisarkiston käyttörajoitettuihin digitoituihin aineistoihin. Siinä on aika iso ero, kävelenkö kodistani 500 metriä Kansallisarkiston toimipisteelle vai matkustanko yli pari tuntia junalla Mikkeliin.
​

​Digitoinnin ongelmana on myös se, että nykyisellä rahoituksella digitointi on tuskallisen hidasta (YLE:n uutinen 23.3.2022). Tämä tarkoittaa digitoinnin priorisointia ja projektiluonteista työskentelyä, minkä vuoksi Kansallisarkiston on tehtävä arvovalintoja sen suhteen, mitkä lähteet ovat tärkeimpiä digitoida juuri nyt. Kyseiset arvovalinnat eivät välttämättä sovi yhteen tutkijan tutkimuksellisten tarpeiden kanssa, koska meillä on tieteen vapaus ja sen myötä tutkijat tutkivat monipuolisella otteella erilaisia lähdeaineistoja. Ottaen huomioon nykyisen hallituksen talouspoliittiset linjaukset, Kansallisarkiston digitoinnin rahoituksen kasvu tapahtuisi vasta 2020-luvun loppupuoliskolla; tämä siis toiveajattelun tasolla. Siksi paikallisille toimipisteille on tarvetta myös tulevaisuudessa.

On nostettava esille myös aluepoliittinen näkökulma, kun kerran Pohjois-Karjalasta puhutaan. Suomen ja Venäjän rajojen avautuminen (Ilta-Sanomien artikkeli) toi aikanaan elinvoimaa lähialueille. Ukrainan sodan ja rajojen sulkeutumisen myötä Itä-Suomen ahdinko (Ilta-Sanomien artikkeli) ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Itä-Suomi on astunut uuteen todellisuuteen, jossa rajan toiselta puolelta ei ole enää luvassa helppoa rahaa. Presidentinvaalien alla Itä-Suomen elinvoiman merkitystä korostetaan turvallisuuspoliittisesta (Helsingin Sanomien uutinen 20.8.2023) näkökulmasta käsin. Myös työ- ja elinkeinoministeriön tasolla Itä-Suomen elinvoimaisuus (YLE:n uutinen 13.2.2023) rinnastetaan turvallisuuskysymykseen. Perinteiseen tapaan kauniit puheet eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta, kun valtio on viemässä Joensuusta mahdollisuudet tehdä työtä. Pohjois-Karjalassa syntyneenä ja eläneenä olen joutunut vakavasti miettimään kannattaako täällä historiantutkijana enää asua. Enkä varmasti ole ainoa henkilö, joka on pohtinut samaa. Siinä saavat Helsingin Herrat sitten miettiä miksi Itä-Suomesta tapahtuu aivovuotoa.

Summa summarum Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen lakkauttamista voi pitää paikallisen historiantutkimuksen kohtalon kysymyksenä, koska tutkijat tarvitsevat paikallisia palveluita ja instituutioita oman tutkimuksen tekemiseen. Se on myös Pohjois-Karjalan paikallisidentiteetin kohtalon kysymys. Kliseisesti sanottuna jos ei tiedä menneisyyttä, ei voi ymmärtää nykyisyyttä. Jos ei ymmärrä nykyisyyttä, ei voi suunnitella tulevaisuutta. Jos lakkauttaminen tapahtuu, niin sinä tulevaisuuden historiantutkija saat käyttää tätä kirjoitustani Joensuun lopun aikojen historiakirjassasi. Sen myötä näyttäydyn jälkiviisaana todetessani tuleville sukupolville, että mitäs mie sanoinkaan. Toivottavasti näin ei käy.

​PKHY järjesti 30. lokakuuta 2023 yhteistyössä Sandarmoh-aktivistiryhmän kanssa jo perinteiseksi tulleen Venäjän poliittisten vainojen uhrien muistopäivän. Tämä aihe kiinnostaa suomalaisia. Neuvostoaikana suomalaisia – sisällissodan ”punikkeja”, 1930-luvun loikkareita, Pohjois-Amerikasta tulleita siirtolaisia sekä inkerinsuomalaisia – oli useiden vainojen kohteina. Erittäin synkkää aikaa oli 1930-luvun loppu, jolloin tuhansia suomalaisia vangittiin, teloitettiin tai karkotettiin täysin tekaistuilla syillä. Vaikka näistä vainoista tiedetään paljon, on vainottujen suomalaisten jälkeläisten edelleenkin hyvin vaikeaa löytää virallisia tietoja vainoissa kadonneiden kohtaloista.
 
Sandarmoh-aktivistiryhmä oli jo ennen koronaviruspandemiaa suunnitellut tapahtumia, joissa esiintyisi Venäjällä tärkeää ja mittavaa työtä vainojen paikkojen, tekijöiden, uhrien ja hautapaikkojen selvittämiseksi tehneitä tutkijoita. Kuitenkin Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on tehnyt nämä vierailut mahdottomiksi. Tänä syksynä tilaisuuden järjestäminen kuitenkin onnistui. Venäjän poliittisten vainojen uhrien muistopäivänä joensuulaisyleisölle puhuivat Suomen Kansallisarkiston tutkija Dmitri Frolov sekä Liettuassa toimivan Eurooppalaisen humanistisen yliopiston tutkija Ilja Solomeshtsh, joka viime kesään asti toimi Petroskoin yliopiston historian laitoksen dosenttina. 
 
Dmitri Frolovin esitys käsitteli Kansallisarkiston yhteistyötä entisen Neuvostoliiton maiden kanssa. Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen yhteistoiminta venäläisten arkistojen kanssa lakkasi kokonaan. Monet Ukrainan arkistot tuhoutuivat pommituksissa ja muissa Venäjän sotatoiminnoissa. Monet ukrainalaiset arkistot ja kirjastot vietiin miehitetyiltä alueilta muualle, muun muassa miehitetylle Krimille. Arkistoyhteistyö kuitenkin jatkuu muiden entisen Neuvostoliiton maiden kanssa. 
 
Dmitri Frolov esitti esimerkkinä Georgian, Azerbaidzhanin ja Kazakstanin arkistojen kanssa tehtävää yhteistyötä ja hänen niistä tekemiään löytöjä. Kazakstanin arkistot ovat erittäin mielenkiintoisia poliittisten vainojen näkökulmasta, koska siellä sijaitsi lukuisia vankileirejä, joissa pidettiin muun muassa suomalaisia sotavankeja. Sinne on jäänyt valtavia vankileirien hautausmaita, joihin siellä kuolleita eri maiden kansalaisia on haudattu peräti kolmessa kerroksessa. Frolov kertoi, että Kansallisarkisto on hankkinut jonkin verran suomalaisia koskevia asiakirjojen kopioita yllä mainituista arkistoista. Toivottavasti tavallinen kansalainen voi niitä pian katsella Kansallisarkiston nettisivuilla.
 
Ilja Solomeshtsh vuorostaan kertoi Karjalan historian tutkimuksesta Venäjällä. Hän tarkasteli historiakirjoituksen erilaisia vaiheita sekä sitä, miten käsitykset Karjalasta (suomeksi lähinnä Itä-Karjalasta) muuttuivat ajan mittaan säilyttäen kuitenkin saman valtiokeskeisen näkökulman. Vaikka molemmat esitykset olivat suhteellisen mielenkiintoisia, täytyy sanoa, että tiedemiesten esitystapa oli paikoin liian akateeminen. Tämä lienee tuottanut pieniä hankaluuksia laajalle yleisölle. Toivottavasti Muistopäivän perinne säilyy myös seuraavana vuonna.

Karjalan historiantutkimus ja entisen Neuvostoliiton alueen arkistot olivat teemana kahdessa 30.10.2023 Itä-Suomen yliopistossa järjestetyssä tilaisuudessa. Vasemmalta tilaisuuksien puheenjohtajana toiminut professori Olga Davydova-Minguet, puhujat Ilja Solomeshtsh ja Dmitri Frolov sekä järjestelyihin osallistunut nuorempi tutkija Tamara Polyakova. 

​Itsetunto on jotakin samaa kuin omanarvontunto. Se on tietoisuutta itsestään ja itsensä tuntemista. Siihen liittyy aina myös jonkinlainen ylpeys itsestään. Usein puhutaan itsetuntoisesta kansanluonteesta, jolloin oletetaan joillain ryhmällä olevan jotain toista ryhmää vahvempi itsetunto. Alueellista itsetuntoa kohottaa jonkun yksilön, mutta ennen kaikkea joukkueen menestys vaikkapa urheilussa. Kainuu juhlii Sotkamon Jymyn finaalipaikkaa ja puolet Pohjanmaasta tuntee ylpeyttä Vimpelin Vedon pääsystä kamppailemaan mestaruuden uusimisesta. Pohjois-Karjalassa on tunnettu ylpeyttä muun muassa Kiteen Pallosta, Joensuun Mailasta ja toki Antti Aallosta, ”Meijän Kaisasta” eli Kaisa Mäkäräisestä ja Ismo Alangosta.
​
Tässä tarinassa on kolme henkilöä: Edvard Johansson, Ismo Björn ja Ali ”Allu” Islamajev.  Edvard on jo kuollut, mutta Ismo elää ja Allu voisi elää, jos hän olisi oikea. Nyt Allu on monesta eri joensuulaisesta nuoresta rakennettu tyyppi, joka voisi olla oikea henkilö. Hän on olemassa monessa tämän päivän pohjoiskarjalaisessa nuoressa, mutta ei ole kukaan heistä. Öllölässä elänyt Edvard ja outokumpulaissyntyinen, mutta hitaasti joensuulaistunut Ismo ovat ainutkertaisia yksilöitä, mutta he ovat Allun tapaan myös tyyppejä, joiden kautta voidaan tehdä yksityisestä yleistä ja rakentaa laaja, monia kaltaisiaan yhdistävä kokemusmaailma ja aikakautensa kuva, ja ennen kaikkea pohtia itsetunnon, tässä tapauksessa pohjoiskarjalaisen itsetunnon, rakennusaineita historiallisessa kaaressa ja muuttuvassa maailmassa.
​

Öllöläläinen kosmopoliitti
 
Edvard Johansson asui Ilomantsin Öllölässä, sittemmin Tuupovaaran, nykyisen Joensuun Öllölässä 1910-luvulla ja uudelleen 1930-luvulta aina 1970-luvun loppuun saakka.  Edvard oli syntynyt Pietarissa. Hänen isänsä oli Porvoon ruotsinkielisiä ja äitinsä Pietarin saksalaisia. Äitipuoli oli Tuupovaaran Määttäsiä. Edvard osallistui Suomen sisällissotaan, sitten Viron vapaussotaan ja lähti 1920-luvun lopulla Amerikkaan. Suuren laman aikana Edvard joutui hopoilemaan, eli etsi kulkurina töitä. Edvard palasi Suomeen ja takaisin Tuupovaaraan. Hän puhui viittä kieltä: isänsä kieltä ruotsia, äitinsä kieltä saksaa, synnyinpaikkansa venäjää, äitipuolensa ja kotipaikkakuntansa suomea ja matkallaan hän oppi myös englannin. Kun Pietarista Tukholmaan matkannut kuumailmapallo teki pakkolaskun Öllölään 1911, niin korista kömpineet yliluutnantti Lebedev ja insinööri Brűmin eivät edes yllättyneet, että keskeltä ilomantsilaista korpea löytyi mies, joka puhui venäjää.

Edvardin aikana, autonomian ajan lopulla Pohjois-Karjalalla ei ollut omaa selkeää paikkaa historiallisessa maakuntajaossa.  Kansallista kuvaa rakennettiin Pohjois-Karjalassa ajatuksella, että pohjoiskarjalaiset olisivat aina olleet olemassa selvästi rajattuna, määriteltävinä ja muista erottuvana homogeenisena ryhmänä. Zacharias Topeliuksen Karjalaan ja karjalaisiin liittämät näkemykset liitettiin myös pohjoiskarjalaisiin. Heissä katsottiin elävän myyttinen karjalaisuus. Kulttuurissa oli kalevalaisuutta, ja sitä oli etenkin musiikissa. Kareliaanien aarteenetsintäretket toivat esille Kolin, karjalaisen maisema, idän synkät varjot. Ne rakensivat kuvaa maakunnasta idän ja lännen välissä. Pohjoiskarjalaista tietoisuutta luotiin kertomuksilla kamppailuista hallaa ja vainolaista vastaan. Maakuntalaulun kurja Karjala sisälsi viittauksen sorronalaiseen, vainottuun ja kohtalon koettelemaan Karjalaan, jota itä uhkasi.  

​Pohjois-Karjalaa alueena ja nimenä tehtiin tunnetuksi ja rakennettiin omaksi alueekseen erilaisten kansalaisjärjestöjen kautta. Tällaisia olivat Pohjois-Karjalan raittiuspiiri 1890, Pohjois-Karjalan nuorisoseurapiiri 1906, SVUL:n Pohjois-Karjalan piiri 1906. Pohjois-Karjalan Historiallinen Seura (1901) määritteli tehtäväkseen Pohjois-Karjalaan kuuluvien paikkakuntien historian valaisemisen, historiallis- ja muinaismuistojen ja kalujen sekä tarujen ja tapojen, laulujen ja sävelten sekä esineitten keräilemisen, säilyttämisen, tutkimisen ja kirjojen julkaisemisen. Pohjois-Karjalaa rakennettiin kansallisen suomenkielisen väestön sekä itsellisten ja vakaiden maatalojen varaan, mutta tänä aikana Pohjois-Karjalassa tilattoman maatalousväestön ja vuokraviljelijöiden osuus oli Suomen suurin ja koko silloinen Kuopion läänin itäinen vaalipiri oli vasemmiston tukialue.
​
Miten hyvin Pietarissa syntynyt ja kasvanut Edvard kuvaa omana aikanaan rakennettua pohjoiskarjalaisuutta. Miten kosmopoliitti Edvard sijoittuu kansallisen Suomen kertomukseen? Mistä kumpusi Edvard Johanssonin itsetunto?
​

​Outokumpulainen hyvinvointivaltion kasvatti
 
Ismo Björn on syntynyt Kuusjärvellä 1959 silloisessa Kuopion läänissä. Pohjois-Karjalan lääni perustettiin seuraavana vuonna ja Kuusjärven kunta muuttui Outokummun kauppalaksi 1968. Ismo kävi Outokummun kansakoulun ja pääsi valintakokeen perusteella Outokummun yhteiskouluun. Yhteiskoulu muuttui peruskouluksi silloin, kun Ismo oli menossa viidennelle luokalle. Luokasta tuli yhdeksäs E, ja sinne siirtyivät myös ne kansalaiskoulua käyneet nuoret, jotka eivät yhteiskouluun olleet päässeet, ja he, joiden vanhemmilla ei siihen ollut varaa, sekä myös ne nuoret, joiden vanhemmat eivät sanojensa mukaan olleet halunneet lapsistaan herroja tehdä.
​

​Ismoa voi pitää peruspohjoiskarjalaisena, sillä hänen sukunsa niin isän kuin äidin puolelta ovat asuneet nykyisen Pohjois-Karjalan alueella vähintään 1600-luvulta lähtien. Itseään Ismo piti nuoruudessaan ennen kaikkea outokumpulaisena. Kotiin tulivat toki Karjalainen, Karjalan Maa, mutta myös Maaseudun Tulevaisuus ja ajoittain Helsingin Sanomat. Kotitalon toisella puolen oli Outokummun kaivoksen jätealue Sumppi ja toisella puolen, Partalanmäellä, Outokummun ortodoksinen rukoushuone. Lapsuuden ja nuoruuden äänimaisemaan kuulivat Kokkosen Aleksin kirkonkellojen soitto, tehtaan pilli, Keretistä kantautuva junakiskojen ääni, lehmien ammunta, kuin säännölliset räjäytykset, jotka tömisyttivät maata.  Ismo puhuu suomea, ja auttavasti ruotsia ja englantia, mistä on kiittäminen Suomen koululaitosta. Missä on Ismon vahvan itsetunnon perusta?

Joensuulainen nykynuori
 
Ali Islamajev, kavereiden kesken Allu on 12-vuotias pohjoiskarjalaisnuori. Hän on asunut Joensuussa koko ikänsä. Hänen vanhempansa ovat Tsetseniasta Pohjois-Kaukasiasta. Allu puhuu suomea, mutta hän osaa myös äitinsä kieltä venäjää ja jonkin verran tsetseenia, joka on hänen isänsä kieli. Allu on muslimi, eikä suinkaan ainoa koulussaan.  Heitä ovat myös Allun kaveri Mohamed eli Muhis, ja heitä ovat toinen Ali ja Ahmed, joka tunnetaan paremmin nimellä Kabu. Allu asuu Rantakylässä ja pelaa jalkapalloa paikallisessa seurassa. Hän on myös kokeillut salibandyä. Allu on käynyt pelimatkoilla Lieksassa, Nurmeksessa, Iisalmessa ja Siilinjärvellä, mutta hänellä ei ole mitään tietoa, missä menee maakunnan raja. Pohjois-Karjala ei ole hänelle paikkana tuttu, eikä se edes kiinnosta. Pelimatkat ovat Allusta kivoja, ja ruoka on aina samanlaista jokaisella huoltoasemalla. Kebab-paikat ja pitseriat ovat parhaita, sillä niissä on hyvä ruoka. Allun paras pelikaveri on Joel. Hän asuu keskikaupungilla, joten hän käy eri koulussa, mutta on muuten mukava.  Mikä on Allun itsetunto? Mihin se perustuu? Miten Allusta tulee pohjoiskarjalainen? Muuttuuko pohjoiskarjalaisuus sisällyttämään myös Allun?
​
Pohjois-Karjala on tänään monikulttuurinen paikka, jossa risteilevät monet erilaisuudet. Onko olemassa pohjoiskarjalaista itsetuntoa? Vai onko pohjoiskarjalaisuus ylitsekäyvä voima, joka muuttaa pohjoiskarjalaiseksi Allun tai hänen naapurissaan asuvan somaliperheen, lähitalon venäläispariskunnan, tai sen espanjaa puhuvan opiskelijan, jonka kotimaata Allu ei tiedä. 
​

Yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu… ja se toinen Karjala

Pohjoiskarjalaisuus on ajassa muuttuva, ja se on varmasti erilainen eri aikoina. Pohjois-Karjalalle on luotu jo kauan sitten identiteetti, josta ei päästä eroon monikulttuurisessa, kansainvälistyvässä Suomessa. Maakunta edustaa Suomessa jotain toista, usein mennyttä tai sitten utopiaa vapaudesta. Farkut vaihdetaan verkkareihin ja kaljaa juodaan läpi yön. Pohjois-Karjalalle on annettu rooli ulkoa päin, eivätkä kaikki tunne annettua pohjoiskarjalaisuuttakaan omakseen. Kirjailija Volter Kilven kuvasi(pohjois-)karjalaista eloisaksi ja avoimeksi hahmoksi, jota luonnehtii herttainen elokkuus ja välittömyys, sytyttävä mutta ylimalkainen innostelu, juokseva sanavalmius ja vuolaus, etenkin kun on kyseessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu. Entä kuka pohjoiskarjalainen tunnistaa itsensä Väinö Linnan luonnehtimaksi pohjoiskarjalaiseksi, jota Tuntemattomassa sotilaassa esittävät kaksi saman kylän miestä: lunki, pinnari ja ahne omaneduntavoittelija Rahikainen sekä se toinen, Sihvonen, tohottaja.

Kaikki tietävät pohjoiskarjalaisen roolin huuhaaksi, mutta ehkä pohjoiskarjalaisuuta on se, että kukaan ei anna sen haitata, vaan ollaanpa yhdessä samaa tarinaa toistamassa. Ja kun tarpeeksi monta kertaa muistutetaan, niin oppi alkaa mennä perille.

Matkailussa Pohjois- Karjala ja pohjoiskarjalaisuus esitetään eksoottisena karjalaisten traditioiden paikkana, jossa luostarin kellot kumajavat ja rehevät karjalaisnaiset fereseissään asettelevat piirakoita pöytään. Tämä mielikuvien malli kerrotaan samalla tapaa oikein ja vuosikymmenestä toiseen. Pohjois-Karjalaan liimatulle karjalaisuudelle on vahva historiallinen perusta.  Pohjois-Karjala on saanut edustaa menetettyä Karjalaa kahdesti historiansa aikana. Ensimmäisen kerran se tapahtui Uudenkaupungin rauhan 1721 jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt koko muun Karjalan ja toisen kerran toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomi menetti niin Kannaksen, Laatokan Karjalan kuin ns. Raja-Karjalan. Pohjois-Karjalasta tuli molemmissa tapauksessa Karjala, ja samalla siihen liitettiin yleiset karjalaisuuteen liitettävät piirteet.
​
Toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Karjala sai siirtokarjalaisista ison piristysruiskeen, mutta myös ristiriitaisuuksia ja kamppailuja, mitä on ns. oikeaa karjalaisuutta, ja mikä pohjoiskarjalaisuutta. Tänne asutetut kummastelivat paikallista karjalaisuutta, joka oli kovin erilaista kuin Impilahdella tai vaikkapa Kivennavalla oli ollut. 
​

​
Kovin on erilainen pohjoiskarjalaisuus myös Venäjältä tänne muuttaneiden karjalaisten mielessä. Heitä on tullut Pohjois-Karjalaan 1990-luvulta lähtien, ja moni on joutunut jättämään Putinin Venäjän ja kotiseutunsa Venäjän Karjalassa. Siellä Pohjois-Karjala oli suomalaisittain Vienaa, ja Karjalaa taas vain Karjalan tasavallan alue. Venäjän Karjala-kuva on vahva ja se vaikuttaa myös Suomen puolella näkemyksiin, mikä on oikea Karjala. Käsitykset Karjalasta eivät ole enää sidoksissa siihen maahan, missä ne esitetään, vaan näkemys leviää maasta toiseen asukkaiden, tiedonvälityksen ja some-kanavien välittämänä ja luomana todellisuutena.

Petroskoissa ilmestyvässä lehdessä Karjalan Sanomat oli 9.8. ja 28.8. muun muassa seuraavat otsikot:” Osassa Karjalan kouluja tehtävät peruskorjaukset eivät ehdi valmistua ennen koulujen alkamista”. ” Karjalanpiirakka on tunnetusti aitoa karjalaista ruokaa”. ” Karjalan kansojen keittiö-festivaali onnistui yli odotusten Petroskoissa kesällä 2023”, ”Karjalan pakkassää toi liikeidean”, ”Uudessa tuotannossa käytetään karjalaisia pakkasmarjoja”, Karjalassa kehitetään Arktisen Karjalan kivirengasreittiä, joka tutustuttaa Karjalan teollisuushistoriaan”, ”Ranta houkuttelee nuoria Karjalaan”. Yksi juttu vaati, että Karjalassa täytyy muodostaa nuorten joukkue, joka voisi edustaa Karjalaa Venäjän erilaisissa sauvakävelykisoissa.

Monelle Venäjän Karjalasta tulleille on ollut yllätys, että Suomessa ylipäätään on Karjalaa ja lisäksi erillinen alue Pohjois-Karjala.

Maahanmuuton ja arjen ylirajaisuuden lisäksi Karjala-kuvaa sekoittaa karjalan kielen nousu, joka määrittää karjalaisuutta uusiksi. Ovatko oikeita karjalaisia he, jotka puhuvat karjalaa. Pohjoiskarjalainen ei puhu karjalaa, eikä ole koskaan puhunut, sillä karjala on samalla tapaa eri aineksista rakennettu kieli kuin suomi, joka kehittyy ajallisesti.  

​Pohjoiskarjalaisille on ilmeistä karjalaisuuden häilyvyys, ja aika ajoin ulkopuolisista määrittelyistä tuleva riittämättömyys, milloin ollaan sudeettisavolaisia, milloin jonkinlaisia kakkostason karjalaisia.
​

Häilyvä (pohjois-)karjalaisuus

Karjalaisuuden kanssa on ongelmia niin Allulla, Edvardilla kuin Ismolla. Kukaan heistä ei ole ortodoksi, ei puhu karjalaa, eikä edes tunne itseään ensisijaisesti karjalaiseksi. Allun luokalla on Ivan, joka on Karjalasta, mutta joka puhuu venäjää. Ismon kaveri on Jyrki, joka kuuluu Taipaleen ortodoksiseen seurakuntaan. Hänen isänsä oli Karjalasta, Salmista ja äiti on Suistamolta. Karjalasta. Naapuritilaa viljellyt Mitjosen Jussi oli myös Karjalasta, Impilahdelta. Hän oli Alvin ja Railin tapaan ortodoksi, mutta eipä uskontoon kukaan erityistä huomiota kiinnittänyt, eikä se elämässä liioin vaikuttanut. Alvin itsetunnon perustana oli olla ensisijaisesti outokumpulainen kaivosmies.
​
Edvard ja Allu eivät istu pohjoiskarjalaisuudesta nousevan itsetunnon perustaksi, jos lähtökohtana ovat suomen kieli, kansallinen kulttuuri tai juuret. Ismolta nämä juuret löytyvät. Hänen kuten lähes jokaisen pohjoiskarjalaisen suvun tarina kertoo siitä, kuinka joku esivanhemmista tuli jostain muualta, ehken Ruotsin puolelta, siis Savosta sotaväenottoja tai veroja pakoon. Tarinat kertovat, kuinka asutukselle löytyi paikka järven rannalta, vaaran laelta tai laajan perkaamattoman suon reunalta, ja kuinka kaski tuotti viljaa. Tarinoissa on usein esillä suvun kantaisä, mahtimies, mutta toisinaan myös joku matriarkka, sellainen kuten Höytiäisen Jouhtenisen saaressa asunut Saaren-Sanna, joka kalastamalla ja pienellä karjallaan kasvatti lähes kymmenpäisen lapsikatraan kunnon kansalaisiksi. Ismon on helppo kertoa tarinaa esi-isistään. Lars Björn määrättiin komentajaksi Brahean linnoitukseen ja hänen juoposta pojastaan periytyi Kiteen Björnien talonpoikainen suku. Ränsistyneen sukutilan pihalla on muistokivi Elias Lönnrotin vierailusta. Kesällä 2023 sen vieressä talon aitan kuistilla liehui Ukrainan lippu.
​

​Pohjoiskarjalaisen itsetunnon vahvuuksiin voidaan laskea se, että meitä on vähän. Täällä tunnetaan kaikki ja jos ei tunneta, niin selvitetään, mistä ollaan. Pitää olla tarpeeksi hömelö ja tottunut siihen, että hulluna ne pitää kumminkin. Pohjoiskarjalaista itsetuntoa osoitti viime viikolla uutisissa ollut esillä ollut tapaus, jossa pyhäselkäläinen opettaja totesi ennen oppitunnin alkua: laitetaanpa kasiluokkalaiset kännykät pois! Käskyyn ei viranomaisilta lupaa kysytty, eikä mahdollisia huoltajien kommentteja pelätty.
​

​Epäiltäviä ennen kaikkea
 
Pohjois-Karjala on Suomen reuna-aluetta, suurten etäisyyksien harvaan asuttua maaseutua, jossa valtiollisen talouspolitiikan käänteet, aluepolitiikan muutos, valtion hallinnon ja palveluiden alasajot, postikonttoreiden lakkautukset, varuskuntien alasajo näkyvät poikkeuksellisen vahvoina.

Viranomaisten suhde pohjoiskarjalaisiin on ollut alueen asujaimiston koostumuksen mukaan ymmärrettävästi epäilevä. Ovathan he veroja tai sotaväenottoja paenneita ja onneaan uudelta asuinseudulta etsiviä olleet kautta aikain. Aika ajoin vielä 1700-luvulla suunniteltiin Pohjois-Karjalan asuttamista luotettavammalla väestöllä. Heitä aiottiin tuoda tänne muualta Ruotsista, etenkin Taalainmaalta ja Länsi-Götanmaalta. Pohjois-Karjalan ortodokseja epäiltiin 1900-luvun alussa Venäjä-mielisiksi uskontonsa vuoksi. Vasemmistolaisia tai sellaiseksi määriteltyjä epäiltiin 1920- ja 1930-luvulla poliittisten näkemystensä vuoksi.  Kaikkiin pohjoiskarjalaisiin ei edelleenkään luoteta. Tänään tarkkailun alla ovat erityisesti kaksoiskansalaiset. Muut puolestaan saavat kuulla olevansa maan sairainta väestöä, jota Etelä-Suomi elättää.
​
Pohjois-Karjala on syrjässä ja pieni. Mahdollisen hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan Suomi näyttää olevan valmis uhraamaan Pohjois-Karjalan jonkinlaiseksi hidasteeksi. Varuskuntia ei maakunnassa ole. Sotilaskoulutusta antaa Onttolaan sijoitettu rajavartiolaitoksen rajajääkärikomppania, joka kouluttaa sissisotaan.
​

​Poliittisen puheen voihke ja valitus
 
Pohjois-Karjala on kansallisessa kuvastimessa lähtemisen maakunta. Maakunta esiintyy maaltamuuton vaivaamana paikkana, joka on täynnä laudat ikkunoissa olevia rähjäisiä talonrotteloita ja traktoreillaan tai pappatuntureillaan kauppareissujaan tekeviä ukon turjakkeita, jotka joutoaikoinaan kittaavat keskiolutta Esson tai Matkahuollon baarissa. Tätä kuvaa ylläpitävät elokuvat ja kirjallisuus. Simpauttaja, Kätkäläinen, Ja pesäpuu itki, Onnen maa jne.  ovat luoneet pohjoiskarjalaisuuden kuvat, jossa multa tuoksuu, paska haisee, mutta suu käy koko ajan ja elääkin pitäisi.
​
Tätä mielikuvaa käytettiin maakunnallisessa edunvalvonnassa menestyksellä hyödyksi 1960-luvulta aina 1990-luvulla saakka. Maakuntapoliitikkojen keskeinen keino oli hyödyntää reuna-alue-asemaa ja todellista ja kuvitteellista köyhyyttä.  Maan johtavat poliitikot puolestaan vierailivat Pohjois-Karjalassa ja samalla osoittivat, että koko maa on yhtä. Käynti oli symbolinen ja koko alue kokoaan tai kansanedustajiensa määrää suurempi. Maakunnassa vieraili myös maan talouseliitti ja niin metsäyhtiöt kuin valtio saattoi tarjota metsästysmahdollisuuksia.
​

Valituksen ja voihkeen perinne, joka tuotti menestystä hyvinvointivaltion aikaisessa yhteiskunnassa, elää puheissa edelleen. Pohjois-Karjala ja köyhyys, Etelä-Suomi ja rikkaus liitetään edelleen yhteen. Myös paikalliset rikkaat esiintyvät mieluusti köyhinä, tai jos ei köyhinä, niin jonkinlaisina kansanmiehinä ja -naisina, toisinaan eräänlaisina poikkeusyksilöinä, joilla on taloudellisen menestyksensä vuoksi ja pohjoiskarjalaisina lupa sano mitä tahansa ja joskus suoranaisia päättömyyksiä.  Pohjoiskarjaisuuteen kuuluu omalaatuinen huumori. Paikallinen puheenparsi ovat median tavoittelemaa napakkaa tiivistystä. Tohmajärven jätin Seppo Rädyn kommentti Saksasta elää yhä, samoin lausahdus oopperasta.
​
Paikallispoliitikkojen puheissa Pohjois-Karjala elää selkeänä omana alueena. Pohjois-Karjalan maakuntavaltuuston puheenjohtaja Seppo Eskelinen (SDP) ja Siun soten aluevaltuuston 2. varapuheenjohtaja Nurmeksen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Matti Kämäräinen (Keskusta) vaativat keskeisiltä päättäjiltä yhteiseen pohjoiskarjalaiseen hiileen puhaltamista Karjalaisessa 4.9.2023. Toimijat ajoivat heidän mielestään yksittäisten kuntien etua, eivätkä maakunnallista etua. Miehet kaipasivat maakunnallista poliittista ohjausta, eräänlaista maakunnallista suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen kaikki puolueet sitoutuvat. Yhteinen näkemys on miesten mukaan kadonnut TE-uudistuksen myötä ja oli häviämässä matkailussa. Miehet vaativat taisteluhenkeä, joilla maakuntaa voidaan viedä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Se, mikä tuo tulevaisuus oli, ei sanomalehdestä selvinnyt.
​

​Framtids land – tulevaisuus rakentuu kuuluvuuden ja osallisuuden varaan
 
Lähtemisen sijaan maakunta on tulemisen ja myös tulevaisuuden maakunta. Tätä voidaan perustella sekä sisään muutolla, sen perinteellä, että resurssirikkauksilla ja mahdollisuuksilla. Pohjois-Karjalan väestön lähes kokonaisuudessaan voidaan sanoa olevan muualta tullutta. Siitä kertovat asutustarinoiden ohella historian dokumentit. Kansakunnan rakentamisen aikana virkakunta opettajia myöten tuli pääosin muualta. Toisen maailmasodan jälkeinen asuttaminen toi uuden asutusaallon. Hyvinvointivaltion rakentamien puolestaan korkeakoulun ja muut oppilaitokset opettajineen ja tutkijoineen, terveyskeskukset ja koko virkakoneiston. Uusin muuttoaalto tuli Neuvostoliiton hajoamisen ja Euroopan unioniin liittymisen myötä. Se oli vaimomuuttoa Venäjältä, pakolaismuuttoa eri puolilta maailman kriisialueilta, mutta myös alati kansainvälistyvää yliopistoa ja yritysmaailmaa. Puheet junantuomista ovat vaihtuneet puheeseen avoimesta monikulttuurisuudesta ja uudesta pohjoiskarjalaisuudesta juhlineen. Pohjois-Karjalassa eletään ylirajaista arkea ja paikkaan nimeltä Pohjois-Karjala sidottuna ja siitä samaan aikaan siitä erillään tietotekniikan mahdollistamassa todellisuudessa.

Ismo eli nuoruutensa aikana, jolloin Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltiota. Aluepolitiikka tähtäsi alueellisten erojen tasoittamiseen ja maan reuna-alueet kuten Pohjois-Karjala nostettiin yhteiskunnan voimin tasaveroiseksi muun Suomen kanssa. Se tarkoitti omaa väliportaan hallintoa, lääniä, valtion olemassaoloa ja näkyvyyttä, koulutusta, terveydenhoitoa, kulttuuri- ja puolustushallintoa läänintaitelijoineen ja varuskuntineen.  Se tarkoitti korkeinta koulutusta eli oman korkeakoulun saamista.  

​Kansakunnalla oli yhteinen tulevaisuus ja suunta oli parempaan. Lapset saivat paremman koulutuksen kuin vanhemmat ja myös elintason ja paremmat asunnot. Maan keskushallinnon ja Pohjois-Karjalan linja oli pitkään yhteinen. Vallitsevat yhteiskunnalliset arvot tähtäsivät taloudelliseen edistykseen, kansalaisten tasa-arvoon ja kansalliseen hyvinvointiin. Pohjois-Karjalan elintaso nousi muuta maata nopeammin. Se näkyi väestön terveydentilan nopeana paranemisena. Mato-Alli karkotti lapamadot ja Puska pyrki kieltämään suolan ja läskin käytön. Oman kunnan terveyskeskus ja Kelan toimisto tarjosivat turvan.  Tutkimus ja koulutus pyrkivät lisäämään maakunnan itsetuntoa ja henkistä selkärankaa. Demokratiakehitys, pyrkimykset tasa-arvoon ja solidaarisuuteen heijastuivat koulun ohella myös kulttuuritoiminaan myös museoiden näyttelyihin ja keruutoimintaan. Mukaan tulivat arki ja erilaiset marginaaliryhmät.

Allun kohdalla tilanne on toinen. Hyvinvointivaltion tasa-arvoiseen kehitykseen ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta vähentävään ja tulonjakoa tasoittavaan kehitykseen ei enää pyritä, vaan yhteiskunnan keskeisiä trendejä ovat olleet keskittäminen ja myös yksilöityminen.  Yhteiskuntaa hallitsee talouden eetos. Kukin yksilö on vastuussa itsestään ja hänen tulee itse rakentaa tulevaisuutensa kykyjensä mukaan. Aluepolitiikkaa ei ole, vaan pyrkimyksenä on tiivistäminen ja tehokkuus. Toistuvia puheita ovat kilpailukyky, osaaminen, kansainvälisyys, rakennemuutos ja uhkat. Yleistä epävarmuutta lisäävät Venäjän sota ja ilmastonmuutos. Taloudelliseen ja kilpailulliseen menestykseen pyrittäessä alueellisella itsetunnolla ei ole sijaa.

Allun kohdalla on kysymys kuulumisesta. Ja Pohjois-Karjalalle ovat tärkeitä hänen ja muiden ei-oletettujen pohjoiskarjalaisten innostus ja osallisuus. Talouden vahvan aseman ohella globalisaatio, muuttoliikkeet, monikulttuurisuuden idea ovat muuttaneet käsitystä suvereenista valtiosta ja sen kansallista kertomusta yhtenäisestä kansasta ja sen alueellisista kulttuureista. Pohjois-Karjalassa on havahduttava tapahtuneeseen muutokseen ja on luotava uudet kasvot pohjoiskarjalaiseen itsekuvaan. On aika avata ovia erilaisuuteen.

Kansallisvaltio Suomi on rakentanut kuuluvuutta muun muassa historiakirjoituksen, muistomerkkien, koululaitoksen ja kulttuuri-instituutioiden kautta. Kansallisvaltioissa museot rakensivat kokoelmillaan ja keruutyöllään kansalaisuutta ja samalla määrittelivät sen sisällön kansakuntaan kuulumisen perustaksi käyttäytymistä ja sosiaalisia suhteita myöten. Yhdessä koulun ja armeijan kanssa museot myös yhtenäistivät kansaa yhteen hyvän ja oikean kansalaisuuden muottiin. Tämän keräysperinteen myötä kokoelmiin on keräytynyt kansanpukuja, kanteleita ja tuohitorvia. Monet museot jatkavat edelleen kansakunnan identiteetin rakentamisen tiellä, mutta museoiden rooli voidaan nähdä myös toisin, ja sisällyttää Allu mukaan.

Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne on tehnyt Pohjois-Karjalasta uudelleen eräänlaisen ääripisteen, koska raja itään on taas kerran kiinni. Junavuorojen vähentäminen länteen Pieksämäen suuntaan on heikentänyt kulkuyhteyksiä muualle sisä-Suomeen ja sitonut Pohjois-Karjalaa etelään Helsingin suuntaan. Samalla yhteyden haavoittuvuus paljastui. Yksi ainoa siltatyömaa uhkaa jättää Pohjois-Karjalan mottiin ja tehdä maakunnasta eräänlaisen saaren. Maantieyhteys Varkauden suuntaan on pullonkaula ja pelkona on lentoliikenteen katkeaminen.

Mitkä ovat tulevaisuuden pohjoiskarjalaisen itsetunnon ainekset?
Mihin pyritään?
Mitä on mahdollinen tulevaisuus?
Mitä on todennäköinen tulevaisuus?
Mitä on toivottu tulevaisuus?
Mikä on Pohjois-Karjalan paikka Suomessa, entä Euroopassa?
Millaisia tulevaisuussignaaleja on olemassa?
​
Ovatko itsetunnon rakennuspuita Ilosaarirock, Koli, Siun sote vai joensuulaiset innovaatiot: puisto ilman puita, kauppahalli ilman kauppoja ja kaupungintalo ilman kaupungin hallintoa ja virastoja.
 
 
 

​Kummituksia on monenlaisia ja niillä on monia erilaisia nimiä. Kummitus on usein läpikuultava hahmo, jolta saattavat puuttua pää, jalat tai kädet. Tällaisia kummituksia ovat aaveet ja haamut. Ne ovat henkiolentoja ilman todellista ruumista. Ne saattavat näyttäytyä, mutta ne eivät yleensä tee mitään. Aave on jotain olematonta. Haamu poikkeaa aaveesta siten, että haamu saa jo muotoa. Haamu on esimerkiksi vainajan henki tai joku muu kalvakas ja läpikuultava varjo-olento. Ne kummitukset, jotka räyhäävät, meluavat ja aiheuttavat harmia ovat piruja ja räyhähenkiä. Ne saattavat siirtää tavaroita, avata lukittuja ovia ja ikkunoita. Näillä piruilla ei ole pukinsorkkia eikä hiilihankoa, ei partaa tai sarvia. On myös tonttuja ja outoja. 
 

​Vanhan kansan kummitukset
 
Kiihtelysvaarassa ei ole puhuttu kummituksista vaan kummista ja kummajaisista. Sellaisia olivat Haapaloson, Oskolan ja Vintilänvaaran kummat. Melakossa Neitikiven alla olevaan aarteeseen liittyvä kummitustarina liittyy yhteen kauheimpina pidetyistä rikoksista, oman lapsen tappoon. Aarteen sai nousemaan järvestä ainoastaan heittämällä yksiöisen vauvan järveen. Eräs Ahvenkosken nuori äiti aikoi uhrata lapsensa, mutta siinä samassa oli lapsi muuttunut mustaksi ja tehnyt lopun naisen rahanahneudesta. Siellä on aarre yhä Melakossa. Valkeasuolla oli outo, joka karjui ja örisi, mutta mitään ei näkynyt. Koirat olivat kauhuissaan ja hakivat turvaa. Outoja ja outolaisia on monenlaisia, eivätkä kaikki ole henkiolentoja.
 
Tunnetuimmat pirut ovat Paasselän piru ja Saaren Maironiemen piru, josta Pasi Klemettinen kirjoitti väitöskirjassaan Mellastavat pirut (1997). Paasselän piru on Paasselän meteoriittijärvellä nähty outo valoilmiö. Yleensä pirutarinoissa on perustana joku rikos, huijaus tai muu vääryys, jonka vuoksi piru riivaa taloa ja talonväkeä. Tässä eivät auta papit, eivätkä tietäjät. Nurmeksen Petäisten talossa kuului öisin ryskettä ja riimujen kalistelua. Ei auttanut virren veisuu, eivät ampuma-aseet. Olivat näet talossa yöpyneet uittomiehet yrittäneet kummituksen ampua. Tälle kummitukselle löytyi selitys, joka oli arvoituksellinen, mutta opettavainen. Yösijaa talosta saamaton kerjäläismummo oli kätkenyt talon kurkihirren päälle taikapussin, jossa oli haudasta otettua maata, karhun siitinluu ja muuta kummallista. Kun pussi löydettiin, niin kummittelu loppui. 
 

​Kontiolahdella kummitteli vanhassa pajassa. Ahjossa paloi tuli ja kuului takomisen ääntä, mutta kun pajaan asuttiin, niin ketään ei näkynyt. Myös tälle kummittelulle löytyi selitys. Sepän kisälli oli ollut aiemmin haudankaivajana ja ottanut haudasta kirstun naulan ja kätkenyt sen pajan oven pieleen. Naula avasi manalan väelle tien pajaan. Erikoisia kummajaisia ovat rajapirut ja rajahenget, jotka näyttäytyvät, jos joku on siirtänyt rajapyykkiä tai muuten rikollisesti hankkinut maata. Rajapiru huutaa oikeaa rajaa, kunnes vääryys on oikaistu.

​Tarinoita kummitusten takana
 
Kummitus on hahmon ohella jotain selittämätöntä, salaperäistä, kuten ovat olleet merien kummituslaivat ja ilmojen kummituslentokoneet, joita nähtiin ja kuultiin etenkin 1900-luvun alussa myös Suomen taivaalla. Sanomalehdet uutisoivat kummituskoneita nähdyn milloin Posiolla, milloin Imatralla. Kummituslentokoneet vaihtuivat 1950-luvulla UFOiksi. Myös niiden muoto ja malli muuttuivat. Tunnetuimmat ovat Pudasjärven ja Imjärven UFOt.  Tullessaan UFOt toivat humanoidit. Ne oli helppo tunnistaa, sillä humanoideilla kerrottiin olevan vain neljä sormea.
 
Kummitustarinat ovat ”totta”. Niitä ei ole syytä epäillä, eikä tarinalle tee oikeutta se, että kummitukselle etsittäisiin tieteellinen selitys. Kaikki tietävät kummitustarinat tarinoiksi. Toki niille voi jäljittää perusteita, etsiä juuria, ja saattaapa löytyä jokin tapahtuma, selvittämättä jäänyt veriteko, murha, tappo tai onnettomuus, jota kummitustarinalla muistellaan. Joskus tuo selitystarina on kyllä hauska, kuten tarina unissaan kävelevästä piikatytöstä, joka valkoisessa yöpuvussaan pelotteli kylänväkeä, kunnes joku rohkea uskalsi astua ”kummituksen” tielle ja tyttö säikähtyneenä heräsi. Vanhojen sanomalehtien pikku-uutisista paljastuu, että pikkupoikien ikiaikainen huvi on ollut pelotella kummituksina tyttöjä. Moni ”kummitus” on näin paljastunut. 
 
Yhdysvalloissa, 1800-luvun lopulla, kummitukset pitivät kauhun vallassa kokonaista pikkukaupunkia. Kyläläiset piiloutuivat lukittujen ovien taakse, jolloin kummitukset saattoivat riehua vapaasti. Samalla katosi kauppaliikkeistä tavaraa ja pankki tyhjeni. Kaupunkiin oli pyydettävä apujoukkoja, jotka olivat yhtä ihmeissään kummitukset nähdessään. Sitten yksi kummitus erehtyi polttamaan sikaria, ja koko joukko paljastui tavallista kekseliäämmäksi rosvojoukoksi, joka hyödynsi paikallista kummitustarinointia.
 

​Tuttuja tuntemattomia
 
Yleensä kummitustarinat ovat ajattomia ja paikkaan sitomattomia. Kummitustaloja on kaikkialla maailmassa. Lähes kaikki ränsistyneet ja hylätyt autiotalot ovat kummitustaloja niin Englannissa, Kolumbiassa kuin Suomessa. Niitä asuvat yleensä vanhojen leskirouvien tai nuorena kuolleiden neitojen haamut. Monelle näiden talojen kummituksille on useita silminnäkijöitä. Ollakseen arvokas vanha rakennus suorastaan vaatii oman kummituksen. Kummitukset viihtyvät etenkin linnoissa, mutta myös pimeät pajat ja riihet, vanhat kirkot, koulut, tehdashallit ja varastot voivat olla paikkoja, joissa kummittelee. Tarinat kerrotaan kaikkialla lähes samalla tavalla, ja aina yhtä vakuuttavasti. 
 

Kummitustarinat ovat kiertotarinoita, mutta silti ne kerrotaan tiettyyn paikkaan ja henkilöön liittyen, ja yhtä varmasti on työkaverin veli, siskon mies, naapurin serkku tai joku muu varma todistaja kyseisen kummituksen nähnyt. Se oli se liftari, joka katosi takapenkiltä tai outo ilmestys ”siinä Kuoringan levikkeellä”.
​
Tarina kummitusautosta kirjoitettiin muistiin Norjassa 1950-luvun alussa. Murhatun nuoren naisen haamu ilmestyi auton takaistuimelle, ojensi kätensä kuljettajan niskaa kohti ja kuiskasi: Ajakaa minut takaisin Göteborgiin. Auto oli tuotu Ruotsissa, josta se oli jouduttu myymään murha-autona Norjaan, sillä Ruotsissa sitä ei kukaan halunnut osatta. Tyhjänä seisoessaan kuului auton äänimerkki. Auto suisti viimeisen omistajansa tieltä. Niitylle hylättyä autoa ympäröi täyden kuun aikana sininen kehä. Tarinan takapenkin surevasta naisesta muuttui Suomessa mustapukuiseksi naiseksi. Itä-Suomessa 1970-luvulla kerrotuissa tarinoissa hän oli idän Ljudmila, joka matkasi usean herran autossa, ja aina kesken matkan salaperäisesti katosi.
 
Kummitusjahti on ikiaikainen huvi sekin. Leikkimielellä ja tosissaan on kummituksia yritetty todentaa ja vangita. Äänityslaitteiden kehittyessä kokeiltiin kummitusten ääntä tallentaa ensin fonografeille ja sitten savikiekoille. Sitten tulivat kamerat, ja yrittipä BBC näyttää suorana ”Kaunista Katarinaa” TV-lähetyksessään 1950. Kaunis Katariina on Englannin kuuluisin kummitus. Eläessään hän oli Katariina (Catherine) Howard, Henrik VIII viides vaimo. BBC asensi televisiokameran, infrapunalampun ja erilaisia äänilaitteita Hampton Courtin vahtikamariin, jossa Katariina oli usein näyttäytynyt. Katariinaa ei saatu televisioon.  Yhtä huono tulos saatiin Valtimon Sivakasta. Kyläläiset olivat jättäneet magnetofonin koulun lattialle tarkoituksena äänittää kummitusten riekkumista. Mitään ei nauhalle tallentunut. Myös enemmän ja vähemmän vakavin tieteellisin mittalaitteiden ja sensorein on kummituksia yritetty vangita. On etsitty värähtelyjä, tiettyjä äänitaajuuksia ja selitetty aiempia havaintoja hallusinaatiolla, illuusioilla ja joukkosuggestioilla – aivan turhaan. Kummitukset eivät lopu, sillä aina tulee uusia kertojia.

​Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys osallistui keväällä Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitoksen Monimenetelmällinen tutkimus käytännössä -opintojakson suunnitteluun ja toteuttamiseen.  Opintojaksolla opiskelijat tuottavat ulkopuolisen yhteistyökumppanin antaman tehtävän mukaisen tutkimusraportin. Yhdistyksestä mukana olivat etenkin hallituksen jäsenet Marko Piipponen ja Lauri Partanen. Historiallisen yhdistyksen lisäksi yhteistyökumppanina oli Joensuun kaupunkikeskustayhdistys Virta. Opiskelijoille annettavan tehtäväkokonaisuuden aiheeksi tuli Joensuun keskustan Lumovoima ja sen kehittäminen. Aihe jaettiin lopulta kuuteen alateemaan, jotka nyt julkaistavassa raportissa esitellään.

Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys lähti yhteistyöhön mielellään ja mielenkiinnolla. Ensinnäkin osallistuminen tehtävänannon suunnitteluun mahdollisti yhdistystä kiinnostavien näkökulmien tuomisen osaksi opiskelijoiden tutkimia teemoja ja toiseksi opintojakson tavoite saada loppuraportti virallisesti julkaistuksi avasi yhdistykselle mahdollisuuden ryhtyä kokeilemaan digitaalista julkaisua osana julkaisutoimintaansa.

Monimenetelmällinen tutkimus käytännössä 2023: Joensuun keskustan Lumovoima -raportti on kattava kokonaisuus Joensuun keskustan kehittämiseen liittyvistä teemoista. Raportissa sivutaan niin historian, nykyisyyden kuin tulevaisuuden näkökulmia, ja se sisältää mielenkiintoista luettavaa kaupunkisuunnittelijoille ja kehittäjille, poliitikoille, tutkijoille mutta myös kenelle tahansa Joensuun keskustan vaiheista ja siihen liittyvistä ilmiöistä kiinnostuneelle.

Yhdistys kiittää yhteistyökumppaneiden ja opintojakson opiskelijoiden ohella jälleen kerran graafikko Samu Aarniota, jonka taitavissa käsissä digitaalinen julkaisu sai muotonsa. Pilotti osoitti, että digitaaliseen julkaiseminen tällaisessa muodossaan on mahdollista ja suhteellisen helposti järjestettävissä. Varsinaisen digikirjan käyttöönotto olisi hiukan monimutkaisempi hanke, sillä yhdistyksellä ei ainakaan toistaiseksi ole käytössään sellaista verkkoalustaa, jonka kautta oikeaa digikirjaa voisi levittää. Vuosikirjamme ainakin toistaiseksi julkaistaan perinteisin tavoin painettuna kirjana, mutta tilanteen mukaan olemme valmiita myös digitaaliseen julkaisemiseen.

Monolan aitta Lieksan Vartiolassa vuonna 1973. Kuvaaja Ilmari Karvonen. Pielisen museo.
​

​Kulttuuriympäristöjä
 
Mäntyniemen kartanon sukutila Kesälahdella on kulttuuriympäristökohde. Vaikka tila ei ole museo, niin pääset tutustumaan siihen opastetulla kierroksella. Kävelykierroksia järjestetään tilauksesta kesäisin ja tapahtumien yhteydessä. Kierroksilla esitellään tilan tarinaa ja päärakennusta. Kartanon historia alkaa 1760-luvulta, jolloin kirkkoherra Clas Johan Molander muutti pihapiiriin. Tila oli jonkin aikaa 1800-luvulla toisen suvun omistuksessa, mutta päätyi takaisin Molanderin suvulle 1880-luvulla. 

Alina Kuusisto, Karjalan tutkimuslaitos

Karjalan Liiton uusi historiateos, Katja Tikan kirjoittama Politiikkaa ja piirakkaterapiaa. Karjalan Liitto 1940–2020 (SKS Kirjat 2023) on kunnianhimoinen järjestöhistoria. Teos haastaa perusteellisuudellaan ja temaattisuudellaan niin aikaisemmat liiton historiaa käsittelevät tutkimukset kuin lukijankin. Siirtokarjalaisuus ja siinä sivussa karjalainen järjestötoiminta ovat paljon tutkittuja teemoja, mutta uusi, aiempaa kokonaisvaltaisempi tulkinta Karjalan Liiton kuluneista vuosikymmenistä on perusteltu monestakin syystä. Teos kuvaa järjestön roolia siirtoväen sopeutumisessa ja siirtokarjalaisuuden muotoutumisessa sodan jälkeisessä Suomessa, mutta asettaa samalla siirtolaisuusilmiön laajempaan historialliseen kontekstiin. Massasiirtolaisuus on yhtä lailla ajankohtainen 2020-luvun Euroopassa kuin toisen maailmansodan jälkeen.
 
Karjalan Liitto perustettiin 1940 pitämään yllä uuden itärajan taakse jääneiden kuntien, seurakuntien, järjestöjen ja yhteisöjen toimintaa. Siitä muodostui karjalaisen siirtoväen vaikutusvaltainen edunvalvontajärjestö, mutta alusta lähtien sillä on ollut keskeinen merkitys myös siirtokarjalaisen kulttuurin ylläpitäjänä ja luojana. Liiton kolmanneksi tärkeäksi tehtäväksi Katja Tikka nostaa sen jäsenistölleen antaman henkisen ja terapeuttisen tuen. Kirjan rakenne pakoilee kronologiaa, mutta pureutuu syvälle kolmeen teemakokonaisuuteen. Keskiössä ei ole aiemman tutkimuksen tapaan Karjalan Liiton muutos etujärjestöstä kulttuurijärjestöksi, vaan Tikka osoittaa näiden kolmen keskeisen toiminnan tason kulkeneen rinta rinnan koko liiton olemassaolon ajan.

Lukijan hereillä pitävän järjestöhistorian kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Karjalan Liiton kaltaisen laajasti eri kentillä ja aluetasoilla vaikuttaneen järjestön toiminnan tiivistäminen yhden kirjan kansien väliin vaatii valintoja, rajaamista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Jo kirjan takakannessa todetaan, että ”liiton historia on samalla kaikkien suomalaisten historiaa”. Mielekästä ja kiinnostavaa teosta ei voi kirjoittaa irrallaan yhteiskunnallisista ja kulttuurisista murroksista. Silti kirjoittaja on omien sanojensa mukaan pyrkinyt painottamaan nimenomaan liiton, ei siirtoväen historiaa. Tätä tukee lähdeaineisto, joka keskittyy pitkälti liiton omiin arkistoihin. Haastatteluja ja muistitietokokoelmia on myös hyödynnetty, mutta niiden rooli jää toissijaiseksi arkistoaineistoon nähden. Siinä mielessä teos on perinteistä järjestöhistoriaa.
 
Karjalan Liiton ensimmäinen työsarka oli vuoden 1940 pika-asutuslakiin liittynyt vaikuttamistyö. Seuraavat 15 vuotta liiton johtajisto keskittyikin siirtokarjalaisten asemaa koskevan uuden lainsäädännön luomiseen, mikä näkökulma on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa pimentoon. Katja Tikan mukaan liitosta muodostui eduskunnan eräänlainen karjalainen ulkosaareke, joka tarjosi alustan asioiden käsittelyyn virallisen eduskuntatyön ulkopuolella. Kansanedustajatoimijoidensa kautta sillä oli suora yhteys ministeriöihin, ja tässä mielessä liiton rooli oli toimia eräänlaisena karjalaisten ja valtion johdon välikappaleena ja viestinviejänä. Liitto toi julkisuuteen keskustelun siirtokarjalaisten asemasta, mikä osaltaan edisti myös siirtolaisten henkistä jaksamista.
 
Toinen keskeinen edunajokysymys Karjalan Liitolle oli ei enempää eikä vähempää kuin Karjalan palauttaminen. Tässä suhteessa liitto edusti maltillista linjaa, vaikka voimakkaampiin esiintuloihin olikin liiton jäsenistön taholta paineita. Karjalan palautuskeskustelu väistyi 1960-luvulta lähtien ulkopoliittisen ilmapiirin vuoksi taka-alalle, ja samalla liiton luonne etujärjestönä hiipui. Kysymys nousi uudelleen esiin vasta Neuvostoliiton hajoamisen myötä 1990-luvulla, jolloin esimerkiksi liiton kunniapuheenjohtaja, kansanedustajan tehtävät jättänyt Johannes Virolainen sekä liiton puheenjohtajiston jäsen Riitta Uosukainen esiintyivät rohkeasti palautuksen kannattajina.
 
Järjestönä Karjalan Liitto ei missään vaiheessa toiveista huolimatta ajanut palautusta kovaäänisesti. Palautuskeskustelu kaikkiaankin alkoi hiipua vuosituhannen vaihteessa Venäjän presidentti Vladimir Putinin valtaannousun myötä, eikä liitto nähnyt enää mahdolliseksi edes kansalaiskeskustelun ylläpitämistä aiheen ympärillä. Liitto keskittyi Karjala-yhteistyöhön, johon kuuluivat muun muassa avustus- ja kehittämistyö, kulttuurivaihto ja kotiseutumatkat. Asian voi muotoilla Katja Tikan tapaan: ”Karjalaan päästiin takaisin yhteistyön avulla.”
 
Karjalaisten arkielämän kysymykset olivat liitolle yhtä luonnollinen toimintakenttä kuin valtakunnan tason politiikka. Jäsenistön henkistä jaksamista auttoi esimerkiksi se, että useimpien siirtoseurakuntien toimintaa jatkettiin 1940-luvun loppupuolelle asti. Myös hengellisen toiminnan, muistopatsaiden pystyttämisen, rajantakaisten hautausmaiden hoidon sekä erilaisten rituaalien ja perinteiden, kuten kesä- ja suurjuhlien merkitys oli suuri. Teoksessa pohditaan myös Helsingin Käpylään vuonna 1974 valmistuneen Karjalantalon merkitystä eräänlaisena henkisen hoivan muotona, joka sai Karjala-innostuksen ja karjalaisten itsetunnon uuteen nousuun. Talon myötä liiton toiminnan painopiste alkoi siirtyä politiikasta kulttuuriin.
 
Kulttuuritoiminnan keskeisiä ulottuvuuksia oli ”karjalaisuuden löytäminen ja jopa keksiminen sekä tämän paketoiminen suurelle yleisölle helposti lähestyttävään muotoon”. Vastuun kulttuurityöstä kantoivat käytännössä alatason karjalaisyhteisöt ja -järjestöt. Tämä tarkoitti muun muassa urheilutoimintaa, musiikkia, teatteria ja pitäjänjuhlia. Pohjoiskarjalaisittain kiinnostavaa on, että täällä kulttuuritoiminta organisoitui ja keskittyi vuonna 1950-perustetun Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön varaan. KKES:n tavoitteena oli itäisten rajaseutujen kulttuurin säilyttäminen muun muassa tallentamalla perinnetietoa, säilyttämällä murteita, perustamalla arkisto- ja museokokoelmia sekä tukemalla karjalaistaustaisia opiskelijoita ja henkistä työtä tekeviä ammattilaisia. Liitto ja säätiö tekivät läheistä yhteistyötä, ja rajanveto niiden välille oli vaikeaa jo siitä syystä, että Karjalan Liiton järjestösihteeri Simo Härkönen toimi KKES:n asiamiehenä sen ensimmäiset yksitoista vuotta. Säätiön asema Pohjois-Karjalassa on ollut niin vahva, että maakuntaan on syntynyt vain vähän liiton alajärjestöjä ja alueen piirikin lakkautettiin muutama vuosi sitten.
 
Politiikkaa ja piirakkaterapiaa pureutuu syvälle karjalaisen järjestötoiminnan identiteettiin, vaikka alueellisista eroista ja painopisteistä olisi Pohjois-Karjalan esimerkin ohella lukenut mielellään enemmänkin. Kirjan temaattinen rakenne on tutkimuksellisesta näkökulmasta toimiva, mutta lukijalle, joka ei tunne Karjalan Liiton keskeisiä vaiheita tai ei ole lukenut aiempia historiateoksia, on liiton kehityskaaren hahmottaminen välillä hankalaa. Jonkinlainen aikajana olisi voinut paikata tätä puutetta. Käsittely on yksityiskohtaista ja monisanaista, joten hätäisemmälle lukijalle olennaisten käännekohtien tai tapahtumien löytäminen runsaan kerronnan seasta on toisinaan vaikeaa. Toisaalta monet karjalaisuudelle ja karjalaiselle järjestötoiminnalle tunnusomaiset ilmiöt kyykästä karjalanpiirakkaan ja Karjalaisista kesäjuhlista kotiseutumatkailuun taustoitetaan hyvin osaksi Karjalan Liiton järjestöllistä merkitystä.
 
Syystä tilaa on säästetty myös karjalaisen järjestötoiminnan ajankohtaisille merkityksille. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole arvioida tulevaa, mutta ei ole vaikea ennustaa, että karjalaisen kulttuurin muovautuminen jatkuu ja Karjalan Liiton toiminta sen mukana.

​Kesä on tunnetusti matkailun aikaa. Mikäpä olisi oivallisempaa kesäreissaamista kuin tutustuminen Pohjois-Karjalan museokohteisiin. Maakunnassa on noin 50 museota, jotka esittelevät muun muassa kulttuuria, paikallishistoriaa, asutusta, sota-aikaa, henkilöhistoriaa, karjalaisuutta, elinkeinoja, kulkuvälineitä, myllytoimintaa, sairaanhoitoa ja sähköntuotantoa. Esittelen tekstissäni vain pienen osan Pohjois-Karjalan museokohteista. Valitsin tekstiin museoita, jotka keskittyvät etenkin esineisiin, vanhoihin rakennuksiin ja paikkakuntien historiaan. Lisäksi halusin nostaa esille museoita, jotka saattavat olla museovieraille hieman tuntemattomampia. Tekstin lopussa on linkkejä, joiden kautta löydät lisää tietoa maakunnan museoista.
​

​Kauppa-, koulu-, mylly- ja kievarimuseoita
 
Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo sijaitsee Tuupovaaran Öllölässä. Pihapiirissä on aittoja, Mylly-Kievari ja vanha mylly. Rakennuksissa on esillä vanhan ajan esineistöä. Kievarin pihalta lähtee myös Timo-Hilipan 1,2 kilometrin mittainen vanhoja metsästysansoja esittelevä ansapolku. Kävelymatkan päästä pihapiiristä ovat myös koski, uimaranta ja kota.
 
Juuan myllymuseo tarjoaa myllytoiminnasta kiinnostuneille oivallisen käyntikohteen. Juuan Leskelän tai toiselta nimeltään Herralankosken myllyn historia ulottuu 1800-luvun lopulle, jolloin myllytoiminta alkoi. Viimeisen myllyn toiminta päättyi 1950-luvulla. Alueella on myllytupa, sauna, aitta ja mylly. Museon kupeessa on Herralankosken puisto ja lähistöllä sijaitsee Puu-Juuka.
 
Koulumuistoihin vie vierailu Kaurilan koulumuseossa Tohmajärvellä. Museossa on näytteillä vanhoja kouluesineitä, kuten kuvatauluja. Kaurilan koulua kävi hiihtäjä Siiri ”Äitee” Rantanen, joka lahjoitti museolle muun muassa kilpailuasunsa.
 
Kaupankäynnin historiasta innostuneille mainio kohde on Kiteen Savikossa sijaitseva kauppamuseo. Kankkusen suvun omistuksessa olleella kaupalla on takanaan satavuotinen historia. Kyse on mahdollisesti Suomen ainoasta alkuperäisasussaan säilyneestä maakaupasta. 
 
Talo- ja ulkomuseoita
​
Yksi tunnetuimmista maakunnan talomuseoista on Murtovaaran talomuseo Nurmeksessa. Museon pihapiirissä tutustut vanhoihin hirsirakennuksiin. Murtovaaran pitkä historia alkaa vuodesta 1840, jolloin Tahvo Saastamoinen pystytti pihapiirin ensimmäiset rakennukset. Murtovaaran viimeinen asukas muutti pois pihapiiristä vuonna 1985.
​

​Toinen tunnettu nurmekselainen museo on Ikolan museo. Museon alueelle on siirretty muualta vanha päärakennus, savupirtti, vilja-aitta ja pariaitta. Pihapiirin vanhassa navettarakennuksessa pääset kartuttamaan tietouttasi esimerkiksi Kuokkastenkosken rautaruukin ja Nurmeksen osuusmeijerin historiasta. Museon päärakennus on kalustettu 1900-luvun alun mukaisella tavalla. Vierailijoille on nähtävillä taiteilija Alma Pääkkösen valamia eläinveistoksia.
 
Tohmajärvellä sijaitseva Pitäjänmuseo sekä Nymanin talo ja apteekkimuseo tulivat itselleni tutuiksi viime kesän vierailulla. Museoon kuuluvat muun muassa kruununvoudin vaunuliiteriaitta, Nymanien käymälä ja kirjailija Maiju Lassilan eli Algot Untolan kotiaitta. Yhdessä museoaitoista on kattavasti tietoa Maiju Lassilasta. Nymanin talo on käymisen arvoinen rakennus, jossa voi vierailla oppaan johdolla. Talossa on esillä muun muassa vanhaa apteekkiesineistöä ja Nymanin perheen esineitä. Museoaitoissa on esineistöä kotitalouteen, terveydenhoitoon, maatalouteen ja käsitöihin liittyen unohtamatta paikallishistorian esittelyä. Renkituvan näyttely Katri Helenasta ja vanhan navetan possuesinenäyttely ovat hauska lisä museoalueen perinteisempien näyttelyjen rinnalla. 
 

Tohmajärven museoalueen tuulimylly. Kuvaaja: Jenna Pitkänen
​

Kotiseutumuseoita
​
Kesälahdella on kotiseutumuseo, jonka alueella on muun muassa savutupa, riihi, aittoja ja mylly. Riihi on alueen ainoa alkuperäinen rakennus. Museossa on nähtävillä ihmisten arjessa käyttämiä esineitä. Kesän 2023 vaihtuvan näyttelyn aiheena on Viipuri. 
 
Kiihtelysvaaran paikallis- ja kulttuurihistoriaan voit uppoutua Kiihtelysvaaran kotiseutumuseossa, jossa on pysyvän näyttelyn ohella vaihtuvia näyttelyitä. Pysyvän näyttelyn aiheita ovat muun muassa kirkkohistoria, metsätyöt, käsityöt, maanviljely, suojeluskunta ja Lotta-Svärd.
 
Jos Kolilla haluaa välillä tehdä muutakin kuin retkeillä, voi Kolin Ryynäsen pihapiirissä sijaitsevassa kotiseutumuseossa ammentaa tietoa alueen historiasta esineiden, tekstien ja kuvien välityksellä. Museossa on muun muassa ”Sutkavaaran erakon” eli Ari Koistisen muistonäyttely. Koistinen tunnetaan yli 1 000 esinettä käsittävän perinnekokoelman keruutyöstä. 
 
Kävin viime kesänä Komperon kylän kotiseutumuseossa Liperissä. Museon alueella on esimerkiksi savutupa, luhtiaitta ja navetta. Rakennuksista löytyy monenlaisia vanhoja esineitä, kuten työkaluja, kotitarve-esineitä ja suutarin välineistöä. Siikakosken alueen historiaa esitellään myös tekstein ja kuvin. Joen rannalla on tiettävästi Suomen pienimpiin kuuluva savusauna, joka on mukana elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Onpa museon läheisyydessä myös kuvaukselliset Siikakosken kivisillan rauniot.
​

​Eräs Komperon kotiseutumuseon rakennuksista. Kuvaaja: Jenna Pitkänen
 

Muita museoita
​
Sinkkolan kotieläinpiha on tuttu paikka monelle joensuulaiselle. Siellä pääset maatilan eläinten lisäksi tutustumaan museoksi muutettuun pieneen aittahuoneeseen. Kävin vierailemassa Sinkkolan aittahuoneessa viime kesänä. Huoneessa oli esillä monia mielenkiintoisia esineitä, kuten hevostarvikkeita sekä vanhoja pulloja ja kalastusvälineitä.
 
Leluja, leikkejä ja leikkeihin mukaan otettuja esineitä pääset ihailemaan Rääkkylän leikkimuseo Kotistassa, jonka vanhimmat leikkikalut ovat 1800-luvulta. Museossa voi käydä tilauksesta yksin tai ryhmänä. 
 
Jos sähköverkkoihin liittyvät esineet ja laitteet tai voimalaitoksen koneet innostavat, kannattaa suunnaksi ottaa Saarion voimalaitosmuseo Jänisjoen rannalla Tohmajärvellä. Voimalaitos rakennettiin paikalleen 1908. Museosta on tehty internetiin virtuaalinen kävelykierros.
 
Innokkaille sotahistorian harrastajille sopiva museo on jatkosodan 1944 taisteluistaan tunnettuun Ilomantsin Hattuvaaraan 1988 rakennettu Taistelijan talo, jossa näyttelyiden aiheita ovat esimerkiksi Lotta Svärd, Lauri Törni sekä talvi- ja jatkosota. Läheisellä Makkolan tilalla on esillä myös Lauri Törnin elämänkertanäyttely. 
 
Liperin apteekki- ja sairaalamuseo Penttilän museoalueella on hyvä kohde, jos koet terveydenhoidon mielenkiintoisena teemana. Museossa on näytillä Liperin entisen apteekin ja kunnansairaalan esineistöä.
 
Nightwish-fanien kannattaa ottaa suunnaksi Kiteen Nightwish -keskus, jossa on esillä valokuvia ja esineitä, kuten kiertueiden soittimia, lavasteita ja asuja. Pääseepä keskuksen karaokekopissa tekemään omanlaisensa version yhtyeen yhdestä tai useammasta laulusta. 
 

​Löydät lisää Pohjois-Karjalan museoita täältä:
https://pohjoiskarjalanmuseo.fi/pohjois-karjalan-museokohteet
 
Tekstin lähteet:
Ikolan museo: https://www.nurmes.fi/ikolan-museo
Juukan myllymuseo: https://juukaseura.fi/museot/myllymuseo/
Kesälahden kotiseutumuseo: https://kesalahti.blogspot.com/p/museoalue.html
Kiihtelysvaaran kotiseutumuseo: https://kiihtelysvaara-seura.fi/museo/nayttelyt ja https://www.facebook.com/kiihtelysvaaraseura/?locale=fi_FI
Kolin kotiseutumuseo: https://www.koli.fi/fi/Nahtavyydet/Museot-ja-kirkot ja
https://www.facebook.com/kolinkotiseutuyhdistys
Komperon kotiseutumuseo: http://www.komperonmuseo.fi/ ja https://www.facebook.com/profile.php?id=100064367581347
Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo: http://www.tuupovaara.fi/matkailu/nahtavyydet/koskenniskan-mylly-ja-kievarimuseo/
 ja https://www.facebook.com/profile.php?id=100046240406094
Leikkimuseo Kotista https://www.leikkimuseokotista.fi/   ja https://www.facebook.com/people/Leikkimuseo-Kotista/100057491707382/
Liperiin apteekki- ja sairaalamuseo: https://www.liperi-seura.fi/penttilan-museoalue/apteekki-ja-sairaalamuseo/
Murtovaaran museoalue: https://murtovaara.com/fi/etusivu
Nightwish -keskus: https://nightwishstory.com/
Savikon kauppamuseo http://kiteeseura.com/kotiseutumuseo/savikon-kauppamuseo/
Taistelijan talo: www.taistelijantalo.fi/index.html
Tohmajärven museot: https://www.tohmajarviseura.fi/museot/