Kuhasalo - joensuulainen historiamaisema

Ismo Björn, erikoistutkija

Tiedot siitä, että Kuhasalossa on ollut jonkinlainen puinen luostarirakennus ohjaavat sen siellä myös näkemään. Tietoisuus herättää maiseman. Kaksi pientä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun asiakirjoissa olevaa mainintaa kertoo tuhoutuneesta puisesta luostarista Kuhasalossa. Kirkkojen, luostareiden ja myllyjen autioluettelo vuosilta 1589–1593 sekä Käkisalmen läänin veroluettelo vuodelta 1618 mainitsevat, että Pielisjoen suussa oli Kuhasalon puinen luostari, ja sen tilukset olivat autiona. Mielikuvat luostarista herättävät entisen saaren maiseman eloon. Mukaan tulevat ajalliset tasot. Eri sukupolvet näkevät luostarin silmissään kaikki hieman erilaisina, sillä heillä on erilainen kokemus luostarin ulkonäöstä.

Tarinat luostarista antavat maisemalle sisällön, mutta ne myös rajaavat katsetta. Tieto luostarista ohjaa, kuinka maisemaa havainnoidaan ja aistitaan. Maisema on opittua katsomista ja siitä muodostuu yhteinen historiatila. Erityisen voimakas tarinan ohjaama historiallinen tilakokemus on tällaisessa symbolisessa, laajaa ihmisryhmää yhdistävässä joensuulaisessa historiamaisemassa. Eletty ja yhdessä koettu tila ylläpitää käsitystä jostakin, jota fyysisesti ei edes tarvita. Luostari on olemassa, vaikka mitään siitä ei näy. Kuhasalon maisema, kuten mikä tahansa maisema on näin ollen historiallisesti rakennettu.

Ismo Björn opastamassa kuulijoita Kuhasalon historiaan PKHY:n tilaisuudessa 3.10.2024. Kuva: Jani Karhu.

Luostarin muistomerkki vahvistaa luostarin tarinaa osaksi joensuulaista kollektiivista muistia. Samalla muistomerkki ohjaa näkemään luostarin maisemassa halutulla tavalla. Muistomerkki on kamppailua maiseman omistamisesta. Ortodoksinen kirkko hallitsee tällä paikalla Kuhasalon perinnettä ja maisemaa. Muistomerkin pystyttäminen oli ensimmäistä kertaa esillä 1960-luvun alussa. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Erkki Piiroinen painotti luostarin merkitystä, sillä se kertoi ortodoksisen uskonnon pitkistä juurista Joensuun seudulla. Muistomerkki nousi uudelleen esille 1990-luvun alussa, jolloin valmistauduttiin Joensuun ortodoksisen seurakunnan 100-vuotisjuhliin. Muistomerkkiä ajoivat kirkollisten piirien ohella historiantutkijat Heikki Kirkinen ja Veijo Saloheimo.

Arkkipiispa Johannes vihki luostarin muistomerkin 13.7.1993.  Vastaava lehtipuinen ikonikatos oli Parikkalan Koitsanlahden ortodoksisella hautausmaalla. Muistomerkin kautta Kuhasalon luostari sidottiin Valamoon, sillä ikonikatokseen sijoitettiin Valamon luostarin perustajia Sergei ja Herman Valamolaista kuvaava ikoni. Kuhasalon luostarin tarinan merkitys on vaikuttanut myös saaren nimeen. Kukkosensaari muuttui takaisin Kuhasaloksi pitkälti luostarisidoksen vuoksi.

Muistomerkki Kukkosensaaressa (ent. Kuhasalo) 1500-luvulla sijainneen ortodoksiluostarin oletetulla sijaintipaikalla, lännestä. Kuvaaja: Helena Ranta.  Museovirasto. Arkeologian kuvakokoelma.

Tarinan lähteillä eli Kuhasalon luostarin jäljillä
 
Kukkosensaaressa kaivattiin kellaria syksyllä 1908. Puolen metrin kaivamisen jälkeen lapio osui johonkin kovaan. Montusta paljastui kolme pääkalloa ja joukko sääriluita. Kaivu-urakka loppui siihen. Lapiomiehet ilmoittivat löydöstään arkeologiselle toimikunnalle Helsinkiin.

Sinällään mikään yllätys ei hautalöytö ollut, sillä vanhat joensuulaiset tiesivät kertoa, että Kukkosensaaressa olisi entinen hautausmaa. Koska Kukkosensaarta pidettiin myös kadonneen Kuhasalon luostarin paikkana, yhdistettiin luulöytö suoraan Kuhasalon luostariin, ja näin löytöpaikkaa ryhdyttiin pitämään luostarin hautausmaana, ja sieltä löytyneitä luita munkkien jäännöksinä.

Kukkosensaaren vanhan metsälehmuksen kerrottiin senkin todistavan luostarista, saattaahan metsälehmus saavuttaa 200–300 vuoden iän. Vanha tarina kertoi, että luostari olisi sijainnut lehmuksen vieressä.  Puhuttiin myös kieloista, jotka kasvoivat ainoastaan tällä paikalla. Luostariin sanottiin viittaavan myös nimi Kalmoniemi ja sen rantakallioon hakattu kuvio, jolle ei löytynyt ajoitusta, eikä monista arvailuista huolimatta kunnollista selitystä. Yleisin arvaus oli, että kyseessä on kivinen merikortti, joka osoittaa Rääkkylän Kirkkoniemeen, mutta moni näki siinä merkin luostarista.

Luostarille oli tilaus, sillä Kuhasalon luostarin paikkaa oli etsitty vuosikymmeniä.  Suomen Muinaismuistoyhdistys kyseli jo 1872 kansalta tietoja kaikkiaan viidestä, vuoden 1589 tilikirjoissa mainituista, ja jo tuolloin autioituneista puuluostarista. Yksi niistä oli Kuhasalon luostari, jonka sijaintipaikka oli Liperin kappelissa ja Ilomantsin pitäjässä. Muut hävinneet luostarit olivat Kurkijoen Kannansaari, Tervon Heijnsine(?). Sortavalan Möntsälä ja Salmin Oulusjärvi. Nimet olivat vanhoissa asiakirjoissa epäselviä, ja yhtä epäselvinä myös sanomalehdet ne sivuilleen tuolloin painoivat.

Luostari haluttiin löytää, paikantaa ja sen olemassaolo vahvistaa. Koska kirjalliset lähteet eivät Kuhasalon luostarista tai sen hautausmaasta juuri mitään kertoneet, oli tarinoilla luostarista keskeinen merkitys. Niillä vahvistettiin Joensuun historiallisia juuria ja luotiin paikkakunnalle kiehtovaa menneisyyttä.  Osansa tarinoiden synnyssä oli sanomalehdillä. Joensuulainen päätoimittaja ja kunnallismies Tahvo Könönen kirjoitti nimimerkillään Teppo K. runon Joensuun kaupungin 50-vuotisjuhliin 29.11.1898. Runon säkeissä Kuhasalon luostari saa romanttisen kuvauksen:

Kuhasalon kunnahille,
 missä kellot luostarin, soivat ennen,
nyt jo sinne, templi kohoo Lutherin,
 torni viittaa, kutsuu kansaa,
laulun ääni kajahtaa,
 kiittäen aina Luojan rauhaa,
siunauksen antajaa. 
 
Luostarin olemassaoloa ja vaikutusta korostettiin kansallisessa kirjoittelussa sumeilematta. Kuhasalo liitettiin suoraan Valamon luostariin ja peräti sen haaraosastoksi. Pidettiin selvänä, että luostarin tarkoitus oli juurruttaa lähiseutujen asukkaita kristinuskoon. Luostarin ansioksi laskettiin jopa pohjoiskarjalaisen kotiteollisuuden synty. Pohjois-Karjala -lehdessä näet 1901 kirjoitettiin, että miesten kotiteollisuus, jota aikanaan Kuhasalon pikkuluostarin munkit ovat väestölle opettaneet, on seudullamme levinnyt ja päässyt vauhtiin.

Kuhasalon luostari, josta oli jäänyt jäljelle vain epämääräinen merkintä kahteen luetteloon, oli näin ollen pala sekä Joensuun että rakentuvan kansallisvaltio Suomen muinaisuutta ja kansallista omaisuutta. Luulöytöjen seurauksena luostarin oletettu paikka lunastettiin valtiolle. Pidettiin itsestään selvänä, että Kukkosensaaren luulöytö viimeistään todisti, että luostari oli löytynyt.

Kukkosensaaressa (ent. Kuhasalo) sijainneen oletetun ortodoksikalmiston aluetta. Kuvaaja: Helena Ranta. Museovirasto. Arkeologian kuvakokoelma.

Kukkosensaaren luille on olemassa myös toinen selitys, joskaan se ei ole lainkaan yhtä kiehtova. Luostarin hautausmaasta ei ollut kysymys, vaan mitä todennäköisemmin kyläkalmistosta, joka saattoi olla yhtä hyvin luterilaisten, olihan löytöpaikka saaressa, mitä nykyään pidetään merkkinä nimenomaan luterilaisten hautaustavasta. Kuhasalon käytöstä hautapaikkana on maininta 1660-luvulta, jolloin alue oli jo osa Ruotsia. Viipurin piispa Petrus Bromius mainitsee kiertokirjeessään 1660 Kuhasalon hautausmaasta, jota vastaan veli Possenius tahtoi kiivastella, sillä ei voitu tietää, keitä siihen oli haudattu. Luita tuli saarelta tullut vastaan erilaisten kaivutöiden yhteydessä myös 1800-luvulla. Saaressa oli painautumia siellä täällä, ja koska tarkempia tutkimuksia ei ollut, niin varmuutta vainajista, heidän uskonnostaan tai hautojen sijainnista ei ollut.

Ajatus tavanomaisesta kyläkalmistosta ei herätä vastaavaa innostusta kuin luostari. Epämääräisyydestä huolimatta tarina luostarista on se yhteinen kertomus, johon halutaan uskoa, ja tälle tarinalle etsitään jatkuvasti todisteita. Sellainen on sijainti. Kuhasalo eli Kukkosensaari on Pielisjoen suulla, laajan Pyhäselän ulapan äärellä. Toiseksi selittäväksi tekijäksi mainitaan Utran kosket ja Pielisjokea ylös nousseet lohet ja Joensuun lähivesillä viihtyneet Saimaan norpat.

Paikannimelle Kalmoniemi, minkä sanotaan viittaavan luostarin hautausmaahan, on myös tylympi selitys. Pielisjokeen ja Pyhäselkään hukkuneet ajautuvat saaren keväisin saaren rantaan. Murheellisin tapaus sattui alkukesästä 1899. Tuo vuosi tunnetaan ns. valapaton tulvavuotena, jolloin vedet olivat kaikkialla korkealla. Kukkosensaaren rannasta lähti kaksi veneellistä rippikoulutyttöjä kohti Ukonniemeä. Tyttöjen tarkoitus oli hakea katajia rippikirkkonsa koristamiseksi. Pian Kukkosensaaren suojasta pääsyn jälkeen löi laine toiseen veneeseen, vene kaatui ja kaikki veneessä olleet kahdeksan Mutalan tyttöä joutuivat veden varaan. Toinen vene ja neljä venettä Utra Woodin lotjavarvilta vät apuun, mutta liian myöhään. Kaatuneen veneen soutajan ja kahden tytön todettiin hukkuneen.

Joensuun kaupungin pitkäaikainen toive saada Kukkosensaari omakseen toteutui vasta 1900-luvun lopulla. Se saattoi olla onni saaren luonnon kannalta, sillä saari säästyi asuinrakentamiselta. Tänään se on suosittu luontokohde, jonka suosio kasvaa. Saaressa voi tuntea olevansa merellä ja kohtapa synkässä kuusikossa. Siellä voi kävellä kalliolla ja hetken päästä lehdossa, ja kuvitella kulkevansa munkkien jäljillä, yhteisessä tarinassa Kuhasalon luostarissa. Se, onko tuo tarina oikea tai väärä, on toisarvoinen. Tärkeintä on, että se eletään yhdessä.