Haittaeläimestä luonnonsuojelun symboliksi – Suomalaisten suhtautuminen saimaannorppaan

Väitöskirjatutkija Mikko Hänninen

Tutkin väitöskirjassani suomalaisten suhtautumista saimaannorppaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välisenä aikana. Tarkastelen, miten suhtautuminen näkyi tieteellisessä keskustelussa, poliittisessa päätöksenteossa ja viranomaistoiminnassa sekä yleisemmin yhteiskunnassa. Saimaannorppa ja sen erityisyys harvinaisena eläinlajina tiedetään Suomessa nykyään melko hyvin. Sen pesimisen onnistuminen, yllättävät vierailut mökkirannoissa tai ikävät uutiset kuolleista kuuteista ovat tyypillisiä norppa-aiheita 2020-luvulla. Suomen luonnonsuojelun symbolieläimeksi nostetun, nykyään mediassa usein esiintyvän saimaannorpan aiempi historia on vähemmin tunnettua. Lajin suojelu organisoitiin 1970-luvun lopulta alkaen, mikä lisäsi lajin tunnettuutta merkittävästi. Saimaannorpan varhaisemmat vaiheet saavat nykyään vain vähän huomiota. Lajia pidettiin pitkään kalastukselle vahingollisena haittaeläimenä, eikä sille haluttu antaa elintilaa.
 
Saimaannorpan päätyminen haittaeläinten joukkoon
 
Tapporahojen maksaminen ja hävityssota hylkeitä vastaan hallitsivat suomalaisten suhdetta saimaannorppaan 1800-luvun lopulta 1940-luvulle asti. Tapporahojen maksaminen oli aikakaudelle tyypillinen, ei pelkästään Suomessa käytössä ollut, keino kannustaa taloudellisesta tai muusta syystä haitalliseksi katsottujen villieläinlajien tappamiseen. Saimaannorppaa, jota tuolloin kutsuttiin Saimaan hylkeeksi, sekä muita Suomessa esiintyviä hyljelajeja vastaan käytiin hävityssotaa. Etenkin kalastuselinkeinon etua ajaneet puhuivat hävityssodasta. Retoriikan lisäksi sotaisia olivat myös hylkeentappokeinot, joissa ei mielikuvitusta säästelty. Tavanomaisia hylkeenpyyntikeinoja Itämeren alueella olivat ampuminen, hyljeverkot ja -raudat sekä erilaiset kyttäyspyynnin muodot, joissa hylje pyrittiin lyömään tai keihästämään. Itämerellä vaadittiin jopa sota-aluksia konekivääreineen hyljesotaan. Vaikka sotalaivan käyttö ei toteutunutkaan, se kertoo kalastuksen etua ajaneiden olleen toden teolla hylkeitä vastaan.
 
Kalastajien etujärjestö Suomen Kalastusyhdistys alkoi maksaa saimaannorpasta 3 markan suuruista tapporahaa vuonna 1892. Yhdistys kertoi tuolloin Suomen Kalastuslehden viidennessä numerossa, että se oli päättänyt ”ruveta työskentelemään kahden waarallisimman kalan vihollisen, saukon ja hylkeen häwittämiseksi wesistämme.” Kalastusyhdistys ei maksanut tapporahaa Suomen muista hyljelajeista, mihin syynä olivat todennäköisesti yhdistyksen rajalliset varat. Rajaamalla palkkiot koskemaan ainoastaan Saimaalla tapettuja hylkeitä, se vältti myös maksamasta tapporahoja muiden valtioiden merialueilla tai Laatokan Venäjän puoleisessa osassa tapetuista hylkeistä. Periaatteessa innokas palkkionmetsästäjä olisi voinut kuljettaa Laatokalla tai Itämerellä tapetun norpan kallon Kalastusyhdistyksen Saimaan alueen asiamiehelle, koska hän olisi tuskin erottanut eri norppien kalloja toisistaan. Kallojen kuskaamisesta ei tapporahatilastojen perusteella ole tietoa.
 
Kalastusyhdistyksen johtohahmona ja Suomen hyljesodan pioneerina tunnettu kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist oli kaiken lisäksi A. E. Nordenskiöldin Vega-retkikuntaan osallistunut eläintieteilijä. Hieman ennen tapporahojen julkaisua hän oli pitänyt esitelmän Hylkeen häwittäminen Itämerestä, Laatokasta ja Saimaasta, josta kerrottiin Suomen Kalastuslehden neljännessä numerossa vuonna 1892. Hyljesodan julistamisesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi saimaannorppa sai alalajia tarkoittavan tieteellisen nimensä saimensis Nordqvistin nimeämänä. Eri alalajien tunnistamista toisistaan voitiin hyödyntää myös tapporahojen kohdentamisessa. Nordqvistin norppatutkimus julkaistiin vuonna 1899. Hän mittasi eri puolilla maailmaa esiintyvien norppien kalloja tullen siihen tulokseen, että itämerennorppa, laatokannorppa ja saimaannorppa ovat keskenään alalajeja. Nordqvistin tutkimus oli ensimmäinen saimaannorpasta tehty tieteellinen tutkimus. Se osoittaa, että haittaeläimenä pidettyä saimaannorppaa kohtaan oli myös luonnontieteellistä kiinnostusta.
 
Luonnontieteellinen kiinnostus poiki ensimmäiset saimaannorpan suojelua tai rauhoittamista vaatineet ehdotukset 1900-luvun alussa. Vuonna 1903 Helsingin yliopiston eläintieteellinen museo halusi kokoelmiinsa järjestäytyneen hävityssodan takia sukupuuton vaarassa olleen saimaannorpan. Sillä ei ollut väliä, lähetettäisiinkö museoon kokonainen tapettu norppa vai ainoastaan osia siitä. Tarkoituksena oli säilyttää näytteitä saimaannorpasta tulevaa tutkimusta varten, jos laji olisi hävitetty kokonaan.
 
Ensimmäinen saimaannorpan suojelua vaatinut henkilö oli aikansa johtava suomalainen eläintieteilijä ja Suomen luonnonsuojelun suunnannäyttäjä Johan Axel Palmén. Hän kirjoitti Luonnon Ystävä -lehdessä vuonna 1905, että suden ja karhun kaltaisten petojen hävittäminen ihmisasutuksen läheltä oli ymmärrettävää. Saimaannorpasta hän ajatteli kuitenkin toisin:
 
Sitä vastoin ei suinkaan ole yhtä välttämätöntä hävittää sukupuuttoon erästä toista meikäläistä nisäkästä, Saimaan hyljettä, joka on ainoa suomalainen nisäkäs, jota tiettävästi ei muualla löydy, se kun, jos kohta vähän, eroaa Suomen lahdessa, Laatokassa y. m. elävästä hyljemuodosta. Luonnonhistorian edun takia pitäisi kalastuksen Saimaan vesissä sallia hylkeen esiytymisen siellä, sen sijaan että nykyään ehdoin tahdoin, tapporahoja maksamalla, koetetaan saada se kokonaan hävitetyksi.
 
Varhaiset ehdotukset saimaannorpan suojelusta eivät johtaneet mihinkään. Sen sijaan hyljesota Suomessa kiihtyi. Suomen Kalastusyhdistys oli varojen puutteessa joutunut lopettamaan tapporahojen maksamisen vuonna 1905. Eduskunta kuitenkin päätti määrärahoista hylkeentapporahoiksi vuonna 1907 ja seuraavana vuonna senaatti aloitti tapporahojen maksamisen valtion kassasta. Suomi liittyi valtiona, vaikkakaan ei vielä itsenäisenä, sotaan hylkeitä vastaan vuonna 1909, kun se aloitti hylkeentapporahojen maksamisen kaikista Suomessa tapetuista hylkeistä.
 
Tapporahojen maksu oli ajoittain tauolla useita vuosia, mutta vuoden 1907 päätöksellä oli vakavat seuraukset saimaannorpalle: valtio maksoi viimeiset tapporahat saimaannorpasta vielä vuonna 1947. Suomen Kalastusyhdistys ja valtio maksoivat vuosina 1892–1947 palkkion yhteensä 693 tapetusta saimaannorpasta. Saimaannorppa rauhoitettiin metsästyslain nojalla annetulla asetuksella vuonna 1955. Juuri ennen rauhoitusta eläintieteilijä Göran Bergman arvioi saimaannorpan olleen lähes välittömässä sukupuuton vaarassa. Myöhemmin tehtyjen arvioiden mukaan saimaannorppia oli 1800–1900-lukujen taitteessa ollut 700–1000 yksilöä, joten pelkoa lajin kuolemisesta sukupuuttoon on pidettävä aitona ja perusteltuna.
 
Saimaannorpan pyynti 1900-luvun alkupuolella
 
Aktiivinen saimaannorpan pyynti oli useimmiten norppien ampumista keväällä jäiden lähdön aikaan, jolloin saimaannorpat nousivat jään päälle tai rantakiville. Muut suoraan norpan pyytämiseen pyrkineet pyyntikeinot, kuten hyljeverkot ja hyljeraudat olivat Saimaalla harvinaisia. Monet pitivät norpanpyytäjiä Saimaalla arvossaan 1940-luvulle saakka, koska petojen hävittäminen oli keskeinen osa riistanhoitoa, saimaannorpan kohdalla kalastonhoitoa.
 
Useat pyytäjät päätyivät saaliinsa kanssa lehtiin kuvien ja kehujen kanssa, kuten kävi Suomen Kuvalehdessä kesäkuussa 1925. Savonlinnalainen hylkeenampuja H. Frilander poseeraa kuvassa saaliinsa ja aseensa kanssa. Hänen ampumansa saimaannorpat myytiin näytteille Savonlinnan lyseon ja Nälkälinnan eläinkokoelmiin. Kuvatekstissä mainitaan, että Frilander oli yksi Saimaan tehokkaimpia pyytäjiä 52 tapetulla norpalla. Tekstin mukaan nuori mies oli pyytänyt kaikki norppansa Säämingin saaristosta, mikä kertoo lajin yleisyydestä Pihlajavedellä. Suurella saalismäärällä kehuskelu kertoo myös hävittämisinnosta sekä pyytäjiin liitetyistä sankaruudesta ja urheudesta. Huomionarvoista on myös se, että tapporahoja ei maksettu saimaannorpasta vuosina 1919–1927. Sääminkiläinen nuorimies oli innokas norpanpyytäjä ilman rahapalkkiotakin, mikä kertoo siitä, että tapettuja saimaannorppia jäi melkoinen määrä myös tapporahatilastojen ulkopuolelle.

Säämingin alueella norppia pyytänyt H. Frilander saaliinsa kanssa vuonna 1925.
Kuva: Suomen Kuvalehti, 06.06.1925, nro 23, s. 823
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889586?page=23 
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu:07.11.2024

Samaisessa lehdessä oli vuonna 1932 kuva taipalsaarelaisista miehistä ja norpasta. Kuvassa ammuttua kuollutta norppaa roikutetaan takaräpylöistään orressa pyytäjien poseeratessa saaliinsa vierellä. Taipalsaarelaisista norpanpyytäjistä vasemmalla oleva mies nostaa esille orressa roikkuvan norpan räpylää kuin osoitukseksi saaliin suuresta koosta. Kuvan perusteella tekstissä ilmoitetut 80 kilogramman paino ja 171 senttimetrin pituus voivat hyvinkin pitää paikkansa. Tällöin norppa oli oikeasti suuri yksilö. Tyypillisesti aikuisen saimaannorpan mitat ovat 130–150 cm ja 50–90 kg. Traanikerros on paksuimmillaan syksyllä ennen jäiden tuloa, kun taas tämä norppa oli menettänyt henkensä huhtikuussa.

Taipalsaarelaiset hylkeenpyytäjät saaliinsa kanssa.
Kuva: Suomen Kuvalehti, 21.05.1932, nro 21, s. 784
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888955?page=24 
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 07.11.2024

Aktiivisia, suuria saalismääriä saaneita norpanpyytäjiä oli Saimaalla vain muutamia 1900-luvulla. Tavallisimmin norppa menetti henkensä kalanpyydyksessä. Norppia jäi kiinni tai hukkui rysiin, verkkoihin, iskukoukkuihin ja pitkään siimaan. Tavatessaan vielä elävän saimaannorpan pyydyksestään, kalastajat tappoivat norpan joko ampuma-aseella tai tarvittaessa vaikka airolla lyömällä. Pyydykseen kuolleesta norpasta sai tapporahan samalla tavalla kuin ammutustakin. Samalla kalastaja pääsi eroon ”viheliäänä viiksinaamanakin” tunnetun eläinlajin yksilöstä, joka rikkoi pyydyksiä ja söi kalastajille tarkoitettuja kaloja.
 
Toisinaan norppia pyydystettiin paljain käsin. Näin kävi Pyhäselällä vuonna 1933, jolloin maanviljelijä Abel Martikainen Nivan kylästä sai norpan kiinni paljain käsin ennen sen sukeltamista avantoon. Karjalaisen mukaan kyseistä norppaa elätettiin vangitsijansa tuvassa, minkä jälkeen sitä tarjottiin myytäväksi Korkeasaaren eläintarhaan. Lopulta kaupat syntyivät, vaikka rautatierahti maksoikin saman verran kuin hevoselle, 400 markkaa. Karhun poikanen olisi lehtitietojen mukaan kuljetettu junalla 20 markan hintaan.
 
Toisinaan rysään joutunut, verkkoon sotkeutunut tai pitkän siiman koukkuun takertunut norppa saatiin kiinni elossa ja jätettiin henkiin. Saimaannorppia napattiin elävänä kiinni useita kertoja eri puolilla Saimaata. Jokaisella tiedossa olevalla kerralla norppa päätyi näytteille esimerkiksi torille, ja monesti norppayksilö haluttiin myydä Korkeasaareen. Vuonna 1939 Karjalaisessa kerrottiin, että tällaisen kohtalon koki ”Oriveden hylje”, jonka maanviljelijä Pekka Toropainen oli löytänyt rysästään Rääkkylän Heinoniemellä.
 
Toropainen vei hylkeen kotiinsa ja eläin tuntuikin ihmeen rauhallisesti suhtautuvan tähän. Se on nyt Toropaisen kotona, ryömii ruohikossa ja syö ja juo tavalliseen tapaan. Eläin tuntuu aikoinaan tottuneen ihmisiin lähemminkin, sillä se vaikuttaa sangen kesyltä ja rauhalliselta. On sangen harvinaista, että täysikasvuinen hylje liikkuu sisävesissä. Kyseessä lienee jo ennestäänkin tunnettu ja täällä havaittu n.s. Oriveden hylje, joka on uintimatkansa joskus ulottanut Joensuuhunkin saakka.
 
Hävittämisinnosta huolimatta monet ihmiset kokivat, että saimaannorpassa oli jotain erikoista ja kiehtovaa. Samaan aikaan, kun ansioituneita norpanpyytäjiä ihailtiin, etenkin eläintieteilijät nostivat esille Saimaassa elävän hyljelajin erityisyyden. Saimaan alueen lehdissä uutisoitiin erikoisista norppahavainnoista esimerkiksi Joensuun tai Savonlinnan kaupunkien välittömässä läheisyydessä. Sen sijaan norppien kanssa useammin tekemisiin joutuneet kalastajat ottivat norpan lähes aina hengiltä sen enempää ajattelematta. Suomalaisten ja saimaannorpan yhteinen lähihistoria on muutakin kuin 1970-luvulta alkanut aktiivinen suojelu. Siihen kuuluu monenlaista luonnonhallintaan liittyvää politiikkaa ja mielipiteitä, mutta myös tavallisten Saimaalla liikkuneiden ihmisten ja norpan välisiä kohtaamisia.
 
Kirjallisuus ja lähteet:
 
Fiskeritidskrift för Finland no 12, 1903.
Hyvärinen, Heikki & Kunnasranta, Mervi & Nieminen, Petteri & Taskinen, Juha 2004. Hyle: Saimaan oma norppa. Tammi, Helsinki.
Hyvärinen, Heikki & Sipilä, Tero & Koskela, Jouni & Kunnasranta, Mervi 1999. Saimaannorppa. Teoksessa Elävä Saimaa. Toim. Kuusisto, Esko. Tammi, Helsinki. 126–136.
Karjalainen 25.4.1933 ja 6.6.1939.
Länsi-Savo 17.12.1950.
Nordqvist, Oscar 1899. Beitrag zur Kenntniss der isolirten Formen der Ringelrobbe (Phoca foetida Fabr.). Acta Sosietatis Pro Fauna et Flora Fennica 1898–1899, vol. 15.
Palmén, Johan Axel 1905. Luonnon muistomerkkien suojelemisesta. Luonnon Ystävä no 6–7.
Suomen Kalastuslehti no 4 ja no 5, 1892.
Suomen Kuvalehti no 23, 1925 ja no 21, 1932.
Svenskt biografisk lexikon 2024. Oscar F Nordqvist. https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=8321
Ylimaunu, Juha 2000. Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. SKS, Helsinki.