Ismo Björn, erikoistutkija, Karjalan tutkimuslaitos Historiankirjoitus elää omassa ajassaan ja on siinä vahvasti kiinni. Samoin on historiankirjoittaja osa yhteiskuntaa ja sen muutosta. Jos olisin elänyt kansallisen kulttuurin nousun aikana (1870–1940), olisi roolini historiankirjoittajana ja tutkijana ollut toimia kutsumuksellisena kansanvalistajana. Tehtävänäni olisi ollut kansansivistys. Siinä sivussa olisin tietoisesti tai tiedostamatta rakentanut suomalaista kansakuntaa. Kohteenani olisi ollut kansa ja strategianani kansanvalistus, viholliseni sivistymättömyys. Mutta koska aloitin työurani hyvinvointivaltion kaudella, jonka katson alkaneen 1950-luvulla ja kestäneen aina 1990-luvun lopulle saakka, olen institutionalisoitunut tutkija, osa yliopistoa ja tarkemmin Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitosta. Tämän aikakauden historiatutkijoiden tehtävä oli lisätä tasa-arvoa ja kirjoittaa kansalaisille. Strategiana oli kulttuuridemokratia. Tieto kuuluu kaikille. Vihollisia olivat viihteeseen verhottu tietämättömyys, ihmisten ja alueiden välinen epätasa-arvo, epäoikeudenmukaisuus ja riisto. Nyt 2025, olen ajastani jälkeenjäänyt, menneen maailman toimija. Aikakauden markkinatalouden ja osaamisromantiikan aika vaatii itseään markkinoivan, kansainvälisyyttä hehkuvan tutkijan tai sitten historiayrittäjän, jonka tehtävä on tuotteistaa itsensä ja kirjoittamansa historia. Hänen tulee myydä itsensä ja elämyksiä. Kohteena eivät ole kansalaiset, vaan kuluttajat. Historialla ei ole kasvatus- ja sivistystehtävää, eikä tasa-arvosta ja demokratiasta julkisesti yliopistossakaan kirjoiteta. Karjalan tutkimuslaitoksen lippu liehuu edelleen, vaikka laitoksen paikka on vaihtunut Pielisjoen linnasta yliopistokampukselle. Karjalan tutkimuslaitoksessa on tehty historiantutkimusta sen perustamisesta vuodesta 1971 lähtien. Kuvat: Ismo Björn. Tuossa ensimmäisessä, kansallisen kulttuurin nousun vaiheessa historiankirjoittajat olivat säätyläisiä, varakkaita miehiä, joilla oli varaa harrastaa. Heitä istui aatelis- ja pappissäätyjen edustajina valtiopäivillä, heitä oli ministereinä, piispoina ja professoreina. Hyvinvointivaltion kaudella historiankirjoittajina oli vanhan säätyläistön perillisten ohella myös kaltaisiani kansan parista, maataloista ja työläiskodeista tulleita naisia ja miehiä, jotka ensin laajennut oppikouluverkosto, sitten peruskoulu, koulutti eri puolelle Suomea nousseisiin yliopistoihin, ja sitten hyvinvointivaltio työllisti niissä avautuviin virkoihin. Marjatta Hietala oli varastonhoitajan tyttö, Riitta Hjerppen isä oli rautatiekirjuri ja Hannu Soikkasen isä autonkuljettaja. Oma isäni oli alun perin putkimies, mutta sittemmin äitini tapaan maanviljelijä. Nykyisen markkinatalouden ja osaamisromantiikan ajan historiankirjoittajat ovat itse osa tuotteitaan. He ovat tuttuja tiedotusvälineistä, ja he markkinoivat tuotteitaan kotejaan ja olemustaan esittelemällä. Historiantutkijan virkoja ei ole, ja useimpien (historian) tutkijoiden toimeentulo perustuu moninaisiin, alati lyheneviin ja kilpailtaviin rahoituslähteisiin. Varakkailla on varaa harrastaa. Menestyäkseen kirjoittaja tarvitsee vahvat kasvot. Esimerkkeinä olkoot vaikka Teemu Keskisarja ja Anna Kortelainen, jotka soveltuvat erinomaisesti myös kirjoittamiinsa aiheisiin. Kuka muu kuin Anna Kortelainen olisi sopinut jo ulkoiselta olemukseltaan kirjoittamaan kirjat Virginie ja Naisen tie. Teemu Keskisarjan kohdalla jo kirjojen nimet Hulttio, Kirves, Viipuri 1918 kertovat tekijästään. Ajallisuus ja fyysisyys, kosketus menneeseen, pöly ja otsalla roikkuva hämähäkki Historiakirjani kuten Enon, Ilomantsin, Outokummun, Tuupovaaran ja Valtimon paikallishistoriat perustuvat toimija- ja rakennelähtöiselle lähdeaineistolle, kuntien toiminnan yhteydessä syntyneille asiakirjoille, ja tätä kautta rakennetulle kokonaisuudelle. Asiakirja-aineisto on organisaation itsensä tuottamaa, joten niiden käytöstä seuraa väistämättä vahva organisaatiokeskeinen näkökulma. Tekstissä se heijastuu arkiston muodostajan toimijuutena. Kunnasta tulee ikään kuin elävä olento, joka kasvaa ja muuttaa muotoaan. Erilaiset pöytäkirjat, vuosikertomukset ja tilastot muodostavat lähes katkeamattoman, erilaisten käsinkosketeltavien asiakirjojen sarjan. Arkistossa tehtävä työ vertautuu ojankaivuuseen, halonhakkuuseen tai vaikka rakentamiseen. Sitä on selkeästi näkyvä ja tuntuva tieto työn etenemisestä. Lukeminen, tiedonseulonta ja muistiinpanojen teko etenevät sidos, kansio ja asiakirjamappi kerrallaan. Asiakirjojen luku on aistittava kokemus, jossa mukana ovat näkö, haju, kuulo ja tunto. Asiakirjojen pöly, haperan paperin rapina ja päälle tunne, että tätä ei ole kukaan ennen lukenut: siinä on historian kirjoittaja onnellisimmillaan. Onnen tunne hälvenee, mitä lähemmäs nykyhetkeä luku-urakka etenee, sillä alati kapeammaksi käy asiakirja-aineiston sisältö. Samalla arkistoainekseen perustuva tarina kaventuu, ja sitä kautta löyhtyy myös pelkän asiakirja-aineiston kautta muodostettava analyysi. Historian kirjoittajat huomaavat tämän vuosikertomusten puuttumisena, pöytäkirjojen sisällön niukkenemisena ja tilastoaineiston muuttuessa lukukelvottomaksi. Erikoistutkijan arkea. Kuva: Ismo Björn. Sähköisen aineiston helppouden ja kätevyyden nimeen vannotaan, mutta monen asiakirjan kohdalla sähköisyys muuttaa sen hankalasti löydettäväksi ja käytettäväksi. Löydettäessä asiakirjaa on näennäisen helppoa lukea, mutta jotain – tuo fyysinen kosketus – on mennyt. Enää ei mapin kätköistä kömmi esille hämähäkki. Sähköisen aineiston tulo on tuonut mukanaan toisen erikoisen ongelman, nimittäin saatavilla olevan tekstimateriaalin valtavan kasvun. Asiakirja-aineiston määrä kasvaa, ja aineistokokonaisuus muuttuu aiempaa hankalammin hallittavaksi. Leikkaa ja liitä, kopio ja liitä, kopio vielä tuo ja liitä. Se tarkoittaa erilaisten, varsinaiseen asiaan löyhästi sidosteisten lausuntojen ja puheenvuorojen niputtamista asiakirjojen yhteyteen sellaisenaan, siis ilman arkistonmuodostajan suodattamista. Mukaan on liitetty paljon asiaan kuulumatonta tai siihen vain löyhästi liittyvää ainesta, jonka läpikäyminen vie aikaa ja johtaa tarkasteltavan asian kannalta harhaan. Arkistoitu muisti ja vallan kahleet Historiankirjoitus perustuu perinteisimmillään arkistoituun muistiin. Tutkimuksen perusaineistona ovat kulloinkin tutkittavan organisaation toiminnassa syntyneet asiakirjat. Arkistoitu muisti on lopulta muodostettu valikoimalla menneestä asiakirjoja tallennettavaksi. Asiakirjat, kuten pöytäkirjat ja muistiot, ovat irti siitä todellisuudesta, jossa ne aikoinaan syntyivät. Historiantukija, joka pyrkii luomaan niiden kautta kuvan menneestä, joutuu aina konstruoimaan mahdollisen todellisuuden, ja on itsessään tietoinen toimija. Tämän tunnistaen on syytä pohtia arkistoituun muistiin perustuvan virallisen historiankirjoituksen olemusta. Tutkija tekee tulkinnan itse kaiken keräämänsä aineiston avulla. Tässä tarvitaan kokemus, oppi, tieto. Historiantutkija, minä, on kirjoituksessa mukana omine muistoineen, koulutuksineen, kokemuksineen ja poliittisine tavoitteineen. Historiankirjoittaja on paitsi elävä olento myös luova toimija, ja syntyvä kirja on aikakautensa teos. Tilaushistoriahankkeissa historiankirjoittaja on samaan aikaan oman ja ulkoisen valvonnan alla. Työtä ja tekstiä valvoo historiatoimikunta. Se on usein paikallisista kunnianarvoisista veteraanipolitikoista koottu elin, jota johtaa kunnanjohtaja tai vähintään entinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Politiikalla on merkittävä osuus, vaikka sitä ei suoraan sanota. Kotikaupunkini Outokummun historiaa Outo kumpulaisuus – kaivoskaupungin historiaa kirjoittamaan valittiin kolme kirjoittajaa ja luultavasti siksi, että näin tahdottiin tuoda kirjoitukseen oletetun demarin, kokoomuslaisen ja keskustalaisen kirjoittajan tyylit. Historiatoimikunnassa mukana olivat eri poliittisten puolueiden lisäksi myös kirkkoherra ja Outokumpu Oy:n edustajat. Paikallispoliitikot olivat kiinnostuneita paikallispolitiikasta, kirkkoherra kirkosta, mutta Outokumpu Oy:n edustajat valvoivat ennen muuta yhtiön etua ja mainetta. He kertoivat mielipiteensä teksteistä noin viikkoa myöhemmin kuin muut, sillä tekstit kävivät yhtiön pääkonttorissa läpi usean lukijan tiukan seulan. Outokummun eläkekiistaa käsitellyt tekstiosuus tarkastettiin kahteen kertaan yhtiön lakimiehellä ja tekstin lopullinen muotoilu tehtiin Helsingissä. Kaupungin edustajat antoivat tässä vallan yhtiölle, jonka haamu leijaili ja leijailee edelleen kaupungin yllä. Outokumpu Oy:n rahallinen panos hankkeeseen oli vähäinen, mutta yhtiön sananvalta oli vahva. Outokummun historian esipuheessa mainitaan, että se on tehty luettavaksi. Se on kertomus Outokummusta ja tarkoitettu kaikille kaivoskaupunkia rakastaville ihmisille. Kirjoittamatta jäi, että historiassa kuuluu taustakohinana entisen isännän ääni. Karjalan tutkimuslaitoksen historian kirjoitin historiatoimikuntaa tietoisesti vältellen, ja kun sellainen aiottiin tehdä, ilmoitin jättäväni koko hankkeen ja luovuttavani sen toiselle kirjoitustehtävästä kiinnostuneelle tekijälle. Tuo toinen ei lopulta tehtävään tarttunut ja tehtävä hautautui. Ryhdyin puuhaan. Tutkimuslaitoksen historian teko oli mahdollista, koska elantoni, eikä tulevaisuuteni ollut siitä kiinni. Kirjoitin laitoksen historian erikoistutkijan vakanssini turvin korona-aikaan muun työn ohella, luetutin sen neljällä eri-ikäisellä ja eri asemissa olleilla tutkijakollegalla ja julkaisin kirjan sähköisenä ja johtajan luvalla painatettuna yliopiston sarjassa. Kirjan tultua julki sain kuulla, että historiassa oli räikeitä virheitä, ja että se oli väärin tehty. Vaikka pyrin pohjaamaan kirjoittamani julkisiin, laitoksen toiminnan yhteydessä syntyneisiin asiakirjoihin, on tunnustettava, että tekstissäni on vahva tulkinta, eikä se kaikkien mukana olleiden ja ”asiat oikeasti tietävien” mukaan ole totuudenmukainen. Kerroin monen lukijan mukaan aivan vääristä ihmisistä, ja värittyneesti. Jokainen tutkimuslaitoksen työntekijä luki kirjan ”oman kautta”, omasta kehyksestään – ja kukin kooteeälläläinen – omien kokemustensa kautta ja – ennen kaikkea – omaa nimeään etsien. Historiankirjoitus ja sen vastaanotto ei ole koskaan neutraalia. "Nollatutkijoiden" tulkintaa yliopistosta. Kuva: Ismo Björn. Viime vuosina on tuotu esille velvoite tuoda lukijalle näkyviin sitoumuksensa, jotta lukija voi tutkijan osallisuuden huomioiden asettaa kirjoitetun oikeaan kehykseen. Yksilön, itsen kautta tapahtuva tulkinta on aina henkilökohtainen, oman sukupolven ja omien verkostojen kautta suodatettu, ja jos ei nyt suoranaisesti virheellinen, niin pakosta värittynyt. Sosiologian professori Leena Koski totesi jäähyväisluennossaan syksyllä 2020 sattuvasti: jokaisen yliopistoa tutkivan yliopistolaisen on lopulta mahdotonta ja virheellistä väittää, että hän ei itse olisi osa tutkittavaa yhteisöä. Kun siis kirjoitin Outokummun kaupungin historiaa ja Karjalan tutkimuslaitoksesta, en ollut tutkimuskohteeni ulko- vaan sisäpuolinen niin havainnoijana, kokeneena kuin kirjoittajana, ja myös itse osa tutkimaani, ”omaa”. Karjalan tutkimuslaitoksen historiaa kirjoittaessani olin vahvasti osa tutkittavaa laitosta, sen sisäpuolinen toimija ja yhteisön jäsen, joten minulla oli tekijän tietoa ja omaa kokemusvarantoa. Omakohtaiset kokemukset yhdistettynä yliopistoa ja sen muutosta koskevaan tutkimukseen ja ajankohtaisiin havaintoihin yhtenä ”nollatutkijat-ryhmän” toimijana antoivat perustaa tavoittaa yksityistä laitosta yleisempi muutos. Yhdessä tutkija (YTT) Pirjo Pölläsen ja Itä-Suomen yliopiston aiemman kirjastonjohtajan (FT) Jarmo Saartin kanssa olemme viime vuodet muodostaneet Nollatutkijat-nimisen tutkijaryhmän (https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nollatutkijat/), jonka alla olemme tehneet analyysia suomalaisesta yliopistolaitoksesta. Ryhmän yliopistokriittinen ajattelu oli luettavissa tekstissä, eikä se perinteistä organisaatiohistoriaa (historiikkiä) odottanutta lukijakuntaa suoranaisesti ilahduttanut. Kirja sai myös kiitosta. Käsikirjoituksen lukenut professori Pertti Rannikko piti sitä tekijänsä näköisenä yrityksenä tavoittaa laitoksen olemus. Yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä nosti sen esille puheenvuorossaan ja professori Sulevi Riukulehto antoi historiasta myönteisen arvion Maaseutututkimus-lehdessä. Kirjoitus perustuu Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä 23.1.2025 "Valta, kunta ja kansalainen 1830–2020" -seminaarissa pidettyyn alustukseen.
0 Comments
Leave a Reply. |
Arkisto
January 2025
|