Jani Karhu, yliopistonlehtori Kuuntelin maanantaiaamuna 19.12. radion asiaohjelmaa. Aiheena oli Suomen osallistuminen Afganistanin operaatioon ja operaation kokonaisvaltainen epäonnistuminen. Teema oli nostettu esiin Ulkopoliittisen instituutin samana aamuna julkaiseman raportin vuoksi. Radio-ohjelmassa todettiin, että yksi syy operaation kokemiin hankaluuksiin oli riittämätön ymmärrys Afganistanin kulttuurista, hallinnosta, hajanaisuudesta ja olosuhteista ylipäätään. Tosin sanoen, ei ymmärretty maan historiaa eikä nykyisyyttä. Suljettuani radion päätin kirjoittaa muutaman sanan aiheeseen liittyen. Kuluvana vuonna Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainaan on nostanut historian hyvin näkyväksi osaksi tapahtumien ja motiivien ymmärtämistä ja selittämistä. On myös pantu merkille, kuinka räikeästi historiaa voi poliittisin päämäärin vääristellä, esittää valikoiden ja jopa täysin harhaisesti. Jos jotakin positiivista asiassa hakee, niin se on historian- ja muiden tutkijoiden kasvanut asema osana yhteiskunnallista keskustelua. Onpa erästä näkyvän aseman saanutta tutkijaa povattu presidenttiehdokkaaksikin. Historia ei ole loppunut, toisin kuin Francis Fukuyama 1990-luvun alun tunnelmissa julisti. Viime vuodet olemme saaneet todistaa ideologisten kamppailujen nousua niin meillä kuin muualla. Liberaali demokratia on saanut vastaansa vaihtoehtoja, jotka pahimmillaan ovat kuin kauhukertomuksesta. Ukrainan sota on raadollisin ja konkreettisin esimerkki tästä. Maailmalla kamppailua käydään monilla tahoilla: ympäristöasioista, liberaalien ja konservatiivisten arvojen välillä, demokratian ja autoritäärisyyden välillä ja niin edelleen. Pessimistisimmät pelkäävät USA:n ajautuvan sisällissotaan maata repivän kyynisen identiteettipolitiikan johdosta. Vuoden aikana on allekirjoittaneelle herännyt useaan otteeseen ajatuksia historian ja historiantutkijoiden asemasta yhteiskunnassa. Historialla on merkitystä, yksittäisten kansalaisten tasolta aina yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen tasoon saakka. Tutkijoiden tärkeänä tehtävänä on välittää riippumatonta ja koeteltua tulkintaa siitä mitä, miksi ja kenen toimesta milloinkin on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa. Yksilöllä ja yhteisöillä on vastuu käyttää tuota tietoa vastuullisesti, ei lokeroinnin, alistamisen tai yksisilmäisen eduntavoittelun välineenä. Yhteiskunnan instituutioilla on vastuunsa siitä, että tutkittu tieto pääsee käyttöön siellä missä sitä tarvitaan. Ettei kävisi niin kuten vaikkapa Afganistanissa kävi. Sillä useinkaan ei ole kyse siitä, etteikö tutkimusta ja tietoa olisi tarjolla, vaan siitä, että se syystä tai toisesta omaksutaan puolivillaisesti tai pahimmassa tapauksessa ohitetaan kokonaan. Tutkijat ovat saaneet äänensä kuuluviin Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäyssotaan liittyvässä julkisessa keskustelussa. Kuva: Pexels. Lopullista, aukotonta ja kaiken kattavaa historian tulkintaa tutkijoilla ei ole tarjottavanaan, vaikka sellaista yleisö aika ajoin tuntuu kaipaavan. Eikä tarvitsekaan, sillä sellaiseen menneisyyteen kurkottamiseen eivät tutkimuksen menetelmät ja ihmisen kyvyt riitä. Lopullista totuutta ja historian tulkintaa tarjoavat lähinnä pahaa tarkoittavat propagandakoneistot ja poliittiset äänitorvet. Yksinkertaiset, yksinkertaistavat ja mustavalkoiset selitykset ovat houkuttelevia, ja niitä on helppo levittää. Tämä on haaste kaikelle tutkitulle tiedolle, historian tutkimus mukaan luettuna. Vaikka kilpailu populistisen propagandan ja muun vastaavan puheen kanssa on välillä turhauttavaa, täytyy tutkijoiden jaksaa pitää päänsä kylmänä. Ei nimittäin ole näköpiirissä, että yhteiskunnallinen keskustelu eri asioiden tiimoilta olisi rauhoittumassa, päinvastoin. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys pyrkii omalta osaltaan edistämään historiaharrastusta, rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua sekä tutkitun tiedon tuottamista ja esille pääsyä. Tässä mielessä vuosi 2022 oli onnistunut. Vuosikirjamme Baarikierros sai mainion vastaanoton ja oli yleiselläkin tasolla onnistunut avaus ravintolakulttuurin tutkimuksen saralla. Montaa samankaltaista teosta ei aikaisemmin ole julkaistu. Vaikka se ei varsinaista historiantutkimusta olekaan, niin yhdistyksen julkaisema Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen teos Itä on itä oli merkittävä ulostulo. Kyseessä oli ensimmäinen varsinaisesti Itä-Suomeen kohdistuva ja Itäsuomen käsitettä problematisoiva tietokirja. Teos on saanut paljon huomiota ja positiivista palautetta. Julkaisujen ohella järjestimme totuttuun tapaan itse ja olimme tukemassa muiden järjestämiä esitelmätilaisuuksia.
0 Comments
Jenni Merovuo, projektitutkija Tutkiessani käsityksiä Suomen suuriruhtinaskunnasta ja Karjalasta Ruotsin säätyvaltiopäivillä 1700-luvulla, olen pohdiskellut, minkälaista mahtoi olla matkustaa Ruotsin itäiseltä rajaseudulta pääkaupunkiin ja elää ja toimia valtiopäivillä. Onneksi matkoista löytyy sekä lähteitä että tutkittua tietoa. Valtiopäiväasiakirjojen lisäksi tiedonmurusia on löytynyt ruotsalaisista sanomalehdistä. Tässä kirjoituksessa tukeudun myös erityisesti muutamaan tärkeään tutkimukseen. Karin Sennefeltin (2015) kirja Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm käsittelee Tukholmaa valtiopäivien aikana. Michael F. Metcalfin (1987) osuus teoksessa The Riksdag: A History of the Swedish Parliament kuvaa valtiopäivien toimintaa 1700-luvulla. Toivo J. Palokosken (1980), Veijo Saloheimon (1980) ja Jukka Kokkosen (2010) tutkimukset sekä Lauri Lehikoisen (2011) pro gradu -tutkielma johdattavat omilta osiltaan valtiopäivämiesten elämään ja edesottamuksiin. Valtiopäivät Ruotsissa vapaudenajalla Nykyisen Pohjois-Karjalan asema Ruotsin valtakunnassa muuttui vuonna 1723. Entistä voittomaata ryhdyttiin integroimaan kiinteäksi osaksi valtakuntaa, joka tarkoitti myös sitä, että Ruotsin Karjalasta kutsuttiin ensimmäistä kertaa edustaja valtiopäiville. Ruotsissa oli joitakin vuosia aikaisemmin alkanut niin kutsuttu vapaudenaika (1719–1772), jolloin valta keskittyi kuninkaalta valtaneuvostolle ja säätyvaltiopäiville. Suurin osa väestöstä jäi edelleen säätyedustuksen ulkopuolelle. Naiset, tilattomat, kartanoiden talonpojat ja ortodoksit olivat valtiopäiväsäätyjen ulkopuolella ja saattoivat vaikuttaa vain välillisesti ja epävirallisin keinoin. ”Sellaisia kirottuja kelmejä jotka työskentelevät tuhotakseen maan ja valtakunnan! Nyt he haluavat kaupata maassa konnantyötään. Kyllä helvetissä kauppaisitte, jos täällä olisi joku oikea esivalta...” Ritarihuoneen oveen vuonna 1753 ripustettu nimetön häväistyskirje aateliston hattupoliitikoille. Kuva: Karin Borgkvist Ljung, Ruotsin valtionarkisto,Riksarkivets ämnessamlingar, Miscellanea. Neljän säädyn – aateliston, porvariston, papiston ja talonpoikien – edustajat kohtasivat valtiopäivillä Tukholmassa vähintään kolmen vuoden välein ja vähintään kolmen kuukauden ajan. Vapaudenajalla valtiopäivät kestivät pisimmillään lähes kaksi vuotta. Valtiopäivien suurin ja vaikutusvaltaisin sääty oli aatelisto, jonka edustus koostui periaatteessa yli tuhannesta aatelissuvun päämiehestä. Valtiopäiviin osallistuneiden määrä vaihteli. Porvaristo valikoi edustajansa kaupungeissa toimitettavilla vaaleilla. Tukholmasta valittiin kymmenen edustajaa, Turusta ja muista alueellisesti merkittävistä kaupungeista kolme ja kustakin pikkukaupungista yksi. Piispat ja alueellisesti valitut papit edustivat papistoa, joka oli säädyistä vähäväkisin. Talonpojat valitsivat edustajansa kihlakunnittain vaalilla, ja edustettavan alueen asukkaat kustansivat matkan yhdessä. Säästösyistä saatettiin valita useamman kihlakunnan yhteinen edustaja, joskus ei lähetetty ketään. Ei kuitenkaan ollut myöskään epätavallista, että karjalaisia edustajia saapui Tukholmaan enemmän kuin heitä oli kutsuttu. Ensimmäiset ruotsinkarjalaiset edustajat lähtivät Tukholmaan vasta 1738, mutta heitä lähti yhden sallitun edustajan sijaan kaksi. Liperiläiset halusivat lähettää oman edustajansa Matts (Matti) Härkäsen ajamaan pitäjäläisten etua, kun Staffan (Tahvo) Partanen Pielisjärveltä edusti muuta Karjalaa. Ruotsinkarjalaiset osallistuivat vapaudenajalla 10 valtiopäiville, joille osallistui yhteensä 12 edustajaa, jotka olivat kotoisin Liperistä, Kontiolahdelta, Pielisjärveltä, Nurmeksesta, Kesälahdelta, Kiteeltä ja Tohmajärveltä. Kohti Tukholmaa Tavallisesti kutsu saapui 3–6 kuukautta ennen valtiopäivien alkua, jonka jälkeen oli ryhdyttävä matkavalmisteluihin. Matkaan oli varattava aikaa. Ensimmäiselle valtiopäivämatkalleen lähtiessään Staffan Partasen valtakirja allekirjoitettiin 23.4.1738, ja hän oli Tukholmassa valtiopäivien avajaisissa 13.5. Ruotsinkarjalaisten matka Tukholmaan koettiin hankalaksi. Erityisesti Hattujen sodan (1741–1743) rajamuutosten jälkeen Ruotsin Karjala jäi ikään kuin pussin perälle, kun valtakunnanraja katkaisi parhaat vesireitit. Tieverkoston kehittämisen tarve ymmärrettiin, mutta se eteni hitaasti. Valtiopäivien aloitus vaihteli, mutta ajoittui useimmiten sulan aikaan. Vapaudenaikana vain kolmet valtiopäivät avattiin talvikuukausina. Liikkuminen maantietä oli Pohjois-Karjalassa tehtävä mieluusti talvella parhaiden rekikelien aikaan, joskin ilman kuormaa matkustavan taival oli rahdinajoa helpompi. Liperistä pääsi Vihtarin ja Rantasalmen kautta Mikkeliin, josta saattoi jatkaa Mäntyharjun ja Heinolan kautta kohti rannikkoa. Kuitenkin Pohjanlahden ylitys jään yli oli huomattavan vaarallinen talvella. Ihanteellisin purjehduskausi taas oli toukokuusta marraskuuhun, jolloin matka Karjalasta rannikolle oli vaivalloinen. Tukholmaan matkustettiinkin myös kiertämällä Pohjanlahden ympäri tai Oulusta laivalla. Matkustaessaan valtakunnan sisällä oli edustajien kannettava mukanaan maaherran myöntämää passia ja saavuttava kaupunkiin tullin kautta. Matkustavaisten oli ilmoitettava viranomaisille matkansa tarkoitus ja majapaikkansa sekä osoitettava hyvää käytöstä ja riittävää terveydentilaa. Tohmajärveläinen Johan (Juho) Partanen pidätettiin päiväksi Södermalmin Skanstulliin hänen loukattuaan tullimiestä. Valtiopäivillä Valtiopäivät alkoivat edustajien valtakirjojen tarkastamisella sekä hyväksymisellä säädyn edustajaksi. Sitten suoritettiin vaalit puhemiehiksi ja valiokuntiin, jonka jälkeen kokoonnuttiin valtionsaliin avajaisiin. Johan Sevenbom 1768, Raatihuone, Ritarihuone ja Bonden palatsi kuvattuna pohjoisesta Rödbotorgetilta nykyisen Vasabron kupeesta. Kuva: Tukholman kaupunginmuseo. Ohjelma oli tiukka ja täytti päivän lähes kokonaan. Säädyt järjestivät täysistuntojaan useita kertoja viikossa, jonka lisäksi erilaisilla valiokunnilla ja deputaatioilla oli omat istuntonsa. Aateliset kokoontuivat ritarihuoneella, porvaristo raatihuoneella Bonden palatsissa ja papisto Tukholman konsistorin tiloissa Suurkirkossa. Talonpojat joutuivat ahtautumaan jos minkälaisiin väliaikaistiloihin, kunnes vakituinen kokoustila löytyi 1750-luvulla Bonden palatsin uudesta siivestä. Valtiopäiväkokoukset olivat periaatteessa salaisia, mutta kokoustilojen liepeillä maleksineet kuulivat monia kiinnostavia keskusteluja portaikoissa, eteisessä tai avoimesta ikkunasta. Valtiopäivät eivät olleet aina sopuisia. Säätyrajojen lisäksi edustajia erottivat hattujen ja myssyjen väliset puoluepoliittiset raja-aidat, jotka tosin olivat hyvinkin liukuvia. Talonpojat käyttivät istunnoissaan huutoäänestystä, ja joskus keskustelu äityi huutamiseksi. Tunteiden kiihdyttyä veisattiin virsiä joukon rauhoittamiseksi. Vuonna 1755 talonpojat riitelivät olan takaa salissa keskustellessaan kuninkaanvallan uudelleenvahvistamisaikeista. Edustajat huusivat, paukuttivat kepeillään lattiaa, sättivät toisiaan, puhemiestään ja sihteeriä voimasanoin ja uhkasivat vuoroin itse poistua, vuoroin heittää puhemies salista. Puhemies Olof Håkansson pahoinpideltiin, minkä jälkeen veisattiin. Suomenkielisille talonpoikaisedustajille oli tärkeää, että Suomeen saataisiin kieltä osaavaa virkamiehistöä ja he saisivat valtiopäivillä tulkkausapua voidakseen osallistua päätöksentekoon. Nurmeslainen Thomas Kuittinen piti kesällä 1771 suomenkielisen puheen säädylleen, vaikka tuskin oli täysin osaamaton ruotsin kielessä. Kuittinen oli aikaansaava ja osaava edustaja, jolla oli verkostoja ja kykyä osallistua aktiivisesti valtiopäivätoimintaan ja valiokuntiin kolmilla valtiopäivillä. Valtiopäiviltä lähtiessään edustajalle annettiin todistus toiminnastaan edustettavien hyväksi ja heidän tuli kertoa tästä kotona myös suullisesti. Majoittuminen Tukholma oli 46 000–60 000 asukkaan kaupunki, ja valtiopäivät keräsivät määräajaksi pääkaupunkiin vähintään tuhat asukasta lisää. Edustajien vanavedessä kaupunkiin virtasi seurueita, politiikasta kiinnostuneita, siihen vaikuttamaan pyrkiviä sekä lisäansioita hakevia ihmisiä. Edustajat elivät valtiopäivilläkin säätynsä ja varallisuutensa mukaista elämää. Ihanteellista oli löytää majapaikka läheltä tapahtumapaikkoja Vanhastakaupungista (Staden), Norrmalmilta, Kungsholmenilta tai Södermalmin pohjoisosista. Esimerkiksi Pielisjärven kirkkoherra Jacob Stenius vanhempi majoittui saapuessaan valtiopäiville 1760 Appelbergsgatanilla melko lähellä Hötorgetia. Sanomalehdissä haettiin ja tarjottiin asuntoja. Säätyläisten toiveita saattoivat olla lämpimät ja valoisat huoneet, aamukahvit sekä petivaatteet. Kahvi oli useaan otteeseen 1700-luvun jälkipuolella tuonti- ja valmistuskiellossa Ruotsissa, mikä teki siitä vain halutumpaa. Hyviltä asuinalueilta löytyi myös vaatimattomia majapaikkoja viikkovuokralla. Martin Rudolf Heland, Kahvitakavarikko. Kahvikieltojen aikana kaupungilla saattoi kulkea kahvinnuuskijoita tai salaostajia (Savolainen 2021). Kuva: Tukholman kaupunginmuseo. Kaupungilla Lukumääräisesti pienimmän säädyn, papiston, edustajat osallistuivat istuntoihin tunnollisimmin. Osallistumisinto aateliston istuntoihin oli vaihtelevaa. Vain jokunen kymmentä aatelista kävi lähes kaikissa istunnoissa, mutta sääty teki politiikkaansa myös muilla areenoilla. Myös talonpoikaistosta tunnettiin edustajia, joita saattoi tavata kaupungilla, mutta tuskin koskaan istunnossa. Juhlat ja vierailut yksityiskodeissa olivat tärkeä ajanviete. Yksityisten tilojen lisäksi ihmiset tapasivat ulkona toreilla ja puistoissa, joissa käytiin neuvotteluja, väittelyjä ja tappelujakin. Kaupunkitilan jakaminen eri säätyjen edustajien kesken saattoi aiheuttaa kitkaa. Ulkotilat olivat oiva paikka myös muulle väestölle lähestyä edustajia pyyntöineen tai valituksineen. Erityisesti nuoret viettivät aikaa kaupungilla. Riddarhustorgetin laidalla ja läheisyydessä oli puoteja, kirjapainoja, viinikellareita, klubeja ja kahviloita. Niissä saattoi näyttäytyä, verkostoitua ja kerätä kannatusta aloitteilleen. Joku saattoi innostua pitämään puheita, toiset tyytyivät utelemaan uusimpia uutisia ja tarkkailemaan muita. Joskus edustajien erimielisyydet levisivät salin ulkopuolelle. Valtiopäivien lopulla 1747 Staffan Partanen aiheutti pahennusta krouvissa leuhkimalla itse kuninkaan palkinneen hänet uskollisuudestaan ja rehellisyydestään valkoisella kepinnauhalla. Itsekehu synnytti mekkalan, jota selviteltiin myöhemmin istunnossa. Klubi 1780. Tekijä tuntematon. Kuva: Tukholman kaupunginmuseo. Politiikkaa ei pidetty naisille sopivana, mutta sukupuolihistorian tutkijat ovat havainneet, että naisilla oli vaikutuskeinoja ja -mahdollisuuksia. Emännät, vaimot ja sukulaiset jakoivat edustajien jokapäiväistä elämää ja osallistuivat tapaamisiin, mutta näistä kohtaamisista on jäänyt vain vähän suoria lähteitä jälkipolville. Kirjoittaja toimii tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Grand Duchy of Finland as Political Space, jossa keskitytään Suomen suuriruhtinaskunnan muuttuviin ja moniulotteisiin merkityksiin käsitehistoriallisista lähtökohdista käsin. https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/grand-duchy-of-finland-as-political-space-suomen-suuriruhtinaskunta-poliittisena-tilana/ Lähteitä Valtiopäiväasiakirjat 1719–1772. Kungliga Biblioteket. https://riksdagstryck.kb.se/standsriksdagen.html. Ruotsalaisten sanomalehtien arkisto, Svenska dagstidningar. Kungliga biblioteket. https://tidningar.kb.se/. Tukholman kaupungin historialliset kartat, palvelussa karttoja eri vuosisadoilta. https://stockholmskallan.stockholm.se/sok/?map=true Kirjallisuutta Kokkonen, Jukka 2010. Valtiopäivämiehen nousu ja tuho – Tahvo Partanen Pielisjärveltä. Teoksessa Ismo Björn (toim.) Viekin mummo ja Mannerheim: kirjoituksia henkilöhistoriasta. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 14. Kuusisto, Alina & Merovuo, Jenni 2021. ”Suomeen kuuluu Karjalakin” – Maakunnan käsitteellinen rakentuminen 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Faravid. https://faravid.journal.fi/article/view/110863. Lehikoinen, Lauri 2011. Harmaanutut Tukholmassa. Talonpoikaissäädyn suhtautuminen aatelistoon ja kuninkaanvaltaan säätyjen ajan valtiopäivillä 1720–1772. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto. https://erepo.uef.fi/handle/123456789/10076. Metcalf, Michael F. 1987. Parliamentary Sovereignty and Royal Reaction, 1719–1809. Teoksessa Michael F. Metcalf et al. (Ed.) The Swedish Riksdag: A History of the Swedish Parliament. [Riksdagen genom tiderna. English]. St. Martin’s Press, New York. 109–164. Nenonen, Marko & Toivo, Raisa 1996. 1550–1809. Teoksessa Matti Turunen (toim.) Tienraivausta Pohjois-Karjalassa1550–1990. Tiemuseon julkaisuja 14. Tielaitos. Paloposki, Toivo J. 1961. Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustus vapaudenajalla. Historiallisia tutkimuksia 57. SHS. Saloheimo, Veijo 1980. Pohjois-Karjalan historia III. 1722–1809. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Savolainen, Panu 2021. Matkaopas 1700-luvun Turkuun. Sammakko. Sennefelt, Karin 2015. Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm. Stockholmia Förlag. |
Arkisto
October 2024
|