​Kävelen usein Utran saarilla, joihin kuuluvat mantereen puolelta katsoen Myllysaari, Kalasaari, Pätsisaari ja isoimpana Utransaari. Saaret sijaitsevat Utran kaupunginosassa Joensuussa. Alueella ulkoillessani olen miettinyt saaren muuttunutta ympäristöä, johon on vaikuttanut etenkin ihmisen toiminta eri aikakausina. Toisaalta saarien ulkonäköön vaikuttaa siellä kasvava moninainen kasvillisuus. Saarissa ei ole ollut vuosikymmeniin nähtävissä esimerkiksi tukkilauttoja, tukinuittokourut ovat hävinneet ja silta- tai patorakennelma Utransaaren ja Putaansaaren välillä on kadonnut.
 
Utran saarten maisemaan kuuluivat 1700-luvun loppupuolelta 1970-luvulle saakka sahateollisuuden rakennukset ja puiden uittoon tarkoitetut rakennelmat. Mantereen puoleinen saha ja Utransaaren saha olivat toiminnassa suunnilleen vuoteen 1905 saakka. Utransaaren sahan paikalla toimi vuosista 1914–1915 alkaen puiden niputuslaitos, jonka toiminta päättyi vuonna 1951. Sahateollisuuden ja uittotoiminnan lisäksi merkkejä ihmisen toiminnasta olivat muun muassa mylly sekä koskiin kalastustoimintaa varten rakennetut kalapadot.
​

Maanmittauslaitoksen paikkatietoikkunassa olevat ilmakuvat antavat hyvän kuvan siitä, miten paljon maisema on muuttunut 1940-luvulta näihin päiviin saakka, vaikka harmillisesti ainoatakaan kuvaa ei ole 1960–1980-luvuilta. Vanhimmista vuosina 1940 ja 1953 otetuista kuvista havaitsin, että saaren maisemaa luonnehti sahateollisuus ja puiden uitto. Puuston määrä oli tuolloin vielä vähäinen. Saarissa oli rakennuksia ja erilaisia sahan toimintaan liittyviä rakennelmia.

​

​Utran saaret vuonna 1940. Saarista isoin Utran saari kuvan keskivaiheilla. Kuvan lähde: Maanmittauslaitos

​Sahateollisuuden ja niputustoiminnan loppumisen jälkeen saarien ympäristö on muuttunut huomattavasti. Nykypäivään verrattuna puusto on lisääntynyt todella paljon. Vuosien 1995 ja 1997 kuvista voi nähdä, että isoin saari eli Utransaari ei ollut vielä tuolloin virkistyskäytössä. Utransaareen ei nimittäin ollut vielä rakennettu lainkaan kävelysiltoja. Myllysaari ja Kalasaari sen sijaan ovat kuulemani mukaan olleet ulkoilukäytössä ainakin 1990­–luvun loppupuolen tienoilta saakka.     
 
Saarella ulkoillessa ja viimeisintä ilmakuvaa katsoessa huomaa, etteivät kalapadot tai sahateollisuuden aikakauden rakennukset ja rakennelmat ole enää näkyvin osa Utran saarten ympäristöä. Utransaaressa, Myllysaaressa ja Kalasaaressa sekä niiden välisissä uomissa on kuitenkin havaittavissa erilaisia entisajan ihmisten toiminnan jälkiä, kuten Kalasaaressa kallioon kaiverrettu vuosiluku, kiviset sahan seinämät ja erilaiset puiset jäänteet.
 

​Kuvista näkyy hyvin, että Utransaari on muuttanut huomattavasti muotoaan vuosien 1940 ja 2021 välillä. Saari on eritoten kaventunut eteläosastaan. Tähän ovat vaikuttaneet erityisesti laivaväylän ruoppaukset 1960 ja 1970–lukujen vaiheilla, mikä vaikutti Utrankosken virtauksiin ja vähensi voimakkaasti kalamääriä. Samalla Utransaaressa sijainneet työläisten rakentamat mökit hävisivät.
 

​Utransaaria voisi luonnehtia tänä päivänä ulkoilu- ja retkeilyalueeksi, jonne tullaan pidempienkin matkojen takaa. Isoimmasta saaresta tehtiin 2000-luvun alussa ulkoilualue, kun sinne rakennettiin silta Kalasaaresta. Siksipä saaren ympäristössä kävellessä voi havaita tämän päivän ihmisen jäljet. Ihmisen jäljistä kertovat spraymaalitekstit Utrankosken kallioissa, puiden rungot, joista irrotettu kuorta, rakennukset, polut, kaksi laituria ja sillat. Isoimpaan saareen on rakennettu 2000–luvun aikana kolme katettua tulentekopaikkaa ja kota. Levähdyspaikkoja on rakennettu lisää myös aivan viime vuosina. Syksyn ja talven 2021 aikana Utran saarten ympäristö on jälleen hieman muuttunut, sillä kaksi saaren tulentekopaikoista on palanut.
 

Lähteet:
Maanmittauslaitos. Historialliset ilmakuvat. < www.paikkatietoikkuna.fi >

Piiparinen, Pekka / Arkkitehtitoimisto Karttunen Ky, 2017. Joensuun rantakylän ja Utran kaupunginosien kulttuuri- ja rakennushistoriaselvitys

Toim. Myller, Erkki & Martikainen, Unto 2000. Unohtumaton Utra: vanhasta tehdasyhteisöstä kehittyväksi kaupunkiympäristöksi. Utran historia- ja perinnekirja.

Sanomalehti Karjalainen 10.12.2021.

< www.finna.fi > ”Utran koski, kosken yli johtava silta sekä patorakennelmia luultavasti vuodelta 1923”.

Pohjois-Suomi jäi Täyssinän rauhan (1595) jälkeisessä rajankäynnissä ilman virallista käytyä ja vahvistettua valtakunnanrajaa. Sellainen valmistui Kuusamosta pohjoiseen vasta autonomian ajalla. Ruotsin rajat Venäjää vastaan olivat problemaattiset muuallakin. Oma erityinen ongelmakohtansa oli Turun rauhan (1743) myötä kaakossa niin sanotulla ”Riitamaalla” eli Olavinlinnan tienoilla ja sen takamaalla, missä ei ollut lainkaan virallista rajaa. Ruotsin ajan lopulla valtakunnanrajan tarkka sijainti oli kadoksissa myös Ruotsin Karjalassa. Näin ollen Ruotsin Suomi ei ollut Venäjään nähden sellainen selvärajainen kokonaisuus kuten monissa historiallisissa karttaesityksissä ja tutkimuksissa on ollut tapana esittää.

Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla Ruotsin ja Venäjän välinen osuus valtakunnanrajasta oli perua Stolbovan rauhan (1617) jälkeisestä rajankäynnistä. Viimeisen kerran rajan ylläpitoon kiinnitettiin huomiota luultavasti 1660-luvulla, jonka jälkeen rajankulku katosi niin maastosta kuin ihmisten mielistä. Ruotsin Karjalan rahvas esitti viimein valtiopäivillä 1771 pyynnön, että raja tulisi raivata.
​
Samanlaista rajan ylläpitoa oli tehty 1700-luvun puolivälissä etelämpänä Uudenkaupungin rauhan (1721) aikaisella rajaosuudella Tetrisuon rajapaikasta Parikkalan Kirjavalan kylässä ”Ilomantsin ja Suojärven väliseen rajapaikkaan” jo useamman kerran. Raivaaminen olikin ollut siellä tarpeen, sillä nautinta- ja omistusoikeuksiin liittyviä riitoja oli ollut paljon eritoten Ruotsille kuuluneen Pälkjärven ja Venäjälle kuuluneiden Ruskealan pitäjän Kirkkoleppälahden, Matkaselän ja Pirttipohjan kylien kesken.
​

Raja-alue oli useissa paikoissa riitaisa venäläisten rajanaapureiden kanssa. Venäjän puolen asukkaat olivat monin paikoin tunkeutuneet Ruotsin puolelle eritoten kaskeamaan. Uudenkaupungin rauhansopimuksen (1721) jälkeisen rajankäynnin myötä maaherra Frisenheim ja Viipurin ylikomendantti Šuvalov olivat sopineet suullisesti keskenään, että raja-asukkailla oli molemmin puolin lupa käyttää rajan taakse jääneitä ulkotiluksiaan. Ajan mittaan tieto tästä sopimuksesta kuitenkin katosi niin viranomaisten kuin raja-asukkaiden mielistä. Siitä mikä aiemmin oli ollut luvallista, tuli ennen pitkää riidanaihe rajan yli.

Ennen kuin Pohjois-Karjalan osalta ryhdyttiin rajan raivaamiseen, korkeat viranomaiset koettivat selvittää, missä rajan piti virallisesti kulkea. Karjalan pohjoisen kihlakunnan kruununvouti Gabriel Wallenius teki asiassa selkoa ylemmilleen kolmessa kirjeessään (28.4.1773, 19.1.1774, 4.7.1774). Ilomantsin osalta hän mainitsi Venäjän vastaisena pohjoisena rajakylänä ”Hattupään” (tarkoittaen Hattuvaaraa) ja Pielisjärven puolelta etelästä pohjoiseen Kontiovaaran, Louhivaaran, Ruunaan, Nurmijärven, Savijärven ja Jonkerin. Viimeksi mainittu oli Venäjän vastainen rajakylä ja samalla myös läänin- ja pitäjänraja (Kymenkartanon ja Savon lääni vs. Pohjanmaan lääni; Pielisjärven pitäjä vs. Sotkamon pitäjä). Mutta se, missä Venäjän rajan olisi tullut tarkasti ottaen olla, oli Walleniukselle epäselvää.

Walleniuksella oli käytössään ”Ruotsin yleiskartta”, jonka pohjalta hän luetteli Venäjän puolelta Repolan lähipokostan rajakyliä. Hänellä oli luultavasti jompikumpi vuosina 1737 ja 1740 valmistuneista Ruotsin valtakuntaa kuvaavista yleiskartoista. Ensiksi mainitun oli laatinut Johann Baptist Homann ja jälkimmäisen Guillaume Delisle. Myöhemmin (1799) valmistui vapaaherra S. G. Hermelinin toimesta vastaavanlainen yleiskartta, jossa myös Suomi ja itäraja olivat kuvattuina.
​
Sen Wallenius tiesi kertoa, että rajaa kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa vielä ”Pontuksen rajaksi kenraali Pontus De la Gardien mukaan”. Oli totta, että nykyinen Pohjois-Karjalan alue oli siirtynyt Ruotsille osana Käkisalmen lääniä sotaoperaatiossa, jota oli johtanut De la Gardie. Mutta se ei ollut tapahtunut Pontuksen (1520–1585), vaan tämän pojan Jakob De la Gardien (1583–1652) johtamassa sodassa 1610–1617. Pontuksen oli kylläkin syksyllä 1580 onnistunut vallata Käkisalmen strateginen linnoitus venäläisiltä, mutta Täyssinän rauhassa Käkisalmen lääni oli pitänyt luovuttaa takaisin linnoituksensa kanssa.
​

Walleniuksen mukaan raja kaikessa epämääräisyydessään ei ollut ”suora” (rät), vaan se noudatti ”luonnonrajoja” (naturliga skilnader), kuten jokia, järviä, notkoja ja soita. Samalla hän esitti painokkaasti, että rajan selvittelyyn venäläisten kanssa tuli ryhtyä varhain kevätaikaan, sillä toimituksesta tulisi pitkä, riitaisa ja vaikea. Siten kevään ja kesän pitkät päivät olisivat tuiki tarpeen. Lisäksi hän vaati, että toimituksessa olisi mukana Ruotsin virallisia edustajia. Venäläisten kanssa olevien riitojen vuoksi rajankäynti edellytti viranomaisten arvovaltaa ja asiantuntemusta.

Itäraja Ilomantsin ja Pielisjärven kohdalla jäi lopulta selvittämättä ja raivaamatta Ruotsin ajan lopulla. Keskeisin syy lienee ollut se, että Ruotsin mielenkiinto siirtyi pian sodan valmisteluun Venäjää vastaan. Kuningas Kustaa III halusi aiemmissa sodissa Venäjälle menetetyt alueet takaisin. Siten voittoisan sodan oli määrä määritellä itäraja uusiksi ja kenties kauemmas itään. Näinhän ei kuitenkaan käynyt sodassa 1788–1790, ja kuningas itse murhattiin vuonna 1792 salaliiton seurauksena. Eikä asiaan myöhemmin Ruotsin ajan lopulla palattu.
​
Ruotsin ajan lopulla Pohjois-Karjalaa ei erottanut Venäjästä selkeä linjaraja vaan epämääräisen oloinen rajaseutu.

Asiaa koskeva hallinnollinen kirjeenvaihto sisältyy Kymenkartanon lääninkanslian saapuneisiin kirjeasiakirjoihin, joita säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa.