Anna Laakkonen, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
​
Petroskoilaislähtöinen muusikko ja toimittaja Arto Rinne vieraili Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen 30.10.2020 järjestämässä tilaisuudessa esittelemässä vastikään ilmestynyttä, osin henkilökohtaista teostaan Onni. Rinne kuvaa teoksessa isoäitinsä puolison Onni Eskolinin elämäntarinan sitomalla sen onnistuneesti osaksi suurempaa kertomusta Neuvostoliiton historiasta. Seurasin tilaisuutta etäyhteydellä ja luin Rinteen teoksen, josta tässä muutama sana. Tekeillä oleva väitöskirjani Neuvosto-Karjalan 1920- ja 1930-lukujen suomenkielisestä lehdistöretoriikasta sivuaa monien, Onni Eskolinin kaltaisten, Neuvosto-Karjalan suomalaisten kohtaloita.
 
Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla siirtyneiden suomalaisten elämä oli yleensä vaiherikas ja päättyi lähes poikkeuksetta lyhyeen. Vuonna 1932 Suomesta Neuvostoliittoon loikannut Onni Eskolin sen sijaan selviytyi 1930-luvun suurista vainoista, vaikka hänet karkotettiinkin Siperiaan pakkotyöleirille useiden vuosien ajaksi. Rinne kuvaa Eskolinin huumorintajuisena ja elämään uteliaasti suhtautuneena hahmona, joka kykeni jatkamaan elämäänsä katkeroitumatta vastoinkäymisistä huolimatta. Rinne välttää pateettisuuden kertoessaan Eskolinin kovista kokemuksista. Hän ei selittele, vaan kuvaa olemassa olevien lähteiden mukaan sen, mikä kuvattavissa on, paikaten aukkoja kirjallisuuden antamilla taustatiedoilla. Eskolinin viimeisiä vuosikymmeniä Rinne kuvaa lämpimästi omasta näkökulmastaan Eskolinin lapsenlapsena.
 
Eskolinin tarina sijoittuu suomalaistaustaisten emigranttien kirjoittamien neuvostomuistelmien pitkään jatkumoon. Ensimmäisiä tarinoita suomalaisten seikkailuista Neuvostoliitossa alkoi ilmestyä Suomessa 1920-luvulta lähtien, muutama jopa sitä ennen, kuten nimimerkki Virran Villen Punaisten matkassa Venäjälle (1919), jossa kuljetaan myös Petroskoissa. Varhaiset muistelmat olivat kuvailevia kertomuksia muun muassa vuoden 1918 sekasortoisesta Petrogradista tai matkustamisesta Venäjän rautateillä. Vastaavia henkilökohtaisia muistelmia julkaistiin runsaasti seuraavina vuosikymmeninä Suomessa. Kokonaan oma lukunsa olivat suomalaisten vankileirimuistelmat, joita on tutkinut esimerkiksi historioitsija Erkki Vettenniemi.
 
Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi Suomessa julkaistiin poliittisia muistelmia 1950-luvulta lähtien. Suomen Kommunistisen Puolueen johtavissa tehtävissä toiminut Arvo Tuominen julkaisi vuosina 1956–1957 kolmiosaiset muistelmansa, joista viimeisessä osassa Kremlin kellot hän kirjoitti poliittisen uransa lisäksi muun muassa matkastaan Karhumäkeen ja Stalinin kanavalle. Tuomisen kohua herättäneitä muistelmia pyrki kumoamaan muun muassa Neuvosto-Karjalassa opettajana ja Punainen Karjala -lehden kirjeenvaihtajana toiminut Väinö Salmi. Muistelmissaan Punaisen sirpin Karjala (1976) Salmi kritisoi Tuomisen tarinoita liioitelluiksi ja omahyväisiksi, ja tuli siinä sivussa kuvanneeksi hieman omaakin polkuaan Neuvostoliitossa.
 
Useat 1990–2000-luvuilla tehdyistä muistelmateoksista hyödyntävät Neuvostoliiton suomaisista tehtyä akateemista tutkimusta, joka sai aivan uudenlaista syvyyttä Neuvostoliiton romahtamisen ja arkistojen avautumisen jälkeen. Rinne kertoo taustoittaneensa Eskolinin muistelmia ainakin Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan Meillä ei kotia täällä (1997) -tutkimuksella, joka oli ensimmäisiä suomeksi tehtyjä julkaisuja suomalaisten joukkotuhosta Stalinin vainoissa. Historiantutkimusta hyödynsi myös esimerkiksi Mayme Sevander, joka kirjoitti They Took My Father (2004) ja suomeksi julkaistun Vaeltajat (2000), joissa Sevander käsitteli sukunsa matkaa Suomesta Amerikkaan ja sieltä Neuvosto-Karjalaan osana amerikansuomalaisten historiaa.
 
Onni erottuu viime vuosina julkaistuista suomenkielisistä Neuvosto-Karjalaa käsittelevistä muistelmateoksista sujuvan kieliasunsa ja teoksen onnistuneen taiton puolesta. Ajallinen etäisyys ja henkilökohtaisten kokemusten puute 1930-luvun tapahtumista on etu, sillä Rinne ei sorru liialliseen tunteiluun kirjoittaessaan edes suomalaisten kohtaloista Stalinin vainoissa. Toisin on esimerkiksi isänsä 1930-luvun vainoissa menettäneen Vieno Zlobinan kirjoittamassa Heidän ihanteensa murskattiin. Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa (2017), jossa isää muistellaan tunteikkaasti lapsen kaipauksella.
 
Arto Rinteen Onni on raikas lisä suomalaistaustaisten karjalaisten muistelmateosten sarjaan. Teos löytyy verkosta ilahduttavan helposti yksinkertaisella kyrillisillä kirjaimilla tehdyllä Google-haulla Karjalan Tasavallan Kansalliskirjaston internetsivuilta. Kirja on taitettu siten, että joka toinen sivu on venäjän ja joka toinen suomen kielellä, mikä korostaa onnistuneesti sitä, kuinka Onni Eskolinin tarina on yhtä lailla osa sekä Suomen että Neuvostoliiton historiaa.
 
 
 

Linkki keskustelutilaisuuden tallenteeseen: 
https://www.youtube.com/watch?v=HUIhliJVQJw&app=desktop
​

Kuva: Anna Laakkonen

Meri-Anna Rossander, museonjohtaja, Nurmeksen museo

Museotyötä ei enää tehdä pelkästään sisällä museon tiloissa, josko niin on koskaan tehtykään. Yhä suurempi osa museotyöstä liittyy kulttuuriympäristön vaalimiseen sekä sen myötä kestävään kehitykseen.

Suomen rakennuskannasta suurin osa on rakennettu 1900-luvun puolivälin jälkeen. Nuoressa kulttuuriympäristössä korostuvat uusien rakennusten keskelle jääneet vanhat rakennukset ja niiden merkitys. Kulttuuriympäristön parissa työskentelevät museoihmiset ja muut ammattilaiset eivät aina osaa samastua asukkaiden arvomaailmaan katsoessaan rakennuksia osana historiaa ja pyrkiessään palauttamaan, mikäli se on mahdollista, vanhat rakennukset alkuperäiseen asuunsa.
 
Tämä nähtiin viime kesänä meillä Nurmeksessa, kun kaupunkirakennepalvelut kunnostivat vanhan kauppalan satamassa sijaitsevan, 1880-luvulta peräisin olevan satamamakasiinin yhteistyössä museon kanssa. Satama oli aikoinaan hyvin tärkeä kauppalan kehitykselle, ja satamamaksut muodostivat suuren osan  kauppalan tuloista.   Rautatien saavuttua Nurmekseen vuonna 1911 laivaliikenteen merkitys väheni, ja satama hiljeni pitkäksi aikaa. 1970-luvun alussa alkoi veneilyn ja laivaliikenteen uusi kukoistuskausi. Myös makasiinirakennus muuttui, kun Nurmes-Marina otti sen toimipaikakseen. Rakennus sai pintaansa kirkkaan, limonadinpunaisen värin ja ympärilleen katetun terassin.

Vuosikymmenten mittaan lukuisat paikalliset asukkaat ja matkailijat nauttivat sataman ja sen kahvilan kesäisestä ilmapiiristä, jäätelöstä ja muista kesään kuuluvista virvokkeista. Makasiini oli sellaisenaan tärkeä ja rakas maamerkki ja side nurmekselaisen omaan henkilöhistoriaan.  Tätä me museoväki emme osanneet ottaa huomioon, kun innokkaasti työskentelimme saattaaksemme makasiinin mahdollisimman lähelle 1800-luvun lopun ulkoasua ja värimaailmaa. Niinpä rakennuksen muuttuneesta ulkoasusta nousseen someraivon laajuus ja rajuus tuli yllätyksenä kaupungin väelle -toki rakennuksen uudella ilmeellä oli myös kannattajansa ja ihailijansa.
 
Opimme tapahtuneesta paljon.  Kulttuuriympäristö on yllättävän tärkeä tekijä ihmisten hyvinvoinnille.   Kun suunnitellaan muutoksia alueen kulttuuriympäristöön, olipa sitten kysymys värimuutoksista, purkamisista tai puiden poistosta, on alueen asukkaisiin ja muihin asianosaisiin oltava yhteydessä hyvissä ajoin jo ennen varsinaista muutoksia koskevaa päätöksentekoa. Asukkaita kannattaa kuunnella aidosti ja pohtia sitä, voitaisiinko viranhaltijoiden ja päättäjien laatimia suunnitelmia sittenkin muuttaa.  Vähintä mitä pitäisi tehdä, on tiedottaa tulevista muutoksista hyvissä ajoin usealla eri foorumilla ja moneen kertaan. Alueen asukkaiden puolestaan kannattaisi olla tarkkoina ja aktiivisina, kun kulttuuriympäristöä koskevista muutoksista tiedotetaan, yhdistää voimansa ja tuoda reippaasti esiin omat kehitysehdotuksensa. Ongelmien ratkaisua ei ympäristökysymyksissäkään kannata jättää vain muutamien ihmisten taisteltaviksi, vaikka kuinka kehtuuttaisi! Meidän kaikkien olisi hyvä muistaa, että miellyttävä ja toimiva asuinympäristö on jokaisen tavoitteena, vaikka näkemykset eroaisivatkin toisistaan.
 
Nyt on syksy, ja sataman makasiini seisoo tukevasti yksinäisellä paikallaan. Se on vankistunut vastaanottamaan talven myrskyt, sateen ja lumen entistä vahvempana, kiitos taitavien korjausrakentajien. Toivon mukaan se on paikallaan tulevienkin vuosikymmenten ajan, ja joskus se taas maalataan.

Luettavaa: 
Kulttuuriympäristöstrategia 2014-2020  https://ym.fi/kulttuuriymparistot

Kuva: Nurmeksen museo

Kuva: Nurmeksen museo

Kuva: Laura Hotulainen, Nurmeksen museo

Kuva: Laura Hotulainen, Nurmeksen museo