Dosentti Ismo Björn Tavaratalojen hajuvesiosastojen asiakas on yhä useammin nuori mies. Tuoksut ovat tärkeässä asemassa osalle nuoria heidän tavoitellessaan huoliteltua ulkonäköä ja rakentaessaan omaa persoonaansa. Ulkoiseen olemukseen panostaminen liittyy vahvasti yhteiskunnan yksilöpainotukseen, mutta mukana on myös maahanmuuton tuomaa monikulttuurisuutta, tyylien ja tuoksujen moninaistumista. Ulkonäkö vie, ja sen uskotaan vievän yksilöä eteenpäin, avaavan ovia menestykseen. Nuorison pukeutumisesta voi lukea laajempaa yhteiskunnan muutosta. Ulkonäkö nousee yhteiskunnassa aika ajoin näkyvään asemaan merkityksen antajana. Vanhassa sääty-yhteiskunnassa eri säädyillä oli kullakin tiukat säädynmukaiset käytössäännöt ja aseman mukaiset pukeutumisohjeet. Oikeaoppinen käytös, oikein kannetut ja hyvästä kankaasta valmistetut puvut, joinain aikakausina peruukit, puuterit, oikein ripustetut korut ja mitalit osoittivat kuulumista säätyläiseliittiin. Teollistumisen myötä vaatteiden hinta laski. Vapaa-aika ja lisääntyneet mahdollisuudet tarjosivat kenelle tahansa mahdollisuuden panostaa itseensä ja esiintyä asemaansa parempana, eivätkä vaatteet enää välttämättä kertoneet kantajastaan. Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen tasoitti myös pukeutumista. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei panostettu itseen. Hyvinvointivaltio-Suomen mureneminen alkoi 1980-luvulla. Samaan aikaan ryhdyttiin puhumaan juppi- ja junttikulttuurista. Yhteiskunnassa vallinneiden yhteisen edun, palvelujen ja solidaarisuuden sijaan painotettiin yksilöä ja vaadittiin kultakin omia ratkaisuja menestyksen tekijäksi. Juntit olivat tyyppejä, jotka pukeutuivat, no, miten sattuu, saattoivat käyttää isiensä tapaan Menneniä ja Tabac Originalia, äitiensä oppien mukaan Tokalonia, Yves Rocheria ja Lumenea. Jupit puolestaan tunnisti Levis 501-farkuista, Lacosten paidasta ja purjehduskengistä. Nuoret miehet iskivät kainaloon Kourosta ja Hugo Bossia. Tytöt käyttivät olkatoppauksia, ehostivat itsensä Anais Anaisilla, Cover Girlillä ja Anytime-sarjan tuotteilla. Parturissa käytiin vähintään kolmen viikon välein, mutta hajuvedet olivat selkeästi vanhempien naisten juttu. Miehisyyden muutos jalostui 1990-luvulla metroseksuaalisuudeksi. Metroseksuaali oli mies, joka panosti omaan ulkonäköönsä, hankki koruja ja huolehti samalla kunnostaan. Ilmiö liitettiin alkujaan erityisesti englantilaiseen jalkapalloilija David Beckhamiin, joka toimi tyyli-ikonina. Hänen nimissään esiteltiin myös hajustesarja. Miehen oli lupa ja syytä näyttää tyylikkäältä ja tuoksua hyvälle. Pohjois-Karjalassa sanomalehti Karjalainen nosti 2004 esiin maakuntajohtaja Pentti Hyttisen, jonka sanottiin täyttävän metroseksuaalisuuden vaateet. Miehinen ulkonäön korostaminen oli Itä-Suomessa outoa, joten ei ihme, että paikalliset vääräleuat väänsivät metroseksuaalisuuden toiselle kotimaiselle. Metroseksuaalisuuden kääntäminen ruotsiksi tunnelbanasexualistiksi meni kuitenkin sikäli harhaan, että tässä metro tarkoittaa metropolia, suurkaupunkia - ei maanalaista. Kehopositiivisuusliikkeen lähtökohta oli ajatus, että kunkin keho ansaitsee kunnioituksen, vaikka se ei olisi länsimaisen kauneusihanteen mukainen. Liike sai 2000-luvulla huomiota, mutta syvään juurretuille kauneuskäsityksille siitä ei ollut vastusta. Tästä piti huolen opitun ohella mediajulkisuus, sanoma- ja aikakauslehdet ja sitten yhä vahvemmin some. Ulkonäön, tyylikkyyden, oikean pukeutumisen ja menestyksen esikuvina olivat poptähtien ohella kuninkaalliset. Heidän mukanaan tulivat mukaan käytössäännöt ja tapakulttuuri. Prinsessa Dianasta rakentui esikuva, jonka täydensi hänen varhainen kuolemansa. Sissi – täysipäiväistä keskittymistä ulkoiseen olemukseen Tiedotusvälineet seuraavat tarkoin brittihovin liikkeitä. Miten Ruotsin prinsessat ovat pukeutuneet, entä kuinka Norjan Mette-Marit sekä Ingrid Alexandra edustavat? Kiinnostus ei kohdistu ainoastaan alati esillä olevaan Dianaan, vaan esille on nostettu myös hänen edeltäjänsä tyyli-ikonina, Itävallan keisarinna, Unkarin ja Böömin kuningatar Elisabeth Amelie Eugenie (os. von Wittelsbach). Sissi tai Sisi, kuten monet hänet nimeävät, oli ja halusi olla kaunis, ja sellaisena hänet halutaan muistaa ja sellaisena hänet kuvataan lukuisissa mainoskuvissa. Hänelle on omistettu oma museo. Hänestä on kirjotettu lukuisia elämäkertoja, romaaneja ja artikkeleita. On elokuvia ja televisiosarjoja, ja kaikissa on keskiössä Sissin ulkonäkö. Sissi oli näyttävä ja halusi olla. Hän käytti hyväkseen pituuttaan (172) ja hoikkuuttaan, jota hän edelleen korosti tiukalla korsetilla. Vyötärön mitta oli 46 cm. Sissi hankki vaatteensa aikakautensa tunnetuimmalta muotisuunnittelijalta Charles Worthilta, jonka mainetta Sissi samalla nosti. Suurimpiin juhliin vaatteet ommeltiin hänen päälleen. Erityisen ylpeä hän oli pitkästä, tuuheasta tukastaan ja hyvin hoidetuista hampaistaan. Kaikki vaati työtä ja kieltäytymistä. Kuinka hallita painoa, että se pysyy 50 kilossa vuodesta toiseen. Kuinka pitää tukka kunnossa ja hampaat ehjinä? Sissin keskittyminen ruumiiseensa oli kunnioitettavaa täysipäiväistä työtä. Hän mittautti painonsa kolme kertaa päivässä, ja jos paino oli yhtään noussut, saivat sacherkakut ja muut herkut jäädä ja Sissi lähti lenkille. Tuolloin ei juostu, mutta Sissi teki pitkiä, nopeatahtisia kävelyretkiä. Toisena laihdutuskeinona oli ratsastus. Sissi tunnettiin taitavana hevostenkäsittelijänä. Hänellä oli oma treenisali käsipainoineen ja rekkitankoineen. Itävällan keisarinna ja Böömin kuningatar Elisabeth eli Sissi (1837-1898) nuoruudenkuvassaan. Sissi oli erityisen ylpeä runsaista ja paksuista hiuksistaan. Kuva: Look and learn. History picture archive. Iho vaati jatkuvaa hoitoa, samoin hampaat. Hiusten harjaukseen meni päivittäin useita tunteja, ja kun ne kolmen viikon välein pestiin, meni kuivamiseen päivä. Sissi ei käyttänyt hajuvesiä. Hän luotti puhtauteensa, ainoastaan hiuksissa saattoi olla jotain eteeristä öljyä. Paino pysyi kurissa, tukka, kunnossa ja hampaat ehjinä, mutta ikääntymiseen eivät auttaneet kasvoille yöksi asetut naudanlihat tai muut erikoiskeinot. Sissin taisteli urhoollisesti vanhenemista vastan, mutta lopulta hänen oli annettava periksi ja paettava huntujen varjoon. Ikääntynyttä Sissiä ei saanut kuvata. Hän halusi olla alati kaunis ja nuori. Hän oli oman itsensä, kauneusihanteiden ja maailman vanki. Sissi kuoli 1898, mutta edelleen hän on tavaramerkki ja tyyli-ikoni, jonka kuva koristaa mitä erilaisimpia tuotteita. Mannerheim – päämajan Sissi Suomalainen versio Sissistä oli monella tapaa Carl Gustaf Emil Mannerheim, mies, joka piti huolta ulkonäöstään, punnitsi itsensä joka aamu, eikä paino saanut nousta. Saksan sota-aikainen tiedustelu kirjoitti Mannerheimista, että tämä mielellään esiintyy korkeana aatelisherrana. Tällä viitattiin Mannerheimin eurooppalaiseen aatelisperinteeseen, samaan, mitä Sissi myös edusti. Sissi käytti hyväkseen maailman ensimmäistä muotitaloa Pariisissa, Mannerheim ompelutti asepukunsa Lontoossa. Molemmille olivat yhteistä ensiluokkaiset materiaalit ja asusteiden täydellinen istuvuus. Mannerheimin käyttämä sotilaslakki oli tavanomaista korkeampi, jotta Mannerheimin pituus (187 cm) edelleen korostui. Asetekin housut olivat hieman eri sävyä kuin takki. Saappaat olivat tsaarinaikaiset ratsastussaappaat. Sotilaspalvelija sai viimeistellä niiden lankin lehmänluulla ja parafiinilllä. Veijo Meri kertoo Mannerheimista kertovassa kirjassaan, että Mannerheim teetti yhden asepukunsa lottien hamekankaasta, koska se laskeutui kauniimmin kuin se kangas, jota sotilaiden tuli virallisesti käyttää. Mannerheimin sotilaallista ansioista, vahvasta asemasta ja taitavasti laaditusta henkilökuvasta Aasian ratsastusretkineen ja miehisine tiikerinkaatoineen kertoo, että vaikka hän oli ulkonäkökeskeisyydessään päämajan Sissi, niin kukaan ei puhunut hänestä turhamaisena hienohelmana. Hän oli Marski, muita pidempi ja ansiokkaampi. Saksassa hän esiintyi sään niin vaatiessa englantilaisessa trenssissä, johon hän ompelutti suomalaiset arvomerkit ja Tukholmassa puolestaan pikkutakissa siksi, että Ruotsin kuninkaalta saatu Miekkaritarikunnan merkki näkyi. Ulkona oli neljä asetetta lämmintä, mutta olipa arvomerkki kaikkien nähtävillä. C. G. E. Mannerheim kuvattuna Iisalmen Runnin kylpylärakennuksen edessä vuonna 1920. Hänellä on päällään kolmiosainen donegal tweed -puku. Kuva: Mannerheim-museo.
Mannerheim karaisi itseään, otti ilmakylpyjä, kävi juomassa Runnin terveysvettä ja vieraili erilaissa parantoloissa. Mannerheim kuntoili. Ratsastus oli Sissin tapaan keino pitää kiloja kurissa. Puhtaus oli tärkeää ja Mannerheimilla oli jopa Japanin sodassa, rintamaoloissa, koottava kumiamme. Mannerheimin tukka oli aina hyvin, partansa ja viikset tarkasti ajetut ja viimeistellyt. Mannerheim-museon tiedon mukaan Mannerheim käytti maailman ensimmäiseksi miesten hajuvedeksi sanottua Fougére Royalia. Sen välimerellisiin yrtteihin sekoittui Pinaudin Vegetal -partaveden tuoma syreenin ja myskin tuoksu. Sissin tapaan Mannerheim oli tarkka, että hänestä ei pääse julkisuuteen epäedullisia kuvia. Hän halusi olla terve ja tyylikäs ja piti huolta, että sellaisena hänet muistettaisiin. Nykypäivän nuoruutta ja terveyttä painottavassa ilmapiirissa molemmat, Mannerheim ja Sissi, ovat tietoisesti nostettuja ja esillä olevia tyyli-ikoneita. Molempien hoikalla olemuksella myydään ja samalla ohjataan kulutusta sekä luodaan ulkonäköön mallia. Nuoret ovat esikuvien jäljillä tietoisesti ja tietämättään. Huoliteltu asu liitetään huoliteltuun ulkonäköön. Kansanterveys kiittää, kun Sissin ja Mannerheimin esimerkkien tarjoamaan ulkoisen olemuksen hoitoon otetaan mukaan myös heidän esimerkkinsä liikunnasta. Joka aamu ei painoa silti tarvinne mitata, eikä hajuja liikaa hölvätä. Tuoksujen suhteen mieluummin siis Sissi kuin Mannerheim.
0 Comments
Ismo Björn, erikoistutkija Tiedot siitä, että Kuhasalossa on ollut jonkinlainen puinen luostarirakennus ohjaavat sen siellä myös näkemään. Tietoisuus herättää maiseman. Kaksi pientä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun asiakirjoissa olevaa mainintaa kertoo tuhoutuneesta puisesta luostarista Kuhasalossa. Kirkkojen, luostareiden ja myllyjen autioluettelo vuosilta 1589–1593 sekä Käkisalmen läänin veroluettelo vuodelta 1618 mainitsevat, että Pielisjoen suussa oli Kuhasalon puinen luostari, ja sen tilukset olivat autiona. Mielikuvat luostarista herättävät entisen saaren maiseman eloon. Mukaan tulevat ajalliset tasot. Eri sukupolvet näkevät luostarin silmissään kaikki hieman erilaisina, sillä heillä on erilainen kokemus luostarin ulkonäöstä. Tarinat luostarista antavat maisemalle sisällön, mutta ne myös rajaavat katsetta. Tieto luostarista ohjaa, kuinka maisemaa havainnoidaan ja aistitaan. Maisema on opittua katsomista ja siitä muodostuu yhteinen historiatila. Erityisen voimakas tarinan ohjaama historiallinen tilakokemus on tällaisessa symbolisessa, laajaa ihmisryhmää yhdistävässä joensuulaisessa historiamaisemassa. Eletty ja yhdessä koettu tila ylläpitää käsitystä jostakin, jota fyysisesti ei edes tarvita. Luostari on olemassa, vaikka mitään siitä ei näy. Kuhasalon maisema, kuten mikä tahansa maisema on näin ollen historiallisesti rakennettu. Ismo Björn opastamassa kuulijoita Kuhasalon historiaan PKHY:n tilaisuudessa 3.10.2024. Kuva: Jani Karhu. Luostarin muistomerkki vahvistaa luostarin tarinaa osaksi joensuulaista kollektiivista muistia. Samalla muistomerkki ohjaa näkemään luostarin maisemassa halutulla tavalla. Muistomerkki on kamppailua maiseman omistamisesta. Ortodoksinen kirkko hallitsee tällä paikalla Kuhasalon perinnettä ja maisemaa. Muistomerkin pystyttäminen oli ensimmäistä kertaa esillä 1960-luvun alussa. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Erkki Piiroinen painotti luostarin merkitystä, sillä se kertoi ortodoksisen uskonnon pitkistä juurista Joensuun seudulla. Muistomerkki nousi uudelleen esille 1990-luvun alussa, jolloin valmistauduttiin Joensuun ortodoksisen seurakunnan 100-vuotisjuhliin. Muistomerkkiä ajoivat kirkollisten piirien ohella historiantutkijat Heikki Kirkinen ja Veijo Saloheimo. Arkkipiispa Johannes vihki luostarin muistomerkin 13.7.1993. Vastaava lehtipuinen ikonikatos oli Parikkalan Koitsanlahden ortodoksisella hautausmaalla. Muistomerkin kautta Kuhasalon luostari sidottiin Valamoon, sillä ikonikatokseen sijoitettiin Valamon luostarin perustajia Sergei ja Herman Valamolaista kuvaava ikoni. Kuhasalon luostarin tarinan merkitys on vaikuttanut myös saaren nimeen. Kukkosensaari muuttui takaisin Kuhasaloksi pitkälti luostarisidoksen vuoksi. Muistomerkki Kukkosensaaressa (ent. Kuhasalo) 1500-luvulla sijainneen ortodoksiluostarin oletetulla sijaintipaikalla, lännestä. Kuvaaja: Helena Ranta. Museovirasto. Arkeologian kuvakokoelma. Tarinan lähteillä eli Kuhasalon luostarin jäljillä Kukkosensaaressa kaivattiin kellaria syksyllä 1908. Puolen metrin kaivamisen jälkeen lapio osui johonkin kovaan. Montusta paljastui kolme pääkalloa ja joukko sääriluita. Kaivu-urakka loppui siihen. Lapiomiehet ilmoittivat löydöstään arkeologiselle toimikunnalle Helsinkiin. Sinällään mikään yllätys ei hautalöytö ollut, sillä vanhat joensuulaiset tiesivät kertoa, että Kukkosensaaressa olisi entinen hautausmaa. Koska Kukkosensaarta pidettiin myös kadonneen Kuhasalon luostarin paikkana, yhdistettiin luulöytö suoraan Kuhasalon luostariin, ja näin löytöpaikkaa ryhdyttiin pitämään luostarin hautausmaana, ja sieltä löytyneitä luita munkkien jäännöksinä. Kukkosensaaren vanhan metsälehmuksen kerrottiin senkin todistavan luostarista, saattaahan metsälehmus saavuttaa 200–300 vuoden iän. Vanha tarina kertoi, että luostari olisi sijainnut lehmuksen vieressä. Puhuttiin myös kieloista, jotka kasvoivat ainoastaan tällä paikalla. Luostariin sanottiin viittaavan myös nimi Kalmoniemi ja sen rantakallioon hakattu kuvio, jolle ei löytynyt ajoitusta, eikä monista arvailuista huolimatta kunnollista selitystä. Yleisin arvaus oli, että kyseessä on kivinen merikortti, joka osoittaa Rääkkylän Kirkkoniemeen, mutta moni näki siinä merkin luostarista. Luostarille oli tilaus, sillä Kuhasalon luostarin paikkaa oli etsitty vuosikymmeniä. Suomen Muinaismuistoyhdistys kyseli jo 1872 kansalta tietoja kaikkiaan viidestä, vuoden 1589 tilikirjoissa mainituista, ja jo tuolloin autioituneista puuluostarista. Yksi niistä oli Kuhasalon luostari, jonka sijaintipaikka oli Liperin kappelissa ja Ilomantsin pitäjässä. Muut hävinneet luostarit olivat Kurkijoen Kannansaari, Tervon Heijnsine(?). Sortavalan Möntsälä ja Salmin Oulusjärvi. Nimet olivat vanhoissa asiakirjoissa epäselviä, ja yhtä epäselvinä myös sanomalehdet ne sivuilleen tuolloin painoivat. Luostari haluttiin löytää, paikantaa ja sen olemassaolo vahvistaa. Koska kirjalliset lähteet eivät Kuhasalon luostarista tai sen hautausmaasta juuri mitään kertoneet, oli tarinoilla luostarista keskeinen merkitys. Niillä vahvistettiin Joensuun historiallisia juuria ja luotiin paikkakunnalle kiehtovaa menneisyyttä. Osansa tarinoiden synnyssä oli sanomalehdillä. Joensuulainen päätoimittaja ja kunnallismies Tahvo Könönen kirjoitti nimimerkillään Teppo K. runon Joensuun kaupungin 50-vuotisjuhliin 29.11.1898. Runon säkeissä Kuhasalon luostari saa romanttisen kuvauksen: Kuhasalon kunnahille, missä kellot luostarin, soivat ennen, nyt jo sinne, templi kohoo Lutherin, torni viittaa, kutsuu kansaa, laulun ääni kajahtaa, kiittäen aina Luojan rauhaa, siunauksen antajaa. Luostarin olemassaoloa ja vaikutusta korostettiin kansallisessa kirjoittelussa sumeilematta. Kuhasalo liitettiin suoraan Valamon luostariin ja peräti sen haaraosastoksi. Pidettiin selvänä, että luostarin tarkoitus oli juurruttaa lähiseutujen asukkaita kristinuskoon. Luostarin ansioksi laskettiin jopa pohjoiskarjalaisen kotiteollisuuden synty. Pohjois-Karjala -lehdessä näet 1901 kirjoitettiin, että miesten kotiteollisuus, jota aikanaan Kuhasalon pikkuluostarin munkit ovat väestölle opettaneet, on seudullamme levinnyt ja päässyt vauhtiin. Kuhasalon luostari, josta oli jäänyt jäljelle vain epämääräinen merkintä kahteen luetteloon, oli näin ollen pala sekä Joensuun että rakentuvan kansallisvaltio Suomen muinaisuutta ja kansallista omaisuutta. Luulöytöjen seurauksena luostarin oletettu paikka lunastettiin valtiolle. Pidettiin itsestään selvänä, että Kukkosensaaren luulöytö viimeistään todisti, että luostari oli löytynyt. Kukkosensaaressa (ent. Kuhasalo) sijainneen oletetun ortodoksikalmiston aluetta. Kuvaaja: Helena Ranta. Museovirasto. Arkeologian kuvakokoelma.
Kukkosensaaren luille on olemassa myös toinen selitys, joskaan se ei ole lainkaan yhtä kiehtova. Luostarin hautausmaasta ei ollut kysymys, vaan mitä todennäköisemmin kyläkalmistosta, joka saattoi olla yhtä hyvin luterilaisten, olihan löytöpaikka saaressa, mitä nykyään pidetään merkkinä nimenomaan luterilaisten hautaustavasta. Kuhasalon käytöstä hautapaikkana on maininta 1660-luvulta, jolloin alue oli jo osa Ruotsia. Viipurin piispa Petrus Bromius mainitsee kiertokirjeessään 1660 Kuhasalon hautausmaasta, jota vastaan veli Possenius tahtoi kiivastella, sillä ei voitu tietää, keitä siihen oli haudattu. Luita tuli saarelta tullut vastaan erilaisten kaivutöiden yhteydessä myös 1800-luvulla. Saaressa oli painautumia siellä täällä, ja koska tarkempia tutkimuksia ei ollut, niin varmuutta vainajista, heidän uskonnostaan tai hautojen sijainnista ei ollut. Ajatus tavanomaisesta kyläkalmistosta ei herätä vastaavaa innostusta kuin luostari. Epämääräisyydestä huolimatta tarina luostarista on se yhteinen kertomus, johon halutaan uskoa, ja tälle tarinalle etsitään jatkuvasti todisteita. Sellainen on sijainti. Kuhasalo eli Kukkosensaari on Pielisjoen suulla, laajan Pyhäselän ulapan äärellä. Toiseksi selittäväksi tekijäksi mainitaan Utran kosket ja Pielisjokea ylös nousseet lohet ja Joensuun lähivesillä viihtyneet Saimaan norpat. Paikannimelle Kalmoniemi, minkä sanotaan viittaavan luostarin hautausmaahan, on myös tylympi selitys. Pielisjokeen ja Pyhäselkään hukkuneet ajautuvat saaren keväisin saaren rantaan. Murheellisin tapaus sattui alkukesästä 1899. Tuo vuosi tunnetaan ns. valapaton tulvavuotena, jolloin vedet olivat kaikkialla korkealla. Kukkosensaaren rannasta lähti kaksi veneellistä rippikoulutyttöjä kohti Ukonniemeä. Tyttöjen tarkoitus oli hakea katajia rippikirkkonsa koristamiseksi. Pian Kukkosensaaren suojasta pääsyn jälkeen löi laine toiseen veneeseen, vene kaatui ja kaikki veneessä olleet kahdeksan Mutalan tyttöä joutuivat veden varaan. Toinen vene ja neljä venettä Utra Woodin lotjavarvilta vät apuun, mutta liian myöhään. Kaatuneen veneen soutajan ja kahden tytön todettiin hukkuneen. Joensuun kaupungin pitkäaikainen toive saada Kukkosensaari omakseen toteutui vasta 1900-luvun lopulla. Se saattoi olla onni saaren luonnon kannalta, sillä saari säästyi asuinrakentamiselta. Tänään se on suosittu luontokohde, jonka suosio kasvaa. Saaressa voi tuntea olevansa merellä ja kohtapa synkässä kuusikossa. Siellä voi kävellä kalliolla ja hetken päästä lehdossa, ja kuvitella kulkevansa munkkien jäljillä, yhteisessä tarinassa Kuhasalon luostarissa. Se, onko tuo tarina oikea tai väärä, on toisarvoinen. Tärkeintä on, että se eletään yhdessä. |
Arkisto
January 2025
|