takapihan arkeologi

Jussi Torssonen, Joensuun lyseon peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin opettaja
​

Lierihattuinen mies punnitsee kädessään hiekkapussia ja vertailee sitä edessään kimaltelevaan kultaiseen veistokseen. Kun pussi on hänen mielestään oikean painoinen, hän vaihtaa sen jalustalla olevaan veistokseen. Hetken kaikki näyttää onnistuneen ja mies hymyilee helpottuneena. Pian kuitenkin temppelin ansat laukeavat ja alkaa toiminnantäyteinen pakovaihe. Noin 10-vuotias poika seuraa tapahtumia TV-ruudun takaa Ritari Ässä -paidassaan. Muutamaa vuotta myöhemmin sama poika ohjaa naispuolista arkeologia tietokoneruudulla. Myös nyt joudutaan vaaroihin ja etsitään muinaisia aarteita.
 
Väitän, että Indiana Jonesilla ja Tomb Raider -pelien Lara Croftilla oli suuri merkitys sille, että aloin aikanaan opiskella historiaa. Arkeologia minusta ei tullut, enkä joudu työssäni yläasteen historian opettajana hengenvaaraan. Paitsi että…
 
Vanhat esineet ovat aina kiehtoneet minua. Kun muutama vuosi sitten huomasin, että metallinpaljastimien hinta on laskenut ja peruspalkansaajakin pystyy hankkimaan toimivan laitteen, se oli menoa. Poikavuosien innokkuus palasi ja uusi harrastus alkoi. Harrastuksen aloittamiseen tarvitaan metallinpaljastin, joiden hintahaarukka alkaa 100 eurosta. Hyvän laitteen saa 300–400 eurolla. Lisäksi kannattaa hankkia pinpointer, eli porkkanan kokoinen sauva, jolla pienten esineiden etsiminen mullasta helpottuu. Sekä tietysti lapio.
 
​

Pakollisten investointien jälkeen alkoi metallinetsintä. Työtoverini oli aloittanut harrastuksen jo aikaisemmin, ja ensimmäinen reissu suuntautui Ilomantsin metsiin talvi- ja jatkosodan taistelupaikoille. Ennen matkaa naureskelimme, että jos löydämme kranaatin, kumpi meistä kaivaa sen ylös. Kranaattia ei löytynyt, mutta sen sijaan hylsyjä, patruunakampojen osia ja sirpaleita. Historia tuli kouriintuntuvaksi. Poikamainen innokkuus ja seikkailunhalu kasvoivat, ja reissuja Ilomantsiin tehtiin useita.
 
Kuluvan vuoden keväällä löysin itseni taas Ilomantsista. Lapio osui metalliin, ja hiekan seasta alkoi pilkistää rautaesine. Pyysin kaverini paikalle, ja maasta ilmestyi esiin räjähtäneen kranaatin pyrstö. Hieno löytö, joka sai uuden elämän ulkosaunan kynttilänjalkana. Evästauon jälkeen etsintä jatkui. Äkkiä kaverini alkoi kiroilla hätääntyneesti. Siinä se nyt makasi hiekkakankaalla – kranaatinheittimen ammus. Enää meitä ei naurattanut. Vetäydyimme takaisin autolle ja soitimme hätäkeskukseen. Odottelun jälkeen rajavartiosto kävi eristämässä alueen, ja kranaatti siirtyi Puolustusvoimien huoleksi. Historiasta tuli kouriintuntuvaa ja vaarallista. Ainakin itse sain tuona päivänä tarpeeksi seikkailua, ja hengenvaaraakin saimme maistaa. Ajattelin, että olkoon sotajutut nyt tässä.
 
Toki olin kokeillut metallinetsintää omalla tontilla jo aiemmin. Rautanaulojen ja pullonkorkkien etsinnästä vain puuttui se seikkailu. Naapurin maanviljelijä oli luvannut, että hänen pelloillaan saa käydä keväällä ennen toukotöitä ja syksyllä sadonkorjuun jälkeen. Suuntasimmekin seuraavaksi sinne. Pellolla ”huispaaminen” oli helpompaa kuin metsässä, laite ei tarttunut varpuihin ja oksiin ja maata oli helppo kaivaa. Nauratti, kun kranaatin löytäneen työkaverini ensimmäinen löytö pellolta oli armeijan lusikka-haarukka vuodelta 1942. Pellolta alkoi kuitenkin äkkiä löytyä paljon mielenkiintoista, kuten vanhoja rahoja sekä vaatteiden ja hevosvaljaiden solkia. Onhan tässäkin sitä seikkailua! Ja saa leikkiä arkeologia! Huippulöytöinä mainittakoon ruotsalainen 1 Ören kolikko 1600-luvun puolivälistä, vaatteen solki 1700-luvulta sekä iso koristeellinen nappi, sormus, vaatteenhakaset, sormuksia ja pieni kilikello. Sekä tietysti ne kaikki metallinpalaset, jotka saattavat olla vaikka minkä riipuksen osia.

​Facebookista ja internetistä löytyy useita keskustelualueita ja ryhmiä metallinetsijöille. Ryhmissä harrastajat julkaisevat ylpeinä kuvia löydöistään ja kysyvät niille tunnistusapua. Varsinkin eteläisessä Suomessa hienoja löytöjä tehdään jatkuvasti. Tämä johtunee alueen vanhasta asutuksesta ja Pohjois-Karjalaa vauraammasta väestöstä. Toiset etsivät moderneja esineitä puistoista ja uimarannoilta, toisia kiinnostaa pelloista ja metsistä löytyvät ”historian jätteet”. Palstoista saa kuvan, että vanhojen rahojen ja korujen löytäminen on harrastajille arkipäivää. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä yleisin löytö kaikilla lienee pullonkorkki, rautanaula tai rautalangan pätkä.
​
Miten mielenkiintoisia esineitä löytää? Onnekkaat kävelevät omalla pihallaan ja löytävät keskiaikaisen miekan. Me muut joudumme tekemään taustatöitä – lukemaan paikallishistoriaa sekä tutkimaan vanhoja karttoja ja ilmakuvia. Näin saa selville, missä ihmiset ovat entisaikaan asuneet, liikkuneet ja toimineet. Myös maiseman ja pinnanmuotojen arviointi on tärkeää: vesistöjen välissä oleva harju on todennäköisesti toiminut kulkureittinä, maiseman korkein kohta on saattanut olla asuinpaikka, vaaran laki uhripaikka tai vain retkikohde. Sotahistoriasta kiinnostuneet löytävät helposti majoitu- ja taistelualueet tai vanhat varikkojen sijainnit. Yleisluontoisena ohjeena sanotaan, että pelto, joka on lähellä vesistöä ja vanhaa kirkonkylää, on hyvä etsintäkohde.
 
Miksi pelto? Pellolle ei ole rakennuttu tai ajettu täytemaata. Ihmiset ovat työskennelleet pelloilla, ja kriisiaikoina peltoihin on saatettu kätkeä arvokasta omaisuutta. Vanhojen rakennusten lähialueet ovat myös hyviä paikkoja, mutta niissä roskan määrä on suuri. Metsäpolut saattavat olla vanhoja, ja niiden varrelta ja lähistöltä voi löytää esineitä. Tosiharrastaja kartoittaakin talven aikana mielenkiintoisia kohteita kesää varten kirjallisten aineistojen ja karttojen avulla.
​

​Ihan kaikkialla ei kuitenkaan saa metallia etsiä. Muinaismuistojen lähialueet ovat rauhoitettuja eli metallinetsintää ei saa harjoittaa 200 metrin säteellä tunnetusta muinaismuistosta. Näitä alueita voi tarkistaa esimerkiksi museoviraston kyppi-palvelusta tai muinaismuistot.info-sivustolta. Pelloilla tapahtuvaan etsintään on hyvä kysyä maanomistajan lupa. Metsissä etsintä on periaatteessa jokamiehenoikeuksiin kuuluvaa toimintaa. Siitä ei saa kuitenkaan aiheutua vahinkoa esimerkiksi puunjuurille. Varminta onkin kysyä myös metsien osalta maanomistajan lupa. Julkisilla alueilla kuten puistoissa ja uimarannoilla etsintä on sallittua, mutta jäljet pitää peittää. Puistoissa kaivamiseen käytetään esimerkiksi ruuvitalttaa, jotta jälkiä ei jää.
 
Kuka omistaa löydetyt esineet? Lain mukaan esineestä, jota löytäjä epäilee yli 100-vuotiaaksi, tulee tehdä ilmoitus museovirastolle. Tämän voi tehdä osoitteessa kyppi.fi. Ilmoituksen tekeminen on helppoa ja nopeaa. Mukaan liitetään esineen kuva ja tiedot löytöpaikasta. Museovirastolta saa tällä hetkellä vastauksen noin viikossa. Jos esine halutaan museon kokoelmiinsa, löytäjän tulee toimittaa se sinne esimerkiksi postitse. Muussa tapauksessa löytäjä saa pitää esineen. Kaikki Suomesta löytyvä Puolustusvoimien tai vieraan vallan sotaesineistö on Puolustusvoimien omaisuutta. Tämän ei ole tulkittu koskevan ”sotaromua” eli käyttökelvotonta ja arvoltaan vähäistä, turvallista esineistöä. Näitä ovat esimerkiksi hylsyt, sirpaleet ja ammuskammat.

Viime aikoina metallinetsintä on päätynyt lehtien sivuille niin hyvässä kuin pahassa. Valveutuneet harrastajat tekevät kiltisti ilmoituksen museolle löytäessään mielestään merkittävää. Mutta sitten ovat ne nykyajan haudanryöstäjät, jotka kaivavat joko muinaismuistoalueella tai niiden välittömässä läheisyydessä ja saattavat saada aikaan peruuttamatonta vahinkoa. Harrastajien kesken toivotaankin, että näin ei toimittaisi. Myös museovirasto on julkaissut metallietsijöille hyviä ohjeita, jotka kaikkien harrastajien olisi hyvä lukea.
 
Metallinetsintää onkin kutsuttu kansalaistieteeksi. Kun ensimmäinen hiukankaan vanhemman oloinen esine löytyy, moni alkaa selvittää esineen ikää. Näin on käynyt myös minulle. Olen jo hieman selaillut yliopistojen sivuja ja etsinyt tietoa avoimen yliopiston arkeologian opinnoista. Kirjastojen sivuilta olen etsinyt teoksia, joista saisi tietoa Pohjois-Karjalan seuduilla löydetyistä vanhoista esineistä. Jos silloin nuorena haaveilin maya-aarteista, niin nelikymppisenä saatan viettää tunteja etsimällä tietoa Suomessa käytetyistä napeista eri vuosisadoilta. Keski-ikäiselle sopivaa seikkailua!