Ismo Björn, erikoistutkija Itsetunto on jotakin samaa kuin omanarvontunto. Se on tietoisuutta itsestään ja itsensä tuntemista. Siihen liittyy aina myös jonkinlainen ylpeys itsestään. Usein puhutaan itsetuntoisesta kansanluonteesta, jolloin oletetaan joillain ryhmällä olevan jotain toista ryhmää vahvempi itsetunto. Alueellista itsetuntoa kohottaa jonkun yksilön, mutta ennen kaikkea joukkueen menestys vaikkapa urheilussa. Kainuu juhlii Sotkamon Jymyn finaalipaikkaa ja puolet Pohjanmaasta tuntee ylpeyttä Vimpelin Vedon pääsystä kamppailemaan mestaruuden uusimisesta. Pohjois-Karjalassa on tunnettu ylpeyttä muun muassa Kiteen Pallosta, Joensuun Mailasta ja toki Antti Aallosta, ”Meijän Kaisasta” eli Kaisa Mäkäräisestä ja Ismo Alangosta. Tässä tarinassa on kolme henkilöä: Edvard Johansson, Ismo Björn ja Ali ”Allu” Islamajev. Edvard on jo kuollut, mutta Ismo elää ja Allu voisi elää, jos hän olisi oikea. Nyt Allu on monesta eri joensuulaisesta nuoresta rakennettu tyyppi, joka voisi olla oikea henkilö. Hän on olemassa monessa tämän päivän pohjoiskarjalaisessa nuoressa, mutta ei ole kukaan heistä. Öllölässä elänyt Edvard ja outokumpulaissyntyinen, mutta hitaasti joensuulaistunut Ismo ovat ainutkertaisia yksilöitä, mutta he ovat Allun tapaan myös tyyppejä, joiden kautta voidaan tehdä yksityisestä yleistä ja rakentaa laaja, monia kaltaisiaan yhdistävä kokemusmaailma ja aikakautensa kuva, ja ennen kaikkea pohtia itsetunnon, tässä tapauksessa pohjoiskarjalaisen itsetunnon, rakennusaineita historiallisessa kaaressa ja muuttuvassa maailmassa. Öllöläläinen kosmopoliitti Edvard Johansson asui Ilomantsin Öllölässä, sittemmin Tuupovaaran, nykyisen Joensuun Öllölässä 1910-luvulla ja uudelleen 1930-luvulta aina 1970-luvun loppuun saakka. Edvard oli syntynyt Pietarissa. Hänen isänsä oli Porvoon ruotsinkielisiä ja äitinsä Pietarin saksalaisia. Äitipuoli oli Tuupovaaran Määttäsiä. Edvard osallistui Suomen sisällissotaan, sitten Viron vapaussotaan ja lähti 1920-luvun lopulla Amerikkaan. Suuren laman aikana Edvard joutui hopoilemaan, eli etsi kulkurina töitä. Edvard palasi Suomeen ja takaisin Tuupovaaraan. Hän puhui viittä kieltä: isänsä kieltä ruotsia, äitinsä kieltä saksaa, synnyinpaikkansa venäjää, äitipuolensa ja kotipaikkakuntansa suomea ja matkallaan hän oppi myös englannin. Kun Pietarista Tukholmaan matkannut kuumailmapallo teki pakkolaskun Öllölään 1911, niin korista kömpineet yliluutnantti Lebedev ja insinööri Brűmin eivät edes yllättyneet, että keskeltä ilomantsilaista korpea löytyi mies, joka puhui venäjää. Edvardin aikana, autonomian ajan lopulla Pohjois-Karjalalla ei ollut omaa selkeää paikkaa historiallisessa maakuntajaossa. Kansallista kuvaa rakennettiin Pohjois-Karjalassa ajatuksella, että pohjoiskarjalaiset olisivat aina olleet olemassa selvästi rajattuna, määriteltävinä ja muista erottuvana homogeenisena ryhmänä. Zacharias Topeliuksen Karjalaan ja karjalaisiin liittämät näkemykset liitettiin myös pohjoiskarjalaisiin. Heissä katsottiin elävän myyttinen karjalaisuus. Kulttuurissa oli kalevalaisuutta, ja sitä oli etenkin musiikissa. Kareliaanien aarteenetsintäretket toivat esille Kolin, karjalaisen maisema, idän synkät varjot. Ne rakensivat kuvaa maakunnasta idän ja lännen välissä. Pohjoiskarjalaista tietoisuutta luotiin kertomuksilla kamppailuista hallaa ja vainolaista vastaan. Maakuntalaulun kurja Karjala sisälsi viittauksen sorronalaiseen, vainottuun ja kohtalon koettelemaan Karjalaan, jota itä uhkasi. Pohjois-Karjalaa alueena ja nimenä tehtiin tunnetuksi ja rakennettiin omaksi alueekseen erilaisten kansalaisjärjestöjen kautta. Tällaisia olivat Pohjois-Karjalan raittiuspiiri 1890, Pohjois-Karjalan nuorisoseurapiiri 1906, SVUL:n Pohjois-Karjalan piiri 1906. Pohjois-Karjalan Historiallinen Seura (1901) määritteli tehtäväkseen Pohjois-Karjalaan kuuluvien paikkakuntien historian valaisemisen, historiallis- ja muinaismuistojen ja kalujen sekä tarujen ja tapojen, laulujen ja sävelten sekä esineitten keräilemisen, säilyttämisen, tutkimisen ja kirjojen julkaisemisen. Pohjois-Karjalaa rakennettiin kansallisen suomenkielisen väestön sekä itsellisten ja vakaiden maatalojen varaan, mutta tänä aikana Pohjois-Karjalassa tilattoman maatalousväestön ja vuokraviljelijöiden osuus oli Suomen suurin ja koko silloinen Kuopion läänin itäinen vaalipiri oli vasemmiston tukialue. Miten hyvin Pietarissa syntynyt ja kasvanut Edvard kuvaa omana aikanaan rakennettua pohjoiskarjalaisuutta. Miten kosmopoliitti Edvard sijoittuu kansallisen Suomen kertomukseen? Mistä kumpusi Edvard Johanssonin itsetunto? Outokumpulainen hyvinvointivaltion kasvatti Ismo Björn on syntynyt Kuusjärvellä 1959 silloisessa Kuopion läänissä. Pohjois-Karjalan lääni perustettiin seuraavana vuonna ja Kuusjärven kunta muuttui Outokummun kauppalaksi 1968. Ismo kävi Outokummun kansakoulun ja pääsi valintakokeen perusteella Outokummun yhteiskouluun. Yhteiskoulu muuttui peruskouluksi silloin, kun Ismo oli menossa viidennelle luokalle. Luokasta tuli yhdeksäs E, ja sinne siirtyivät myös ne kansalaiskoulua käyneet nuoret, jotka eivät yhteiskouluun olleet päässeet, ja he, joiden vanhemmilla ei siihen ollut varaa, sekä myös ne nuoret, joiden vanhemmat eivät sanojensa mukaan olleet halunneet lapsistaan herroja tehdä. Pohjoiskarjalainen Ismo tulee hyvin toimeen myös kainuulaisten kanssa. Ismoa voi pitää peruspohjoiskarjalaisena, sillä hänen sukunsa niin isän kuin äidin puolelta ovat asuneet nykyisen Pohjois-Karjalan alueella vähintään 1600-luvulta lähtien. Itseään Ismo piti nuoruudessaan ennen kaikkea outokumpulaisena. Kotiin tulivat toki Karjalainen, Karjalan Maa, mutta myös Maaseudun Tulevaisuus ja ajoittain Helsingin Sanomat. Kotitalon toisella puolen oli Outokummun kaivoksen jätealue Sumppi ja toisella puolen, Partalanmäellä, Outokummun ortodoksinen rukoushuone. Lapsuuden ja nuoruuden äänimaisemaan kuulivat Kokkosen Aleksin kirkonkellojen soitto, tehtaan pilli, Keretistä kantautuva junakiskojen ääni, lehmien ammunta, kuin säännölliset räjäytykset, jotka tömisyttivät maata. Ismo puhuu suomea, ja auttavasti ruotsia ja englantia, mistä on kiittäminen Suomen koululaitosta. Missä on Ismon vahvan itsetunnon perusta? Joensuulainen nykynuori Ali Islamajev, kavereiden kesken Allu on 12-vuotias pohjoiskarjalaisnuori. Hän on asunut Joensuussa koko ikänsä. Hänen vanhempansa ovat Tsetseniasta Pohjois-Kaukasiasta. Allu puhuu suomea, mutta hän osaa myös äitinsä kieltä venäjää ja jonkin verran tsetseenia, joka on hänen isänsä kieli. Allu on muslimi, eikä suinkaan ainoa koulussaan. Heitä ovat myös Allun kaveri Mohamed eli Muhis, ja heitä ovat toinen Ali ja Ahmed, joka tunnetaan paremmin nimellä Kabu. Allu asuu Rantakylässä ja pelaa jalkapalloa paikallisessa seurassa. Hän on myös kokeillut salibandyä. Allu on käynyt pelimatkoilla Lieksassa, Nurmeksessa, Iisalmessa ja Siilinjärvellä, mutta hänellä ei ole mitään tietoa, missä menee maakunnan raja. Pohjois-Karjala ei ole hänelle paikkana tuttu, eikä se edes kiinnosta. Pelimatkat ovat Allusta kivoja, ja ruoka on aina samanlaista jokaisella huoltoasemalla. Kebab-paikat ja pitseriat ovat parhaita, sillä niissä on hyvä ruoka. Allun paras pelikaveri on Joel. Hän asuu keskikaupungilla, joten hän käy eri koulussa, mutta on muuten mukava. Mikä on Allun itsetunto? Mihin se perustuu? Miten Allusta tulee pohjoiskarjalainen? Muuttuuko pohjoiskarjalaisuus sisällyttämään myös Allun? Pohjois-Karjala on tänään monikulttuurinen paikka, jossa risteilevät monet erilaisuudet. Onko olemassa pohjoiskarjalaista itsetuntoa? Vai onko pohjoiskarjalaisuus ylitsekäyvä voima, joka muuttaa pohjoiskarjalaiseksi Allun tai hänen naapurissaan asuvan somaliperheen, lähitalon venäläispariskunnan, tai sen espanjaa puhuvan opiskelijan, jonka kotimaata Allu ei tiedä. Yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu… ja se toinen Karjala Pohjoiskarjalaisuus on ajassa muuttuva, ja se on varmasti erilainen eri aikoina. Pohjois-Karjalalle on luotu jo kauan sitten identiteetti, josta ei päästä eroon monikulttuurisessa, kansainvälistyvässä Suomessa. Maakunta edustaa Suomessa jotain toista, usein mennyttä tai sitten utopiaa vapaudesta. Farkut vaihdetaan verkkareihin ja kaljaa juodaan läpi yön. Pohjois-Karjalalle on annettu rooli ulkoa päin, eivätkä kaikki tunne annettua pohjoiskarjalaisuuttakaan omakseen. Kirjailija Volter Kilven kuvasi(pohjois-)karjalaista eloisaksi ja avoimeksi hahmoksi, jota luonnehtii herttainen elokkuus ja välittömyys, sytyttävä mutta ylimalkainen innostelu, juokseva sanavalmius ja vuolaus, etenkin kun on kyseessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu. Entä kuka pohjoiskarjalainen tunnistaa itsensä Väinö Linnan luonnehtimaksi pohjoiskarjalaiseksi, jota Tuntemattomassa sotilaassa esittävät kaksi saman kylän miestä: lunki, pinnari ja ahne omaneduntavoittelija Rahikainen sekä se toinen, Sihvonen, tohottaja. Kaikki tietävät pohjoiskarjalaisen roolin huuhaaksi, mutta ehkä pohjoiskarjalaisuuta on se, että kukaan ei anna sen haitata, vaan ollaanpa yhdessä samaa tarinaa toistamassa. Ja kun tarpeeksi monta kertaa muistutetaan, niin oppi alkaa mennä perille. Matkailussa Pohjois- Karjala ja pohjoiskarjalaisuus esitetään eksoottisena karjalaisten traditioiden paikkana, jossa luostarin kellot kumajavat ja rehevät karjalaisnaiset fereseissään asettelevat piirakoita pöytään. Tämä mielikuvien malli kerrotaan samalla tapaa oikein ja vuosikymmenestä toiseen. Pohjois-Karjalaan liimatulle karjalaisuudelle on vahva historiallinen perusta. Pohjois-Karjala on saanut edustaa menetettyä Karjalaa kahdesti historiansa aikana. Ensimmäisen kerran se tapahtui Uudenkaupungin rauhan 1721 jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt koko muun Karjalan ja toisen kerran toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomi menetti niin Kannaksen, Laatokan Karjalan kuin ns. Raja-Karjalan. Pohjois-Karjalasta tuli molemmissa tapauksessa Karjala, ja samalla siihen liitettiin yleiset karjalaisuuteen liitettävät piirteet. Toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Karjala sai siirtokarjalaisista ison piristysruiskeen, mutta myös ristiriitaisuuksia ja kamppailuja, mitä on ns. oikeaa karjalaisuutta, ja mikä pohjoiskarjalaisuutta. Tänne asutetut kummastelivat paikallista karjalaisuutta, joka oli kovin erilaista kuin Impilahdella tai vaikkapa Kivennavalla oli ollut. Ylirajainen karjalaisuus on myös ruokakulttuuria. Kuva: Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, Pekka Kyytisen kokoelma. Kovin on erilainen pohjoiskarjalaisuus myös Venäjältä tänne muuttaneiden karjalaisten mielessä. Heitä on tullut Pohjois-Karjalaan 1990-luvulta lähtien, ja moni on joutunut jättämään Putinin Venäjän ja kotiseutunsa Venäjän Karjalassa. Siellä Pohjois-Karjala oli suomalaisittain Vienaa, ja Karjalaa taas vain Karjalan tasavallan alue. Venäjän Karjala-kuva on vahva ja se vaikuttaa myös Suomen puolella näkemyksiin, mikä on oikea Karjala. Käsitykset Karjalasta eivät ole enää sidoksissa siihen maahan, missä ne esitetään, vaan näkemys leviää maasta toiseen asukkaiden, tiedonvälityksen ja some-kanavien välittämänä ja luomana todellisuutena. Petroskoissa ilmestyvässä lehdessä Karjalan Sanomat oli 9.8. ja 28.8. muun muassa seuraavat otsikot:” Osassa Karjalan kouluja tehtävät peruskorjaukset eivät ehdi valmistua ennen koulujen alkamista”. ” Karjalanpiirakka on tunnetusti aitoa karjalaista ruokaa”. ” Karjalan kansojen keittiö-festivaali onnistui yli odotusten Petroskoissa kesällä 2023”, ”Karjalan pakkassää toi liikeidean”, ”Uudessa tuotannossa käytetään karjalaisia pakkasmarjoja”, Karjalassa kehitetään Arktisen Karjalan kivirengasreittiä, joka tutustuttaa Karjalan teollisuushistoriaan”, ”Ranta houkuttelee nuoria Karjalaan”. Yksi juttu vaati, että Karjalassa täytyy muodostaa nuorten joukkue, joka voisi edustaa Karjalaa Venäjän erilaisissa sauvakävelykisoissa. Monelle Venäjän Karjalasta tulleille on ollut yllätys, että Suomessa ylipäätään on Karjalaa ja lisäksi erillinen alue Pohjois-Karjala. Maahanmuuton ja arjen ylirajaisuuden lisäksi Karjala-kuvaa sekoittaa karjalan kielen nousu, joka määrittää karjalaisuutta uusiksi. Ovatko oikeita karjalaisia he, jotka puhuvat karjalaa. Pohjoiskarjalainen ei puhu karjalaa, eikä ole koskaan puhunut, sillä karjala on samalla tapaa eri aineksista rakennettu kieli kuin suomi, joka kehittyy ajallisesti. Pohjoiskarjalaisille on ilmeistä karjalaisuuden häilyvyys, ja aika ajoin ulkopuolisista määrittelyistä tuleva riittämättömyys, milloin ollaan sudeettisavolaisia, milloin jonkinlaisia kakkostason karjalaisia. Häilyvä (pohjois-)karjalaisuus Karjalaisuuden kanssa on ongelmia niin Allulla, Edvardilla kuin Ismolla. Kukaan heistä ei ole ortodoksi, ei puhu karjalaa, eikä edes tunne itseään ensisijaisesti karjalaiseksi. Allun luokalla on Ivan, joka on Karjalasta, mutta joka puhuu venäjää. Ismon kaveri on Jyrki, joka kuuluu Taipaleen ortodoksiseen seurakuntaan. Hänen isänsä oli Karjalasta, Salmista ja äiti on Suistamolta. Karjalasta. Naapuritilaa viljellyt Mitjosen Jussi oli myös Karjalasta, Impilahdelta. Hän oli Alvin ja Railin tapaan ortodoksi, mutta eipä uskontoon kukaan erityistä huomiota kiinnittänyt, eikä se elämässä liioin vaikuttanut. Alvin itsetunnon perustana oli olla ensisijaisesti outokumpulainen kaivosmies. Edvard ja Allu eivät istu pohjoiskarjalaisuudesta nousevan itsetunnon perustaksi, jos lähtökohtana ovat suomen kieli, kansallinen kulttuuri tai juuret. Ismolta nämä juuret löytyvät. Hänen kuten lähes jokaisen pohjoiskarjalaisen suvun tarina kertoo siitä, kuinka joku esivanhemmista tuli jostain muualta, ehken Ruotsin puolelta, siis Savosta sotaväenottoja tai veroja pakoon. Tarinat kertovat, kuinka asutukselle löytyi paikka järven rannalta, vaaran laelta tai laajan perkaamattoman suon reunalta, ja kuinka kaski tuotti viljaa. Tarinoissa on usein esillä suvun kantaisä, mahtimies, mutta toisinaan myös joku matriarkka, sellainen kuten Höytiäisen Jouhtenisen saaressa asunut Saaren-Sanna, joka kalastamalla ja pienellä karjallaan kasvatti lähes kymmenpäisen lapsikatraan kunnon kansalaisiksi. Ismon on helppo kertoa tarinaa esi-isistään. Lars Björn määrättiin komentajaksi Brahean linnoitukseen ja hänen juoposta pojastaan periytyi Kiteen Björnien talonpoikainen suku. Ränsistyneen sukutilan pihalla on muistokivi Elias Lönnrotin vierailusta. Kesällä 2023 sen vieressä talon aitan kuistilla liehui Ukrainan lippu. Pohjoiskarjalainen itsetunto rakentuu muun muassa pesäpallosta. Vastakkain Pohjois-Karjalan ja Etelä-Karjalan joukkueet. Kuva: Lappeenrannan museot. Pohjoiskarjalaisen itsetunnon vahvuuksiin voidaan laskea se, että meitä on vähän. Täällä tunnetaan kaikki ja jos ei tunneta, niin selvitetään, mistä ollaan. Pitää olla tarpeeksi hömelö ja tottunut siihen, että hulluna ne pitää kumminkin. Pohjoiskarjalaista itsetuntoa osoitti viime viikolla uutisissa ollut esillä ollut tapaus, jossa pyhäselkäläinen opettaja totesi ennen oppitunnin alkua: laitetaanpa kasiluokkalaiset kännykät pois! Käskyyn ei viranomaisilta lupaa kysytty, eikä mahdollisia huoltajien kommentteja pelätty. Epäiltäviä ennen kaikkea Pohjois-Karjala on Suomen reuna-aluetta, suurten etäisyyksien harvaan asuttua maaseutua, jossa valtiollisen talouspolitiikan käänteet, aluepolitiikan muutos, valtion hallinnon ja palveluiden alasajot, postikonttoreiden lakkautukset, varuskuntien alasajo näkyvät poikkeuksellisen vahvoina. Viranomaisten suhde pohjoiskarjalaisiin on ollut alueen asujaimiston koostumuksen mukaan ymmärrettävästi epäilevä. Ovathan he veroja tai sotaväenottoja paenneita ja onneaan uudelta asuinseudulta etsiviä olleet kautta aikain. Aika ajoin vielä 1700-luvulla suunniteltiin Pohjois-Karjalan asuttamista luotettavammalla väestöllä. Heitä aiottiin tuoda tänne muualta Ruotsista, etenkin Taalainmaalta ja Länsi-Götanmaalta. Pohjois-Karjalan ortodokseja epäiltiin 1900-luvun alussa Venäjä-mielisiksi uskontonsa vuoksi. Vasemmistolaisia tai sellaiseksi määriteltyjä epäiltiin 1920- ja 1930-luvulla poliittisten näkemystensä vuoksi. Kaikkiin pohjoiskarjalaisiin ei edelleenkään luoteta. Tänään tarkkailun alla ovat erityisesti kaksoiskansalaiset. Muut puolestaan saavat kuulla olevansa maan sairainta väestöä, jota Etelä-Suomi elättää. Pohjois-Karjala on syrjässä ja pieni. Mahdollisen hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan Suomi näyttää olevan valmis uhraamaan Pohjois-Karjalan jonkinlaiseksi hidasteeksi. Varuskuntia ei maakunnassa ole. Sotilaskoulutusta antaa Onttolaan sijoitettu rajavartiolaitoksen rajajääkärikomppania, joka kouluttaa sissisotaan. Poliittisen puheen voihke ja valitus Pohjois-Karjala on kansallisessa kuvastimessa lähtemisen maakunta. Maakunta esiintyy maaltamuuton vaivaamana paikkana, joka on täynnä laudat ikkunoissa olevia rähjäisiä talonrotteloita ja traktoreillaan tai pappatuntureillaan kauppareissujaan tekeviä ukon turjakkeita, jotka joutoaikoinaan kittaavat keskiolutta Esson tai Matkahuollon baarissa. Tätä kuvaa ylläpitävät elokuvat ja kirjallisuus. Simpauttaja, Kätkäläinen, Ja pesäpuu itki, Onnen maa jne. ovat luoneet pohjoiskarjalaisuuden kuvat, jossa multa tuoksuu, paska haisee, mutta suu käy koko ajan ja elääkin pitäisi. Tätä mielikuvaa käytettiin maakunnallisessa edunvalvonnassa menestyksellä hyödyksi 1960-luvulta aina 1990-luvulla saakka. Maakuntapoliitikkojen keskeinen keino oli hyödyntää reuna-alue-asemaa ja todellista ja kuvitteellista köyhyyttä. Maan johtavat poliitikot puolestaan vierailivat Pohjois-Karjalassa ja samalla osoittivat, että koko maa on yhtä. Käynti oli symbolinen ja koko alue kokoaan tai kansanedustajiensa määrää suurempi. Maakunnassa vieraili myös maan talouseliitti ja niin metsäyhtiöt kuin valtio saattoi tarjota metsästysmahdollisuuksia. Pohjois-Karjala on paitsi lähtemisen myös saapumisen maakunta. Koli houkuttelee turisteja. Kuva: Suomen rautatiemuseo. Valituksen ja voihkeen perinne, joka tuotti menestystä hyvinvointivaltion aikaisessa yhteiskunnassa, elää puheissa edelleen. Pohjois-Karjala ja köyhyys, Etelä-Suomi ja rikkaus liitetään edelleen yhteen. Myös paikalliset rikkaat esiintyvät mieluusti köyhinä, tai jos ei köyhinä, niin jonkinlaisina kansanmiehinä ja -naisina, toisinaan eräänlaisina poikkeusyksilöinä, joilla on taloudellisen menestyksensä vuoksi ja pohjoiskarjalaisina lupa sano mitä tahansa ja joskus suoranaisia päättömyyksiä. Pohjoiskarjaisuuteen kuuluu omalaatuinen huumori. Paikallinen puheenparsi ovat median tavoittelemaa napakkaa tiivistystä. Tohmajärven jätin Seppo Rädyn kommentti Saksasta elää yhä, samoin lausahdus oopperasta. Paikallispoliitikkojen puheissa Pohjois-Karjala elää selkeänä omana alueena. Pohjois-Karjalan maakuntavaltuuston puheenjohtaja Seppo Eskelinen (SDP) ja Siun soten aluevaltuuston 2. varapuheenjohtaja Nurmeksen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Matti Kämäräinen (Keskusta) vaativat keskeisiltä päättäjiltä yhteiseen pohjoiskarjalaiseen hiileen puhaltamista Karjalaisessa 4.9.2023. Toimijat ajoivat heidän mielestään yksittäisten kuntien etua, eivätkä maakunnallista etua. Miehet kaipasivat maakunnallista poliittista ohjausta, eräänlaista maakunnallista suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen kaikki puolueet sitoutuvat. Yhteinen näkemys on miesten mukaan kadonnut TE-uudistuksen myötä ja oli häviämässä matkailussa. Miehet vaativat taisteluhenkeä, joilla maakuntaa voidaan viedä kohti valoisampaa tulevaisuutta. Se, mikä tuo tulevaisuus oli, ei sanomalehdestä selvinnyt. Framtids land – tulevaisuus rakentuu kuuluvuuden ja osallisuuden varaan
Lähtemisen sijaan maakunta on tulemisen ja myös tulevaisuuden maakunta. Tätä voidaan perustella sekä sisään muutolla, sen perinteellä, että resurssirikkauksilla ja mahdollisuuksilla. Pohjois-Karjalan väestön lähes kokonaisuudessaan voidaan sanoa olevan muualta tullutta. Siitä kertovat asutustarinoiden ohella historian dokumentit. Kansakunnan rakentamisen aikana virkakunta opettajia myöten tuli pääosin muualta. Toisen maailmasodan jälkeinen asuttaminen toi uuden asutusaallon. Hyvinvointivaltion rakentamien puolestaan korkeakoulun ja muut oppilaitokset opettajineen ja tutkijoineen, terveyskeskukset ja koko virkakoneiston. Uusin muuttoaalto tuli Neuvostoliiton hajoamisen ja Euroopan unioniin liittymisen myötä. Se oli vaimomuuttoa Venäjältä, pakolaismuuttoa eri puolilta maailman kriisialueilta, mutta myös alati kansainvälistyvää yliopistoa ja yritysmaailmaa. Puheet junantuomista ovat vaihtuneet puheeseen avoimesta monikulttuurisuudesta ja uudesta pohjoiskarjalaisuudesta juhlineen. Pohjois-Karjalassa eletään ylirajaista arkea ja paikkaan nimeltä Pohjois-Karjala sidottuna ja siitä samaan aikaan siitä erillään tietotekniikan mahdollistamassa todellisuudessa. Ismo eli nuoruutensa aikana, jolloin Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltiota. Aluepolitiikka tähtäsi alueellisten erojen tasoittamiseen ja maan reuna-alueet kuten Pohjois-Karjala nostettiin yhteiskunnan voimin tasaveroiseksi muun Suomen kanssa. Se tarkoitti omaa väliportaan hallintoa, lääniä, valtion olemassaoloa ja näkyvyyttä, koulutusta, terveydenhoitoa, kulttuuri- ja puolustushallintoa läänintaitelijoineen ja varuskuntineen. Se tarkoitti korkeinta koulutusta eli oman korkeakoulun saamista. Kansakunnalla oli yhteinen tulevaisuus ja suunta oli parempaan. Lapset saivat paremman koulutuksen kuin vanhemmat ja myös elintason ja paremmat asunnot. Maan keskushallinnon ja Pohjois-Karjalan linja oli pitkään yhteinen. Vallitsevat yhteiskunnalliset arvot tähtäsivät taloudelliseen edistykseen, kansalaisten tasa-arvoon ja kansalliseen hyvinvointiin. Pohjois-Karjalan elintaso nousi muuta maata nopeammin. Se näkyi väestön terveydentilan nopeana paranemisena. Mato-Alli karkotti lapamadot ja Puska pyrki kieltämään suolan ja läskin käytön. Oman kunnan terveyskeskus ja Kelan toimisto tarjosivat turvan. Tutkimus ja koulutus pyrkivät lisäämään maakunnan itsetuntoa ja henkistä selkärankaa. Demokratiakehitys, pyrkimykset tasa-arvoon ja solidaarisuuteen heijastuivat koulun ohella myös kulttuuritoiminaan myös museoiden näyttelyihin ja keruutoimintaan. Mukaan tulivat arki ja erilaiset marginaaliryhmät. Allun kohdalla tilanne on toinen. Hyvinvointivaltion tasa-arvoiseen kehitykseen ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta vähentävään ja tulonjakoa tasoittavaan kehitykseen ei enää pyritä, vaan yhteiskunnan keskeisiä trendejä ovat olleet keskittäminen ja myös yksilöityminen. Yhteiskuntaa hallitsee talouden eetos. Kukin yksilö on vastuussa itsestään ja hänen tulee itse rakentaa tulevaisuutensa kykyjensä mukaan. Aluepolitiikkaa ei ole, vaan pyrkimyksenä on tiivistäminen ja tehokkuus. Toistuvia puheita ovat kilpailukyky, osaaminen, kansainvälisyys, rakennemuutos ja uhkat. Yleistä epävarmuutta lisäävät Venäjän sota ja ilmastonmuutos. Taloudelliseen ja kilpailulliseen menestykseen pyrittäessä alueellisella itsetunnolla ei ole sijaa. Allun kohdalla on kysymys kuulumisesta. Ja Pohjois-Karjalalle ovat tärkeitä hänen ja muiden ei-oletettujen pohjoiskarjalaisten innostus ja osallisuus. Talouden vahvan aseman ohella globalisaatio, muuttoliikkeet, monikulttuurisuuden idea ovat muuttaneet käsitystä suvereenista valtiosta ja sen kansallista kertomusta yhtenäisestä kansasta ja sen alueellisista kulttuureista. Pohjois-Karjalassa on havahduttava tapahtuneeseen muutokseen ja on luotava uudet kasvot pohjoiskarjalaiseen itsekuvaan. On aika avata ovia erilaisuuteen. Kansallisvaltio Suomi on rakentanut kuuluvuutta muun muassa historiakirjoituksen, muistomerkkien, koululaitoksen ja kulttuuri-instituutioiden kautta. Kansallisvaltioissa museot rakensivat kokoelmillaan ja keruutyöllään kansalaisuutta ja samalla määrittelivät sen sisällön kansakuntaan kuulumisen perustaksi käyttäytymistä ja sosiaalisia suhteita myöten. Yhdessä koulun ja armeijan kanssa museot myös yhtenäistivät kansaa yhteen hyvän ja oikean kansalaisuuden muottiin. Tämän keräysperinteen myötä kokoelmiin on keräytynyt kansanpukuja, kanteleita ja tuohitorvia. Monet museot jatkavat edelleen kansakunnan identiteetin rakentamisen tiellä, mutta museoiden rooli voidaan nähdä myös toisin, ja sisällyttää Allu mukaan. Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne on tehnyt Pohjois-Karjalasta uudelleen eräänlaisen ääripisteen, koska raja itään on taas kerran kiinni. Junavuorojen vähentäminen länteen Pieksämäen suuntaan on heikentänyt kulkuyhteyksiä muualle sisä-Suomeen ja sitonut Pohjois-Karjalaa etelään Helsingin suuntaan. Samalla yhteyden haavoittuvuus paljastui. Yksi ainoa siltatyömaa uhkaa jättää Pohjois-Karjalan mottiin ja tehdä maakunnasta eräänlaisen saaren. Maantieyhteys Varkauden suuntaan on pullonkaula ja pelkona on lentoliikenteen katkeaminen. Mitkä ovat tulevaisuuden pohjoiskarjalaisen itsetunnon ainekset? Mihin pyritään? Mitä on mahdollinen tulevaisuus? Mitä on todennäköinen tulevaisuus? Mitä on toivottu tulevaisuus? Mikä on Pohjois-Karjalan paikka Suomessa, entä Euroopassa? Millaisia tulevaisuussignaaleja on olemassa? Ovatko itsetunnon rakennuspuita Ilosaarirock, Koli, Siun sote vai joensuulaiset innovaatiot: puisto ilman puita, kauppahalli ilman kauppoja ja kaupungintalo ilman kaupungin hallintoa ja virastoja.
1 Comment
|
Arkisto
October 2024
|