Maikki Pakarinen-Järnefelt-Palmgren – Karjalan satakielen syntymästä tulee elokuussa 150 vuotta6/30/2021 Jenni Merovuo ja Alina Kuusisto, Karjalan tutkimuslaitos Kirjoitus on osa Pohjois-Karjala 300 vuotta -sarjaa Oopperaa, liedia, kansanlauluja. Joensuu, Helsinki, Pariisi, Berliini. Laulajatar, diiva, kauppiaantytär, äiti, aviovaimo. Merikanto, Järnefelt, Palmgren. Nämä kaikki ovat asioita ja nimiä, joita joensuulaislähtöisestä Maikki Pakarisesta (1871–1929) tiedetään. Hänen räiskyvän persoonansa ja loisteliaan uransa innostamina yhdistyksemme päätti teettää tästä Joensuun ehkä kansainvälisimmästä kulttuurihahmosta paperinuken. Graafikko Elizaveta Tarasovan tulkinta Maikki Pakarisesta korostaa Suomen taiteen kultakaudelle tyypillistä naisihannetta kapeine uumineen ja naisellisine, teatraalisine eleineen, mutta myös laulajattaren karismaa ja egoistista olemusta. Maikki-paperinukke, Elizaveta Tarasova 2020. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys. Lisätietoja [email protected]. Joensuu sydämessä Maria ”Maikki” Järnefelt-Palmgren os. Pakarinen eli elämän, joka oli mahdollinen vain harvoille aikakauden naisille. Hän oli syntynyt vauraaseen kauppiasperheeseen, joka tarjosi taloudelliset puitteet opiskella, matkustaa ja harrastaa kulttuuria. Kiihtelysvaarasta Joensuuhun muuttaneet isä Antti Pakarinen ja äiti Elise os. Hirvonen olivat musikaalisia itsekin. Maikin lapsuudenkodissa laulettiin, lausuttiin sekä soitettiin pianoa, viulua ja kannelta. Antti-isän tiedetään säveltäneen myöhemmin kansanlauluina tunnettuja kappaleita. Vanhemmilla oli sydämen sivistystä – he antoivat kolmelle lapselleen mahdollisuuden toteuttaa itseään ja taiteellisia taipumuksiaan. Iloinen ja rasavilli Maikki-tyttö esiintyi pienestä pitäen koulun ja perhepiirin juhlissa ja säesti harmonilla rukoustilaisuuksia. Pakariset vaikuttivat Joensuun pienen, mutta vilkkaan seuraelämän ytimessä. Seurahuone Kauppa- ja Suvantokadun kulmauksessa oli monella tapaa kauppakaupungin sosiaalinen keskipiste, jossa kiertävät ja paikalliset muusikot, laulajat ja teatteriseurueet esiintyivät. Yhdistykset pitivät siellä kokoontumisiaan ja siellä neuvoteltiin monista kaupungin tärkeistä virallisista ja epävirallisista asioista. Uutiset ja juorut kulkivat seurahuoneen kautta. Ei tiedetä, milloin Maikki Pakarinen nousi ensimmäisen kerran seurahuoneen lavalle, mutta ainakin vuodesta 1890 lähtien hän piti siellä säännöllisesti konsertteja vieraillessaan kesäisin kotipaikkakunnallaan. Kesä 1893 oli erityinen. Silloin mukana oli myös kihlattu Armas Järnefelt säestäjänä. Parin häitä juhlittiin elokuussa kolme riemukasta päivää vanhempien huvilalla Lähtelässä Pyhäselän rannalla. Jotain Maikki Pakarisen temperamentista ja rohkeasta luonteesta kertoo, että hän muutti Helsinkiin vuonna 1888 vain 16-vuotiaana valmistuttuaan Joensuun ruotsinkielisestä tyttökoulusta. Vaikka vanhemmat suhtautuivat suopeasti lauluharrastukseen, eivät he hyväksyneet ajatusta pelkistä lauluopinnoista, joten Maikki aloitti myös voimistelunopettajan opinnot. Pian hän kuitenkin siirtyi Helsingin musiikkiopistoon, jossa herätti huomiota lahjakkuudellaan ja avoimella ja iloisella mielenlaadullaan. Musiikkiopistossa hän tapasi tulevan säveltäjä-kapellimestarin Armas Järnefeltin ensimmäisen kerran ja rakastui omien sanojensa mukaan silmittömästi. Armas vei hänet tutustumaan perheeseensä. Rakastumisella Armakseen ja läheisellä ystävyydellä hänen siskoonsa Ainoon oli Maikin elämänkulun kannalta suuri merkitys. Seurustelu Järnefeltien kulttuuriperheen kanssa tarkoitti pääsyä pääkaupungin säätyläispiireihin ja Suomen taide-elämän keskipisteeseen. Suhde Ainoon ja tämän puolisoon Jean Sibeliukseen avasi Maikille monia ovia taiteilijattaren uralla. Yhteys säilyi vielä Armaksen ja Maikin avioeron jälkeenkin, vaikkakin etäisempänä. Maikilla ja Jean Sibeliuksella oli muutakin yhteistä kuin musiikki ja sukulaissuhteet. Maikin isä oli kohonnut tavallisesta maakauppiaasta Joensuun johtavaan porvaristoon, mutta siitä huolimatta hän oli säädyltään talonpoikainen. Vaikka taidemaailman ovet 1800-luvun lopulla alkoivat varovasti raottua naisille, oli naisten tie perinteisesti miehille tarkoitettuihin oppilaitoksiin, ulkomaille suuntautuviin opintomatkoihin ja itsenäiseen taiteilijan ammattiin kivikkoinen. Säätyläistaustan tuoma varallisuus ja verkostot auttoivat eteenpäin, mutta alempien parista eteenpäin pääsy oli huomattavasti vaikeampaa. Jos jo Jean Sibelius kipuili uusmaalaisten talonpoikaisjuuriensa kanssa, oli syrjäisestä Joensuusta maan kulttuuririentoihin pyyhältänyt kauppiaantytär varsinainen erikoisuus. Maikki Pakarinen oli ensimmäisiä säätyläistöön kuulumattomia suomalaisia laulajattaria, mutta vaikuttaa siltä, että hän ei antanut sen häiritä. Hän ikävöi Joensuuta ja palasi perheensä luo aina kun mahdollista. Maikki hallitsi seurapiirien tavat ja tyylin, minkä lisäksi Joensuussa opittu ruotsin kieli oli hänelle etu. Työskennellessään mm. Saksassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa hän opiskeli ahkerasti kieliä ja sivisti itseään kulttuuri- ja historiatietämyksellä. Oopperaa ja kansanlauluja Armas Järnefelt oli kiinnostunut oopperasta ja erityisesti Wagnerista. Oopperaa ei 1900-luvun alun Suomessa juuri esitetty, joten aviopari aloitti 1904 oopperanäytännöt Helsingissä. Seuraavien vuosien aikana tarjonta kasvoi, uutuudenviehätys laimeni ja oopperasta saadut tulot kaventuivat. Kansa ei enää saapunut maaseutua myöden seuraamaan oopperanäytöksiä. Kotimainen yleisö toivoi eniten kansanlauluja, joita Maikkikin esitti konserteissaan runsaasti. Ohjelmistoon kuului läpi uran myös aviomiesten sävellyksiä ja muuta uutta suomalaista musiikkia, kuten Sibeliusta. Maikin ensikonsertti Helsingissä 1890 suuri menestys. Joensuussa otettiin vastaan suurena maailmantähtenä ja esiintymiset saivat ylistäviä arvioita lehdissä. Maikki oli laaja-alainen laulaja, mutta oopperapiirit arvostivat erityisesti hänen Wagner-tulkintojaan, joista ensimmäisen hän lauloi Saksassa vuonna 1895. Vuonna 1898 Maikki tapasi saksalaisen musiikkivaikuttajan ja Richard Wagnerin lesken Cosima Wagnerin, jonka valloitti laulullaan. Tämän kerrotaan suudelleen ja syleilleen suomalaistähteä ja tarjonneen hänelle mahdollisuutta esiintyä Bayreuthin musiikkijuhlilla, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi, koska piti osaa liian vaatimattomana. Ooppera sopi hyvin teatraaliselle Maikille, joka oli nuorena harrastanut myös näyttelemistä. Suomen oopperatähdet tavoittelivat asemaa kansainvälisissä oopperapiireissä. Maikki kilpaili huomiosta muun muassa Aino Acktén (1876–1944) ja Ida Ekmanin (1875–1942) kanssa. He kaikki olivat sopraanoja, mutta heillä oli omat vahvuutensa. Naiset kiersivät Euroopan lavoja samoihin aikoihin, seurasivat toistensa arvioita tiiviisti ja suhtautuivat niihin intohimoisesti. Maikki kadehti Acktén kiinnitystä Pariisin Suureen Oopperaan. Myöhemmin Ackté kadehti Maikin menestystä musiikkipedagogina. Järnefelt, Ackté ja Ekman osallistuivat Pariisin suureen maailmannäyttelyyn vuonna 1900 kaikkien aikansa tärkeiden suomalaistaiteilijoiden kanssa. Suomen osaston komissaari oli Albert Edelfelt, ja musiikkipiireistä mukana olivat kaikki keskeiset hahmot Jean Sibeliuksesta lähtien. Maailmannäyttelymatkaan kuului lähes 20 konsertin kiertue, jonka kirkkain tähti oli Sibelius, mutta myös Maikki sai runsaita ”ovationeita” eli suosionosoituksia. Vuonna 1905 Maikki sairastui hinkuyskään ja joutui pitkälle sairaslomalle. Siitä alkoivat käänteentekevät vuodet sekä Maikin uralla että yksityiselämässä. Terveys palautui hitaasti. Tulot kevään 1907 oopperaesityksistä jäivät vaatimattomiksi. Ottaakseen uuden suunnan urallaan, Maikki lähti Italiaan, jossa hän opiskeli ja esiintyi seuraavien vuosien aikana nimellä Maria Campoferro. Maikin isä kuoli, avioliitto Armaksen kanssa päättyi ja Armas muutti parin tyttären Evan kanssa Tukholmaan. Mutta Maikin elämään oli tullut uusi mies – Selim Palmgren. Kansainvälinen laulupedagogi Maikki ja Selim menivät naimisiin vuonna 1910. Maikki jatkoi kansainvälistä uraansa ja aloitti myös opettamisen. Ensimmäisen maailmansodan aikana pari jätti Berliinin, siirtyi Skandinaviaan ja lopulta Helsinkiin. Tässä vaiheessa Maikin opetustoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Musiikkipedagogina hän painotti huolellista taustatyötä, laulajan omien avujen ja äänialan löytämistä ja korostamista sekä terveellisiä elämäntapoja. Maikilla oli taito iskostaa oppilaisiinsa laulutaidon lisäksi sitä eläytymistä ja ilmeikkyyttä, josta hän itse oli kuuluisa. Hän sai valtavasti kiitosta opettajana, mutta hänen äkkipikaisuutensa aiheutti myös ongelmia nuorten oppilaiden ohjaamisessa. Jälkikäteen Maikki kuitenkin yleensä pohti tulistumistaan, katui ja pyysi anteeksi. Vuodet 1921–1926 Palmgrenit asuivat Yhdysvalloissa. Selim oli siellä tunnettu ja viihtyi, mutta Maikki ei viihtynyt yhtä hyvin Amerikan mantereella. ”Minusta tuntuu joskus, että olisi ollut parempi, jos Columbus ei ollenkaan olisi sitä löytänyt,” hän kirjoitti muistivihkoonsa (Koivulehto 1987, 266). Aluksi Palmgrenit järjestivät vaihtelevasti menestyneitä konserttikiertueita, mutta kun Selim sai toimen Eastman School of Musicista (Rochester), parin tulot paranivat ja Maikki alkoi viihtyä paremmin. Suomeen paluun jälkeen Maikki keskittyi opettamiseen yhä tiiviimmin, mutta esiintyi myös edelleen. Vuonna 1927 hän järjesti kotimaassa 35-vuotistaiteilijajuhlakiertueen ja jälleen arviot korostivat hänen kauniina säilynyttä ääntään ja ilmaisuvoimaansa. Vuonna 1929 hänen oli määrä laulaa Turun 700-vuotisjuhlassa, jota piti suurena kunniana. Kenraaliharjoituksissa tuomiokirkossa Maikki aloitti Soutaja Aurajoella -kappaleen, mutta kaatui sitten maahan. Hän oli saanut halvauksen. Maikki kuoli reilut kaksi viikkoa myöhemmin sairaalassa. Hautajaissaattoa seurasi suuri joukko yleisöä ja tilaisuuteen osallistui kappelin täydeltä ystäviä ja kulttuurivaikuttajia Maikin uran varrelta. Lähiomaisten jälkeen arkulle laskivat kukkasensa ystävät Aino ja Jean Sibelius. Lähteitä ja kirjallisuutta: Koivulehto, Marja-Liisa 1987. Maikki Järnefelt-Palmgren. Laulajattaren elämä. WSOY. Savolainen & Vainio 2002. Aino Ackté. Elämänkaari kirjeiden valossa. WSOY. Kansalliskirjasto, historiallinen sanomalehtiarkisto: Karjalainen 4.7.1954 Maikki Pakarinen-Järnefeltin kuolemasta kulunut 25 vuotta Karjalainen 26.8.1971: Muut laitoivat, Maikki Pakarinen loi Uusi Suometar 2.6.1898 Päivälehti 21.6.1898 Nya Pressen 24.8.1899 Musiikin syntymäpäiväkalenteri, Taiteilijapari Maikki ja Armas Järnefeltin rakkaustarinan katkera loppu. Tiina-Maija Lehtonen, Yle.
0 Comments
Alina Kuusisto, FT Kirjoitus on osa Pohjois-Karjala 300 vuotta -sarjaa ”Keisarin olen nähnyt likeltä ja kaukaa samoin keisarinnan. Hänen käynnistään Suomessa odotetaan suomalaisessa piirissä täällä, että hän korkean isänsä lahjan käskee panna käytäntöön ilman mutkitta, koska hään oli sanonna senaatissa näin. ’Minä olen kuvernöörille määrännä asioita jotka te hänen minun siaissani ollessaan puheenjohtajana yksimielisenä ulos antakaa minun nimissäni’. Tämä oli siunattu asia jos suomi tulisi julistetuksi viralliseksi kieleksi!!!” (Valtiopäivämies Mikko Heikuran kirje pojalleen Ollille Nurmekseen 10.8.1885) Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäiville (1863–1905) valitut edustajat osallistuivat aitiopaikalla Suomen poliittiseen elämään. Talonpoikaissäädyn jäsenet valittiin tuomiokunnittain, joten nykyisen Pohjois-Karjalan maakunnan alueelta oli enimmillään jopa neljä talonpoikaisedustajaa yksillä valtiopäivillä. Lisäksi alueelta oli edustajia porvaris- ja pappissäädyissä. Joensuun kaupungin porvaristo lähetti valtiopäiville oman puhemiehensä, ja usein myös Kuopion hiippakunnan edustajissa oli Pohjois-Karjalan seurakunnissa virassa olleita pappeja. Talonpoikaissäädyn jäsenten velvollisuudentunto kotiseutuaan kohtaan oli vahva, sillä paikalliset asukkaat olivat valinneet heidät valtiopäiville ajamaan alueelle tärkeitä asioita. Heistä kyvykkäimmät ja tehtäväänsä vihkiytyneimmät osoittivat kiinnostusta myös paikalliset intressit ylittäviä kysymyksiä kohtaan ja saivat säädyssään luottamusta osoittavia toimia. Kaikkiaan säätyvaltiopäiville osallistui Pohjois-Karjalasta 22 talonpoikaista edustajaa Kiteen, Liperin, Ilomantsin ja Pielisjärven tuomiokunnista. Anomusesityksillään ja puheenvuoroillaan he tekivät maakuntaansa tunnetuksi, toivat valtakunnalliseen tietoisuuteen syrjäisen Karjalan olosuhteita ja ongelmia ja liittivät alueen osaksi Suomen alueellista verkostoa. Samalla he lisäsivät paikkakuntansa asukkaiden tietämystä valtakunnan asioista ja tapahtumista. Talonpoika kansaa edustamassa Pitkäaikaisin pohjoiskarjalainen kansanedustaja oli nurmekselainen maanviljelijä ”Putsolaisena” tunnettu Mikko Heikura (1822–1903), joka oli mukana kaikkiaan seitsemillä valtiopäivillä vuosina 1863–64 ja 1882–1894. Hänen veroisensa valtiopäivämiesura oli pohjoiskarjalaisista vain kiihtelysvaaralaisella kauppias ja maanviljelijä Pekka Leppäsellä (1855–1911), jonka edustajavuodet ajoittuivat 1880- ja 1890-luvulle sekä 1900-luvun alkuun. Niin Heikura, Leppänen kuin useimmat muut valtiopäiväedustajat olivat kouliintuneet kunnallisissa luottamustoimissa ja tottuneita yhteisten asioiden hoitoon. He olivat pitäjiensä vaikutusvaltaisimpia ja valistuneimpia talonpoikia, ja usein myös niitä, jotka olivat perustamassa kansakouluja, maanviljelysseuroja, meijereitä ja muita kehittyvien maalaiskuntien tunnusmerkkejä. Nurmekselainen Mikko Heikura osallistui kaikkiaan seitsemille valtiopäiville 1860 - 1890-luvuilla. Kuva: Nurmeksen museo. Edustajien istunnoissa käyttämät puheenvuorot ja säädyssä tekemät anomusesitykset ovat luettavissa valtiopäivien painetuista pöytäkirjoista. Ne antavat kuvan edustajien aktiivisuudesta, poliittisista kiinnostuksen kohteista ja puheenparren luonteesta. Ne eivät kuitenkaan kerro valtiopäivämiesten elämästä istuntokausien aikana tai siitä, miten nämä kokivat pitkät työrupeamat poissa kotiseudultaan. Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä säilytettävään Mikko Heikuran henkilöarkistoon on tallentunut pieni kokoelma Heikuran pääasiassa 1880-luvulla Helsingistä pojalleen Ollille, miniälleen Lovisalle ja muille perheenjäsenilleen lähettämiä kirjeitä, joissa valtiopäivämiehen työteliäs toimi käy hyvin ilmi. Heikura oli valittu jäseneksi useisiin valtiokuntiin, jotka lisäsivät edustajan työmäärää. Neljillä viimeisillä valtiopäivillään hän kuului myös puhemiesneuvostoon. Kotona Nurmeksessa Heikuraa odottivat kolme maatilaa (Putsonvaara, Hevoslahti ja Haapolahti) sekä kuntakokouksen puheenjohtajan tehtävät. Heikura oli kouluja käymätön, mutta lahjakas, ahkera ja sinnikäs. Hän oli opetellut lukemaan Nurmeksen lukkarin Heikki Hannikaisen opastuksella ja jatkanut lukuharrastusta koko ikänsä. Heikura sai kotitilansa Putsonvaaran haltuunsa 19-vuotiaana ja raivasi sen sekä kaksi muuta myöhemmin hankkimaansa tilaa paikkakunnan eturivin maatiloiksi. Maanviljelyn uutuudet kääntöaurasta heinänsiemeneen saapuivat Nurmekseen Heikuran esimerkin välittämänä. Heikura oli hyvillä puheenlahjoilla varustettu suomen kielen aseman puolesta puhuja, joka 1890-luvulla liittyi nuorsuomalaisiin. Koska suomalaisuusliike oli Nurmeksessa jakautunut, eikä Heikura enää 1890-luvun alussa saanut paikallisten talonpoikien tarvittavaa kannatusta, osallistui hän valtiopäiville 1891 Pielaveden ja 1894 Liperin tuomiokunnan edustajana. Heikura tunnettiin laajasti paitsi Pohjois-Karjalassa myös Savon puolella. Mikko Heikura oli osallistuessaan 40-vuotiaana ensimmäisille valtiopäivilleen moniin säätyveljiinsä nähden lukenut ja tunsi valtakunnan ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Vuosien 1882 ja 1885 valtiopäivillä, joiden aikana säilyneet kirjeet on kirjoitettu, hän oli jo varsinainen konkari. Työtä, ystäviä ja arvostusta Heikuran säädyssä kokema arvostus ja hyvät suhteet moniin kanssaedustajiin käyvät esiin kirjeistä. Heikura oli ylpeä saamastaan luottamuksesta ja kokemastaan toveruudesta, minkä voi ajatella pitäneen työvirettä yllä vuodesta toiseen. ”Monta vanhaa hyvää ystävää olen tavanna, jotka sydämmestä iloitsevat että olemme taas yhteen sattuneet maamme kalliita asioita valvomaan. Sen tiedän sanoa, että en jouda nytkään Herrain päiviä pitämään. Olen kuullut olevani kaikkein vaikeimpien valjokuntien kantitaattina pidettävän”, hän kirjoitti vuoden 1882 valtiopäivien alussa. Vuoden 1885 valtiopäivien alussa tunnelmat olivat yhtä myönteiset: ”Luottamustani säädyssä en näytä menettäneeni enkä ulkonakaan. Kaikki vanhat ystävät sylin tervehtii, ja uusia on aina tarjona, joka on huvittavaa”. Vuoden 1863-1864 valtiopäivien talonpoikaissäädyn edustajia. Alarivissä vasemmalta: Anders Gustaf Westerlund (seisomassa), Lars Pelkonen, August Mäkipeska, Johan Brusila ja Mikko Heikura. Ylärivissä vasemmalta: Lars Määttä, Mats Holma ja Henrik Punttola. Kuva: Museovirasto, historiallinen kuvakokoelma. Kirjeiden perusteella Heikura vaikutti kuuluneen talonpoikaissäädyn ja suomalaisuusliikkeen johtohahmon Agathon Meurmanin sisäpiiriin. Tammikuussa 1882 Heikura kertoi, kuinka Meurman oli kutsunut ”meitä muutamia” illanviettoon ravintolaan, jossa he lukittujen verhojen takana keskustelivat kahden tunnin ajan asioista, ”joista ei puhella sanaakaan muille”. Läheisistä väleistä kertoo myös se, kuinka Meurman oli tammikuussa 1885 talvituiskussa ollut vastassa Heikuraa rautatieasemalla ja tilannut tälle valmiiksi huoneen matkustajakodista. Ainakin kahdesti Heikura vieraili talven ja kevään 1882 aikana pappissäädyssä vaikuttaneen ja suomalaisen puolueen johtomiehiin yhdessä Meurmanin kanssa lukeutuneen Yrjö Koskisen (myöhemmin Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) luona. Pitkäksi venyneet päivät istunnoissa ja valiokuntien kokouksissa sekä edustamiseen liittyneet viralliset ja epäviralliset sosiaaliset tilaisuudet alkoivat rasittaa 60 vuotta täyttäneen miehen terveyttä. Kiire on alati läsnä kirjeissä, jotka oli usein kirjoitettu aamuyön tunteina. ”Kirjeesi 1 p. t.k. sain 6 päivänä vaan en ole voinut vastata, kuin nyt on taas asioiden tulva että täytyy yöt ja päivät olla toimessa, jotta todella en jaksasi”, Heikura huokaili pojalleen tammikuussa 1882. Eräässä kirjeessään hän kuvailee päivän ohjelmaansa: kello 8.00 herätys, lukemista, tupakointia, peseytyminen ja aamiainen. Sen jälkeen työhön, päivällinen kello 14.30, kello 16.00 takaisin työhön, jota jatkuu kello 20.00 asti. Sänkyyn puolilta öin ilman iltaruokaa. Päänsärky vaivasi. Talvella 1882 Heikuran jalka oli kipeä, ja hän joutui olemaan poissa istunnoista sekä turvautumaan vossikkakyytiin selvitäkseen yli kahden kilometrin matkasta majapaikaltaan ritarihuoneelle, jossa lakivaliokunta kokoontui. Huhtikuussa 1882 valtiopäivämiehet saivat kuuden päivän pääsiäisloman, jolloin useimmat säädyn jäsenistä matkustivat joko kotiinsa tai tekivät vierailun Pietariin, Turkuun, Tampereelle, Hämeenlinnaan tai Ruotsiin. Heikura jäi kuitenkin lepäämään asuntoonsa ”syystä että olin niin peräti väsynnä talven töistä, jotta oli välttämätön saada levätä lupa aika, joksi olen yksinäisyydessä viettännä koko pyhät asunnossani, paitsi ensi pääsiäis päivänä kävin Lenrudin kunnioitus juhlassa, ja olen nyt taas voimistunna, jotta voin hyvällä toivolla odottaa tehtäviäni!” Koti-ikävää ja rahahuolia Rivien välistä voi lukea huonoa omaatuntoa pitkistä poissaoloista kotoa. Ajan oloissa oli kuitenkin ymmärrettävää, etteivät lyhyet istuntotauot mahdollistaneet käyntiä Nurmeksessa. Savon rataa ei vielä 1880-luvun puolivälissä ollut olemassa, ja höyrylaivalla matkustaminen oli mahdollista vain sulien vesien aikana. Kiireen korostaminen ei varmasti ollut liioittelua, mutta samalla Heikura tuli todistelleeksi niin itselleen kuin kotiväelle tehtäviensä ja poissaolonsa välttämättömyyttä. Päinvastoin kuin hän itse, edustajissa oli Heikuran kuvausten mukaan paljon ”jouto miehiä säädyssä joita ei ole tarvittu eikä tarvita”. Aina piioille ja rengeille asti ulottuneiden terveisten lukuisuudesta päätellen ikävä läheisiä ja etenkin huoli heidän terveydestään oli alati läsnä kiireenkin keskellä. Mahdollisesti nurmekselaiset toisinaan vierailivat Helsingissä - helmikuussa 1882 kirjoittamassa kirjeessään hän toivoi perheenjäseniään käymään. Oma ja perheen talous olivat jatkuvana huolenaiheena. Helsingissä ollessaan Heikura asui täysihoidossa, vuonna 1882 osoitteessa Antinkatu 32 ja 1885 osoitteessa Annankatu 20. Antinkadun kortteerissa, omissa huoneissaan, asuivat myös valtiopäivämiehet Lassi Laitinen Nilsiästä, Pekka Leppänen Kiihtelysvaarasta ja Juho Brusila Alastarolta. Annankadulla hän asui yhdessä kymmenen ”Suomi kiihkoisen” ylioppilaan ja viiden valtiopäivämiehen kanssa, jotka ruokailivat samassa pöydässä. Ylöspito oli Heikuran mukaan hyvä ja siisti, mutta piikojaan talon rouva kohteli huonosti läimien näitä poskille aamutöikseen. ”Vaan meille on rauhan antanna tähän asti”. Ylimääräiset vossikkamaksut, majoituksen hinnankorotukset ja seuraelämän kulut kuitenkin rasittivat budjettia, joka perustui paljolti vaalipiirin maksamaan päiväpalkkioon. Näissä Annankadun puutaloissa Mikko Heikura majoittui vuoden 1885 valtiopäivien aikana. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Katovuosien murheita Keskeisin Heikuran Nurmekseen lähettämien kirjeiden sisältö on maanviljelyyn, tilanpitoon ja kunnallisten asioiden hoitoon liittyneiden ohjeiden antaminen. Mikko Heikura koki, ja sen myös avoimesti kirjoitti, että Olli oli ainoa, johon hän saattoi taloudenpidossa luottaa. Ollille hän kuvasi yksityiskohtaisesti miten ja missä vaiheessa maa tuli muokata sekä milloin ja mille palstoille siemenet tuli kylvää. Olli sai ohjeet Hevoslahden rakennuksen korjaustöistä ja hevosten kavioiden hoidosta sekä muistutukset heinäseipäiden teroittamisesta ja uunien varovaisesta käsittelystä. Ollin välityksellä hoituivat niin työmiesten hankinta kuin lukuisat kunnallisiin toimiin liittyneet velvollisuudet. Heikura puolestaan toimitti Helsingissä nurmeslaisten virallisia asioita ja lähetti sanomalehtiä. Katovuodet, hätäravinnon käyttö ja kulkutaudit olivat 1800-luvun lopun Itä-Suomessa yleisiä, ja jokapäiväinen leipä oli konkreettisesti kiinni sadon onnistumisessa. Siksi oli elintärkeää opastaa kotiväkeä kaikissa tilanpidon kysymyksissä. Heikura myös puhui valtiopäivillä painokkaasti kaskiviljelyn jatkamisen puolesta, sillä piti sitä Itä-Suomen hallanaroille maille ja karjanhoitoon keskittyneelle maataloudelle luonnollisena ja välttämättömänä. Kaskea poltettiin vielä 1880-luvun Nurmeksessa yleisesti etenkin laitumia varten. Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Nälkävuodet eivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ennen Nurmes-Joensuu-rautatien valmistumista ja tuontiviljan kuljetusyhteyksien paranemista, olleet Ylä-Karjalassa talollisperheissäkään harvinaisia. Kevät 1885 oli ilmeisesti ollut tässä suhteessa erityisen vaikea, sillä Mikko Heikura kirjoitti toukokuussa pojalleen: ”Kyllä taitasi olla parasta että oleksin täällä jos elää hohdan edes kesän ajan, siellä ei kuitenkaan mahda nähdä kuin kurjuutta ja nälkää, jota ei vissiin tavallisessa elämässä olisi, ja jos minä en olisi tiennä pelätä kotiani niin, en olisi elävitte joukossa”. Helsingistä käsin Heikura huolehti ruokatarpeiden hankkimisesta Pietarista perheelleen ja tuttavilleen. Toukokuussa 1882 hän ilmoitti tulevan 50 säkkiä jauhoja sekä kauroja, ohraryynejä ja herneitä. Mikko Heikura osallistui vielä 76-vuotiaana vuonna 1898 Pielisjärven tuomiokunnan valtiopäivämiesvaaliin. Nurmeksen kauppalassa pidetyn koevaalin yhteydessä todettiin, että ”Mikko Heikura pelkkänä maanviljelijänä ja kansanmiehenä olisi sopivampi näille valtiopäiville”. ”Arwoisan wanhuksen” arveltiin kuitenkin olevan jo niin korkeassa iässä, ettei tämä jaksaisi kestää matkan ja työn rasituksia. Heikuran sijaan nurmekselaiset valitsivatkin edustajakseen valtiopäiville vuodesta 1891 lähtien osallistuneen kansakoulunopettaja Juho Pitkäsen. Lähteet Hytönen, Viljo 1926: Talonpoikaissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 II osa säädyn jäsenet, sihteerit ja tulkit. Otava, Helsinki. Mikko Heikuran arkisto, kirjeet A: 1–4, Kansallisarkisto, Joensuu. Suomen talonpoikaissäädyn pöytäkirjat valtiopäivillä 1863–1894. Kari Korolainen, FT, joensuulainen sarjakuviakin tekevä kulttuurin- ja perinteentutkija Tutkimuksen ja taiteen yhdistämisen, välissä olemisen kysymys, on kytkettävissä monitieteisen rajatutkimuksen, kulttuurin- ja perinteentutkimuksen sekä visuaalisen kulttuurin ohella piirroksellisen ilmaisun mahdollisuuksien pohtimiseen. Työskentelin hiljattain tutkimusta ja taidetta yhdistävässä Koneen säätiön rahoittamassa Kadonnut Kinnas ja muita tarinoita: rajojen ja liikkumisen kokemukset sekä uudet naapuruudet -hankkeessa (2018–2021). Kuten aiemminkin, taiteellinen piirtäminen oli tässä hankkeessa itselleni yleisimmillään tutkimukseen liittyvien tai sitä sivuavien teemojen ja käsitteiden pohtimisen väline. Puntaroin hetken rajatutkimuskeskustelujen ohella sitäkin, olisiko esimerkiksi kontrafaktuaalisen historian ideassa, siis toisin tapahtumisen aprikoinnissa jotakin käyttökelpoista työlleni (ks. Kuva 1). Tämä idea kuivui kokoon jo alkuunsa ja tekemisen suunta löytyi hieman toisaalta. Kuva 1. Kontrafaktuaalisuus. Kuva: Kari Korolainen 2019. Myös rajojen havaittavuuden kysymys askarrutti työn alusta lähtien ja piirtelin aihetta suunnasta, jos toisesta. Esimerkiksi kuvan 2 piirroksen hahmo, ”taiteilija” on maalaamassa raja-aitaa ”isossa kuvassa” niin, että tekeillä olevassa taulussa maailma koostuu valtioista ja rajoista, kuten karttapallossa, vaikka nenän edessä onkin ”vain” piikkilanka-aitaa silmänkantamattomiin. Tällaiset yksittäiset ”tutkimuskäsitepiirrokset” voivat auttaa käsitteistön pohtimisessa, työtapojen kehittämisessä ja yleensä ideoinnissa, mutta niistä on vielä matkaa 1900-luvun alun perinneaineistoihin ja niiden tutkimiseen, jotka siis ovat olleet tutkimukseni ytimessä jo hyvän aikaa. Kuva 2. Rajan pohtimista. Kuva: Kari Korolainen 2018. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkiston perinnedokumentit ovat kiehtova lähtökohta rajatematiikan tutkimiselle silloinkin, kun aihetta lähestyy myös muunlaisten kuin maantieteellisten rajojen kautta, vaikkapa yksityisen ja julkisen tilan tai naapuruussuhteiden kannalta. Tai taiteen suunnasta. Esimerkiksi SKS:n arkiston Kansantieto-lehden kyselyiden vastausaineistot 1930-luvulta 60-luvulle sisältävät niin paikallishistoriallisia kuvauksia kuin muistiinpanoja karjataioista, kölleistä, leikeistä ja monista muista perinteistä. Piirrokset näiden kuvausten yhteydessä ovat muun muassa itse piirrettyjä karttoja, selvityksiä perinteisiin liittyvistä paikoista sekä kuvia perinteisiin liittyvän tekemisen, vaikkapa taian tai leikin käytännöistä ja välineistä. Ne havainnollistavat usein perinteisiin liittyvää esineistöä tai tilanteita ja sitä kautta ne avaavat konkreettisen (mikro)näkökulman rajojen ja perinteen tutkimiseen. Lisäksi kiinnostavaa on kuinka piirrokset voivat havainnollistaa perinteen kuvailemisen tilanteita, vaikka piirrosten yhteydessä olevissa teksteissä korostuisikin perinteiden kytkeytyminen menneeseen aikaan. Piirroksia tutkimalla on siis mahdollista syventyä perinnedokumenttien aikojen ja rajojen kerroksellisuuteen moniulotteisesti. Piirroksia ufoista tai rattaita työntävistä hevosista en ole perinneaineistoissa tähän asti tavannut. Sellaiset piirrokset ovatkin enemmän työskentelyn yleistä piirroksellista prosessointia, irtonaisia muistiinpanoja, itsensä viihdyttämistä, mitä milloinkin. Piirrokset muistikirjassa muistuttavat lisäksi arkistoissa vietetystä ajasta ja siitä, että ajatus on toisinaan lennähtänyt mikrofilmilaitteen hurinasta sfääreihin. Kattavimmaksi osaksi tutkimuksen ja taiteen yhdistämisen pohtimisessa työssäni nousi se, miten hyödyntää täsmällisemmin edes osaa tutkimastani aineistosta taiteen tekemisessä. Siksi aloin käsikirjoittaa ja piirtää sarjakuva-albumia. Työskentelyn tavoitteena oli yhtäältä tehdä itsenäinen teos, Marjatta & Ilman Kinna -sarjakuva-albumi (2020), ja toisaalta kytkeä temaattisella tasolla niin albumi kuin sen tekeminen (taiteellinen työ) käyttämiini aineistoihin ja niiden tutkimiseen. Sarjakuva-albumin tarinan juonen kehitteleminen on tutkimuksellisen ja käsitteellisen viitekehyksen pohtimista, koska siinä on huomioitava sarjakuvateoksen itsenäisyys (luettavuus), tutkimuskäsitteistöjen kontekstit sekä perinnedokumenttien näkökulmien vaihtelevuus. Monia teemoja jäi tästä syystä matkan varrelle (kuten ufot ja kontrafaktuaalisuus). Toisaalta pohdin esimerkiksi rajojen havaitsemisen tematiikkaa useammaltakin kantilta myös sarjakuvan tapahtumiin ja sen henkilöiden toimintaan peilaten. Kuva 3 havainnollistaakin sitä, miten aihetta voi soveltaa sarjakuvan visuaalisen kerronnan kannalta. Kuva 3. Ruutu sarjakuvasta Marjatta & Ilman Kinna. Kuva: Kari Korolainen 2020. Yksittäiset piirrokset, sarjakuvat ja niiden tekemiseen ja tutkimuksen aihepiiriin liittyvät tutkimusartikkelit ovat etappeja tutkimuksen ja taiteiden yhdistämisen polulla. Matkanteko ja verkostoituminen tämän suhteen etenee hitaasti ja tekemisen painopistekin vaihtelee vuosien varrella tutkimuksen, tutkimusta ja taidetta yhdistävän sekä taiteen tekemisen välillä. Nyt heiluri on taiteen yllä siinä mielessä, että olen juuri aloittanut uuden rajaseutuelämää käsittelevän sarjakuva-albumin tekemisen Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahaston apurahan turvin (#skr2021). Lähtökohtana on väljästi nykyisen Itä-Suomen alueen historia rajamaana 1400–1500 -luvuilla. Kuten Marjatta & Ilman Kinna -sarjakuvassa, kyse on fiktiivisestä seikkailusta, joten historialliset tapahtumat ja paikat toimivat tarinan lähtökohtana viitteellisesti. Ideana on pohtia rajatematiikan inhimillisiä ja sosiaalisia tekijöitä surrealistisen satiirisella tyylillä. Ja suunnitelmissani toki on jatkaa tässä tutkimuksen ja taiteiden välissä tulevaisuudessakin, siis viedä piirtämistä, sarjakuvaa ja tutkimusta yhdistelevää työskentelytapaa eteenpäin laaja-alaisesti. Näyttää myös siltä, että rajojen ja perinteiden, siinä missä tieteiden ja taiteiden välimaastojen pohtimisen tarpeellisuus olisivat säilyttämässä ajankohtaisuutensa jatkossakin.
Lähteitä ja lisätietoja https://fi.wikipedia.org/wiki/Kontrafaktuaalinen_historia Korolainen, Kari. 2020. Marjatta & Ilman Kinna. Joensuu, Kirjokansi. Korolainen, Kari. 2020. ”Nyt ja Perinne. Aikakerrostumia Kansantieto-lehden kyselyvastauksissa piirrosten näkökulmasta tarkasteltuna.” Teoksessa Järvinen, Outi (toim.), Suomen Museo / Finskt Museum 2020. Monimuotoinen muinaisuus – yhteinen tulevaisuus. Suomen Muinaismuistoyhdistys 150 vuotta. Helsinki, Suomen Muinaismuistoyhdistys ry. Lisätietoja Kadonnut kinnas ja muita tarinoita -hankkeesta ja linkki hankkeen virtuaalinäyttelyyn: https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/kadonnut-kinnas-ja-muita-tarinoita/ https://pohjoiskarjalanmuseo.fi/virtuaalinayttelyt Otsikkokuva: Ufo ja riihi. Kuva: Kari Korolainen 2015. |
Arkisto
October 2024
|