Alina Kuusisto ja Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos ![]() Kirjoitus on osa Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen 21. vuosikirjaa Baarikierros. Pohjoiskarjalaista ravintolahistoriaa, joka ilmestyy kesäkuussa 2022. Suomen ensimmäiset kirjatut ravintolatanssiaiset pidettiin Turussa Seipelin krouvissa 1770-luvulla. Yleensä tanssijat säestivät itseään omalla laulullaan, mutta kun ryhmätanssit 1800-luvun alussa vaihtuivat paritanssiin, ei laulu riittänyt, vaan tarvittiin soittajia. Ajan muotitanssi oli valssi. Muita tansseja olivat polska, katrilli, menuetti ja poloneesi. Helsingin hienostoravintoloissa soittivat Tukholmasta Pietariin matkalla olleet mannermaiset orkesterit. Musiikkia ja mahdollisesti myös tanssia sisältäneitä iltahuveja järjestettiin Joensuussa jo seurahuoneen alkuaikoina. Tanssi-innostus kasvoi 1880-luvulla, jolloin VPK perusti torvisoittokunnan. Orkesterin johdossa toimi berliiniläinen kapellimestari Otto Thierbach (1852–1918), joka oli johtanut orkestereita Pietarissa, Helsingissä ja monissa muissa Suomen kaupungeissa. Joensuulaiset eivät täysin ymmärtäneet ammattimuusikkonsa arvoa, ja Thierbach siirtyi Helsinkiin Robert Kajanuksen orkesteriin. Ilonpito jatkui. Seurahuoneella vietettiin 1891 tanssiaisia, jossa ohjelmassa oli poloneesia Maria Stuartin henkeen, valssia, polkkaa, franseesia ja masurkkaa. Joensuulaisia oli kurssitettu tanssin saloihin tanssinopettaja Henrik Karlssonin johdolla. Ravintoloissa esitetty musiikki oli klassista liediä ja oopperaa, mutta myös huumoripitoisia kuplettilauluja. Tango tuli Suomeen 1910-luvulla, sitten seurasivat one-step, two-step ja foxtrot. Joensuussa uusiin muotitansseihin tutustuttiin vuonna 1914, jolloin Hilma Liiman opetti seurahuoneella tangoa, bostonia ja one-stepiä. Jazzia kuultiin Suomessa 1920-luvulla, eikä Joensuussakaan tanssimusiikin uusia tuulia tarvinnut odotella pitkään. Eino Tolvasen Konsertti-Kahvilan tanssi-illat alkoivat vuonna 1925. Musiikki soi entistä vaivattomammin, kun ravintolaan hankittiin amerikkalainen radio-gramofoni vuonna 1929. Kieltolain jälkeen 1932 ravintolatanssien suosio kasvoi entisestään. Turistihotellissa tanssittiin kesällä 1933 viikon jokaisena iltana. Pielishovi jatkoi 1939 tanssikansan viihdyttämistä, mutta sota-ajan tanssikielto lopetti tanssit aina vuoteen 1948 saakka. Tango, valssi ja foxtrot olivat 1950-luvun suosikkitansseja, vaikka etenkin Etelä-Suomen parhaissa ravintoloissa soi edelleen jazz. Ulkomaalaisten soittajien määrä oli sotien jälkeen suuri. 1960-luvun puolivälissä arvioitiin, että yli puolet soittajista oli muualta kuin Suomesta, etupäässä Itä-Euroopasta, kuten Puolasta, Unkarista ja Romaniasta. Ravintolamuusikoiden määrä kohosi aina 1970-luvun puoleen väliin saakka, jolloin heitä laskettiin olevan yli tuhat. Orkesteri “Rytmi” Joensuussa. Valokuvaaja Erkki M. Aarnio 1927–1942. Pohjois-Karjalan museo. Ravintolat alkoivat 1980-luvulla supistaa tanssi-iltojen määrää, ja kokoonpanot pienenivät trioiksi. Orkesterit vaihtuivat tiheään. Muutamat tanssiin keskittyneet ravintolat houkuttelivat asiakkaita tähtiartisteilla, jotka esiintyivät vain kerran. Joensuussa tanssin kehto oli Karelia, jossa esiintyivät kaikki maan ykkösartistit. Uutta maksavaa yleisöä houkuteltiin diskoihin. Wienitär, Shemeikka ja muut nuorisopaikat olivat sekä diskoja että keikkapaikkoja, joissa soittivat eturivin bändit. Joensuun viikonlopussa riitti etenkin 1980-luvulla valinnan varaa, kun saattoi valita vähintään puolesta kymmenestä valtakunnallisesta vierailijasta ja samasta määrästä paikallisia kokoonpanoja. Monen varsinaisen ravintolamuusikon työ muuttui 1990-luvulla lyhytaikaiseksi vuokratyöksi, jossa toimeentulo perustui keikkapalkkioiden ja työttömyysturvan yhdistämiseen. Nykyisin ravintolamuusikot ovat itsenäisiä keikka- tai freelancermuusikoita, jotka esiintyvät yleensä yksin. Soitto ei pubeistakaan ole loppunut. Karaokeisännät ja -emännät tulivat tiskijukkien rinnalle ja tanssi jatkuu, mutta jonkun toisen ravintola-asiakkaan laulamana – aivan kuten kaksi sataa vuotta aiemmin. Lähteet: Karjalatar 20.10.1891, 27.10.1914. Karjalainen 23.6.1925, 24.10.1929, 8.7.1933. Västra Nyland 21.12.1918. Nikkonen, Ahti (2004) Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho. Suomen Etnomusikologisen Seuran julkaisuja 11. Helsinki.
1 Comment
Jenna Pitkänen, historianopiskelija Tarkastelen tässä kirjoituksessa Pohjois-Karjalan rajaseutua siellä asuvien ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Kerron myös omakohtaisia muistoja rajan pinnassa asumisesta Etelä-Karjalassa. Käytän apuna kolmea kirjoitusta, jotka ovat osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2010 kokoamaa aineistoa ”Rajaseudun elämää -muistitietokeruu”. Keruun aineisto sisältää kirjoituksia useilta Suomen raja-alueilta. Lapsuudenkotini sijaitsi eräässä pienessä kylässä noin 10–15 km päässä Venäjän rajasta Etelä-Karjalan maakunnassa. Vanhempieni kesämökki oli vielä lähempänä rajaa samalla seudulla pienen lammen rannalla: mökiltä miltei näki rajalle. Lapsuudessani rajan läheisyys ei sen kummemmin mietityttänyt. Toisinaan se kuitenkin oli läsnä etenkin silloin, kun Venäjän puolelta kantautui metsäpalon savua tai pimeällä rajan suunnassa näkyi luontoon kuulumattomia valoilmiöitä. Rajan läheisyydessä ei kuitenkaan koskaan näkynyt liikettä, ei edes rajavartiolaitoksen rakennuksella. Muistikuviini mökillä rajan läheisyydessä liikkumisesta kuuluvat rajavyöhykkeen ja rajan ylittämisen liikkumiskiellot. Eräällä nuoruuden polkupyöräretkellä kurkin kovasti rajavyöhykkeen ulkopuolelta näkyisikö Venäjän puolella mitään mielenkiintoista, mutta harmikseni mitään ei näkynyt ja pusikotkin haittasivat näkyvyyttä. Kuva: Jenna Pitkänen Pohjois-Karjalassa rajaseudun kyliä ovat esimerkiksi Tuupovaaran Öllölä, Hoilola, Tohmajärven Uusi-Värtsilä ja Ilomantsin Möhkö. Venäjän ja Suomen välinen raja on ollut läsnä pohjoiskarjalaisten elämässä ja voinut herättää erilaisia ajatuksia. Yksi keruun muistelija luonnehti rajan toisella puolella olevan maan tuntuneen salaperäiseltä. Toisessa kirjoituksessa kertoja kuvaili suomalaisen rajavartiolaitoksen läsnäolon tuntuneen aluksi oudolta, vaikka sitä pidettiin turvallisena asiana pelottavan rajan vuoksi. Rajavartiolaitoksen työntekijöiden ja paikallisten ihmisten välillä on ollut kanssakäymistä raja-alueilla. Yksi kirjoittaja Pohjois-Karjalan rajaseudulta kertoi, kuinka hänellä oli lapsena lupa ainoastaan vilkuttaa venäläisille rajamiehille. Toinen kirjoittaja puolestaan muisteli asuinpaikassaan syntyneen elinikäisiä suhteita joidenkin nuorten naisten ja suomalaisten rajavartijoiden välille. Rajan pinnassa asuminen vaikuttaa arjen käytäntöihin. Kirjoittajien teksteissä mainittiin muun muassa rajavyöhykkeen ja rajan ylittämisen liikkumiskiellot sekä rajavyöhykkeen liikkumislupa. Tosin teksteistä nousi esille, etteivät kaikki paikkakuntalaiset välttämättä noudattaneet näitä ohjeita. Eräs kirjoittaja kertoi kuulleensa rajaseudulla asuneelta henkilöltä, että jotkut paikalliset asukkaat pitivät verkkoja rajavyöhykkeellä ilman lupaa. Toinen muistelija kuvaili, miten ei lapsuudessaan pystynyt keräämään marjoja rajan piikkilanka-aidan takia. Rajaseutu on osa siellä asuvien ja asuneiden, mutta myös heidän jälkeläistensä elämää. Eräs rajaseudun elämää -keruun kirjoittajista kertoi kotikylänsä vilkastumisesta 2000-luvulla uusien kesämökkien myötä, kun ihmiset tulivat lomailemaan kotiseuduilleen. Hän mainitsi myös rajanylitysten lisääntyneen rajan avautumisen myötä. Tulevaisuus näyttää, miten muuttunut maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa kokemuksiin rajan läheisyydessä asumisesta. |
Arkisto
January 2025
|