Väitöskirjatutkija Mikko Hänninen

Tutkin väitöskirjassani suomalaisten suhtautumista saimaannorppaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välisenä aikana. Tarkastelen, miten suhtautuminen näkyi tieteellisessä keskustelussa, poliittisessa päätöksenteossa ja viranomaistoiminnassa sekä yleisemmin yhteiskunnassa. Saimaannorppa ja sen erityisyys harvinaisena eläinlajina tiedetään Suomessa nykyään melko hyvin. Sen pesimisen onnistuminen, yllättävät vierailut mökkirannoissa tai ikävät uutiset kuolleista kuuteista ovat tyypillisiä norppa-aiheita 2020-luvulla. Suomen luonnonsuojelun symbolieläimeksi nostetun, nykyään mediassa usein esiintyvän saimaannorpan aiempi historia on vähemmin tunnettua. Lajin suojelu organisoitiin 1970-luvun lopulta alkaen, mikä lisäsi lajin tunnettuutta merkittävästi. Saimaannorpan varhaisemmat vaiheet saavat nykyään vain vähän huomiota. Lajia pidettiin pitkään kalastukselle vahingollisena haittaeläimenä, eikä sille haluttu antaa elintilaa.
 
Saimaannorpan päätyminen haittaeläinten joukkoon
 
Tapporahojen maksaminen ja hävityssota hylkeitä vastaan hallitsivat suomalaisten suhdetta saimaannorppaan 1800-luvun lopulta 1940-luvulle asti. Tapporahojen maksaminen oli aikakaudelle tyypillinen, ei pelkästään Suomessa käytössä ollut, keino kannustaa taloudellisesta tai muusta syystä haitalliseksi katsottujen villieläinlajien tappamiseen. Saimaannorppaa, jota tuolloin kutsuttiin Saimaan hylkeeksi, sekä muita Suomessa esiintyviä hyljelajeja vastaan käytiin hävityssotaa. Etenkin kalastuselinkeinon etua ajaneet puhuivat hävityssodasta. Retoriikan lisäksi sotaisia olivat myös hylkeentappokeinot, joissa ei mielikuvitusta säästelty. Tavanomaisia hylkeenpyyntikeinoja Itämeren alueella olivat ampuminen, hyljeverkot ja -raudat sekä erilaiset kyttäyspyynnin muodot, joissa hylje pyrittiin lyömään tai keihästämään. Itämerellä vaadittiin jopa sota-aluksia konekivääreineen hyljesotaan. Vaikka sotalaivan käyttö ei toteutunutkaan, se kertoo kalastuksen etua ajaneiden olleen toden teolla hylkeitä vastaan.
 
Kalastajien etujärjestö Suomen Kalastusyhdistys alkoi maksaa saimaannorpasta 3 markan suuruista tapporahaa vuonna 1892. Yhdistys kertoi tuolloin Suomen Kalastuslehden viidennessä numerossa, että se oli päättänyt ”ruveta työskentelemään kahden waarallisimman kalan vihollisen, saukon ja hylkeen häwittämiseksi wesistämme.” Kalastusyhdistys ei maksanut tapporahaa Suomen muista hyljelajeista, mihin syynä olivat todennäköisesti yhdistyksen rajalliset varat. Rajaamalla palkkiot koskemaan ainoastaan Saimaalla tapettuja hylkeitä, se vältti myös maksamasta tapporahoja muiden valtioiden merialueilla tai Laatokan Venäjän puoleisessa osassa tapetuista hylkeistä. Periaatteessa innokas palkkionmetsästäjä olisi voinut kuljettaa Laatokalla tai Itämerellä tapetun norpan kallon Kalastusyhdistyksen Saimaan alueen asiamiehelle, koska hän olisi tuskin erottanut eri norppien kalloja toisistaan. Kallojen kuskaamisesta ei tapporahatilastojen perusteella ole tietoa.
 
Kalastusyhdistyksen johtohahmona ja Suomen hyljesodan pioneerina tunnettu kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist oli kaiken lisäksi A. E. Nordenskiöldin Vega-retkikuntaan osallistunut eläintieteilijä. Hieman ennen tapporahojen julkaisua hän oli pitänyt esitelmän Hylkeen häwittäminen Itämerestä, Laatokasta ja Saimaasta, josta kerrottiin Suomen Kalastuslehden neljännessä numerossa vuonna 1892. Hyljesodan julistamisesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi saimaannorppa sai alalajia tarkoittavan tieteellisen nimensä saimensis Nordqvistin nimeämänä. Eri alalajien tunnistamista toisistaan voitiin hyödyntää myös tapporahojen kohdentamisessa. Nordqvistin norppatutkimus julkaistiin vuonna 1899. Hän mittasi eri puolilla maailmaa esiintyvien norppien kalloja tullen siihen tulokseen, että itämerennorppa, laatokannorppa ja saimaannorppa ovat keskenään alalajeja. Nordqvistin tutkimus oli ensimmäinen saimaannorpasta tehty tieteellinen tutkimus. Se osoittaa, että haittaeläimenä pidettyä saimaannorppaa kohtaan oli myös luonnontieteellistä kiinnostusta.
 
Luonnontieteellinen kiinnostus poiki ensimmäiset saimaannorpan suojelua tai rauhoittamista vaatineet ehdotukset 1900-luvun alussa. Vuonna 1903 Helsingin yliopiston eläintieteellinen museo halusi kokoelmiinsa järjestäytyneen hävityssodan takia sukupuuton vaarassa olleen saimaannorpan. Sillä ei ollut väliä, lähetettäisiinkö museoon kokonainen tapettu norppa vai ainoastaan osia siitä. Tarkoituksena oli säilyttää näytteitä saimaannorpasta tulevaa tutkimusta varten, jos laji olisi hävitetty kokonaan.
 
Ensimmäinen saimaannorpan suojelua vaatinut henkilö oli aikansa johtava suomalainen eläintieteilijä ja Suomen luonnonsuojelun suunnannäyttäjä Johan Axel Palmén. Hän kirjoitti Luonnon Ystävä -lehdessä vuonna 1905, että suden ja karhun kaltaisten petojen hävittäminen ihmisasutuksen läheltä oli ymmärrettävää. Saimaannorpasta hän ajatteli kuitenkin toisin:
 
Sitä vastoin ei suinkaan ole yhtä välttämätöntä hävittää sukupuuttoon erästä toista meikäläistä nisäkästä, Saimaan hyljettä, joka on ainoa suomalainen nisäkäs, jota tiettävästi ei muualla löydy, se kun, jos kohta vähän, eroaa Suomen lahdessa, Laatokassa y. m. elävästä hyljemuodosta. Luonnonhistorian edun takia pitäisi kalastuksen Saimaan vesissä sallia hylkeen esiytymisen siellä, sen sijaan että nykyään ehdoin tahdoin, tapporahoja maksamalla, koetetaan saada se kokonaan hävitetyksi.
 
Varhaiset ehdotukset saimaannorpan suojelusta eivät johtaneet mihinkään. Sen sijaan hyljesota Suomessa kiihtyi. Suomen Kalastusyhdistys oli varojen puutteessa joutunut lopettamaan tapporahojen maksamisen vuonna 1905. Eduskunta kuitenkin päätti määrärahoista hylkeentapporahoiksi vuonna 1907 ja seuraavana vuonna senaatti aloitti tapporahojen maksamisen valtion kassasta. Suomi liittyi valtiona, vaikkakaan ei vielä itsenäisenä, sotaan hylkeitä vastaan vuonna 1909, kun se aloitti hylkeentapporahojen maksamisen kaikista Suomessa tapetuista hylkeistä.
 
Tapporahojen maksu oli ajoittain tauolla useita vuosia, mutta vuoden 1907 päätöksellä oli vakavat seuraukset saimaannorpalle: valtio maksoi viimeiset tapporahat saimaannorpasta vielä vuonna 1947. Suomen Kalastusyhdistys ja valtio maksoivat vuosina 1892–1947 palkkion yhteensä 693 tapetusta saimaannorpasta. Saimaannorppa rauhoitettiin metsästyslain nojalla annetulla asetuksella vuonna 1955. Juuri ennen rauhoitusta eläintieteilijä Göran Bergman arvioi saimaannorpan olleen lähes välittömässä sukupuuton vaarassa. Myöhemmin tehtyjen arvioiden mukaan saimaannorppia oli 1800–1900-lukujen taitteessa ollut 700–1000 yksilöä, joten pelkoa lajin kuolemisesta sukupuuttoon on pidettävä aitona ja perusteltuna.
 
Saimaannorpan pyynti 1900-luvun alkupuolella
 
Aktiivinen saimaannorpan pyynti oli useimmiten norppien ampumista keväällä jäiden lähdön aikaan, jolloin saimaannorpat nousivat jään päälle tai rantakiville. Muut suoraan norpan pyytämiseen pyrkineet pyyntikeinot, kuten hyljeverkot ja hyljeraudat olivat Saimaalla harvinaisia. Monet pitivät norpanpyytäjiä Saimaalla arvossaan 1940-luvulle saakka, koska petojen hävittäminen oli keskeinen osa riistanhoitoa, saimaannorpan kohdalla kalastonhoitoa.
 
Useat pyytäjät päätyivät saaliinsa kanssa lehtiin kuvien ja kehujen kanssa, kuten kävi Suomen Kuvalehdessä kesäkuussa 1925. Savonlinnalainen hylkeenampuja H. Frilander poseeraa kuvassa saaliinsa ja aseensa kanssa. Hänen ampumansa saimaannorpat myytiin näytteille Savonlinnan lyseon ja Nälkälinnan eläinkokoelmiin. Kuvatekstissä mainitaan, että Frilander oli yksi Saimaan tehokkaimpia pyytäjiä 52 tapetulla norpalla. Tekstin mukaan nuori mies oli pyytänyt kaikki norppansa Säämingin saaristosta, mikä kertoo lajin yleisyydestä Pihlajavedellä. Suurella saalismäärällä kehuskelu kertoo myös hävittämisinnosta sekä pyytäjiin liitetyistä sankaruudesta ja urheudesta. Huomionarvoista on myös se, että tapporahoja ei maksettu saimaannorpasta vuosina 1919–1927. Sääminkiläinen nuorimies oli innokas norpanpyytäjä ilman rahapalkkiotakin, mikä kertoo siitä, että tapettuja saimaannorppia jäi melkoinen määrä myös tapporahatilastojen ulkopuolelle.

Säämingin alueella norppia pyytänyt H. Frilander saaliinsa kanssa vuonna 1925.
Kuva: Suomen Kuvalehti, 06.06.1925, nro 23, s. 823
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889586?page=23 
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu:07.11.2024

Samaisessa lehdessä oli vuonna 1932 kuva taipalsaarelaisista miehistä ja norpasta. Kuvassa ammuttua kuollutta norppaa roikutetaan takaräpylöistään orressa pyytäjien poseeratessa saaliinsa vierellä. Taipalsaarelaisista norpanpyytäjistä vasemmalla oleva mies nostaa esille orressa roikkuvan norpan räpylää kuin osoitukseksi saaliin suuresta koosta. Kuvan perusteella tekstissä ilmoitetut 80 kilogramman paino ja 171 senttimetrin pituus voivat hyvinkin pitää paikkansa. Tällöin norppa oli oikeasti suuri yksilö. Tyypillisesti aikuisen saimaannorpan mitat ovat 130–150 cm ja 50–90 kg. Traanikerros on paksuimmillaan syksyllä ennen jäiden tuloa, kun taas tämä norppa oli menettänyt henkensä huhtikuussa.

Taipalsaarelaiset hylkeenpyytäjät saaliinsa kanssa.
Kuva: Suomen Kuvalehti, 21.05.1932, nro 21, s. 784
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888955?page=24 
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 07.11.2024

Aktiivisia, suuria saalismääriä saaneita norpanpyytäjiä oli Saimaalla vain muutamia 1900-luvulla. Tavallisimmin norppa menetti henkensä kalanpyydyksessä. Norppia jäi kiinni tai hukkui rysiin, verkkoihin, iskukoukkuihin ja pitkään siimaan. Tavatessaan vielä elävän saimaannorpan pyydyksestään, kalastajat tappoivat norpan joko ampuma-aseella tai tarvittaessa vaikka airolla lyömällä. Pyydykseen kuolleesta norpasta sai tapporahan samalla tavalla kuin ammutustakin. Samalla kalastaja pääsi eroon ”viheliäänä viiksinaamanakin” tunnetun eläinlajin yksilöstä, joka rikkoi pyydyksiä ja söi kalastajille tarkoitettuja kaloja.
 
Toisinaan norppia pyydystettiin paljain käsin. Näin kävi Pyhäselällä vuonna 1933, jolloin maanviljelijä Abel Martikainen Nivan kylästä sai norpan kiinni paljain käsin ennen sen sukeltamista avantoon. Karjalaisen mukaan kyseistä norppaa elätettiin vangitsijansa tuvassa, minkä jälkeen sitä tarjottiin myytäväksi Korkeasaaren eläintarhaan. Lopulta kaupat syntyivät, vaikka rautatierahti maksoikin saman verran kuin hevoselle, 400 markkaa. Karhun poikanen olisi lehtitietojen mukaan kuljetettu junalla 20 markan hintaan.
 
Toisinaan rysään joutunut, verkkoon sotkeutunut tai pitkän siiman koukkuun takertunut norppa saatiin kiinni elossa ja jätettiin henkiin. Saimaannorppia napattiin elävänä kiinni useita kertoja eri puolilla Saimaata. Jokaisella tiedossa olevalla kerralla norppa päätyi näytteille esimerkiksi torille, ja monesti norppayksilö haluttiin myydä Korkeasaareen. Vuonna 1939 Karjalaisessa kerrottiin, että tällaisen kohtalon koki ”Oriveden hylje”, jonka maanviljelijä Pekka Toropainen oli löytänyt rysästään Rääkkylän Heinoniemellä.
 
Toropainen vei hylkeen kotiinsa ja eläin tuntuikin ihmeen rauhallisesti suhtautuvan tähän. Se on nyt Toropaisen kotona, ryömii ruohikossa ja syö ja juo tavalliseen tapaan. Eläin tuntuu aikoinaan tottuneen ihmisiin lähemminkin, sillä se vaikuttaa sangen kesyltä ja rauhalliselta. On sangen harvinaista, että täysikasvuinen hylje liikkuu sisävesissä. Kyseessä lienee jo ennestäänkin tunnettu ja täällä havaittu n.s. Oriveden hylje, joka on uintimatkansa joskus ulottanut Joensuuhunkin saakka.
 
Hävittämisinnosta huolimatta monet ihmiset kokivat, että saimaannorpassa oli jotain erikoista ja kiehtovaa. Samaan aikaan, kun ansioituneita norpanpyytäjiä ihailtiin, etenkin eläintieteilijät nostivat esille Saimaassa elävän hyljelajin erityisyyden. Saimaan alueen lehdissä uutisoitiin erikoisista norppahavainnoista esimerkiksi Joensuun tai Savonlinnan kaupunkien välittömässä läheisyydessä. Sen sijaan norppien kanssa useammin tekemisiin joutuneet kalastajat ottivat norpan lähes aina hengiltä sen enempää ajattelematta. Suomalaisten ja saimaannorpan yhteinen lähihistoria on muutakin kuin 1970-luvulta alkanut aktiivinen suojelu. Siihen kuuluu monenlaista luonnonhallintaan liittyvää politiikkaa ja mielipiteitä, mutta myös tavallisten Saimaalla liikkuneiden ihmisten ja norpan välisiä kohtaamisia.
 
Kirjallisuus ja lähteet:
 
Fiskeritidskrift för Finland no 12, 1903.
Hyvärinen, Heikki & Kunnasranta, Mervi & Nieminen, Petteri & Taskinen, Juha 2004. Hyle: Saimaan oma norppa. Tammi, Helsinki.
Hyvärinen, Heikki & Sipilä, Tero & Koskela, Jouni & Kunnasranta, Mervi 1999. Saimaannorppa. Teoksessa Elävä Saimaa. Toim. Kuusisto, Esko. Tammi, Helsinki. 126–136.
Karjalainen 25.4.1933 ja 6.6.1939.
Länsi-Savo 17.12.1950.
Nordqvist, Oscar 1899. Beitrag zur Kenntniss der isolirten Formen der Ringelrobbe (Phoca foetida Fabr.). Acta Sosietatis Pro Fauna et Flora Fennica 1898–1899, vol. 15.
Palmén, Johan Axel 1905. Luonnon muistomerkkien suojelemisesta. Luonnon Ystävä no 6–7.
Suomen Kalastuslehti no 4 ja no 5, 1892.
Suomen Kuvalehti no 23, 1925 ja no 21, 1932.
Svenskt biografisk lexikon 2024. Oscar F Nordqvist. https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=8321
Ylimaunu, Juha 2000. Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. SKS, Helsinki.

​Tavaratalojen hajuvesiosastojen asiakas on yhä useammin nuori mies. Tuoksut ovat tärkeässä asemassa osalle nuoria heidän tavoitellessaan huoliteltua ulkonäköä ja rakentaessaan omaa persoonaansa. Ulkoiseen olemukseen panostaminen liittyy vahvasti yhteiskunnan yksilöpainotukseen, mutta mukana on myös maahanmuuton tuomaa monikulttuurisuutta, tyylien ja tuoksujen moninaistumista. Ulkonäkö vie, ja sen uskotaan vievän yksilöä eteenpäin, avaavan ovia menestykseen.

Nuorison pukeutumisesta voi lukea laajempaa yhteiskunnan muutosta. Ulkonäkö nousee yhteiskunnassa aika ajoin näkyvään asemaan merkityksen antajana. Vanhassa sääty-yhteiskunnassa eri säädyillä oli kullakin tiukat säädynmukaiset käytössäännöt ja aseman mukaiset pukeutumisohjeet. Oikeaoppinen käytös, oikein kannetut ja hyvästä kankaasta valmistetut puvut, joinain aikakausina peruukit, puuterit, oikein ripustetut korut ja mitalit osoittivat kuulumista säätyläiseliittiin. Teollistumisen myötä vaatteiden hinta laski. Vapaa-aika ja lisääntyneet mahdollisuudet tarjosivat kenelle tahansa mahdollisuuden panostaa itseensä ja esiintyä asemaansa parempana, eivätkä vaatteet enää välttämättä kertoneet kantajastaan. Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen tasoitti myös pukeutumista. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei panostettu itseen.

Hyvinvointivaltio-Suomen mureneminen alkoi 1980-luvulla. Samaan aikaan ryhdyttiin puhumaan juppi- ja junttikulttuurista. Yhteiskunnassa vallinneiden yhteisen edun, palvelujen ja solidaarisuuden sijaan painotettiin yksilöä ja vaadittiin kultakin omia ratkaisuja menestyksen tekijäksi. Juntit olivat tyyppejä, jotka pukeutuivat, no, miten sattuu, saattoivat käyttää isiensä tapaan Menneniä ja Tabac Originalia, äitiensä oppien mukaan Tokalonia, Yves Rocheria ja Lumenea. Jupit puolestaan tunnisti Levis 501-farkuista, Lacosten paidasta ja purjehduskengistä. Nuoret miehet iskivät kainaloon Kourosta ja Hugo Bossia. Tytöt käyttivät olkatoppauksia, ehostivat itsensä Anais Anaisilla, Cover Girlillä ja Anytime-sarjan tuotteilla. Parturissa käytiin vähintään kolmen viikon välein, mutta hajuvedet olivat selkeästi vanhempien naisten juttu.

Miehisyyden muutos jalostui 1990-luvulla metroseksuaalisuudeksi. Metroseksuaali oli mies, joka panosti omaan ulkonäköönsä, hankki koruja ja huolehti samalla kunnostaan. Ilmiö liitettiin alkujaan erityisesti englantilaiseen jalkapalloilija David Beckhamiin, joka toimi tyyli-ikonina. Hänen nimissään esiteltiin myös hajustesarja. Miehen oli lupa ja syytä näyttää tyylikkäältä ja tuoksua hyvälle. Pohjois-Karjalassa sanomalehti Karjalainen nosti 2004 esiin maakuntajohtaja Pentti Hyttisen, jonka sanottiin täyttävän metroseksuaalisuuden vaateet. Miehinen ulkonäön korostaminen oli Itä-Suomessa outoa, joten ei ihme, että paikalliset vääräleuat väänsivät metroseksuaalisuuden toiselle kotimaiselle. Metroseksuaalisuuden kääntäminen ruotsiksi tunnelbanasexualistiksi meni kuitenkin sikäli harhaan, että tässä metro tarkoittaa metropolia, suurkaupunkia - ei maanalaista.
​
Kehopositiivisuusliikkeen lähtökohta oli ajatus, että kunkin keho ansaitsee kunnioituksen, vaikka se ei olisi länsimaisen kauneusihanteen mukainen. Liike sai 2000-luvulla huomiota, mutta syvään juurretuille kauneuskäsityksille siitä ei ollut vastusta. Tästä piti huolen opitun ohella mediajulkisuus, sanoma- ja aikakauslehdet ja sitten yhä vahvemmin some. Ulkonäön, tyylikkyyden, oikean pukeutumisen ja menestyksen esikuvina olivat poptähtien ohella kuninkaalliset. Heidän mukanaan tulivat mukaan käytössäännöt ja tapakulttuuri. Prinsessa Dianasta rakentui esikuva, jonka täydensi hänen varhainen kuolemansa.
​

Sissi – täysipäiväistä keskittymistä ulkoiseen olemukseen

Tiedotusvälineet seuraavat tarkoin brittihovin liikkeitä. Miten Ruotsin prinsessat ovat pukeutuneet, entä kuinka Norjan Mette-Marit sekä Ingrid Alexandra edustavat? Kiinnostus ei kohdistu ainoastaan alati esillä olevaan Dianaan, vaan esille on nostettu myös hänen edeltäjänsä tyyli-ikonina, Itävallan keisarinna, Unkarin ja Böömin kuningatar Elisabeth Amelie Eugenie (os. von Wittelsbach). Sissi tai Sisi, kuten monet hänet nimeävät, oli ja halusi olla kaunis, ja sellaisena hänet halutaan muistaa ja sellaisena hänet kuvataan lukuisissa mainoskuvissa. Hänelle on omistettu oma museo. Hänestä on kirjotettu lukuisia elämäkertoja, romaaneja ja artikkeleita.  On elokuvia ja televisiosarjoja, ja kaikissa on keskiössä Sissin ulkonäkö.

Sissi oli näyttävä ja halusi olla. Hän käytti hyväkseen pituuttaan (172) ja hoikkuuttaan, jota hän edelleen korosti tiukalla korsetilla. Vyötärön mitta oli 46 cm. Sissi hankki vaatteensa aikakautensa tunnetuimmalta muotisuunnittelijalta Charles Worthilta, jonka mainetta Sissi samalla nosti.  Suurimpiin juhliin vaatteet ommeltiin hänen päälleen. Erityisen ylpeä hän oli pitkästä, tuuheasta tukastaan ja hyvin hoidetuista hampaistaan. Kaikki vaati työtä ja kieltäytymistä. Kuinka hallita painoa, että se pysyy 50 kilossa vuodesta toiseen. Kuinka pitää tukka kunnossa ja hampaat ehjinä?  Sissin keskittyminen ruumiiseensa oli kunnioitettavaa täysipäiväistä työtä. Hän mittautti painonsa kolme kertaa päivässä, ja jos paino oli yhtään noussut, saivat sacherkakut ja muut herkut jäädä ja Sissi lähti lenkille. Tuolloin ei juostu, mutta Sissi teki pitkiä, nopeatahtisia kävelyretkiä. Toisena laihdutuskeinona oli ratsastus. Sissi tunnettiin taitavana hevostenkäsittelijänä. Hänellä oli oma treenisali käsipainoineen ja rekkitankoineen. 
​

​Iho vaati jatkuvaa hoitoa, samoin hampaat. Hiusten harjaukseen meni päivittäin useita tunteja, ja kun ne kolmen viikon välein pestiin, meni kuivamiseen päivä. Sissi ei käyttänyt hajuvesiä. Hän luotti puhtauteensa, ainoastaan hiuksissa saattoi olla jotain eteeristä öljyä. Paino pysyi kurissa, tukka, kunnossa ja hampaat ehjinä, mutta ikääntymiseen eivät auttaneet kasvoille yöksi asetut naudanlihat tai muut erikoiskeinot. Sissin taisteli urhoollisesti vanhenemista vastan, mutta lopulta hänen oli annettava periksi ja paettava huntujen varjoon. Ikääntynyttä Sissiä ei saanut kuvata. Hän halusi olla alati kaunis ja nuori. Hän oli oman itsensä, kauneusihanteiden ja maailman vanki. Sissi kuoli 1898, mutta edelleen hän on tavaramerkki ja tyyli-ikoni, jonka kuva koristaa mitä erilaisimpia tuotteita.
 
Mannerheim – päämajan Sissi
 
Suomalainen versio Sissistä oli monella tapaa Carl Gustaf Emil Mannerheim, mies, joka piti huolta ulkonäöstään, punnitsi itsensä joka aamu, eikä paino saanut nousta. Saksan sota-aikainen tiedustelu kirjoitti Mannerheimista, että tämä mielellään esiintyy korkeana aatelisherrana. Tällä viitattiin Mannerheimin eurooppalaiseen aatelisperinteeseen, samaan, mitä Sissi myös edusti. Sissi käytti hyväkseen maailman ensimmäistä muotitaloa Pariisissa, Mannerheim ompelutti asepukunsa Lontoossa. Molemmille olivat yhteistä ensiluokkaiset materiaalit ja asusteiden täydellinen istuvuus. Mannerheimin käyttämä sotilaslakki oli tavanomaista korkeampi, jotta Mannerheimin pituus (187 cm) edelleen korostui. Asetekin housut olivat hieman eri sävyä kuin takki. Saappaat olivat tsaarinaikaiset ratsastussaappaat. Sotilaspalvelija sai viimeistellä niiden lankin lehmänluulla ja parafiinilllä. Veijo Meri kertoo Mannerheimista kertovassa kirjassaan, että Mannerheim teetti yhden asepukunsa lottien hamekankaasta, koska se laskeutui kauniimmin kuin se kangas, jota sotilaiden tuli virallisesti käyttää.  
​
Mannerheimin sotilaallista ansioista, vahvasta asemasta ja taitavasti laaditusta henkilökuvasta Aasian ratsastusretkineen ja miehisine tiikerinkaatoineen kertoo, että vaikka hän oli ulkonäkökeskeisyydessään päämajan Sissi, niin kukaan ei puhunut hänestä turhamaisena hienohelmana. Hän oli Marski, muita pidempi ja ansiokkaampi. Saksassa hän esiintyi sään niin vaatiessa englantilaisessa trenssissä, johon hän ompelutti suomalaiset arvomerkit ja Tukholmassa puolestaan pikkutakissa siksi, että Ruotsin kuninkaalta saatu Miekkaritarikunnan merkki näkyi. Ulkona oli neljä asetetta lämmintä, mutta olipa arvomerkki kaikkien nähtävillä. 
​

​
Mannerheim karaisi itseään, otti ilmakylpyjä, kävi juomassa Runnin terveysvettä ja vieraili erilaissa parantoloissa. Mannerheim kuntoili. Ratsastus oli Sissin tapaan keino pitää kiloja kurissa. Puhtaus oli tärkeää ja Mannerheimilla oli jopa Japanin sodassa, rintamaoloissa, koottava kumiamme. Mannerheimin tukka oli aina hyvin, partansa ja viikset tarkasti ajetut ja viimeistellyt. Mannerheim-museon tiedon mukaan Mannerheim käytti maailman ensimmäiseksi miesten hajuvedeksi sanottua Fougére Royalia. Sen välimerellisiin yrtteihin sekoittui Pinaudin Vegetal -partaveden tuoma syreenin ja myskin tuoksu. Sissin tapaan Mannerheim oli tarkka, että hänestä ei pääse julkisuuteen epäedullisia kuvia. Hän halusi olla terve ja tyylikäs ja piti huolta, että sellaisena hänet muistettaisiin.
​
Nykypäivän nuoruutta ja terveyttä painottavassa ilmapiirissa molemmat, Mannerheim ja Sissi, ovat tietoisesti nostettuja ja esillä olevia tyyli-ikoneita. Molempien hoikalla olemuksella myydään ja samalla ohjataan kulutusta sekä luodaan ulkonäköön mallia. Nuoret ovat esikuvien jäljillä tietoisesti ja tietämättään. Huoliteltu asu liitetään huoliteltuun ulkonäköön. Kansanterveys kiittää, kun Sissin ja Mannerheimin esimerkkien tarjoamaan ulkoisen olemuksen hoitoon otetaan mukaan myös heidän esimerkkinsä liikunnasta. Joka aamu ei painoa silti tarvinne mitata, eikä hajuja liikaa hölvätä. Tuoksujen suhteen mieluummin siis Sissi kuin Mannerheim.

Ismo Björn, erikoistutkija

Tiedot siitä, että Kuhasalossa on ollut jonkinlainen puinen luostarirakennus ohjaavat sen siellä myös näkemään. Tietoisuus herättää maiseman. Kaksi pientä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun asiakirjoissa olevaa mainintaa kertoo tuhoutuneesta puisesta luostarista Kuhasalossa. Kirkkojen, luostareiden ja myllyjen autioluettelo vuosilta 1589–1593 sekä Käkisalmen läänin veroluettelo vuodelta 1618 mainitsevat, että Pielisjoen suussa oli Kuhasalon puinen luostari, ja sen tilukset olivat autiona. Mielikuvat luostarista herättävät entisen saaren maiseman eloon. Mukaan tulevat ajalliset tasot. Eri sukupolvet näkevät luostarin silmissään kaikki hieman erilaisina, sillä heillä on erilainen kokemus luostarin ulkonäöstä.

Tarinat luostarista antavat maisemalle sisällön, mutta ne myös rajaavat katsetta. Tieto luostarista ohjaa, kuinka maisemaa havainnoidaan ja aistitaan. Maisema on opittua katsomista ja siitä muodostuu yhteinen historiatila. Erityisen voimakas tarinan ohjaama historiallinen tilakokemus on tällaisessa symbolisessa, laajaa ihmisryhmää yhdistävässä joensuulaisessa historiamaisemassa. Eletty ja yhdessä koettu tila ylläpitää käsitystä jostakin, jota fyysisesti ei edes tarvita. Luostari on olemassa, vaikka mitään siitä ei näy. Kuhasalon maisema, kuten mikä tahansa maisema on näin ollen historiallisesti rakennettu.

Ismo Björn opastamassa kuulijoita Kuhasalon historiaan PKHY:n tilaisuudessa 3.10.2024. Kuva: Jani Karhu.

Luostarin muistomerkki vahvistaa luostarin tarinaa osaksi joensuulaista kollektiivista muistia. Samalla muistomerkki ohjaa näkemään luostarin maisemassa halutulla tavalla. Muistomerkki on kamppailua maiseman omistamisesta. Ortodoksinen kirkko hallitsee tällä paikalla Kuhasalon perinnettä ja maisemaa. Muistomerkin pystyttäminen oli ensimmäistä kertaa esillä 1960-luvun alussa. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Erkki Piiroinen painotti luostarin merkitystä, sillä se kertoi ortodoksisen uskonnon pitkistä juurista Joensuun seudulla. Muistomerkki nousi uudelleen esille 1990-luvun alussa, jolloin valmistauduttiin Joensuun ortodoksisen seurakunnan 100-vuotisjuhliin. Muistomerkkiä ajoivat kirkollisten piirien ohella historiantutkijat Heikki Kirkinen ja Veijo Saloheimo.

Arkkipiispa Johannes vihki luostarin muistomerkin 13.7.1993.  Vastaava lehtipuinen ikonikatos oli Parikkalan Koitsanlahden ortodoksisella hautausmaalla. Muistomerkin kautta Kuhasalon luostari sidottiin Valamoon, sillä ikonikatokseen sijoitettiin Valamon luostarin perustajia Sergei ja Herman Valamolaista kuvaava ikoni. Kuhasalon luostarin tarinan merkitys on vaikuttanut myös saaren nimeen. Kukkosensaari muuttui takaisin Kuhasaloksi pitkälti luostarisidoksen vuoksi.

Muistomerkki Kukkosensaaressa (ent. Kuhasalo) 1500-luvulla sijainneen ortodoksiluostarin oletetulla sijaintipaikalla, lännestä. Kuvaaja: Helena Ranta.  Museovirasto. Arkeologian kuvakokoelma.

Tarinan lähteillä eli Kuhasalon luostarin jäljillä
 
Kukkosensaaressa kaivattiin kellaria syksyllä 1908. Puolen metrin kaivamisen jälkeen lapio osui johonkin kovaan. Montusta paljastui kolme pääkalloa ja joukko sääriluita. Kaivu-urakka loppui siihen. Lapiomiehet ilmoittivat löydöstään arkeologiselle toimikunnalle Helsinkiin.

Sinällään mikään yllätys ei hautalöytö ollut, sillä vanhat joensuulaiset tiesivät kertoa, että Kukkosensaaressa olisi entinen hautausmaa. Koska Kukkosensaarta pidettiin myös kadonneen Kuhasalon luostarin paikkana, yhdistettiin luulöytö suoraan Kuhasalon luostariin, ja näin löytöpaikkaa ryhdyttiin pitämään luostarin hautausmaana, ja sieltä löytyneitä luita munkkien jäännöksinä.

Kukkosensaaren vanhan metsälehmuksen kerrottiin senkin todistavan luostarista, saattaahan metsälehmus saavuttaa 200–300 vuoden iän. Vanha tarina kertoi, että luostari olisi sijainnut lehmuksen vieressä.  Puhuttiin myös kieloista, jotka kasvoivat ainoastaan tällä paikalla. Luostariin sanottiin viittaavan myös nimi Kalmoniemi ja sen rantakallioon hakattu kuvio, jolle ei löytynyt ajoitusta, eikä monista arvailuista huolimatta kunnollista selitystä. Yleisin arvaus oli, että kyseessä on kivinen merikortti, joka osoittaa Rääkkylän Kirkkoniemeen, mutta moni näki siinä merkin luostarista.

Luostarille oli tilaus, sillä Kuhasalon luostarin paikkaa oli etsitty vuosikymmeniä.  Suomen Muinaismuistoyhdistys kyseli jo 1872 kansalta tietoja kaikkiaan viidestä, vuoden 1589 tilikirjoissa mainituista, ja jo tuolloin autioituneista puuluostarista. Yksi niistä oli Kuhasalon luostari, jonka sijaintipaikka oli Liperin kappelissa ja Ilomantsin pitäjässä. Muut hävinneet luostarit olivat Kurkijoen Kannansaari, Tervon Heijnsine(?). Sortavalan Möntsälä ja Salmin Oulusjärvi. Nimet olivat vanhoissa asiakirjoissa epäselviä, ja yhtä epäselvinä myös sanomalehdet ne sivuilleen tuolloin painoivat.

Luostari haluttiin löytää, paikantaa ja sen olemassaolo vahvistaa. Koska kirjalliset lähteet eivät Kuhasalon luostarista tai sen hautausmaasta juuri mitään kertoneet, oli tarinoilla luostarista keskeinen merkitys. Niillä vahvistettiin Joensuun historiallisia juuria ja luotiin paikkakunnalle kiehtovaa menneisyyttä.  Osansa tarinoiden synnyssä oli sanomalehdillä. Joensuulainen päätoimittaja ja kunnallismies Tahvo Könönen kirjoitti nimimerkillään Teppo K. runon Joensuun kaupungin 50-vuotisjuhliin 29.11.1898. Runon säkeissä Kuhasalon luostari saa romanttisen kuvauksen:

Kuhasalon kunnahille,
 missä kellot luostarin, soivat ennen,
nyt jo sinne, templi kohoo Lutherin,
 torni viittaa, kutsuu kansaa,
laulun ääni kajahtaa,
 kiittäen aina Luojan rauhaa,
siunauksen antajaa. 
 
Luostarin olemassaoloa ja vaikutusta korostettiin kansallisessa kirjoittelussa sumeilematta. Kuhasalo liitettiin suoraan Valamon luostariin ja peräti sen haaraosastoksi. Pidettiin selvänä, että luostarin tarkoitus oli juurruttaa lähiseutujen asukkaita kristinuskoon. Luostarin ansioksi laskettiin jopa pohjoiskarjalaisen kotiteollisuuden synty. Pohjois-Karjala -lehdessä näet 1901 kirjoitettiin, että miesten kotiteollisuus, jota aikanaan Kuhasalon pikkuluostarin munkit ovat väestölle opettaneet, on seudullamme levinnyt ja päässyt vauhtiin.

Kuhasalon luostari, josta oli jäänyt jäljelle vain epämääräinen merkintä kahteen luetteloon, oli näin ollen pala sekä Joensuun että rakentuvan kansallisvaltio Suomen muinaisuutta ja kansallista omaisuutta. Luulöytöjen seurauksena luostarin oletettu paikka lunastettiin valtiolle. Pidettiin itsestään selvänä, että Kukkosensaaren luulöytö viimeistään todisti, että luostari oli löytynyt.

Kukkosensaaressa (ent. Kuhasalo) sijainneen oletetun ortodoksikalmiston aluetta. Kuvaaja: Helena Ranta. Museovirasto. Arkeologian kuvakokoelma.

Kukkosensaaren luille on olemassa myös toinen selitys, joskaan se ei ole lainkaan yhtä kiehtova. Luostarin hautausmaasta ei ollut kysymys, vaan mitä todennäköisemmin kyläkalmistosta, joka saattoi olla yhtä hyvin luterilaisten, olihan löytöpaikka saaressa, mitä nykyään pidetään merkkinä nimenomaan luterilaisten hautaustavasta. Kuhasalon käytöstä hautapaikkana on maininta 1660-luvulta, jolloin alue oli jo osa Ruotsia. Viipurin piispa Petrus Bromius mainitsee kiertokirjeessään 1660 Kuhasalon hautausmaasta, jota vastaan veli Possenius tahtoi kiivastella, sillä ei voitu tietää, keitä siihen oli haudattu. Luita tuli saarelta tullut vastaan erilaisten kaivutöiden yhteydessä myös 1800-luvulla. Saaressa oli painautumia siellä täällä, ja koska tarkempia tutkimuksia ei ollut, niin varmuutta vainajista, heidän uskonnostaan tai hautojen sijainnista ei ollut.

Ajatus tavanomaisesta kyläkalmistosta ei herätä vastaavaa innostusta kuin luostari. Epämääräisyydestä huolimatta tarina luostarista on se yhteinen kertomus, johon halutaan uskoa, ja tälle tarinalle etsitään jatkuvasti todisteita. Sellainen on sijainti. Kuhasalo eli Kukkosensaari on Pielisjoen suulla, laajan Pyhäselän ulapan äärellä. Toiseksi selittäväksi tekijäksi mainitaan Utran kosket ja Pielisjokea ylös nousseet lohet ja Joensuun lähivesillä viihtyneet Saimaan norpat.

Paikannimelle Kalmoniemi, minkä sanotaan viittaavan luostarin hautausmaahan, on myös tylympi selitys. Pielisjokeen ja Pyhäselkään hukkuneet ajautuvat saaren keväisin saaren rantaan. Murheellisin tapaus sattui alkukesästä 1899. Tuo vuosi tunnetaan ns. valapaton tulvavuotena, jolloin vedet olivat kaikkialla korkealla. Kukkosensaaren rannasta lähti kaksi veneellistä rippikoulutyttöjä kohti Ukonniemeä. Tyttöjen tarkoitus oli hakea katajia rippikirkkonsa koristamiseksi. Pian Kukkosensaaren suojasta pääsyn jälkeen löi laine toiseen veneeseen, vene kaatui ja kaikki veneessä olleet kahdeksan Mutalan tyttöä joutuivat veden varaan. Toinen vene ja neljä venettä Utra Woodin lotjavarvilta vät apuun, mutta liian myöhään. Kaatuneen veneen soutajan ja kahden tytön todettiin hukkuneen.

Joensuun kaupungin pitkäaikainen toive saada Kukkosensaari omakseen toteutui vasta 1900-luvun lopulla. Se saattoi olla onni saaren luonnon kannalta, sillä saari säästyi asuinrakentamiselta. Tänään se on suosittu luontokohde, jonka suosio kasvaa. Saaressa voi tuntea olevansa merellä ja kohtapa synkässä kuusikossa. Siellä voi kävellä kalliolla ja hetken päästä lehdossa, ja kuvitella kulkevansa munkkien jäljillä, yhteisessä tarinassa Kuhasalon luostarissa. Se, onko tuo tarina oikea tai väärä, on toisarvoinen. Tärkeintä on, että se eletään yhdessä.

​Miina Keinänen ja Harri Nyman johdattelevat lukijat Suomen kissojen historian pariin mukaansatempaavassa kirjassa Kissojen Suomi: Katit historian poluilla (SKS, 2020). Teoksessa kerrotaan kissojen historiasta monipuolisesti esimerkiksi taiteen, muistiedon, kansanperinteen näkökulmista.
​

​Kirjoittajat pohtivat kirjan alkupuolella kissojen saapumista Suomeen idästä ja lännestä 800-1000 jKr. Pohdintoihin olisin kaivannut hieman selkeämpää ilmaisua tai taustoitusta siitä millä tavalla kissat ovat saapuneet Suomeen. Toisaalta kissojen saapuminen tarkentui jatkamalla kirjan lukemista. Kissoihin liittyviä arkeologisia löydöksi on Suomen osalta tehty etenkin Turussa. Turku olikin ensimmäinen kaupunki, jossa kissat elivät rinta rinnan ihmisten kanssa. Löydöksistä kertominen paikkaa hyvin aukkoa, joka vaikutti jäävän kissojen saapumisesta Suomeen.
 
Kissa-sanan esittely tuo kokonaisuuteen mukaan kielitieteiden näkökulmaa. Kissa-sanan muunnelmat, kuten murresanat kolli, emoisa ja kissi ovat mielenkiintoisia, sillä niiden taustalla on monenlaisia kansanperinteeseen, arkeen ja elämään liittyviä merkityksiä. Kissa on mukana myös nykyajan paikannimissä, kuten Katinhännäntiessä tai Kissakoskessa. Paikannimet liittyivät etenkin kissojen paljouteen, kosken kissamaiseen ääneen ja kissojen hautaamiseen.
 
Kirjassa kuvataan, miksi kissoja on vihattu, kohdeltu huonosti ja pidetty koiria vähempiarvoisina eläiminä. Kissojen vihaamisesta ovat esimerkkeinä vaikkapa eläimen yhteys naisvihaan ja Raamatun kielteinen näkemys kissoista. Kissojen kohtelusta nostetaan vahvasti esille kissat kansanperinteessä, mikä syventää näkemystä kissojen ja ihmisen historian kietoutumisesta toisiinsa. Keskiössä ovat vaikkapa mustan kissan merkitys, Kalevalan runoudessa esiintyvä kissa ja kielteisessä muodossa kerrotut kissatarinat.
 
Kirjoittajat kuvaavat myös kissojen merkitystä suomalaisessa taiteessa, kirjallisuudessa, lauluissa, lastenohjelmissa ja elokuvissa. Kissat ovat olleet laulujen, taiteen, kirjallisuuden ja sarjakuvien tekijöiden inspiraation kohteita. Tunnettuja ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan maalaus Akka ja kissa sekä Frans Toikkasen mustaa nukkuvaa kissaa esittävä Uni. Eeva Manner on merkittävä kissoista kirjoittanut runoilija. Kissoista kertovista lauluista tunnetuimpia on Sauvo Puhtilan italialaisesta tangokappaleesta kirjoittama Mustan kissan tango.
 
Kirjan muuhun sisältöön nähden taiteeseen liittyvät osiot vaikuttavat hieman suppeilta. Taiteesta käsitellään enemmän vanhempaa kuin nykyaikaista taidetta. Kissoista suomalaisessa sarjakuvassa on kerrottu osana tietolaatikkoa. Tietolaatikossa ei ole kuitenkaan huomioitu Petteri Lehikoisen Kolin Köpi -nimistä sarjakuvaa, jonka ruuduilla päähenkilön lemmikkikissat ovat toisinaan mukana. Toisaalta kirjallisuus on otettu huomioon aiemmissa luvuissa, joissa kerrotaan kissoista Raamatun ja aapiskirjan sivuilla.
 
Osio naisen ja kissan piirteiden yhdistämisestä on mielenkiintoinen, mutta vaikuttaa irralliselta muuhun sisältöön nähden. Siinä puhutaan esimerkiksi elokuvan naisista, joihin yhdistetään kissamaisia piirteitä. Keskiössä vaikuttavat olevan kissojen sijaan naiset. Suomalaisten elokuvien Kuu on vaarallinen (1961) naispääosan näyttelijä Liana Kaarinaa luonnehditaan kissamaiseksi muun muassa estottomien ja aistillisten muotojen ja liikkeiden perusteella. Toisaalta kappale tukee jonkin verran aiempia osioita, joissa kerrotaan esimerkiksi kissojen ja talonemäntien elämänpiirien kietoutumisesta toisiinsa 1800-luvulla sekä noituudesta ja kissoista. Sen sijaan luku, joka kertoo siitä mitä kissa kertoo ihmisestä, on toteutettu kissan näkökulma edellä. Luku avaakin lukijalle, minkälainen on kissaihminen. Kirjoittajat havainnollistavat kissaihmistä muun muassa riippumattomaksi, omat ääripäät hyväksyväksi ja oman tiensä kulkijaksi.
​

​Kissat ovat pidettyjä eläimiä, sillä niitä on otettu lemmikki- ja kotieläimiksi luostareihin, säätyläistaloihin, maatiloille ja koteihin. Maatiaiskissa, lemmikkikissa ja rotukissa saavat kirjassa omat osionsa. Kissoista kerrotut tarinat ja muistitieto tuovat tekstiin tavallisen arjen näkökulmaa. Arjen tarinoita ja muistitietoa kissoista jäin kaipaamaan lisää, koska historian ohella muistitiedon välityksellä saa todella ymmärrettävän kuvan ihmisen ja kissan yhteisestä historiasta.
 
Kissojen nimet ovat muistiedon ohella mielenkiintoinen osio. Perinteisiä nimiä ovat esimerkiksi Mirri ja Misu. Nimet ovat saaneet innoitusta monista kissojen ominaisuuksista, kuten rodusta, äänestä tai turkin väristä. Nimen helppo ääntäminen on oleellista kissan nimen valinnassa, kuten rotukissojen lempinimissä, vaikka viralliset nimet koostuvatkin kissan nimen ohella kasvattajan nimestä. Nimien innoittajina ovat toimineet myös kissoihin liittymättömät aiheet, kuten tv-ohjelmat ja muusikot, joista kissat ovat saaneet nimikseen vaikkapa Elvis tai Frodo. Kirja avaa nykyajan lemmikkikissojen elämää myös kissoihin liittyvien tarvikkeiden välityksellä. Kissoille ostetaan monenlaisia arjen tavaroita leluista ja kissanhiekkalaatikoista automatisoituihin kissanluukkuihin.
 
Kirjan teksti on kirjoitettu kansantajuisesti ja jouhevasti, mikä on oivallista lukukokemuksen kannalta. Monipuolinen kuvitus valokuvineen, piirroskissoineen ja taidekuvineen elävöittää tekstiä. Tietolaatikoissa kerrotaan syventävästi kissoihin liittyvistä monista aiheista.  Niitä ovat vaikkapa kissojen kiilusilmien synty tai lastenohjelmien kissat. Kirjan aihealueet ovat tärkeitä myös ymmärrettäessä kissan nykyhetken tilannetta. Kissoja pidetään rakastettuina lemmikkeinä, mutta toisaalta kissoja on paljon eläinsuojeluyhdistysten hoivissa tai niitä elää villikissalaumoissa. Samanaikaisesti kirja lisää ymmärrystä siitä, että kissojen arvostus on noussut vuosisatojen aikana.
 
Kokonaisuutena kirja on kiinnostava yleiskatsaus, jossa on paljon luettavaa kissaihmisille tai eläimistä kiinnostuneille lukijoille. Teos ei jätä kylmäksi myöskään historiasta ja kansanperinteestä kiinnostuneita lukijoita. Tutkijat voisivat hyvinkin jatkaa kirjan aihepiirien tutkimista syvällisemmin yhden tai useamman kirjan teeman parissa. Kissojen historiasta on julkaistu paljon tietokirjallisuutta. Niissä tarkastellaan maailman kissoja, kuuluisia kissoja ja kissoja taiteessa. Suomenkielisestä kirjallisuudesta mainittakoon Petri Pietiläisen Kissojen maailmanhistoria (2016).  Kissarotujen historiaa käsitellään usein myös kissarotukirjoissa ja kissan omistajien käsikirjoissa. Vaikka kissoista on tehty yleisteoksia, Kissojen Suomi: Katit historian poluilla syventää lukijoille näkemystä ihmisen ja kissan vuosisatojen mittaisesta suhteesta Suomessa.

Nico Lamminparras
Kirjoittaja on sotilasasiantuntija, mutta pitkäaikaistyötön FM siitäkin huolimatta, että omaa 11 vuoden julkaisuhistorian pääosin Moldovasta, Transnistrian konfliktista ja Ukrainasta.

Rintamatilanne. Kuva: Kirjoittaja (24.5.2024).

Vanha sanonta tietää kertoa, että Venäjä on toista maata. Likipitäen tämä pitää paikkansa, mikäli kysymystä tarkastelee Suomen tai laajemmin länsimaiden katsantokannasta. Sillä on kuitenkin rajoitteensa. Jos asiaa lähestyisi Venäjän kulmasta, käsitys ”toisesta” osoittautuisi etäiseksi, niin psykologisesti kuin maantieteellisesti. Esimerkiksi presidentti Putin – joka ei toki edusta kaikkien maanmiestensä ajatuksia – alleviivasi kesän 2021 esseessään venäläisten ja ukrainalaisten (sekä valkovenäläisten!) ykseyttä saman historian perillisinä (Putin 2021). Politiikaksi käännettynä tämä tarkoittaa Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän erottamattomuutta. Kremlistä tähyten toiseus on siten pikemminkin löytyvä ei-(itä)slaavilaisista, mutta silti tiivisti Venäjään limittyvistä kansoista.

Välittömästi Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun 24. pnä 2022 spekuloitiinkin taistelujen eskalaatiota itäiseen Moldovaan, Moskova-kuuliaiseen Transnistrian tasavaltaan. Ajatus sinänsä oli mahdollinen, mutta huomionarvoisesti Putin ei ”sotilaallisen erikoisoperaation” julistaessaan sanallakaan viitannut Moldovaan (Putin 2022a). Huhti-toukokuussa 2022 Venäjän eteläisen etenemisen pysähtyminen Mykolajivin edustalle myös muutti tämän vaihtoehdon epätodennäköiseksi. Syksyllä 2022 sotilaallis-poliittinen analyysi totesi yhtä lailla Valko-Venäjän kuin Transnistrian sivustoiksi, jotka ilman tosiasiallista osallistumista sotilasoperaatioihin rajoittavat Ukrainan strategisia ja poliittisia toimintasuuntia (Lamminparras 2023). Viimeistelyhetkellä Slaavilaisen kirjallisuuden ja kulttuurin päivänä 24. toukokuuta 2024 yleistilanne on yhä kuvatun mukainen.

Vasta seitsemisen kuukautta Ukrainan-sodan syttymisen jälkeen Venäjän presidentti ensi kerran avasi näkemystään Moldovasta. Uusien suurlähettiläiden valtuuskirjojen luovuttamistilaisuudessa syyskuussa 2022 Putin kuvaili Moldovaa ”historiallisesti läheiseksi” (Putin 2022b). Toisin kuin Ukrainan tapauksessa, Venäjän presidentti jätti kuitenkin selventämättä, mihin historianvaiheisiin hän viittasi ja millainen side on kyseessä. Tämä on oudoksuttavaa siksikin, että historian käyttö ja menneisyydestä esitetyt tulkinnat ovat merkittävästi vaikuttaneet ulkopolitiikkaan Itä-Euroopassa ja aivan erityisesti Putinin johtamalla Venäjällä (Mikkonen & Parkkinen 2023, 6). Tosin historian opetuksen ja vaalimisen periaatteet ja tavoitteet koko maassa on vasta hiljan säädetty Putinin vahvistamassa laissa ’Venäjän Federaation valtiollisen politiikan perusteista historiallisen valistamisen alalla’ (OGPOIP).
 
Viittauksia muinaisuuteen
Ukrainan tapahtumien viitekehyksessä Putinin Moldova-historiatulkintojen umpinaisuus on peräti hämmästyttävää. Ylsihän slaaviheimojen levinneisyysalue vuosina 450–550 Tonavan rantaan (Kirkinen 2006, 31). Ajankohta tarjoaisi oivan alkupisteen Putinin mainitsemalle läheisyydelle. Toisaalta virran alajuoksulla, Moesiassa, slaavit alistuivat heti 600-luvun ensimmäisellä puoliskolla Kreikan niemimaalle vaeltavien bolgaarien valtaan (ibid.).

Täten yksi selitys Putinin vähäsanaisuudelle muinaisten aikojen tapauksessa tarjoutuu Nicholas Diman teesissä, jonka mukaan esiromaaninen heimo piileksi levottomien kansainvaellusten aikana Karpaateilla ja metsissä (2001, 7). Mikäli olettama on oikeansuuntainen, yhteydet ja kohtaamiset Venäjän ja Moldovan esi-isien välillä saattoivat todella jäädä vähäisiksi. Kuitenkin viimeistään sen valossa, että Putin vahvasti korostaa Kiovan Rus'ia Venäjän ja Ukrainan ykseyden lähteenä (Putin 2021; ks. myös ibid. 2022c), olisi loogista odottaa häneltä tulkintaa nykyisen Moldovan (ja osaksi Romanian) osuudesta valtiokokonaisuudessa. Tämä siitäkin huolimatta, että maantieteellisesti Venäjän presidentti määrittää Rus'in alueen Laatokalta ja Pihkovasta Kiovaan ja Tšernihiviin (Putin 2021).

Esimerkiksi vuonna 969 Kiovan ruhtinas Svjatoslav taisteli Bysantin vallananastaja-keisari Nikeforos Fokaan rinnalla bulgaareja vastaan. Svjatoslav haltioitui Tonavan rantamaista siinä määrin, että päätti muutattaa valtionsa keskuksen virralle. Uudesta majapaikastaan käsin Kiovan ruhtinas myös ryösteli alisen Tonavan maita, kunnes uusi keisari Ioannes Tzimiskes löi hänet vuonna 971. (Kirkinen 2006, 41.) Näistä vaiheista Putin ei mainitse sanallakaan, vaikka yhteys sydänkeskiajan Kiovan ja Tonavan rantojen välillä on ilmeinen.
Sikäli kuin lavea tulkinta Putinin ajattelusta on perusteltu, on mahdollista nähdä vähäinen viittaus Moldovan ja Romanian alueisiin. Putinin mukaan ”Batu-kaanin hävitysretken jälkeen [1240] eteläiset ja läntiset venäläiset maat pääasiassa siirtyivät osaksi Liettuan Suuriruhtinaskuntaa”. (Putin 2021.) Koska Kiovan Rus’ vielä 1000-luvun puolivälissä ylsi Karpaattien itärinteille ja Tonavan suulle (Kirkinen 2006, 46), tässä Venäjän presidentti etäisesti vihjasi Moldovan historiallis-maantieteellisestä siteestä Venäjään. Toisaalta, kuten Mikkonen & Parkkinen toteavat (2023, 9), 800–1000-lukujen Kiovan valtakunnan kielellinen, poliittinen ja taloudellinen yhtenäisyys on yleinen harhakäsitys.

Tätä tukee se, että ensimmäiset romaaniset valtiomuodostelmat kehkeytyivät varhain 900–1200-luvuilla (Bărbulescu et al. 1998, 143–152). Tosin tällöinkin petšenegien, kumaanien ja tataarien muuttoliikkeet muovasivat väestöpohjaa nykyisten Romanian ja Moldovan alueilla (Bruchis 1996, 8). Moldavian keskiaikainen ruhtinaskunta syntyi legendan mukaan vuonna 1359, kun transilvanialaisruhtinas Dragoş nimesi alueen metsästäessä menehtyneen Molda-koiransa mukaan (Dima 2001, 8; King 2000, 13).

Ruhtinaskunta oli laajimmillaan 1400-luvun alkuvuosikymmeninä Alexandru cel Bunin – Aleksanteri Hyvän – hallitessa. Merkillepantavaa on, että näihin aikoihin romaanista kieltä kirjoitettiin kyrillisin aakkosin (Ţîcu 2019, 89), mikä kertonee tiiviistä slaaviyhteyksistä. Tunnetuin Moldavian ruhtinas on vuosina 1457–1504 hallinnut Ştefan cel Mare, Tapani Suuri, joka vielä kykeni torjumaan ottomaanit ja joka tataariuhan vuoksi vahvisti nykyisen Benderin ja Sorocan linnoituksia Dnestrin varrella. Cel Mare solmi jopa dynastiset suhteet Moskovan kanssa, mutta ne katkesivat heti 1500-luvun alussa. (Atsvatsaturov 1997, 31–33; Bărbulescu et al. 1998, 189–193; Dulgheru 2016, 142–146, 163–164.)

Moldavian ruhtinaita n. 1359–1859, cel Mare keskiössä. Kuva: Kirjoittaja (Muzeul de Istorie Militară, 3.6.2023).

Merkittävä 1650-luku
Kun Moldavia alistui ottomaanien vasalliksi cel Maren kuoltua, se sai yhä pitää omat lakinsa vuositribuuttia vastaan. Sen ottomaanit rangaistuksena ruhtinaskuntien vapauspyrkimyksistä tosin 13-kertaistivat vuosisadan kuluessa. (Bruchis 1996, 9; Dima 2001, 11.) Vuonna 1538 siihen saakka Tighinana tunnettu itäinen rajavarustus uudelleennimettiin Benderiksi, ja se yhdessä 18 lähikylän kanssa siirtyi ottomaanihallintaan. Puolustuksensa varmistamiseksi ottomaanit aloittivat linnoituksen jälleenrakennustyön. (Atsvatsaturov 1997, 40–41, 46–49, 63–64; Bărbulescu et al. 1998, 213–214; Dulgheru 2016, 147–148.) Niin Venäjän kuin Ukrainan näkökulmasta on maininnan arvoista, että vuosina 1540–1692 Moldavian vasalliruhtinaat ja kasakat pyrkivät toistuvasti murtamaan ottomaanien lukon Dnestrillä, so. Benderin – tuloksetta (Atsvatsaturov 1997, 51, 64–75; Babilunga 2015, 28–30; Dulgheru 2016, 149).

Putinin ajattelussa 1600-luvun puoliväli saa kuitenkin ylevän merkityksen. Venäjän presidentti katsoo Perejaslavissa 1654 solmitun liittosopimuksen yhdistäneen Dnipro-joen keskijuoksun ”ortodoksiset venäläiset” itäisiin veljiinsä. Liitto toimi vastauksena Puolan ja Liettuan valtioliittoon Lublinissa [1569] sekä Brestin kirkolliseen unioniin 1596, jossa ”osa länsivenäläisestä ortodoksisesta papistosta alistui Rooman paavin valtaan”. (Putin 2021.)

Latinalaistamisen ja vainojen keskessä alisesta Dniprosta kehkeytyi ortodoksisen väestön vastarintakeskus. Hetmani Bogdan Hmelnitskij seuraajineen pyrki autonomiaan Puolan alla, mutta [sikäläisiä kasakkoja] ”zaporogeja ei kuultu”. Hmelnitskij kääntyi Venäjän maapäivien puoleen, jotka lokakuussa 1653 päättivät ”ottaa uskonveljet suojelukseensa”. Tammikuussa 1654 [kasakoiden] Perejaslavin Rada yhtyi päätökseen. (Ibid.)

Huomionarvoista on, ettei Venäjän presidentti tässä yhteydessä viittaa sanallakaan Dnestrin-varteen. Se on erikoista, sillä Perejaslavissa osa pohjoista Transnistriaa, so. Moldovan koilliskulma, liittyi myös Venäjään (Babilunga 2018, 7). Tarkemmin nähtynä Perejaslav saattoi jopa toimia tulevien Venäjään-liittymisten ennakkotapauksena.

Dulgherun mukaan tsaari Aleksej Mihailovitš ja Moldavian ruhtinas Gheorge Ştefan solmivat vain kaksi vuotta myöhemmin liiton. Siinä Moskova takasi Moldavian suvereniteetin ottomaanien valtaamiin Cetatea Albăan, Kiliaan, Tighinaan ja Budžakiin. (2016, 158–159.) Liitto kaatui onnistumatta tavoitteissaan. Siten Venäjän pysyvämmän läsnäolon Dnestrillä voi katsoa alkaneen Poltavan taistelun jälkimainingeista (Poltavasta ks. esim. Englund 1988).

Kesästä 1709 syksyyn 1712 Ruotsin kuningas Kaarle XII ja Ivan Mazepaa hetmanina seurannut Fylyp Orlyk laativat Venäjän-vastaista sotajuonta Turkin vieraina Benderissä. Moldavian ruhtinas Mihai Ion Racoviţă vuoti suunnitelman Pietari I’lle, ja sulttaani viraltapani vasalliruhtinaansa. Tilalle nimitetty Dimitrie Cantemir pyrki hänkin yhtä lailla Moldavian ja Valakian irtaantumiseen ottomaanivallasta, mitä sulttaani ilmeisesti ei aavistanut. (Babilunga 2015, 31–32.)

Vaikkei Venäjän presidentti juurikaan arvioi tätä tapahtumaketjua, käy hänen näkemyksensä Mazepasta selväksi – Mazepa ”kapinoi” Pietari I vastaan (Putin 2021). Aivan kuten Mikkonen & Parkkinen terävästi huomauttavat, kysymys ei Putinin silmissä ole niinkään henkilösidonnainen. Mazepan tosiasiallinen synti oli nousta itse Venäjää vastaan. (2023, 12.)
 
Turkkilaissodat 1700-luvulla
Olisi loogista odottaa Venäjän presidentin esittävän ruhtinas Cantemiria hetmanin myönteiseksi vastakohdaksi. Cantemirin suunnitelmana oli toteuttaa ruhtinaskunnan vapautus paitsi Venäjän myös Tonavan eteläpuolisten kansojen kanssa ja samalla korvata pajarivalta perinnöllisellä monarkialla. Lutskin allianssissa huhtikuussa 1711 Pietari I takasi aikeet, joskin tsaarin kesäkuussa ylitettyä Dnestrin lopputulos pikemmin läheni pajarien ja ruhtinaan kompromissia. (Bărbulescu şi alţ. 1998, 273–274.) Kuukautta myöhemmässä Stănileştin taistelussa Prut-joen länsirannalla 38 000 venäläistä ja 6000 moldovalaista vastaan asettui 120 000 turkkilaista (Dulgheru 2016, 158–159).

Babilunga mainitsee Turkin janitsaarien ja krymtšakien määräksi 200 000 sotilasta, mutta kuvaa tulosta ratkaisemattomaksi. Venäjä menetti Azovan linnoituksen, ja Cantemir mukanaan Pietari I vetäytyi Moldaviasta. (2015, 32.) Allianssin tappio selittänee Putinin vaiteliaisuuden, siitäkin huolimatta, että maanpaossa Cantemir kehitti Venäjän tiedemaailmaa ja taiteita sekä palveli Pietari I:n neuvonantajana (Dulgheru 2016, 159). Samoin ruhtinas Cantemirin alleviivaaminen nostaisi esiin Moskovalle epäsuotuisan ennakkotapauksen: koska elämäntyönään Cantemir argumentoi moldovalaisten latinalaisuutta ja romaanista perimää (Ţîcu 2019, 88–90), kohdistuisi näiden historiallinen läheisyys perustellusti Romaniaan – eikä Venäjään.

Tämä tulkinta varjoaisi myös sen näkemyksen, että juuri Venäjä kävi koko vuosisadan pitkittynyttä taistoa ortodoksiveljien – moldovalaisten, valakialaisten, bulgaarien ja serbien – vapauden edestä (Babilunga 2018, 7; Moldavia ja Valakia 1700-luvun suurvaltapolitiikassa ks. esim. Lamminparras 2024, 169–172). Edelleen Babilunga kuvaa, kuinka venäläiset eri vaiheissa etenivät niin Iaşiin Prutin länsipuolella kuin Izmailiin Tonavan varrella, vapauttaen Moldavian (2015, 33–35). Osaltaan nämä ihannoivat kuvaukset pitävät paikkansa, sillä Kücük Kajnardžin rauhasta 1774 lähtien Venäjä edusti Tonavan ruhtinaskuntia sulttaanin edessä ja esiintyi Balkanin kristittyjen varjelijana (King 2000, 17).

Asianomaisiin vaiheisiin Putin syyskuussa 2022 viittasi perustellessaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen sekä Hersonin ja Zaporižžjan läänien liittämistä Venäjään. Putinin mukaan ”täällä, Novorossijassa, taistelivat Rumjantsev, Suvorov ja Ušakov, perustivat uusia kaupunkeja Katarina II ja Potjomkin.” (Putin 2022c.) Arvattavasti Venäjän presidentin ajatuksissa erikoisoperaation venäläissotilaat ainoastaan seuraavat edellä mainittujen jalanjälkiä – vieläpä Uuden-Venäjän, Novorossijan, jälleen valloittaen. Iaşin rauhan mukaisesti Venäjä vuonna 1792 annektoi Dnestrin ja Bugin välisen maa-alan ja laajeni siten Moldavian ruhtinaskunnan rajalle (Dulgheru 2016, 165). Puolan jaoissa myös nykyinen Pohjois-Transnistria tuli osaksi Venäjää (Babilunga 2018, 7), aivan kuten Perejaslavissa 138 vuotta aiemmin.

Vaikka Putinin ilmaisu tässäkin pysyi varsin korkeatyylisenä, on viittauskohde hyvin jäljitettävissä. Transnistriassa itsessään näiden alueliitosten merkityksestä ei jää epäilystä. Rajavaruskunnaksi 1792 rakennetun pääkaupunki Tiraspolin pääkadulla perustaja-kenraali Suvorov yhä vastaanottaa tasavallan juhlat ja paraatit, silminnähtävästi tähyten yli Dnestrin. Historian tragikomediaa kuvastaakin se, että Transnistrian itsenäisyys sekä Moskova-orientaatio varmistuivat tasan 200 vuotta myöhemmin niin ikään sodassa – nimenomaan Venäjän armeijan sinetöiminä.

Kenraali Suvorov. Kuva: Kirjoittaja (Tiraspol, 18.5.2023).

Lähteet:
Atsvatsaturov, Georgi (1997). Benderskaja Krepost. Bendery: OOO ”Petitsa”.
Babilunga, Nikolai (2018). Russkaja natsionalnaja ideja i Pridnestrov’je. – Kul’turologitšeski žurnal 2018/4(34). Moskva: Rossijski nautšno-issledovatels’ki institut kul’turnogo i prirodnogo nasledija imeni D.S. Lihatšova, 1–14.
(2015). Pridnestrov’je: Šagi istorii. Tiraspol: MID PMR.
Bărbulescu, Mihai, Deletant, Dennis, Hitchins, Keith, Papacostea Şerban & Teodor, Pompiliu (1998). Istoria Romȃniei. Bucureşti: Editura Enciclopedică.
Bruchis, Michael (1996). The Republic of Moldavia from the collapse of the Soviet Empire to the restoration of the Russian Empire. Transl. Laura Treptow. East European Monographs. New York: CUP.
Dima, Nicholas (2001). Moldova and the Transdnestr Republic. East European Monographs, No. DLXXIX. New York: CUP.
Dulgheru, Valeriu (2016). Istoria Integrală a Basarabiei. Chişinău: Serebia.
Englund, Peter (1988). Poltava. Berättelsen om en armés undergång. Stockholm: Atlantis.
King, Charles (2000). The Moldovans. Romania, Russia, and the Politics of Culture. Stanford: Hoover Institution Press Publication No. 472.
Kirkinen, Heikki (2006). Venäjän juuret. – Venäjän historia. Neljäs painos. Toim. Heikki Kirkinen. Keuruu: Otava, 17–80.
Lamminparras, Nico (2024). Dnestrin epätoivotut vartijat. Moldovan & Transnistrian presidentin diskurssi Venäjän sotilaista Moldovassa 2021. – Tiede ja ase. Vol 2023, Nro 83. Toim. Evl. Esa Lappi. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen seura, 155–190.
(2023). Sotimatta sitovat Ukrainaa: Valko-Venäjän & Transnistrian rooli Venäjän ”erikoisoperaatiossa”. – Tiede ja ase. Vol 2022, Nro 80. Toim. Evl. Esa Lappi. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen seura, 136–162.
(2014). Vain Venäjän vasalli? Transnistria EU:n ja Euraasian välillä. – Tiede ja ase. Vol 2014. Nro 72. Toim. Ev. Ismo Turunen. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen seura, 42–74.
Mikkonen, Simo & Parkkinen, Jari (2023). “Historioitsija Vladimir Putin” Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta. – Ennen ja nyt: Historian tietosanomat Vol 23 Nro 3 (2023). Toim. Kati Parppei. Turku: Historiallinen yhdistys, 4–19.
OGPOIP (Osnovy gosudarstvennoy politiki v oblasti istoritšeskogo prosveštšenija), 8.5.2024.
Putin (Prezident Rossii, 2022a). Obraštšenije Prezidenta Rossijskoj Federatsii. 24.2.2022. http://kremlin.ru/events/president/news/67843 (17.5.2024).
(2022b). Tseremonija vrutšenija veritel’nyh gramot. 20.9.2022. http://kremlin.ru/events/president/news/69379 (24.5.2024).
(2022c). Podpisanije dogovorov o prinjatii DNR, LNR, Zaporožkoj i Hersonskoj oblastej v sostav Rossii. 30.9.2022. http://kremlin.ru/events/president/news/69465 (24.5.2024).
(2021). Ob istoritšeskom jedinstve russkih i ukraintsev. 12.7.2021.
Ţîcu, Octavian (2019). Homo Moldovanus Sovietic. Teorii şi practici de construcţie identitară în R(A)SSM (1924–1989). Chişinău: Editura Arc.

FM Jenna Pitkänen

Joensuun Kauppatori on ollut keskeinen kaupankäynnin ja tapahtumien paikka 1800-luvulta lähtien. Tänä päivänä kesäinen tori näyttää väljältä verrattuna omaan lapsimatkailijan muistikuvaani 1990-luvun loppupuolelta. Myös uutiset kertovat, että torin myyntipaikkojen kysyntä on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Olen huomannut, että nykyisin torilla käydään kauppaa, ruokaillaan, järjestetään tapahtumia ja mielenilmauksia sekä tavataan tuttuja. Kesäisin tori vaikuttaa virkeältä paikalta. Syys- ja talviaikaan torin elämä on kuitenkin hiipunut muina kuin tapahtuma- ja markkinapäivinä. Toisaalta syksyn ja talven tapahtumien lisääntyminen kertoo pyrkimyksestä elävöittää torielämää. Joensuun torin kehittäminen on viime vuosina ollut runsaasti esillä julkisuudessa esimerkiksi toriparkin ja kauppahallin rakentamisen yhteydessä. Aiheesta on koottu tietoa myös Joensuun lumovoima -raporttiin.

Kauppatori. Kuvaaja: Kanerva Teuvo 1973–1974. Museovirasto, historian kuvakokoelma.
 
Torikauppaa vuosisatojen ajan
 
Joensuussa kauppaa ovat käyneet paikalliset ja kiertelevät kauppiaat. Säännöksin määritelty torikauppa alkoi Joensuussa vuonna 1865. Sääntelyn myötä torikauppa muuttui kontrolloidummaksi, mikä vaikutti esimerkiksi myyntioikeuksiin ja myyntipöytien ulkonäköön sekä pöytien sijaintiin. Torin ensimmäiset kojut olivat käsityöläisverstaita ja kauppapuoteja. Torimyynti on eri aikakausina painottunut tuoretuotteisiin ja kodin tavaroihin. Esimerkiksi vuoden 1938 torilla myytiin vihanneksia, kaloja, voita maitoa, kirnupiimä ja kermaa. Torilla myytiin myös eläviä eläimiä, kuten Sakkolan ja Raudun porsaita 1920–1930-luvuilla. Syyskuisena päivänä vuonna 1904 väki kerääntyi Joensuun torille ihmettelemään ankeriasta, joka oli maakunnassa harvinainen myyntikala. Nykypäivän torimyynti keskittyy tuorevihannesten ja marjojen ohella muun muassa ruoka-annoksiin ja vaatteisiin. Loppukesän torin tunnelmaa täydentävät Kansainväliset markkinat tavara- ja ruokakojuineen.
 
Ensimmäiset markkinat Joensuun torilla järjestettiin vuonna 1849. Käytännössä ne kestivät useita päiviä, vaikka kalenterissa niille oli varattu vain yksi virallinen päivä. Ensimmäisillä markkinoilla oli vain yksi kauppias, yksi satulaseppä ja viisi kirjansitojaa, mutta kävijämäärältään ne olivat menestys. Markkinoilla on aikojen saatossa myyty monenlaista tavaraa ja tuotteita kuten metsälintuja, nahkoja, vinyylilevyjä, takkeja ja hattuja. Nykyään Joensuussa järjestetään keväisin, syksyisin ja talvisin kaksipäiväisiä markkinoita, joiden myyntipäivät ovat perjantaisin ja lauantaisin. Markkinoiden ohessa on ollut myös muuta ohjelmaa, joista viimeisimpänä huhtikuussa 2024 järjestetty HuhtiFest, jossa oli livemusiikkia torilavalla ja lapsille suunnattua ohjelmaa. Nykyään markkinoilla myydään monenlaisia tuotteita, kuten leivonnaisia, makkaraa, metrilakuja, viipurinrinkeleitä ja kodin tavaroita. Joulun alla torilla on myös järjestetty joulutori, joita järjestetään myös muiden kaupunkien toreilla.

Näkymä Joensuun kauppatorilta. Kuvaaja: Kyytinen Pekka 1949. Museovirasto, Pekka Kyytisen kokoelma.
 
Kahvilat ja ruokakojut kuuluvat osaksi torien elämää. Joensuussa kahvilat palvelivat asiakkaita 1920–1930-luvuilla tarjoamalla kahvia, leivonnaisia ja virvokkeita. Lauri ja Pirkko Päivänurmen tunnettu torikahvila palveli torilla kävijöitä vuodesta 1981 alkaen, kunnes kahvila muutti läheiseen puistoon. Marttakahvio piirakkapajoineen on ollut torilla kävijöiden suosiossa yli 30 vuoden ajan. Torin grilleissä ja kojuissa myydään vaikkapa hampurilaisia, kebabia ja vietnamilaista ruokaa. Torien perinteisiin myyntikojuihin ovat kuuluneet myös jäätelö- ja grillikioskit . Nykyään ihmiset asioivat Joensuun torin kahviloissa ja oleskelevat vaikkapa suihkulähteen tai istutusten reunoilla. Lisäksi torilla tavataan toisia ihmisiä. Torin kävijöille kahviloiden ohella mieleisiä ajanviettopaikkoja ovat myös ruokakojut. Itse olen huomannut torin läpi kulkiessani, että Joensuun uusin kauppahallikin on suosittu tapaamispaikka kahvittelun tai syömisen merkeissä.
 
Torilla tapahtuu
 
Tori on suosittu tapahtumapaikka. Joensuun torilla saattoi seurata kiertäviä esiintyjiä ainakin jo 1800-luvun lopulla. Siellä järjestettiin myös villieläinnäyttelyitä, urheilunäytöksiä, polkupyörällä ajoa kuolemanrenkaassa sekä sirkusesityksiä, joissa yleisö sai ihastella leijonankesyttäjiä ja polkupyörällä ajavia norsuja. Kiertävä Kansan Tivoli tarjosi kauppatorin laidalla viihdettä 1930-luvun markkinapäivinä. Siellä kävijät pääsivät tanssimaan, pelaamaan seurapelejä sekä katselemaan näytelmiä ja taikuria. Suomen Tivolin norsu- ja autokulkue ohitti 1960-luvulla torin Silta- ja Kauppakatua pitkin.
 
Toreilla on järjestetty kulttuuritapahtumia vuosikymmenten ajan. Joensuussa on järjestetty muun muassa kävelykatukokeilun avajaiset ja musiikkiopiston juhlakonsertin avaustapahtuma. Musiikkiesiintyjinä toimivat 1990-luvulla muun muassa tenavatähti Timo sekä harmonikkaleirin oppilaat. Nykypäivänä kävijöitä viihdyttävät musiikki ja tanssi vaikkapa kesäisellä Kulttuuritorilla. Kulttuuritapahtumat vaikuttavat suosituilta torien tapahtumilta. Muita suosittuja torien tapahtumia ovat myös vapputorit ja joulunavaukset. Joensuun joulunavauksessa yleisöä ovat viihdyttäneet joulupukki muoreineen, puheet, yhteislaulu ja kaupungin jouluvalojen sytyttäminen.
 
Myös kisakatsomot, urheilukilpailut ja muut urheilutapahtumat kuuluvat torin ohjelmistoon. Virallisia ja epävirallisia kulta- tai mitalijuhlia on järjestetty niin isommilla kuin pienemmillä toreilla. Menneinä vuosina Joensuun torilla on järjestetty useita tapahtumia, kuten voimamieskisoja, Kontiolahden ampumahiihdon MM-kisojen kisatori, Itä-Rallin starttipaikka ja juoksija Jukka Keskisalon EM-kultamitalijuhlat. Viimeisimpänä voimamiehet kisailivat helmikuun 2024 haastavissa oloissa Strongman Championship Leaguen järjestämissä kaksipäiväisissä kansainvälisissä ICEMAN-voimamieskisoissa. Kesäisen torin viikonloppujen vetonaulana olivat monien vuosien ajan torikirppikset. Toisaalta torikirppikset ovat jääneet pois, eikä Ristintie -näytelmää ole järjestetty koronavuosien jälkeen. Uusia tapahtumia vuoden 2023 lopulla olivat esimerkiksi halloween-tapahtuma, kurpitsankaiverruskilpailu ja marraskuun kaksipäiväinen Kekrifest-tapahtuma. Kekrifestissä oli kaikenikäisille kuuntelijoille ja katsojille muun muassa tulishow, teatteria ja musiikkia.

Sankarivainajien muistopäivän tapahtumia Joensuussa 19.5.1940. Kuvaaja: Kim Borg. Sotamuseo.
 
Tori on toiminut tapahtumapaikkana myös muistoparaatien, juhlien, poliittisten tapahtumien, kulkueiden, mielenosoitusten ja mielenilmausten osallistujille. Suomessa kaupunkien toreilla on järjestetty tällaisia tapahtumia 1900-luvulta alkaen. Esimerkiksi Senaatintorilla järjestettiin vuoden 1905 suurlakon kokoontuminen. Lakko näkyi myös Joensuun torilla, kun 1 500 osallistujaa kokoontui kauppatorille. Joensuun kauppatori oli vuoden 1956 yleislakon aikana lakkokokouksen kokoontumispaikkana ja määränpäänä lakkolaisten kulkueelle. Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä aina 1930-luvulle saakka torilla järjestettiin Kotimaisen viikon juhlia, joissa nostettiin esille kotimaista tuotantoa, hyvinvointia sekä talouden itsenäisyyttä. Puolustusvoimien juhlallisuuksia, lippujuhlaa ja kaatuneiden muistopäivää, on pidetty torilla vuosikymmenien ajan. Itä-Suomen alueellisen puolustusvoimien lippujuhlapäivän pitopaikka on vaihdellut Joensuun ja muiden Pohjois-Karjalan paikkakuntien torien välillä.
 
Puolueiden toritapaamissa puhutaan politiikkaa. Vaalibussi ja kansanedustajat ovat käyneet Joensuun torilla ainakin 1970-luvulta alkaen. Sitä edeltävänä aikana kansanedustajat ja poliitikot pitivät puheitaan tavallisesti sisätiloissa. Kansanedustajien puheet ovat olleet osa joidenkin tapahtumien, kuten vapputorien ohjelmaa. Esimerkiksi Reino Jyrkilä piti puheen vuoden 1985 vapputorilla. Nykypäivän politiikan keskeisistä henkilöistä muun muassa Alexander Stubb, Sauli Niinistö ja Sanna Marin ovat vetäneet väkeä torille. Torilla järjestetään myös mielenosoituksia ja -ilmauksia, joiden aiheina ovat olleet muun muassa sotien ja rasismin vastustaminen. Ukrainan sodan alettua torille kokoontui väkeä Ukrainan sodan rauhanmarssiin ja sotaa vastustavaan mielenilmaukseen.
 
Käyn torilla satunnaisesti syömässä, kahvilla sekä ostoksilla. Tori ei ole minulle arjen keskeisimpiä paikkoja, koska vietän siellä aikaa todella harvoin. Tätä tekstiä kirjoittaessa olen pohtinut, että kauppatori on ollut keskeinen paikka niin esiintyjille, urheilijoille, myyjille kuin torilla käyville ihmisille. Oma innostukseni torin tapahtumia kohtaan on herännyt. Nykyajan tori vaikuttaa sosiaalisen vuorovaikutuksen paikalta kaupankäynnin, tapahtumien, syömisen, juomisen, oleskelun ja ihmisten tapaamisten merkeissä. Pohdin, että tori on muuttunut aikojen saatossa yhä enemmän kaupankäynnin paikasta tapahtumien keskipisteeksi, kuten Joensuun lumovoima -raportissakin todetaan. Tämän päivän torilla yhdistyvät tapahtumat ja kaupankäynti, mikä voisi hyvinkin kuvata torin tulevaisuuden näkymiä.
 
 
Tekstin lähteitä:
 
Kirjallisuus:
Joensuun lumovoima -raportti
https://indd.adobe.com/view/5efcacac-404b-44ec-8473-c7c95477665a
Harju, Tuomas. Tori, joka muutti kasvonsa – Porvoon torin funktiot ja niiden suhteet kaupungissa 1832–2021. 2021
Laakso, Seija-Riitta. Torilla tavataan = See you at the Square. 2014
Tuuva-Hongisto, Sari. Kaupanteon perinteitä Lappeenrannan kauppatorilla. Elore vol. 24–2/2017.
Maasalo, Katri. Senaatintori: Suomen historia kuvin. 2019
Martikainen Unto. Kaupankäyntiä ja Joensuun toritunnelmaa. 2010.
Tarma Heikki. Tarman tarinat IV. Kertomuksia kaupungista ja kaupunkilaisista. 2013.
Tarma, Heikki. Tarman tarinat V. 2020.
 
Lehdet:
Karjala 08.09.1904.
Karjalainen: 31.5.1921; 15.09.1927; 3.10.1936;  24.02.1934; 14.1.1939; 11.3.1939; 30.4.1987; 2.4.1987; 5.6.1990; 9.6.1991; 20.6.2016; 25.2.2014.
Karjalatar 11.9.1897; 30.12.1902; 15.12.1903; 6.9.1904; 03.12.1904; 17.12.1904; 02.09.1905; 7.11.1905; 13.1.1917.
Karjalan Heili: 17.3.2021; 28.4.2021; 27.7.2022
Pohjois-Karjala 12.09.1903.
Suometar 19.10.1849.
 
Internetsivut:
https://www.joensuuevents.fi/kauppatori
https://www.joensuunvirta.fi/tapahtumat/

“Rajoja ja rakkautta” on kulunut, joskin tunnettu fraasi, jota vanhemmat hokevat lapsilleen siinä missä poliitikot äänestäjilleen. En ole poliitikko enkä vanhempi, vaan 2. vuosikurssin historian opiskelija, jolle rajat merkitsevät fyysisten valtiorajojen lisäksi kuvitteellisia ja keinotekoisesti luotuja rajoja. Ja juuri siitähän idän ja lännen välisessä rajanvedossa on kyse. Tässä kirjoituksessa kyseenalaistan idän ja lännen välisen rajan todellisen olemassaolon. 
 
Aloitetaan käsittelemään itse ongelmaa, eli poliitikkojen julkilausumia, joita medialukutaidottomat kansalaiset mielellään kopioivat omiksi ajatusmalleikseen. Yksi hyvä esimerkki käsittelee Viron silloisen pääministerin Taavi Roivaksen lausuntoa Brexitistä, jossa EU-eron sijaan korostetaan läntisen maailman yhtenäisyyttä ja Britannian osuutta osana sitä (Cavegn, 2016). Idän ja lännen välinen raja piirretään siis tässäkin lausunnossa ulkopolitiikka edellä.
​

Rautaesirippua ei siis ole järkevää asettaa Iso-Britannian ja Euroopan Unionin välille, ei retorisesti saatikka fyysisesti. Toisin oli vielä 35 vuotta sitten, jolloin idän ja lännen välinen raja kulki tarkoin turvallistettua rautaesirippua pitkin sulkien itäiset sosialistimaat läntisen maailman ulkopuolelle. Siinä missä Berliinin muuri sortui, siirtyi retoriikka idän ja lännen rajasta ihmismielessä kohti itää.
 
Mistä koko rajanvedossa sitten oikein on kyse? Kyse on rajoitetusta rakkaudesta, jossa raja piirretään sinne, minne käsitettä sivilisaatiosta ei haluta ulottaa. Rajatutkijoiden lentävä lause “bordering, ordering, othering” kuvastaa kolmella sanalla sitä, mistä idän ja lännen välisessä rajavedossa on kyse, tunteisiin perustuvasta ulossulkemisesta.
 
Historiassa idän ja lännen välistä rajaa ovat piirtäneet läntisten imperiumien ja sittemmin kansallisvaltioiden lisäksi myös Venäjän imperiumi. Siinä missä 1800-luvulla läntiset imperiumit piirsivät itärajansa Venäjän imperiumin länsirajoille, piti Venäjä itseään sivistysmaana, jonka harteille oli langennut kristillisten uskonveljien pelastaminen milloin miltäkin uhalta. Iso-Britanniasta katsottuna idän ja lännen välinen raja kulki maaorjuudessa, mutta Venäjältä katsottuna ortodoksisessa uskossa. (Kivelson & Suny, 2016.)
 
Idän ja lännen välinen raja merkitsi ja merkitsee edelleen siis kuvitteellista sivilisaatioiden välistä rajaa. Kornia eikö totta, mutta luulitko sivilisaation löytyvän rajan läntiseltä puolelta? Tuskinpa tsaari Aleksanteri II:lle länsi merkitsi sivilisaatiota, kun Venäjän imperiumin laajentumista länteen perusteltiin Kaukasian ja Balkanin ortodoksisten uskonveljien pelastamisella Ottomaanien valtakunnalta, josta Venäjä loi viholliskuvia barbaarisena imperiumina. Niin ikään sivilisoivan mission innoittamana Nikolai II päätti siirtää idän ja lännen välisen rajan Venäjän ja Japanin välille aloittaessaan Japanin sodan vuonna 1905 (Kivelson & Suny, 2016.)
 
Asetettiin idän ja lännen välinen raja minne tahansa, ei siitä ole koskaan ihmiskunnalle mitään hyvää seurannut. Idän ja lännen rajan merkitys sivilisaatioiden rajana on historiassa johtanut sotien oikeuttamisen lisäksi jopa suoranaisiin kansanmurhiin. Darwinin teoria luonnonvalinnasta, jossa edistyneemmällä ja kyvykkäämmällä sivilisaatiolla on luontainen oikeus syrjäyttää heikompana nähty sivilisaatio, innoitti Hitleriä toteuttamaan holokaustin (History.Com Editors., 2018). Idän ja lännen välinen raja piirrettiin sinne, missä Natsi-Saksan itäraja kulki. 
 
Palataan ajassa nykypäivään mutta pysytään kuitenkin Euroopassa. Matkatessani Euraasia-tunnelissa halki Bosporinsalmen olin sortua ajatukseen idän vaihtumisesta länteen, Euroopan vaihtumisesta Aasiaan. Vaikka luonnolliset rajat ajavatkin asemansa jakamalla maantieteelliset alueet toisistaan, ei niillä ole mitään tekemistä konstruktuoidun todellisuuden kanssa. 
 

Osa konstruoitua todellisuutta on idän ja lännen välisen rajan luominen jonkin liittouman, kuten Naton tai EU:n ulkorajoille. Skeptisenä poliittiseen signalointiin onkin syytä kysyä, kulkeeko idän ja lännen välinen raja Turkin ja Syyrian rajaa vasten, vai kulkeeko kuvitteellinen raja Turkin ja Bulgarian rajaa pitkin sulkien EU:n ulkopuolisen Nato-valtion pois? Edellä mainitut esimerkit ovat kompakysymyksiä, sillä oikeaa vastausta idän ja lännen välisestä rajasta ei tulla koskaan löytämään. Mikäli rajaa haluaa kuitenkin etsimällä etsiä, kannattaa “poliittisten totuuksien” sijaan tutustua geologiaan ja mannerlaattojen liikkeisiin, sillä muunlaiset kuin luonnolliset ja fyysiset rajat ovat vain konstruoitua todellisuutta, kansankielellä oman mielikuvituksen käsittämistä totuutena.
 
Tästä syystä idän ja lännen välisen rajan löytäminen ei edellytä ekskursiota Niiralaan sen enempää kuin Checkpoint Charlieen. Sen sijaan idän ja lännen välisen rajan löytää itse kukin peilin edestä. Vaviskoon sen edessä illuusion mannerlaatta, myytti idän ja lännen välisestä rajasta.

 
Lähteet ja kirjallisuus
 
Kivelson VA., & Suny, RG. (2016). Russia’s Empires. New York: Oxford University Press.

Cavegn, D., editor (2016, June 28). Roivas: EU-NATO cooperation and Western unity even more important now. ERR.https://news.err.ee/118429/roivas-eu-nato-cooperation-and-western-unity-even-more-important-now
​
History.Com Editors. (2018). Social Darwinism. https://www.history.com/topics/early-20th-century-us/social-darwinism
 
 

​Joensuussa pelattiin maaliskuun toisena viikonloppuna 2024 curlingin SM-sarjan päätösturnaus, mikä sai pohdiskelemaan lajin juuria Suomessa. Curling (”köling, pitkä e:n ja ö:n välinen ääntiö alussa”, Etelä-Saimaa 2.2.1924), jota on yritetty suomentaa ainakin luutapalloksi, kivikiekoksi, harjapalloksi, lakaisupalloksi ja kurlaukseksi, on Skotlannista lähtöisin oleva laji, joka tunnetaan ainakin 1500-luvulta lähtien. Pohjois-Amerikassa lajia on pelattu tiettävästi 1700-luvulta lähtien. Skotlannin curlingliitto perustettiin 1838 ja laji levisi keskiluokkaisten siirtolaisten ja kauppiaiden mukana, mutta sitä pelasivat myös alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvat. Urheilukulttuurin murroksen myötä curlingklubeja perustettiin esimerkiksi Ruotsiin 1840-luvulla ja Venäjälle sekä turismin mukana Sveitsiin 1870-luvulla.

Suomeen curling saapui 1900-luvun alussa, mutta laji ei saanut jalansijaa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen curling-uutisointia toiseen maailmansotaan saakka suomalaisen digitoidun sanomalehtiaineiston valossa ja pohdin, mitkä tekijät vaikuttivat curlingin leviämiseen. 
​

​Jännittävämpää kuin jääkiekko

Ensimmäisen kerran curling esiintyy suomalaislehdissä jo 1824 Åbo Tidningarin fiktiivisessä jatkokertomuksessa Modersdrömmen. Tarinan kertoja on nainen, jonka puheessa kuului ”sävyisä skottilainen melodia”. Tarinan lopulla järjestetään suuri curling Bonspiel (turnaus) seudun ukkomiesten ja poikamiesten välillä. Lajista selitettiin vain, että siinä singotaan pyöreitä jäälohkareita järven jäällä. Tuskin moni suomalainen lukija vielä ymmärsi mistä oli kyse, eivätkä lehdet kirjoittaneet lajista varsinaisesti ennen vuosisadan loppua.

Curlingiin alettiin suhtautua uteliaan positiivisesti 1800-luvun lopun Suomessa. Useat lehdet noteerasivat lajin Tukholmassa 1901 järjestettyjen Nordiska spelen -talviurheilukilpailujen ansiosta, jossa se oli uutuus suurimmalle osalle ruotsalaisiakin. Curlingia verrattiin italialaiseen bocciaan, koska molemmat lajit vaativat tarkkaa arviointikykyä ja vakaata otetta. ”Ei niin hieno, mutta virkistävämpi ja jännittävämpi peli kuin jääkiekko”, vertasi Hufvudstadsbladet curlingia toiseen uutuuslajiin.

Peliä esiteltiin useissa sanomalehdissä. Tarvittiin noin 35 metriä pitkä jäärata, kahdeksan noin 17 kiloa painavaa kiveä, jotka muistuttivat kahvallisia juustokiekkoja ja kaksi nelihenkistä joukkuetta – kaikki miehiä. Kiviä ei heitetty vaan ne sysättiin liikkeelle kierteellä, jonka ansiosta saattoi ”ajaa pois” vastustajan kiven, vaikka suoraan sen edessä olisi toinen kivi. Tavoitteena oli saada omat kivet mahdollisimman keskelle radan toisessa päässä sijaitsevaa maalitaulua, jonka keskellä seisoi keila. Voittaja sai niin monta pistettä kuin kiviä oli maalissa lähempänä vastustajan parasta kiveä. Hufvudstadsbladetin mukaan voittopisteet sovittiin etukäteen ja peli jatkui, kunnes toinen joukkueista saavutti lukeman, mutta muissa lehdissä suuremman pistemäärän saavuttanut voitti ottelun. Hog-linjat ja niihin liittyvät säännöt esiteltiin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta myöhemmin.

Päivälehden kirjeenvaihtaja uutisoi pohjoismaisista talvikisoista, että Nybrovikenin rannat olivat mustanaan yleisöä seuraamassa curlingia. Ruotsalaislehdet uutisoivat, että väkijoukko koostui lähinnä eliitistä ja ulkomaalaisista, mutta suomalaiset pistivät merkille, että laji kiinnosti erityisesti naisia.

” Koetinpa minäkin onneani pelissä sillä seurauksella, että limppu hirmuista vauhtia lähti kiitämään, meni yhden herrasmiehen varpaiden ylitse, kaatoi toisen ja tuopsahti viimein lumen sisään luistinradan päässä noin 75 metriä keilasta eteenpäin. Ei sen heittämiseen paljo voimaa tarvitakaan, sillä kivilimppu liukuu paljon helpommin kuin lihava sika sileällä jäällä.”
​
Seuraavissa pohjoismaisissa talvikisoissa Tukholmassa 1905 curling oli edelleen suuressa suosiossa, kun turnaukseen ilmoittautui lukuisia nuoria opiskelijajoukkueita.
​

Curling-pelaajia stadionilla. Hufvudstadsbladet 14.2.1913. 
​

​Curling rantautuu Viipuriin

Karjala uutisoi joulun alla 1908, että Viipurin Reippaassa oli ryhdytty pelaamaan uutta peliä skotlantilaisen Geoffrey W. Eastonin johdolla, joka tunnettiin paremmin jalkapalloilijana. Kari Sundellin mukaan Easton myös toi ensimmäiset curlingvälineet Skotlannista.

Vuonna 1910 Viipurin talvikisoissa saatiin pystyyn jo kolmen joukkueen kansainvälinen turnaus. Viipurin Reipas kapteeninaan Easton ja Ponteva kapteeninaan Keltonen saivat haastajakseen Englantilaisen curlingklubin Moskovasta. Reippaan joukkue Easton, Saxbeck, Helsingius ja Wartiainen veivät voiton. Wiborgs Nyheter uutisoi, että kaupunkiin oli päätetty perustaa curlingklubi heti kisojen jälkeen.

Viipurin kisojen ja pohjoismaalaisten talvikisojen aikana lehdet noteerasivat lajin sopivuuden myös keski-ikäisten harrastukseksi. Curlingia verrattiin keilaukseen ja sitä kuvattiin myös vanhemmille ihmisille sopivaksi urheiluleikiksi, jossa tuli vietettyä aikaa raittiissa ulkoilmassa. Kanadassa ja Yhdysvalloissa lehdistö korosti parhaiden pelaajien piirteinä päättäväisyyttä, mielenhallintaa, lojaalisuutta sekä kurinalaisuutta, jotka olivat ajan kanssa saavutettavia miehisiä ihanteita erityisesti 1800-luvun lopulla.
​
Vuonna 1913 curlingin suosio Viipurissa oli edelleen nousussa. Viipurin luistinseura järjesti maaliskuussa 1914 ensimmäistä kertaa curlingturnauksen ja sitä varten tarvittiin erillinen rata. Viipuri oli edelläkävijä lajissa, mutta innostus curlingia kohtaan alkoi hiipua. Puhuttiin, että lajin suosio olisi laskussa Ruotsissakin. Tukholmasta ei enää raportoitu suuresta naisyleisöstä, vaan lajin kerrottiin kiinnostavan harvan yleisön lisäksi 51-vuotiasta prinssi Eugenia. Jatkossakin lehdet silti seurasivat ruotsalaista curlingia ja Hufvudstadsbladetissa kerrottiin myös Åren Curlingviikosta.
​

​
Vieraslaji curling

Ensimmäisen maailmansodan, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan vuosina ei curlingista juuri puhuttu. Vuonna 1921 ryhdyttiin Ranskassa suunnittelemaan talviolympialaisia, joissa laji olisi mukana. Kilpailujen alkaessa Ranskan Chamonix’ssa tammikuussa 1924, oli suomalaislehdistön näkemys curlingista kääntynyt suorastaan negatiiviseksi. Useassa sanomalehdessä kierrätettiin tekstiä, jonka mukaan ”vanhat äijän köntykset lakaisevat luutien tapaisilla vehkeillä jäälle asetettuja kumilevyjä toistensa maaleihin. Siis täydellistä humpuukiurheilua, jolla ranskalaiset aikovat anastaa itselleen pisteitä, joita eivät muuten saa.” Borgåbladet sentään näki kehittämistä myös kotioloissa. Mikäli curlingia voisi harrastaa kotimaassa, voisivat suomalaisetkin päästä ensi kerralla turnaukseen ja kartuttaa pistetiliään kuten Ruotsi.

Lehtijutuissa näkyy urheilun yhteys nationalismiin. Maidenvälistä mitalitilastoa pidettiin tiukasti silmällä, minkä vuoksi etusijalla olivat lajit, joissa saatiin menestystä. Suomalaisia urheilijoita oli mukana pikaluistelussa, taitoluistelussa sekä pohjoismaisissa hiihtolajeissa, mutta ei curlingissa. Ennen itsenäistymistä urheilu oli ollut väylä tehdä pesäeroa muuhun keisarikuntaan ja nyt nuori valtio janosi tunnustusta. Helsingin Sanomien pakinassa tuskailtiin jo pari viikkoa ennen avajaisia, että ”piru periköön koko curlingin, se on taas sitä ulkomaalaista keinottelua, jonka avulla suomalaisilta puijataan pisteitä!”

Curlingia ryhdyttiin kuvaamaan kaupunkilaisherrain urheiluksi ja ulkomaalaiseksi huviksi. Hufvudstadsbladetin mukaan siinä oli kiinnostavaa lähinnä kummastella skotlantilaisten ”pikanttia” asukokonaisuutta. Maaseudun Sanomat epäili, että curlingradalle hakeutuvat miehet halusivat vain katsella naisia polvihousuissa. Uusi Suomi kuvasi lajia vitsiksi, joka ei kiinnosta edes Olympia-yleisöä. ”Jos […] miehet eräänä päivänä ilmestyisivät luistinradalle luudat olalla ja heittelisivät silitysrautaa muistuttavia kiviä toisilleen, niin illusiooni curlingista olisi aivan erehdyttävän oikea.” Erityisen kriittinen Vaasa-lehti huomautti yleisölleen, että kansan tulisi kiinnostua jääpallosta oikeana Pohjolan jääpelinä curlingin sijaan ja että laji ei kiinnostanut suomalaisia, koska he osasivat urheilla muutenkin. Lajin viipurilainen perintö vaikuttaakin unohtuneen. Monissa lehdissä muualla maassa kirjoitettiin, etteivät suomalaiset vielä tunne lajia laisinkaan.
 

​Curling löydetään uudelleen
​
Olympialaisten jälkeen ivallinen sävy katosi ja ajatus lajin vakiinnuttamisesta Suomeen alkoi jälleen itää. Vuonna 1928 Turun Sanomissa pohdittiin, voisivatko suomalaiset kohota curlingissa nopeasti Ruotsin tasolle ja saavuttaa vastaavaa menestystä helposti vähäisen osanottajamäärän ansiosta. Ruotsalaiset olivat voittaneet skotlantilaiset edellisvuonna Davosissa. 
​

 
Vaasa-lehtikin käänsi kritiikin curlingista suomalaisiin itseensä: ”Uusien urheilulajien ohjelmaan ottaminen herättää meissä suomalaisissa aina vaistomaista vastustushenkeä. […] Meillä junnataan ja junnataan vain niitä viittä kuutta lajia, joihin on totuttu. Ja sittenkin juljetaan, tai on juljettu, sanoa, että me suomalaiset olemme urheilukansaa.” Lake Placidin olympialaisten alla Kivi-Kalle kirjoitti Warkauden Lehdessä, että ”[h]arras toivomukseni on, että Varkaudessakin mahdollisimman nopeasti ryhdyttäisiin harrastamaan curlingia, että edes jo seuraaviin talviolympialaisiin etenkin, jos ne hyvässä lykyssä ovat Suomessa pystyttäisiin asettamaan täysijoukkue curlingilaisia.” Nyt curling haluttiin mukaan suomalaiseen urheilukulttuuriin, mutta uutuudenvastaisuus nähtiin jarruna edistykselle. Todellisuudessa lajille olisi tarvittu taloudellisia edellytyksiä.

Curlinginpelaajat olivat olleet merkittävässä asemassa Tukholman Jääpalatsin suunnittelussa, ja lajilla oli Ruotsissa puitteet kehittyä muiden isojen talvilajien kuten jääpallon ohella. Suomalaiset jääpallonpelaajat suorastaan innostuivat jännittävästä lajista vieraillessaan Tukholmassa 1933. Se ei ollutkaan vanhojen ja keski-ikäisten ukkojen laji, vaan harrastajiin kuului runsaasti nuoria naisia ja miehiä. Hallissa kaikui kapteenin huuto "Harjaa, harjaa, koko ajan!" Suomessa jääpallon vanavedessä pääsi kehittymään jääkiekko.

Viipurissa muistettiin vielä toisen maailmansodan alla lajin ensiaskeleet Salakkalahden jäällä ja tiedettiin, miten laji oli alun perin rantautunut Suomeen, mutta muualla Suomessa curling oli tuntematon laji lähes koko 1900-luvun ajan. Lajin vakiintumista vaikeuttivat kansainvälisen menestyksen sekä yhteyksien vähyys. Kivien ja ratojen puuttuessa seuratoiminnan kasvulle ei ollut edellytyksiä samalla tavalla kuin esimerkiksi jääkiekolla. Tuloksista raportoitiin lehdissä, mutta uutisointi pysyi esittelyhenkisenä aina vuosisadan lopulle saakka, kun yhä uudet toimittajat löysivät curlingin uudelleen.

Curling saavutti suosiota Helsingissä 1960-luvulla ja hyvinkääläiset kehittivät lajia etunenässä 1970-luvulta lähtien. SM-mitaleja on jaettu vuodesta 1983. 2000-luvulla suomalaiset ovat kilpailleet Olympialaisissa Salt Lake Cityssa, Torinossa sekä Pyeongchangissa.

Joensuun Curling perustettiin 1984, kun harrastajat olivat päässeet pelin makuun hotelli Kimmelin terassille jäädytetyllä radalla. Suullisen perimätiedon mukaan Viipurin kivet ovat seuran hallussa, mikä yhdistää sitä Suomen curlingin varhaisimpaan historiaan. Tuore Suomen mestari Team Hänninen on Joensuusta ja muissa sarjoissa kilpailee kymmeniä seuran jäseniä. Esittelytunneilla ja avoimilla vuoroilla käy satoja ihmisiä vuosittain. Curling on edelleen tulokaslaji, mutta vahvistamassa asemaansa Itä-Suomen talviurheilukentällä.
 


Lähteet ja kirjallisuus
​
Allain, Kristi A. & Marshall, Barbara 2016. ‘Buff boys’ with brooms: shifting representations of masculinity in Canadian men’s curling. Norma, vol 13. 119–135.

Curling und Eislauf. Historische Lexikon der Schweiz (HLS). Wintersport. https://hls-dhs-dss.ch/de/.

Isotalo, Kimmo 2021. Luonnonjäiltä areenoille ja kansallislajiksi: suomalainen jääkiekkoilu liikunta- ja urheilukulttuuristen sekä yhteiskunnallisten muutosten ilmentäjänä. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in social sciences and business studies, 242. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-3715-5.

Kolehmainen, Taru 2006. Curling – luutapallosta kurlaukseen. Kieli-ikkuna (1996–2010). Kotimaisten kielten keskus. https://www.kotus.fi/nyt/kolumnit_artikkelit_ja_esitelmat/kieli-ikkuna_%281996_2010%29/curling_luutapallosta_kurlaukseen.

Malinen, Mika 2003. Curlingin historiaa Joensuussa. Curling-lehti 1/2003. https://www.curling.fi/fi/yhteiso/curlinglehti/2003-01/1158

McDowell, Matthew L. 2021. ‘Frae Land o’ Lakes to land o’ Cakes’: curling, Scotland, Sweden, and historical undercurrents. Sport in History, vol 41. 496–523. 

Mott, Morris & Allardyce, John 1989. Curling Capital. Winnipeg and the Roarin’ Game, 1876 to 1988. The University of Manitoba Press, Winnipeg.
Sanomalehdet. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?formats=NEWSPAPER .

Svenska dagstidningar. Kungliga biblioteket. https://tidningar.kb.se/

Sundell, Kari 2003. Curlingin historiaa Suomessa. Curling-lehti 1/2003.
ttps://www.curling.fi/fi/yhteiso/curlinglehti/2003-01/1157

Text reuse in the Swedish-language press, 1645–1918. SLS. https://textreuse.sls.fi/hits/search  

​Monet ovat varmasti lukeneet Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen mahdollisesta lakkauttamisesta (YLE:n uutinen 15.11.2023). Kyseessä olisi ruma isku joensuulaiselle historianopetukselle. Miten opiskelijat voivat harjoitella arkistotyöskentelyä ja konkreettisten lähteiden kanssa toimimista, jos paikallista arkistoa ei ole? Tämä tarkoittaisi sitä, että Itä-Suomen yliopiston historian koulutuksen lopettamista voitaisiin perustella sillä, että historiaa ei voi opettaa ja tutkia paikkakunnalla, jossa ei ole omaa arkistoa. Pohjois-Karjalan historiaa tutkiville tämä olisi kuolemantuomio, koska juuri paikallishistorioitsijat ovat ahkeria Kansallisarkiston palveluiden käyttäjiä. Kysynkin nyt, että onko tässä mitään järkeä, jos paikallinen tutkija joutuisi matkustamaan Pohjois-Karjalasta aina Helsinkiin asti, jotta voisi tutkia Liperin historiaa? Joensuun toimipisteen lakkauttaminen ei ole isku vain paikallishistoriaa tutkiville, vaan myös muille paikallisille historiantutkijoille, jotka tutkivat valtakunnallisia asioita. Otan seuraavaksi esimerkin omalta osaltani.

Tuleva väitöskirjani käsittelee suomalaisen teknisen rikostutkimuksen tuloa Suomeen 1920-luvulla Rikostutkimuskeskuksen kautta sekä sitä miten tekninen rikostutkimus kehittyi 1950-luvulle asti, jolloin Keskusrikospoliisi perustettiin. Tutkimukseni on holistinen, minkä vuoksi olen hyödyntänyt monia Kansallisarkiston aineistoja. Tämä on tarkoittanut useita työreissuja Helsinkiin. Suunnitelmissani on kuitenkin tilata joitakin arkistoaineistoja Joensuun toimipisteelle, jotta minun ei tarvitse erikseen matkustaa Helsinkiin. Tämä on kuitenkin hankalaa, jos Joensuun toimipiste lakkautettaisiin. Tämä merkitsisi työaikani tehokkaan käytön heikentymistä, kun aikaa menisi työmatkoihin. Kyllä, junassa voi tehdä töitä etänä, mutta junatyöskentely luo omat rajoitteensa verrattuna työhuonetyöskentelyyn. Ennen kaikkea tämä kuitenkin merkitsisi työmatkakulujen kasvua.
​
Joku voi argumentoida, että digitalisaatio on mahdollistanut tutkimuksen tekemisen kotoa käsin, kun digitoituja lähteitä ei tarvitse tutkia paikan päällä. Asia ei ole näin yksioikoinen. Esimerkiksi jotkut digitaaliset lähteet eivät ole vapaasti saatavilla, vaan niitä voi käydä läpi ainoastaan Kansallisarkiston toimipisteiden päätelaitteista käsin (Kansallisarkiston nettisivut). Omassa väitöskirjassani käytän digitoituja korkeimman oikeuden tuomiotaltioita, kun etsin millaisia päätöksiä korkein oikeus on aikanaan tehnyt tekniseen rikostutkimukseen liittyen. Joudun käyttämään Kansallisarkiston toimipisteen päätelaitetta, koska korkeimman oikeuden tuomiotaltiot ovat käyttörajoitettuja 100 vuoden ajalta. Joensuun toimipisteen lakkauttamispäätös tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi matkustaa Mikkeliin päästäkseni käsiksi Kansallisarkiston käyttörajoitettuihin digitoituihin aineistoihin. Siinä on aika iso ero, kävelenkö kodistani 500 metriä Kansallisarkiston toimipisteelle vai matkustanko yli pari tuntia junalla Mikkeliin.
​

​Digitoinnin ongelmana on myös se, että nykyisellä rahoituksella digitointi on tuskallisen hidasta (YLE:n uutinen 23.3.2022). Tämä tarkoittaa digitoinnin priorisointia ja projektiluonteista työskentelyä, minkä vuoksi Kansallisarkiston on tehtävä arvovalintoja sen suhteen, mitkä lähteet ovat tärkeimpiä digitoida juuri nyt. Kyseiset arvovalinnat eivät välttämättä sovi yhteen tutkijan tutkimuksellisten tarpeiden kanssa, koska meillä on tieteen vapaus ja sen myötä tutkijat tutkivat monipuolisella otteella erilaisia lähdeaineistoja. Ottaen huomioon nykyisen hallituksen talouspoliittiset linjaukset, Kansallisarkiston digitoinnin rahoituksen kasvu tapahtuisi vasta 2020-luvun loppupuoliskolla; tämä siis toiveajattelun tasolla. Siksi paikallisille toimipisteille on tarvetta myös tulevaisuudessa.

On nostettava esille myös aluepoliittinen näkökulma, kun kerran Pohjois-Karjalasta puhutaan. Suomen ja Venäjän rajojen avautuminen (Ilta-Sanomien artikkeli) toi aikanaan elinvoimaa lähialueille. Ukrainan sodan ja rajojen sulkeutumisen myötä Itä-Suomen ahdinko (Ilta-Sanomien artikkeli) ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Itä-Suomi on astunut uuteen todellisuuteen, jossa rajan toiselta puolelta ei ole enää luvassa helppoa rahaa. Presidentinvaalien alla Itä-Suomen elinvoiman merkitystä korostetaan turvallisuuspoliittisesta (Helsingin Sanomien uutinen 20.8.2023) näkökulmasta käsin. Myös työ- ja elinkeinoministeriön tasolla Itä-Suomen elinvoimaisuus (YLE:n uutinen 13.2.2023) rinnastetaan turvallisuuskysymykseen. Perinteiseen tapaan kauniit puheet eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta, kun valtio on viemässä Joensuusta mahdollisuudet tehdä työtä. Pohjois-Karjalassa syntyneenä ja eläneenä olen joutunut vakavasti miettimään kannattaako täällä historiantutkijana enää asua. Enkä varmasti ole ainoa henkilö, joka on pohtinut samaa. Siinä saavat Helsingin Herrat sitten miettiä miksi Itä-Suomesta tapahtuu aivovuotoa.

Summa summarum Kansallisarkiston Joensuun toimipisteen lakkauttamista voi pitää paikallisen historiantutkimuksen kohtalon kysymyksenä, koska tutkijat tarvitsevat paikallisia palveluita ja instituutioita oman tutkimuksen tekemiseen. Se on myös Pohjois-Karjalan paikallisidentiteetin kohtalon kysymys. Kliseisesti sanottuna jos ei tiedä menneisyyttä, ei voi ymmärtää nykyisyyttä. Jos ei ymmärrä nykyisyyttä, ei voi suunnitella tulevaisuutta. Jos lakkauttaminen tapahtuu, niin sinä tulevaisuuden historiantutkija saat käyttää tätä kirjoitustani Joensuun lopun aikojen historiakirjassasi. Sen myötä näyttäydyn jälkiviisaana todetessani tuleville sukupolville, että mitäs mie sanoinkaan. Toivottavasti näin ei käy.